-- Arvatkaapa mitä Polly aikoo tehdä tänä talvena? sanoi Fanny
kohottaessaan katseensa kirjeestä, jota oli innokkaasti lukenut.
-- Luennoi kai naisten oikeuksista, sanoi nuori herrasmies,
joka tutki peilistä huolellisesti kirkkaan kastanjan ruskeaa
pystytukkaansa nojautuen veltosti kyynärpäillään uunin reunustaan.
-- Ehkä hän aikoo hurmata jonkun nuoren papin ja mennä naimisiin
hänen kanssaan, lisäsi rouva Shaw, jonka ajatukset askartelivat
nykyään usein nuorten naittamisessa.
-- Hän jää kai kotiin hoitamaan taloutta, koska palvelijat tulevat
niin kalliiksi. Se olisi ihan hänen tapaistaan, huomautti Maud, joka
osasi jo sanoa r-kirjaimen.
-- Minä luulen, että hän rupeaa pitämään koulua tai jotain muuta
sentapaista auttaakseen veljiään, sanoi herra Shaw, joka oli laskenut
sanomalehden kädestään kuullessaan Pollyn nimen.
-- Kaikki te erehdyitte, vaikka isä arvasikin parhaiten, sanoi Fan.
-- Hän rupeaa antamaan soitto- ja laulutunteja ja hankkii itse
elatuksensa, jotta Will pääsee yliopistoon. Will haluaa opiskella
ja Polly on hyvin ylpeä hänestä. Nedillä, toisella veljellä, on
taipumusta liikealalle, hän ei välitä kirjoista. Ned on lähtenyt
länteen ja raivaa kyllä itselleen tien maailmassa. Polly sanoo, ettei
häntä enää tarvita kotona, kun perhe on nyt pieni ja Kitty voi hyvin
täyttää hänen paikkansa; siksi hän aikoo nyt itse ansaita elatuksensa
ja luovuttaa Willille oman osansa perheen tuloista. Se tyttöhän
rupeaa ihan marttyyriksi! Ja Fan näytti niin juhlalliselta, kuin
Polly olisi aikonut tehdä jonkin kauhean uhrauksen.
-- Hän on järkevä, jalomielinen tyttö, ja minä kunnioitan häntä sen
takia, sanoi herra Shaw painokkaasti. -- Kukaan ei koskaan tiedä,
mitä voi tapahtua, eikä nuorille ihmisille ole haitaksi, vaikka he
oppivatkin tulemaan toimeen omin voimin.
-- Jos hän on yhtä kaunis kuin viimeksi tavattaessa, hän saa kyllä
pian oppilaita. Vaikka en minä sentään välittäisi ottaa tunteja,
huomautti nuori herra Shaw armollisesti ja kääntyi peilistä
varmistuttuaan, että hänen kohuttu tukkansa oli tummentumassa.
-- Sinua hän ei ottaisi oppilaakseen mistään hinnasta, sanoi Fanny
muistaessaan, miten pettyneeltä ja paheksuvalta Polly oli näyttänyt,
kun hän viimeksi käydessään huomasi, että Tomista oli tullut keikari.
-- Odotahan, niin näet, vastasi Tom tyynesti.
-- Jos Polly pysyy aikeessaan, tahtoisin että Maud rupeaisi ottamaan
häneltä tunteja. Fanny tehköön miten tahtoo, mutta olisin iloinen,
jos yksi tyttäristäni laulaisi yhtä kauniisti kuin Polly. Vanhat
ihmiset pitävät enemmän hänen lauluistaan kuin oopperoista, ja
äitikin aina nautti niistä.
Puhuessaan herra Shaw kääntyi katsomaan takkanurkkausta, jossa
isoäidillä oli ollut tapana istua. Nojatuoli oli nyt tyhjä, rakkaat
vanhat kasvot olivat poissa ja jäljellä enää lempeä muisto.
-- Haluaisin mielelläni oppia laulamaan, ja Pollyhan on mainio
opettaja. Hän on kärsivällinen ja saa kaiken aina tuntumaan
hauskalta. Toivottavasti hän saa tarpeeksi oppilaita ja pääsee heti
hyvään alkuun, huomautti Maud.
-- Milloin hän tulee? kysyi rouva Shaw, joka oli valmis auttamaan
Pollya, vaikka olikin mielessään päättänyt, että Maudin oli saatava
opetusta kaupungin hienoimmalta opettajalta.
