OPETUSTUNTI

Ensimmäiset viikot olivat Pollysta vaikeita, sillä hän ei ollut

vielä voittanut luontaista ujouttaan, ja liikkuminen vieraiden

parissa pelotti häntä edelleenkin. Mutta päättäväisyys antoi hänelle

rohkeutta, ja kun jää kerran oli murrettu, hänen pienet oppilaansa

kiintyivät pian häneen. Uutuuden viehätys haihtui kuitenkin nopeasti,

ja vaikka hän oli valmistautunutkin raadantaan, sama päivästä

päivään toistuva työ tuntui hänestä kuitenkin yksitoikkoiselta. Hän

tunsi itsensä yksinäiseksikin, sillä Will saattoi tulla vain kerran

viikossa; ja silloin kun Pollyn päivätyö päättyi, alkoivat Fannyn

kiireet. Sopivia huveja oli niin vähän, että ne vain kiusasivat

Pollya. Jopa pienet kotiaskareetkin menettivät viehätyksensä, sillä

Polly oli seuraa rakastava olento, ja yksinäiset ateriat tuntuivat

usein ikäviltä.

Tuhkimo ja Nike koettivat parastaan Pollyn huvittamiseksi, mutta

nekin näyttivät ikävöivän maalaisvapautta ja kotoista ympäristöään.

Tuhkimo parka! Katseltuaan kaihoten ikkunasta pihalla juoksentelevia

laihoja kaupunkilaiskissoja se kyyristyi matolle, aivan kuin olisi

menettänyt kaiken toivonsa sopivasta seurasta. Pikku Nike puolestaan

lauloi orrellaan ihan läkähtyäkseen saamatta vastaukseksi muuta kuin

uteliaan viserryksen nenäkkäiltä varpusilta, jotka näyttivät ilkkuvan

sen vankeutta. Ja kun pieni teenkeitin oli menettänyt kiiltonsa,

Polly huomasi, ettei itsensäelättäminen ollut leikintekoa. Ja monet

hänen loistavista toiveistaan jakoivat teenkeittimen kohtalon.

Olisipa voinut luopua kaikesta kerralla, niin olisi tuntunut

helpommalta. Mutta oli raskasta joka päivä luopua jostakin

toiveestaan, mielihalustaan ja huvistaan, etenkin kun oli nuori,

kaunis ja iloinen. Tunteja päivät päästään, opiskelua yksin

takkavalkean ääressä tai soittoa ja laulua, ainoina kuulijoina uninen

kissa ja lintu, joka oli työntänyt päänsä siiven alle. Tällaisia

iltahuveja ei voinut juuri sanoa juhlaviksi.

Niinpä Polly urheista päätöksistään huolimatta kaipasi välillä

huvituksia, vaikka yrittikin vakuuttaa itselleen yhdeksän aikaan

illalla: "On viisainta mennä aikaisin nukkumaan, jotta olen pirteä

huomisaamuna", hän saattoi maata hereillä kuunnellen ohitse vieriviä

vaunuja ja kuvitella, miten tytöt ajoivat niissä iloisina kutsuihin,

oopperaan tai teatteriin. Neiti Doddin humalatyyny olisi yhtä hyvin

voinut olla täytetty nokkosilla, sillä siihen vuodatettiin paljon

kyyneliä.

Toinenkin oka haavoitti Pollya hänen ottaessaan ensimmäisiä askelia

itsenäisyyden tiellä. Hän sai näet huomata, että kansanvaltaisessa

Amerikassakin monet ovet sulkeutuivat työtä tekevän naisen edessä.

Fanin vieraana hänet oli köyhyydestään huolimatta otettu kaikkialla

vastaan ystävällisesti. Nyt olivat asiat toisin; ystävälliset

ihmiset suhtautuivat suojelevasti, välinpitämättömät unohtivat hänet

kokonaan, ja yksinpä Fannykin kaikessa kiintymyksessään tunsi,

ettei soitonopettaja Polly enää ollut tervetullut moneen sellaiseen

perheeseen, missä Polly-neiti oli otettu vastaan "neiti Shaw'n

ystävänä".