-- Ei hän sano sitä. Hän vain kiittää, kun pyysin häntä tulemaan
meille kuten ennenkin, mutta sanoo ryhtyvänsä heti työhön ja
pitävänsä edullisempana, että asettuu heti asumaan omaan pikku
huoneeseensa. Eikö teistäkin tuntuisi oudolta, että Polly olisi
täällä kaupungissa eikä asuisikaan meillä?
-- Kyllä me vielä saamme hänet tänne. Pienikin huone maksaa, ja hän
voi yhtä hyvin asua meillä vaikka opettaakin. Kerro hänelle minulta
sellaisia terveisiä, sanoi herra Shaw.
-- Tiedän ettei hän tule, sillä jos hän kerran on päättänyt olla
itsenäinen, hän on sitä juurta jaksaen, vastasi Fanny ja rouva Shaw
toivoi sitä hartaasti. Pikku soitonopettajaa saattoi kyllä auttaa,
mutta ei ollut kovinkaan hauskaa pitää häntä asumassa luonaan.
-- Teen kyllä parhaani hänen hyväkseen suosittelemalla häntä
ystävilleni, ja hän menestyy varmaan, jos pitää aluksi vain pikku
oppilaita. Jos hän vain aloittaa oikein, ottaa kyllin hyvän maksun
ja saa muutamia hyviä nimiä, jotka hankkivat hänelle pääsyn
hienoimpiin piireihin, en epäile hänen onnistumistaan, sillä minun
täytyy tunnustaa, että Polly käyttäytyy kuin hienonmaailman nainen,
huomautti rouva Shaw.
-- Hän on mahdottoman vetävä pikku otus, ja minusta on hauskaa että
hän asettuu kaupunkiin asumaan, vaikka olisikin mukavampaa, että hän
oleskelisi täällä vain muuten ja huvittelisi eikä joutuisi antamaan
kaikenmaailman tunteja, sanoi Tom laiskasti.
-- Olen varma, että hän pitäisi suurena kunniana, jos saisi
omistaa aikansa sinun huvittamiseksesi. Mutta hänellä ei ole varaa
ylellisyyteen eikä hän välitä liehittelystä, joten on parasta että
annat hänen olla rauhassa. Hän voi nauttia seurastasi vain silloin,
kun hänen työnsä sallii, vastasi Fanny ivallisesti, kuten hänen
tapanaan oli nykyisin.
-- Sinusta, Fan, alkaa tulla oikea vanhapiika, kitkerä kuin
sitruuna mutta kahta happamampi, tiuskaisi Tom ja katsoi sisareensa
ylimielisesti.
-- Hiljaa, lapset. Tiedättehän etten kestä riitelyä. Maud, anna
minulle Shetlannin huivi ja pane tyyny selkäni taakse.
Maud riensi täyttämään äitinsä pyyntöä ja katseli moittivasti
riitelevää veljeään ja sisartaan. Seurasi hiljaisuus, josta kaikki
näyttivät olevan hyvillään. He olivat kerääntyneet takkavalkean
ääreen päivällisen jälkeen, ja tuntui kuin pieni auringonpaiste ei
olisi ollut heille pahitteeksi. Marraskuun päivä oli pilvinen. Mutta
äkkiä pilvet hälvenivät ja kirkas päivänvalo virtasi huoneeseen.
Kaikki kääntyivät vaistomaisesti ja huudahtivat:
-- Hyvänen aika, Polly! sillä kynnyksellä seisoi kirkassilmäinen
tyttö ja hymyili niin kuin marraskuun ilmoja ei olisi koko maailmassa.
-- Polly kulta, milloin sinä tulit? huudahti Fan suudellen
sydämellisesti hänen rusottavia poskiaan toisten odotellessa vuoroaan.
-- Tulin eilen ja olen järjestellyt huonettani kuntoon, mutta en
malttanut enää odottaa vaan tulin katsomaan miten voitte, vastasi
Polly niin iloisella äänellä, että kaikille tuli hyvä mieli.
-- Minun Polly-tyttöni tuo aina päivänpaisteen mukanaan, sanoi herra
Shaw ojentaen kätensä pienelle ystävälleen, joka oli edelleenkin
hänen suosikkinsa. Oli lämmittävää katsella, miten Polly kiersi
kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä myötätuntoisesti.
Isoäiti oli näet kuollut Pollyn viime käynnin jälkeen ja Polly
halusi lohduttaa herra Shaw'ta, jonka hän huomasi vanhentuneen ja
harmaantuneen.
Mikäli Tomkin oli havitellut antavansa tervehdyssuukon, jokin Pollyn
käytöksessä sai hänet muuttamaan mielensä ja puristamaan vain
sydämellisesti hänen kättään ja sanomaan: -- Hauska nähdä sinua,
Polly. Itsekseen hän kuitenkin lisäsi katsellessaan vaatimattoman
pikku hatun kehystämiä kasvoja: -- Ja entistä sievempi, peijakas
vieköön!
Mutta Pollyn kasvot olivat muutakin kuin sievät, vaikkei Tom
ollut vielä oppinut huomaamaan sitä. Sinisten silmien katse oli
kirkas ja vakaa, raikkailla huulilla avoin herttainen ilme, leuka
määrätietoinen pikku lovestaan huolimatta ja kiharoiden alla kaartuva
otsa hyväntahtoinen. Kaikki nämä kasvoilta kuvastuvat rakastettavat
luonteenpiirteet olisivat jo yksinään riittäneet kaunistamaan
vaatimattomankin ulkonäön. Pollysta oli tullut täysi-ikäinen, mutta
hän ei näyttänyt sen muodikkaammalta kuin silloinkaan, kun hänellä
oli ollut pyöreä hattu ja yksinkertainen takki; sillä nyt hän oli
pukeutunut kokonaan harmaaseen aivan kuin kveekkarinainen, ja hänen
asuaan koristi vain sininen nauharuusuke leuan alla ja toinen
tukassa. Yksinkertainen puku sopi hänelle mainiosti, mutta sitä ei
edes huomannut, koska katse kiintyi heti sen notkeaan kantajaan.
Vapaa lapsuus oli näet suonut Pollylle kalliin lahjan, oivan
terveyden, ja jokainen hänen liikkeensä oli täynnä voimaa, suloa ja
huolettomuutta. Terve sielu terveessä ruumiissa oli harvinainen ilmiö
tuohon aikaan, jolloin lääkärit menestyivät ja kaikki ihmiset olivat
sairaita. Tästä miellyttävästä yhdistelmästä oli peräisin Pollyn
itsetiedoton viehättävyys.
-- Ihanaa, että olet taas täällä, sanoi Maud, joka istui Pollyn
jalkojen juuressa ja hieroi hänen kylmää kättään. Polly oli pantu
istumaan Fannyn ja herra Shaw'n väliin, Tom puolestaan nojasi äitinsä
tuolin selustaan ja nautti näkemästään.
-- No, miten kaikki sujuu? Milloin aloitat? Missä sinun pesäsi on?
Kerro nyt kaikesta, aloitti Fan, joka aivan kihisi uteliaisuudesta.
-- Oikein hyvin, sillä olen saanut jo kaksitoista oppilasta
alkajaisiksi ja kaikilla on varaa maksaa kunnolla. Ensimmäinen
tuntini on maanantaina.
-- Etkö sinä pelkää? kysyi Fan.
-- En paljon, miksi oikeastaan pelkäisin? vastasi Polly reippaasti.
-- En tiedä, mutta eikö kaikki tämä uusi ole aluksi vähän vaikeaa?
änkytti Fanny, joka ei halunnut paljastaa, että työnteko tuntui
hänestä pelottavan rasittavalta.
-- Ehkä se aluksi väsyttää, mutta kyllä kai siihen tottuu. Minä
opetan mielelläni, ja on kiinnostavaa nähdä uusia ihmisiä ja uusia
paikkoja. Riippumattomuus on myös ihanaa, ja jos voin vielä vähän
säästää Kittya varten, niin se on parasta mitä tiedän.
Pollyn kasvot loistivat aivan kuin hänen tulevaisuutensa olisi ollut
täynnä huvituksia eikä työtä, ja se vakavuus, jolla hän suhtautui
uuteen tehtäväänsä, näytti antavan pohjaa hänen vaatimattomille
toiveilleen ja suunnitelmilleen ja herätti toistenkin kiinnostuksen.
-- Keitä oppilaita olet saanut? kysyi rouva Shaw unohtaen hetkeksi
hermonsa.
Polly luetteli ja huomasi tyytyväisenä, miten muutamat nimet
vaikuttivat kuulijoihin.
-- Mistä ihmeestä sinä sait Davenportit ja Greyt, kultaseni? kysyi
rouva Shaw kohottautuen hämmästyneenä tuolillaan.
-- Rouva Davenport ja äiti ovat sukua keskenään.
-- Etkä ole ikinä kertonut siitä!
-- Davenportit muuttivat tänne muutamia vuosia sitten, enkä minä
muistanut heidän olemassaoloaan. Mutta kun tein suunnitelmiani,
tiesin että minun täytyi saada pari kolme hyvää nimeä päästäkseni
alkuun. Siksi kirjoitin ja kysyin rouva Davenportilta, tahtoiko hän
auttaa minua. Hän tuli käymään meillä ja oli hyvin ystävällinen. Hän
hankki minulle nämä oppilaat hyvän hyvyyttään.