Muutamat tytöt tervehtivät häntä vieläkin ystävällisesti, mutta eivät

koskaan pyytäneet käymään, toiset vain painoivat katseensa maahan ja

sivuuttivat hänet ääneti, toisten taas käyttäytyessä kuin ei häntä

olisi ollut olemassakaan. Nämä seikat loukkasivat Pollya enemmän kuin

hän tahtoi myöntääkään, sillä kotona kaikki olivat tehneet työtä ja

kaikkia kunnioitettiin sen takia. Hän koetti olla välittämättä siitä,

mutta tytöt ovat herkkiä näissä asioissa, ja useammin kuin kerran

Polly tunsi kovaa kiusausta luopua koko tuumasta ja palata kodin

turviin.

Fan ei koskaan jättänyt pyytämättä häntä kaikenlaisiin kotona

pidettäviin juhliin. Mutta muutamien vierailujen jälkeen Polly

kieltäytyi jyrkästi tulemasta muulloin kuin perheen ollessa yksinään.

Hän oli huomannut, ettei hänen uusi musta pukunsa ollut kyllin hieno

edes pikku kutsuihin. Ja saatuaan osakseen muutamia paljon puhuvia

katseita, joilla naiset ilmaisevat mielipiteensä kanssasisariensa

vaatteista, ja satuttuaan kuulemaan pari leikillistä huomautusta

"siitä iänikuisesta" ja "pikku mustarastaasta" Polly pani pois kerran

niin arvostamansa puvun ja sanoi tukahtuneella äänellä:

-- Minä käytän sitä vain Willin käydessä, hän pitää siitä eikä

hyljeksi minua puvun takia.

Nämä vastoinkäymiset katkeroittivat ehkä jonkin verran Pollyn

valoisaa ja tervettä luonnetta. Mutta ennen kuin oli tapahtunut

pysyvää vahinkoa, hän sai apua aivan odottamattomalta taholta.

Kaikilla on omat koettelemuksensa, mutta Polly alkoi jo kuvitella

saaneensa enemmän kuin oman osansa. Yksi niistä päättyi tavalla,

joka vaikutti koko hänen elämäänsä ja siksi on syytä kertoa siitä.

Eräänä aamuna kaikki meni hullusti: uppiniskainen valkea ei ottanut

syttyäkseen ennen kuin Polly oli tuhlannut kokonaisen kasan

tulitikkuja. Sitten häneltä kaatui kahvipannu, niin että Tuhkimo

parka poltti itsensä, ja ehtimättä nauttia rauhassa aamiaistaan

Polly saikin kiirehtiä matkaan harmiaan nieleskellen, sillä kaiken

kukkuraksi molemmat hattuneulatkin katkesivat kovassa kiireessä.

Myöhästyneenä hän tietysti unohti nuottinsa ja rynnätessään niitä

noutamaan hän vielä kaatui lätäkköön.

Aamu oli siis täynnä koettelemuksia! Polly oli huonolla tuulella

ja kaikki pianot näyttivät olevan yhtä huonossa vireessä kuin hän

itsekin. Oppilaat olivat tavallista tyhmempiä ja kaksi heistä

ilmoitti matkustavansa äidin mukana etelään, jonne heidät oli äkkiä

kutsuttu. Se oli kova kolaus, sillä he olivat juuri aloittaneet

tuntinsa, eikä Polly katsonut voivansa lähettää heille laskua koko

neljännekseltä, vaikka summan puuttuminen sekoitti kaikki hänen

laskelmansa.