-- Mistä sinä olet oppinut noin paljon maallista viisautta, Polly?
kysyi herra Shaw hänen vaimonsa hervahtaessa takaisin tuoliinsa ja
ottaessa esille hajusuolansa, aivan kuin Pollyn ilmoitus olisi ollut
liikaa hänen hermoilleen.
-- Minä opin sen täällä, herra Shaw, vastasi Polly nauraen. --
Ennen minusta suositukset ja sen sellaiset olivat epämiellyttäviä
enkä pitänyt niitä niinkään arvoisina, mutta nyt olen viisastunut
ja käytän mielelläni jossakin määrin hyväkseni niitä etuja, joita
rehellisellä tavalla voin saada.
-- Mikset antanut meidän auttaa itseäsi aluksi? Olisimme mielellämme
tehneet sen, ehätti rouva Shaw sanomaan, sillä hän aivan paloi
halusta päästä Pollyn suojelijaksi rouva Davenportin rinnalle.
-- Tiedän kyllä, että olisitte auttaneetkin, mutta olette jo
olleet niin ystävällisiä minulle, etten tahtonut vaivata teitä
yritykselläni. Halusin päästä alkuun omin voimin. Sitä paitsi en
tiennyt, olisitteko välittäneet suositella minua opettajana, vaikka
pidättekin minusta tavallisena Pollyna.
-- Totta kai olisimme, rakas Polly, ja nyt toivomme, että rupeaisit
heti opettamaan Maudille somia laulujasi. Hänellä on kaunis ääni ja
hän tarvitsee todellakin opettajaa.
Hymy häivähti Pollyn kasvoilla, kun hän kiitti uudesta oppilaastaan,
sillä hän muisti ajan, jolloin rouva Shaw piti hänen somia laulujaan
niin vanhanaikaisina, etteivät ne sopineet nuoren neidin ohjelmistoon.
-- Missä sinä asut? kysyi Maud.
-- Vanha ystäväni neiti Mills otti minut luokseen asumaan, ja
minulla on oikein mukavaa. Äiti ei tahtonut minun asuvan missään
täysihoitolassa, joten neiti Mills järjesti minut luokseen. Hän
vuokraa huoneita kuten tiedätte, mutta minulle hän on luvannut myös
päivällisen. Aamiaisen ja teen valmistan itse.
-- Onko huoneesi kalustettu mukavasti? Emmekö voi lainata sinulle
jotakin, kultaseni? Esimerkiksi nojatuoli tai pieni sohva ovat hyvään
tarpeeseen, kun olet väsynyt, sanoi rouva Shaw osoittaen aivan
yllättävää kiinnostusta Pollyn asioihin.
-- Kiitoksia vain, mutta minä en tarvitse mitään, sillä toin yhtä
ja toista kodikasta mukanani. Voi, Fan, olisitpas nähnyt minun
voitokkaan tuloni kaupunkiin, kun istuin kimpsuineni kampsuineni
maalaisrattailla. -- Pollyn nauru oli niin tarttuvaa, että kaikki
hymyilivät huomaamatta edes järkyttyä hänen kertomastaan.
-- Niin, lisäsi Polly, minä ihan toivoin, että tapaisin teidät,
sillä olisin tahtonut nähdä teidän kauhistuneet kasvonne, kun istuin
siinä sohvalla laatikoita ja nyyttejä ympärilläni, lintuhäkki
toisella puolen ja toisella kalakoppa, jonka reiästä kissanpojan
pää poukkoili edestakaisin, ja edessäni vanha hilpeä Brown
omenanelikolla kekottamassa. Päivä oli kirkas ja minä nautin matkasta
suunnattomasti, sillä meillä oli kaikenlaisia seikkailuja.
-- Voi, kerro niistä, pyysi Maud, kun Pollyn kuvauksen herättämä
nauru asettui.
-- No, ensinnäkin minä unohdin murattini ja Kitty juoksi perässä
sitä tuomaan. Sitten lähdimme taas liikkeelle, mutta kova huuto sai
meidät kohta pysähtymään, ja nyt porhalsi Will alas mäkeä heiluttaen
toisessa kädessään tyynyä ja toisessa hillopiirakkaa. Me nauroimme
katketaksemme, kun hän saavutettuaan meidät selitti, että naapurimme,
vanha neiti Dodd oli lähettänyt minulle humalatyynyn päänsäryn
varalle ja piirakan ensimmäiseksi ateriakseni. Hän oli näyttänyt
niin pettyneeltä myöhästymisestään, että Will oli luvannut toimittaa
lahjat minulle, vaikka olisi saanut juosta koko matkan. Tyynyä oli
helppo kuljettaa, mutta se piirakka! Taisimme pitää sitä kaikissa
mahdollisissa paikoissa, eikä se ottanut pysyäkseen missään. Ensin
löysin sen sylistäni, sitten rattaiden pohjalta, sitten ylösalaisin
keikahtaneena kirjojen joukosta, sitten se oli tipahtamaisillaan
matka-arkulta tielle, ja lopulta se keinui kiikkutuolissani. Se oli
vasta merkillinen piirakka, sillä kaikesta vaeltelustaan huolimatta
se ei kuitenkaan mennyt pilalle tai hajonnut, ja lopulta me söimme
sen päästäksemme siitä rauhaan. Sitten karkasi kissanpoikanen ja minä
sain metsästää sitä maasta ja puusta ennen kuin sain sen kiinni, ja
Brown sen kuin nauraa hohotti ja katseli minun juoksuani. Loppujen
lopuksi pääsimme taas matkaan, mutta eräässä alamäessä meidän
päällemme kierähti kirjahylly ja eräässä ylämäessä putosi kiikkutuoli
tielle. Kuulimme huutoa ja vilkaistuamme taaksemme näin tuoliparkani
kiikkuvan keskellä tietä ja pienen pojan huutavan aidalla täyttä
kurkkua. Se sitten oli hassunkurista.
Polly oli antanut seikkailustaan eloisan kuvauksen, vaikka ei sitä
minään kummana pitänytkään, sillä hän halusi virkistää apeannäköisiä
ystäviään, etenkin herra Shaw'ta. Nähdessään hänen nyt nojautuvan
taaksepäin tuolissaan sydämellisesti nauraen Polly oli tyytyväinen
ja kiitti mielessään onnetonta piirakkaa, joka oli pystynyt
kirvoittamaan naurun.
-- Kyllä sinä, Polly, osaat sitten kertoa hauskasti! riemuitsi Maud
silmiään pyyhkien.
-- Olisinpa tullut vastaasi, niin olisin kajauttanut sinulle
kolminkertaisen eläköön-huudon, sillä se mahtoi olla näkemisen
arvoista, sanoi Tom.
-- Etkä olisi; sinä olisit pyörtänyt kulman ympäri heti kun
olisit nähnyt minut. Tai sitten olisit tuijottanut suoraan eteesi
välittämättä tippaakaan kuormarattailla istuvasta nuoresta naisesta.
Ja Polly nauroi tapansa mukaan Tomille vasten kasvoja, ja Tom melkein
piti siitä. Niinpä hän ei ruvennut puolustelemaan itseään, vaan sanoi
moittivasti:
-- Hyi, Polly, olipa se tuhmasti sanottu.
-- Mutta totta. Sinun on tultava katsomaan minun lemmikkejäni, Maud.
Kissanpentu ja lintu ovat kuin veli ja sisar, sanoi Polly Maudille,
joka ahmi hänen sanojaan.
-- No, ei se ole paljon se, murahti Tom, jonka mielestä Polly olisi
saanut osoittaa enemmän huomiota hänelle.
-- Polly tietää mitä puhuu; Hänen veljensä pitävät arvossa sisariaan,
huomautti Fanny pisteliäästi.
-- Ja Polly pitää arvossa omia veljiään. Älä unohda sitä, neitiseni,
vastasi Tom.
-- Kerroinko minä jo teille, että Will menee yliopistoon? keskeytti
Polly nousevan myrskyn.
-- Toivottavasti hän viihtyy siellä, huomautti Tom kaiken kokeneen
ylhäisellä välinpitämättömyydellä.
-- Luulisin ainakin, sillä hän pitää opiskelusta ja haluaa käyttää
hyödykseen jokaisen tilaisuuden. Toivottavasti hän ei sentään rasita
itseään liialla työllä kuten monet pojista, sanoi Polly, joka uskoi
sinisilmäisesti ylioppilaiden palavaan tiedonhaluun. Tom katseli
kokemustensa korkeuksista säälivästi hymyillen herkkäuskoista Pollya.
-- Siitä ei ole ehkä pelkoa. Minä pidän huolen, ettei hän lue liikaa.
Ja Tomin silmät välähtivät kuten ennen vanhaan, kun hän suunnitteli
poikamaisia kepposiaan.
-- Sinä et taida olla oikein luotettava opastaja, jos kuulemissani
puheissa on perää, sanoi Polly ja katsoi Tomiin niin vakavasti, että
tämän kasvot muuttuivat totisiksi kuin huuhkajan.