Kun Polly parka väsyneenä ja alakuloisena tallusteli kotiin

syömään päivällistä, hän sai toisen iskun, joka koski enemmän kuin

oppilaiden menetys. Kiirehtiessään katua pitkin iso nuottivihko

toisessa ja teeleipäpussi toisessa kädessään hän näki Tomin ja

Trixin tulevan vastaan. He kävelivät verkalleen ja niin iloisina,

kauniina ja onnellisina kuin kaikki päivänpaiste ja ilo olisi ollut

heidän puolellaan katua ja kaikki talven viimat ja ikävyydet Pollyn

puoleisella katukäytävällä. Kaivaten tuttuja kasvoja ja muutamaa

ystävällistä sanaa Polly astui kadun poikki aikoen ainakin nyökätä

heille ja hymyillä. Trix näki hänet ensiksi, mutta sai äkkiä muuta

katsottavaa kaukana edessään. Tom ei nähtävästi huomannut häntä,

koska hänen huomionsa oli kiintynyt komeaan hevoseen, joka juuri

laukkasi heidän ohitseen. Polly luuli Tomin kuitenkin nähneen hänet

ja lähestyi sydän pamppaillen, sillä jos Tomkin karttaisi häntä,

hänen maljansa vuotaisi yli äyräitten.

He lähestyivät toisiaan, Trix katsellen jotain kaukana olevaa,

Tom ihaillen kaunista hevosta ja Polly posket punoittaen, katse

odottavana ja ruskea paperipussi näkyvissä. Yhden kauhean hetken he

seisoivat rinnakkain, kukaan ei tervehtinyt eikä kumartanut. Sitten

kaikki oli ohi ja Polly jatkoi matkaansa, ja hänestä tuntui kuin

häntä olisi lyöty vasten kasvoja. -- Tätä en olisi uskonut Tomista;

kaikki on tuon inhottavan Trixin syytä. En välitä Tomista enää

tippaakaan, jos hän on kerta sellainen keikari että häpeää minua,

koska kannan pusseja ja teen työtä leipäni edestä, ajatteli Polly ja

puristi tiukasti pussia. Silmät kyynelissä ja huulet vavisten hän

vielä lisäsi mielessään: -- Mitenkä Tom saattoikin käyttäytyä noin,

vieläpä Trixin nähden.

Tom oli kuitenkin aivan syytön loukkaukseen ja oli aina tervehtinyt

Pollya heidän tavatessaan. Mutta silloin hän oli sattunutkin olemaan

yksin eikä Trixin kanssa kuten nyt, siksi se Pollyyn niin koskikin,

etenkin kun hän ei ollut koskaan pitänyt Trixistä. Ennen kuin Polly

sai silmänsä kirkkaiksi ja kasvonsa rauhallisiksi, hän tapasi erään

herrasmiehen, joka nosti lakkiaan, hymyili ja sanoi iloisesti:

-- Hyvää huomenta, Polly-neiti. Hauska tavata teitä. Sitten hän

muutti äkkiä äänensävy ään ja lisäsi: -- Suokaa anteeksi, onko

tapahtunut jotain? Voinko auttaa teitä?

Tuntui kyllä typerältä, mutta asiaa ei voinut auttaa, eikä Polly

saattanut muuta kuin kertoa parhaansa mukaan totuuden.

-- En mahda mitään sille, että loukkaannun, kun vanhat ystävät

karttavat minua. Mutta kyllä minä pian totun siihen.

Herra Sydney katsoi taakseen, tunsi ohikulkeneen parin ja käänsi

harmistuneena selkänsä. Polly hapuili nenäliinaansa, ja Sydney

otti sanaa sanomatta häneltä nuotit ja paperipussin, ja tuo pieni

ystävyydenosoitus merkitsi Pollylle paljon juuri sillä hetkellä. Hän

rauhoittui, kuivasi kiireesti juoruavat kyynelet ja sanoi iloisesti

nauraen:

-- Nyt on kaikki taas hyvin. Kiitoksia paljon. Älkää turhaa

vaivautuko minun kantamusteni takia.