-- Pelkkää panettelua. Minä olen totinen kuin tornikello, luokkani
kaunistus ja nuoren miehen esikuva, eikö niin, äiti? Ja Tom taputti
hellästi äitinsä laihaa poskea varmana edes yhdestä ystävästä, sillä
Tomin heittäydyttyä salonkileijonaksi rouva Shaw oli alkanut ylpeillä
pojastaan. Tom puolestaan koetti saada heikosta äidistään isoäidin
sijaista.
-- Olet, kultaseni, sinä olet juuri sellainen kuin toivonkin. Ja
rouva Shaw katsoi poikaansa niin hellästi ja luottavaisesti, että
Polly suvaitsi ensimmäisen kerran tulonsa jälkeen vilkaista Tomiin
hyväksyvästi.
Polly ei käsittänyt, miksi Tom samassa muuttui kiusaantuneen ja
totisen näköiseksi. Mutta hänestä oli hauska nähdä Tomin taputtavan
hellästi äitinsä poskea ja nojaavan päätään äidin korkeaan
tuolinselustaan. Polly näet kuvitteli hänen tuntevan miehekästä
myötätuntoa sairasta kohtaan ja oppineen kohtelemaan kärsivällisellä
rakkaudella äitiään, jolla oli ollut niin paljon huolta hänestä.
-- Olen iloinen, kun jäät tänne koko talveksi, sillä nyt meille tulee
oikein hauskaa. Ja vien sinut mielelläni joka paikkaan, aloitti Fan
unohtaen hetkeksi Pollyn suunnitelmat.
Polly ravisti päättäväisesti päätään. -- Kuulostaa kyllä mukavalta,
mutta ei siitä tule mitään, Fan. Minähän olen tullut tänne tekemään
työtä enkä huvittelemaan. Minä aion säästää, joten kutsut eivät tule
kysymykseenkään.
-- Et kai sentään aio koko aikaa tehdä työtä pitämättä yhtään
hauskaa, huudahti Fan pettyneenä.
-- Aion toteuttaa sen minkä olen päättänyt enkä anna minkään
houkutella minua päämäärästäni. Enhän jaksaisi antaa tunteja,
jos valvoisin myöhään iltaisin, vai mitä? Ja mitenkä pitkälle
rahani riittäisivät, jos käyttäisin niitä pukuihin, ajeluihin
ja kaikenlaisiin pikku menoihin, jotka olisivat välttämättömiä
seurapiireissä liikkuvalle nuorelle naiselle? En voi tehdä molempia
enkä aio yrittääkään. Mutta voin kyllä suoda itselleni pikku
huveja silloin tällöin käymällä maksuttomissa konserteissa ja
esitelmätilaisuuksissa. Sitä paitsi tapaanhan minä teidät usein.
Ja sunnuntait vietämme Willin kanssa yhdessä, joten saan kyllä
elämännautintoja niin paljon kuin minulle on terveellistä.
-- Minä en anna sinulle ikinä anteeksi, ellet tule kutsuihini, sanoi
Fanny Pollyn lopetettua, ja Tom nauraa hihitti kuullessaan veljen
käyntejä sanottavan elämän nautinnoiksi.
-- Tulen kyllä sellaisiin pikku kutsuihin, joissa voi esiintyä
yksinkertaisessa mustassa silkkipuvussa, mutta oikeita juhlia en voi
ajatellakaan, kiitoksia vain, sanoi Polly kasvoillaan ihastuttavan
päättäväinen ilme. Hän näet tunsi heikkoutensa ja oli päättänyt,
ettei tarvitse kuin yhden silkkipuvun. Fanny ei sanonut enempää,
sillä hän oli varma, että Polly taipuisi ajan oloon. Sitä paitsi hän
oli päättänyt antaa ystävälleen kauniin puvun joululahjaksi, joten
vaatehuolet eivät ainakaan olisi esteenä.
-- Kuule, Polly, sinähän se annatkin meille pojille soittotunteja.
Minua on vaadittu soittamaan, ja ottaisin mieluummin tunteja sinulta
kuin joltain herra Twankydillolta, sanoi Tom, jota keskustelu ei
lainkaan huvittanut.
-- Kyllä minä siihen suostun, jos todella haluatte oppia ja
käyttäydytte kunnollisesti. Mutta hinta on kyllä toinen, vastasi
Polly ilkikurinen pilke silmissään, vaikka kasvot muuten olivat
vakavat ja ääni oli liikemiesmäinen.
-- Kuulehan, Polly. Tom on jo aikamies, kaksikymmenvuotias, ja hän
vaatii että kohtelet häntä kunnioittavasti. Sitä paitsi hän on
kihloissa ja hirmuisen olevinaan, puuttui puheeseen Maud, joka piti
veljeään erittäin arvokkaana henkilönä.
-- Kuka se pikku tyttö on? kysyi Polly, joka piti uutista leikkinä.
-- Trix. Etkö sinä sitä tiedä? vastasi Maud aivan kuin koko maailman
olisi pitänyt se tietää.
-- Ihanko totta, Fan? Ja Polly kääntyi ystäväänsä tuiki hämmästyneenä
Tomin seisoessa mahtavan ja hajamielisen näköisenä.
-- Unohdin kertoa siitä sinulle viime kirjeessä. Kihlaus julkaistiin
vasta hiljan, emmekä me oikein pidä siitä, huomautti Fanny, joka itse
olisi tahtonut ensin kihlautua.
-- Älähän nyt, minä olen erittäin tyytyväinen kihlaukseen, ilmoitti
rouva Shaw havahtuen horroksestaan.
-- Polly ei tunnu oikein uskovan sitä. Enkö minä sitten näytä maailman
onnellisimmalta mieheltä? kysyi Tom miettien mielessään, oliko vakava
ilme Pollyn silmissä kenties sääliä.
-- Et minusta, sanoi Polly hitaasti.
-- No miltä hitolta sulhasmiehen pitäisi sitten näyttää? kivahti Tom
melkein kiukkuisena huomattuaan, miten välinpitämättömästi Polly
suhtautui suureen uutiseen.
-- Sellaiselta, joka on oppinut välittämään jostakin toisesta enemmän
kuin itsestään, vastasi Polly. Hänen kasvoilleen kohosi äkkiä puna ja
ääni pehmeni, kun hän käänsi päänsä pois Tomista, joka oli kiireestä
kantapäähän täysi keikari.
-- Nyt sait Tomin nujerretuksi. Olen samaa mieltä kanssasi, Polly. En
ole koskaan pitänyt Trixistä, ja toivottavasti koko kihlaus on vain
poikamaista haaveilua, joka pian kuolee luonnollisen kuoleman, sanoi
herra Shaw, joka väkisinkin oli vaipua raskasmielisyyteen, vaikka
hänen ympärillään kävi lakkaamaton puheensorina.
Vaikka Shaw nuorempaa raivostutti, että hänen kihlaukseensa
suhtauduttiin niin kevyesti, hän koetti näyttää välinpitämättömältä.
Todettuaan yrityksen ylivoimaiseksi hän aikoi poistua huoneesta,
mutta rouva Shaw huusi hänen peräänsä:
-- Minne sinä menet, kultaseni?
-- Tietysti Trixiä tapaamaan. Hyvästi, Polly, ja Thomas-herra poistui
ja toivoi mielessään, että vaihtaessaan taitavasti kiihtyneen
äänensävynsä alentuvaksi kylmäkiskoisuudeksi hän oli saanut ainakin
yhden kuulijan tajuamaan, että piti Trixiä elämänsä aurinkona ja
Pollya nenäkkäänä pikkutyttönä.
Jos hän olisi kuullut Pollyn naurun ja Fanin huomautukset, hänen
vihansa olisi kuohunut yli äyräitten! Onneksi hän kuitenkin säästyi
tältä koettelemukselta ja lähti matkaan toivoen, että Trixin keimailu
saisi hänet unohtamaan Pollyn katseen, kun tämä vastasi hänen
kysymykseensä.
-- Voi, jospa tietäisit kuinka tuota poikaa on vedetty nenästä,
aloitti Fan heti kun alaovi paiskahti kiinni. -- Belle ja Trix
koettivat kumpikin saada hänet pauloihinsa, ja ovelampi voitti.
Sillä vaikka Tom onkin niin olevinaan, hän on kokematon kuin lapsi.
Trixhän on jo kahdesti purkanut kihlauksensa, ja kolmannella kerralla
hänet petettiin. Ja mitä melua hän piti! Se oli aivan mieletöntä!
Mutta se taisi koskea sentään häneen aika kovasti, sillä hän ei enää
liikkunut missään, laihtui ja kävi niin kalpeaksi ja kuultavaksi,
että oli ihan surkean näköinen. Minun kävi häntä sääliksi ja hän
kävi meillä aika usein, Tom otti tietysti hänet suojelukseensa,
hänhän on aina heikkojen puolella ja se hänessä onkin hyvää. No niin.
Trix näytteli hylätyn osaa oikein sievästi, antoi Tomin lohduttaa
itseään ja käyttäytyi niin, että sai poika paran pyörälle päästään.