-- Eihän näistä ole toki vaivaa. Ja tästä nuottivihosta muistankin

mitä minun piti kysyä teiltä. Onko teillä vielä yhtä tuntia vapaana

pienelle sisarentyttärelleni? Hänen äitinsä haluaisi, että tyttö

pääsisi alkuun, ja pyysi minua tiedustelemaan teiltä.

-- Ihanko totta? Ja Polly katsoi Sydneyhin aivan kuin olisi luullut

tämän keksineen koko jutun pelkästä hyväntahtoisuudesta.

Herra Sydney hymyili, veti taskustaan kirjelipun, antoi sen Pollylle

ja sanoi moittivan näköisenä:

-- Tässä on todiste.

Polly pyysi anteeksi, luki äidin kirjeen, joka oli määrä jättää

hänen huoneeseensa, ellei hän itse olisi kotona, ja katsoi kirjeen

tuojaa kiitollisena saadessaan uuden tervetulleen oppilaan. Saatuaan

tehtävänsä onnellisesti suoritetuksi Sydney johti keskustelun

musiikkiin, ja hetkeksi Polly unohti huolensa jutellen innostuneena

mieliaiheestaan. Ottaessaan taas nuottinsa ja pussinsa kotiovellaan

hän sanoi suoraan tapaansa:

-- Kiitoksia oikein paljon, että saitte minut unohtamaan typerät

pikku huoleni.

-- Saanko minä sanoa vielä yhden asian. Vaikka asianhaarat ovatkin

Tom Shaw'ta vastaan, en usko hänen kuitenkaan nähneen teitä.

Trix-neiti pystyy kyllä tällaiseen, mutta Tomin tapaista se ei ole.

Keikarimaisuudestaan huolimatta hän on pohjimmaltaan hyvä poika.

Polly ojensi hänelle kätensä ja sanoi sydämellisesti: -- Kiitos

noista sanoista.

Nuori mies pudisti harmaan villalapasen peittämää pikku kättä,

kumarsi Pollylle aivan yhtä kohteliaasti kuin olisi kumartanut

kunnianarvoisalle rouva Davenportille ja jätti Pollyn nousemaan

portaita ja tervehtimään Tuhkimoa hiukan merkillisesti:

-- Hän on oikea herrasmies! Puhui niin kiltisti Tomistakin. Se taisi

sitä paitsi olla ihan totta. Minnietä opetan kyllä parhaan taitoni

mukaan!

Tuhkimo kehräsi, Nike viserteli suopeasti ja Polly söi päivällistä

paremmalla ruokahalulla kuin oli luullutkaan. Mutta syvällä sydämessä

tuntui vielä kipu, ja iltapäivätunnit kuluivat onnettoman hitaasti.

Oli jo hämärä, kun hän kotiutui, ja kyynelet kostuttivat leipää ja

maitoa, kun hän istuutui takan ääreen syömään. Kotihunajakin maistui

kitkerältä.

-- Ei, tällainen ei vetele, hän puuskahti äkkiä, tämä on ihan

typerää, tästä on tehtävä loppu. Minäpä koetan vanhaa konstiani,

pikku palvelus jollekulle auttaa varmasti. Mitähän minä tekisin? Nyt

tiedänkin. Fan menee tänä iltana kutsuihin; minäpä jaoksen auttamaan

häntä pukeutumisessa. Hän pitää siitä ja minusta on hauska katsella

hänen kauniita tavaroitaan. Ja vien hänelle pari näsiän oksaa; ne

ovat niin somia.

Polly nousi, otti kukat ja riensi Shaw'lie. Hän päätti olla perillä

iloinen ja karistaa kokonaan mielestään Trixin ja arkisen raadannan.

Hän tapasi Fanin kampaajan kynsissä. Tämä teki parastaan pilatakseen

Fanin hiukset ja sotkeakseen hänen päähänsä kiharoita, palmikkoja ja

kaikenmoisia laitoksia.

-- Olit kauhean kiltti kun tulit, Polly. Toivoin juuri että olisit

täällä järjestämässä kukkani. Nämä näsiät antavat kamelioille

tuoksun, olit kultainen tuodessasi ne. Tuossa on minun pukuni.

Mitä pidät siitä? kysyi Fan, joka tuskin uskalsi nostaa katsettaan

keltaisen hiusvyöryn alta.

-- Se on kerrassaan ihana, mutta millä ihmeellä pääset sen sisään,

vastasi Polly tarkastellen naisellisen kiinnostuneena vuoteella

lojuvaa vaaleanpunaisen ja valkean kirjavaa pitsikangasvyöryä.

-- Se on hirveän taitavasti ommeltu ja hyvin sievä, kuten pian näet.

Trix luulee minun pukeutuvan siniseen ja hankki itselleen vihreän,

jotta minun pukuni kärsisi siitä, koska olemme niin paljon yhdessä.

Hän itse kertoi sen Bellelle, herttaista, vai mitä? Belle uskoi

salaisuuden minulle hyvissä ajoin, ja ennätin juuri saada tuon

vaaleanpunaisen, joten rakas ystävättäreni epäonnistuu sievässä pikku

juonittelussaan.

-- Hän on varmaan hiljan lukenut Josefinen elämäkerran. Josefinehan

asetti erään kauniin naisen, jolle oli mustasukkainen, istumaan

viereensä vihreään sohvaan, joka korosti hänen omaa valkeaa pukuaan,

mutta sai vieraan sinisen puvun näyttämään kaamealta, vastasi Polly

järjestellessään kukkia.

-- Trix ei ikinä lue mitään. Sinä se vain löydät tuollaisia mukavia

juttuja. Koetan käyttää sitä jossain sopivassa tilanteessa. Onko

kampaus valmis? Eikö se olekin hurmaava, Polly? Ja Fan nousi

tarkastelemaan kampaajan pitkäaikaisen työn tuloksia.

-- Sinähän tiedät, etten oikein ymmärrä noita viimeisen muodin

hienouksia. Minusta entinen kampaus oli kauniimpi. Mutta kai tuo on

hyvin tyylikäs.

-- Niin onkin. Mutta minä olen kyllä kähertänyt ja polttanut tukkani

niin pahaksi, että näyttäisin vanhalta variksenpelätiltä, ellen

parantelisi vaurioita parhaani mukaan. Kiinnitä nyt kukat tällä

tavoin, ja Fan pani vaalean kamelian hiussykerön laelle ja näsiän

oksan sen taakse törröttämään.

-- Älä ihmeessä, Fan. Noinhan ne ovat ihan kauhean näköisiä! huudahti

Polly, joka olisi halunnut kaunistaa ystävänsä kalpeita kasvoja

järjestämällä kukat vähän sievemmin.

-- Ei se auta, näin niitä käytetään ja sillä hyvä, vastasi Fan, ja

pani toisen oksan hiuskasan huippuun.

Polly huokaisi eikä tyrkyttänyt enää neuvojaan, mutta kun Fan oli

valmiina kiireestä kantapäähän, Polly ihaili kaikkea mitä saattoi ja

koetti pitää muut ajatukset ominaan. Mutta hänen teeskentelemättömät

kasvonsa paljastivat hänet, sillä Fan kääntyi äkkiä ja sanoi:

-- Puhu vain suusi puhtaaksi, Polly. Minä näen silmistäsi, että jokin

on hassusti.

-- Muistin vain, kuinka isoäiti sanoi kerran, että säädyllisyys

on nykyään vanhanaikaista, vastasi Polly tarkastellen Fanin puvun

miehustaa, johon kuului vyö, palanen harsokangasta ja pari viilekettä

olkapäillä.

Fan nauroi hyväntahtoisesti ja sanoi kiinnittäessään kaulakoristetta:

-- Jos minulla olisi sellaiset olkapäät kuin sinulla, en välittäisi

muodista tippaakaan, hän naurahti hyväntuulisesti kiinnittäessään

kaulakoruaan. -- Älä nyt enää saarnaa, vaan auta viitta päälleni

ja lähdetään matkaan, sillä lupasin tulla ajoissa, koska minun on

tavattava Tom ja Trix.

Pollyn oli määrä ajaa kotiin, kun Fan oli jätetty Bellen luo.

-- Minusta tuntuu kuin olisin itse menossa sinne, sanoi Polly matkan

varrella.

-- Kunpa olisitkin, Polly, ja sinun pitäisikin olla, ellet olisi

niin kauhean itsepäinen olento. Minä olen kärttänyt ja pyytänyt

sinua ja luvannut maat ja taivaat, kunhan vain luopuisit typerästä

päätöksestäsi ja tulisit huvittelemaan.

-- Kiitoksia vain, mutta minä en todellakaan välitä, äläkä turhaan

raskauta sillä mieltäsi. Minä olen täysin tyytyväinen olooni, sanoi

Polly lujana.

Mutta kun he saapuivat valaistun talon edustalle ja Polly joutui

juhlahumun keskelle, näki tulevien ja menevien ajoneuvojen virran,

välähdyksen kirkkaista väreistä ja kauniista kasvoista, kuuli soittoa

ja iloisia ääniä, hän tunsikin mielensä apeaksi. Ja ajaessaan

viettämään ikävää iltaa pieneen autioon huoneeseensa hän itki sydämen

pohjasta kuin lapsi, joka ei ole saanut karamelliaan.

-- Tämä on ihan typerää, mutta en mahda sille mitään, hän nyyhkytti

vaunujen nurkassa. Soitto se sai minut tolaltani. Olisin näyttänyt

oikein sievältä Fanin sinisessä musliinipuvussa, ja osaan kyllä

käyttäytyä yhtä hyvin kuin kuka tahansa. Minä olisin saanut

tanssittajia vaikka kuinka paljon, vaikka en kuulukaan heidän

seurapiiriinsä. Olisinpa saanut edes kerran pyörähtää Sydneyn tai

Tomin kanssa. Ei, Tom ei olisi pyytänyt minua enkä olisi lähtenyt,

vaikka hän olisi pyytänytkin. Voi minua! Olisinpa jo yhtä vanha ja

tyytyväinen kotona nyhjöttäjä kuin neiti Mills!

Saavuttuaan kotiin hän päätti heti mennä maata ja itkeä itsensä

nukuksiin.

Mutta eipä Polly joutunut pitkään murehtimaan. Noustessaan portaita

ja pitäessään itseään maailman onnettomimpana tyttönä hän näki neiti

Millsin ompelevan niin säteilevän näköisenä, ettei malttanut olla

vaihtamatta pari sanaa tämän kanssa.

-- Istuhan, kultaseni. On hauska nähdä sinua, mutta älä välitä,

vaikka jatkankin työtäni. Minulla on näet tulinen kiire saada

nämä valmiiksi tänä iltana, sanoi reipas pikku neiti hymyillen ja

nyökäytti päätään pistäessään uuden rihman neulaan, ja sitten hän

jatkoi ompelemista kuin henkensä edestä.

-- Antakaa minun auttaa. Minä olen laiska ja huonolla tuulella ja

ompeleminen tekisi minulle hyvää, sanoi Polly istuutuessaan. --

Vaikka en voikaan olla iloinen, voin sentään olla hyödyksi.

-- Kiitoksia kovasti. Sinä saatkin päärmätä tämän paidan sillä aikaa

kun minä istutan hihat, ja se on jo aika helpotus.

Polly pisti sormustimen sormeensa. Mutta kun neiti Mills levitti

valkean flanellikankaan hänen syliinsä, hän huudahti:

-- Mutta tämähän on ihan kuin kuolinpaita!

-- Ei, Jumalan kiitos, ei sentään, mutta olisi se voinut ollakin,

ellemme olisi pelastaneet tuota pientä tyttö rukkaa, sanoi neiti

Mills, jonka kasvoille ilmaantunut hymy pehmensi harmaita jäykkiä

ohimosuortuvia, hampaatonta suuta ja kyömynenää.

-- Kertokaa minullekin siitä. Olisi hauska kuulla, minkä hyvän työn

olette taas tehnyt, sanoi Polly valmiina kuuntelemaan mitä tahansa,

mikä saisi hänet unohtamaan itsensä.

-- Voi, rakas ystävä. Se on hyvin tavallinen tarina, ja se juuri

onkin ikävintä. Minä kerron sen sinulle, koska voit ehkä auttaa

minua. Viime yönä valvoin Mary Floyd -paran kanssa. Hänellä on

keuhkotauti ja vähän aikaa enää jäljellä, alkoi neiti Mills, samalla

kun hänen nopsat sormensa lensivät edestakaisin ja ystävälliset

kasvonsa loistivat, niin kuin hän olisi joka pistokseen liittänyt

siunauksensa. -- Mary oli hyvin heikko, mutta puolenyön tienoilla hän

vaipui uneen ja minä koetin olla aivan hiljaa. Silloin saapui rouva

Finn, vuokraemäntä, ja viittasi säikähtyneen näköisenä minua tulemaan

ulos. -- Pikku Jane on ottanut hengen itseltään enkä tiedä mitä minä

teen nyt, hän sanoi ja saattoi minut ullakkokerrokseen.

-- Kuka pikku Jane? keskeytti Polly pudottaen työn käsistään.

-- Minä tunsin häntä vain vähän. Hän oli nuori, kalpea ja arka

tyttö, joka liikkui hiljaa ja puhui harvoin kenenkään kanssa. Rouva

Finn kertoi, että hän oli köyhä, mutta ahkera ja rehellinen pikku

olento, joka pysytteli omissa oloissaan. "Hän on ollut niin kalpea

ja masentunut koko viikon, että luulin häntä sairaaksi ja kysyin

hänen vointiaan", kertoi rouva Finn. "Tyttö vain kiitti minua arasti

tapansa mukaan ja sanoi voivansa oikein hyvin, joten jätin hänet

rauhaan. Mutta kun tänä iltana olin menossa nukkumaan, sain äkkiä

päähäni kurkistaa miten tyttö parka jaksoi, sillä hän ei ollut tullut

huoneestaan koko päivänä. Vilkaisin sisään ja tällaista noina näin

huoneessa." Sen sanottuaan rouva Finn avasi ullakkokamarin oven ja

minä näin surullisimman näyn, mitä vanhat silmäni ovat vielä ikänään

nähneet.

-- Mitä sitten? kysyi Polly kalpeana.

-- Kolkon huoneen, kylmän kuin lato, ja vuoteella pienen olennon,

jonka kuolemankalpeat laihat ja kärsivät kasvot melkein saivat

sydämeni halkeamaan. Pöydällä oli pullo puolillaan oopiumia, vanha

muistikirja ja kirje. Lue se, kultaseni, äläkä ajattele pahaa pikku

Janesta.

Polly otti neiti Millsin ojentaman paperin ja luki:

"Hyvä rouva Finn!

Antakaa anteeksi vaiva, jonka tuotan teille, mutta en keksi

mitään muutakaan keinoa. En saa sellaista työtä, josta

ansaitsisin niin paljon, että tulisin toimeen; tohtori sanoo,

etten voi parantua, ellen saa levätä. Koska en halua joutua

toisten rasitukseksi, lähden pois. Olen myynyt tavarani, jotta

saan maksetuksi saatavanne. Olkaa hyvä ja antakaa minun olla

täällä älkääkä päästäkö ihmisiä katsomaan. Toivottavasti tämä

ei ole kovin pahasti tehty, sillä minulle ei näytä olevan koko

maailmassa tilaa, enkä minä pelkää kuolemaa. Ehkä pelkäisin,

jos jäisin tänne enkä jaksaisi enää pysyä kunnollisena. Rakkaat

terveiset pienokaisellenne ja jääkää hyvästi, jääkää hyvästi.