Ja kun Tom tapasi Trixin eräänä päivänä itkemässä -- hatun takia,
joka ei pukenut häntä -- Tom luuli tytön surevan herra Banksia, ja
lohduttaakseen tuo pölkkypää otti ja kosi Trixiä. Muuta ei Trix
halunnutkaan; hän nappasi Tomin heti, ja nyt poika on kiikissä, sillä
uuden kihlauksensa jälkeen Trix on ollut yhtä iloinen kuin ennenkin,
keimailee jokaiselle joka vain lähelle tulee ja pitää Tomia tulisilla
hiilillä koko ajan. En tosiaan usko Tomin välittävän hänestä
läheskään niin paljon kuin uskottelee. Mutta hän on Trixin kanssa
satoi tai paistoi, ja paljon tarvitaan, ennen kuin hän tekee Banksin
tempun.
-- Tom parka! oli kaikki mitä Polly sanoi Fannyn kuiskuteltua tarinan
hänen korvaansa sohvan nurkassa.
-- Ainoa lohdutus on siinä, että Trix purkaa kihlauksen ennen
kevättä. Sen hän teki aikaisemmillakin kerroilla ollakseen vapaa
kesäkampanjaan. Ei Tom siitä murru, mutta minua suututtaa että hän
rupesi narriksi pelkästä säälistä, vaikka hänessä on miestä enemmän
kuin luulisikaan, enkä minä tahtoisi kenenkään kiusaavan häntä.
-- Sinä kiusaat itse häntä, sanoi Polly hymyillen.
-- Se on taas eri asia; hän on väliin ärsyttävä, mutta sittenkin minä
melkein pidän hänestä. Toiset pojat ovat sellaisia typeryksiä, että
olen kyllästynyt heihin, mutta kun Tom on hyvällä tuulella, hän on
oikein mukava ja virkistävä.
-- Hauska kuulla, virkkoi Polly ja painoi sanat mieleensä.
-- Niin, ja kun isoäiti oli sairaana, Tom oli hyvin kiltti. En minä
tiennytkään, että hän on niin hellätunteinen. Isoäidin kuolema
koski häneen kovasti, sillä vaikka hän ei puhunutkaan paljon, hän
oli pitkän aikaa hyvin vakava ja surullinen. Minä koetin lohduttaa
häntä, ja meillä oli pari kolme oikein mukavaa juttuhetkeä, ja
tuntui kuin vasta silloin olisimme oppineet tuntemaan toisemme. Se
oli oikein hauskaa, mutta sitä ei kestänyt kauan, meillä ei aselepo
koskaan kestä pitkään. Aloitimme taas vanhaan tapaan ja nyt nälvimme
toisiamme kuten ennenkin.
Fanny huokasi, sitten haukotteli ja vaipui tavanomaiseen
raukeuteensa, aivan kuin Pollyn saapumisen herättämä innostus olisi
alkanut jo laimeta.
-- Lähde kävelemään ja samalla katsomaan minun hauskaa pikku
huonettani. Raikas ilma tekee sinulle hyvää. Tulkaa molemmat ja
pidetään hauskaa, kuten ennen vanhaan, pyysi Polly, sillä lännessä
liekehtivä punainen auringonlasku tuntui kehottavan lähtemään ulos.
Tytöt suostuivat, ja pian he kolmisin kävelivät kohti Pollyn uutta
kotia, joka oli hiljaisen kadun varrella, missä vanhat puut kahisivat
kesällä ja talvisaikaan paistoi ystävällinen aamuaurinko.
"Kierreportaita nyt nouskaa
minun pieneen kammiooni",
lauleli Polly juostessaan ylös leveitä, vanhanaikaisia portaita
ja avatessaan perimmäisen huoneen oven, josta heitä tervehti
takkavalkean loimu.
-- Tässä minun lemmikkini ovat, Maud, hän lisäsi pysähtyessään
kynnykselle ja viitatessaan tyttöjä olemaan hiljaa.
Harmaa kissanpoikanen loikoili matolla lämmöstä nautiskellen,
ja aivan sen vieressä seisoi yhdellä jalalla mietteliäs pullea
kanarialintu, joka käänsi kirkkaat silmänsä tulijoihin, päästi
äänekkään viserryksen kuin olisi tahtonut herättää toverinsa, lensi
sitten suoraan Pollyn olkapäälle, jossa puhkesi riemukkaaseen
tervetuliaislauluun.
-- Sallikaa minun esitellä perheeni, sanoi Polly. -- Tätä pikku
mekastajaa pojat sanovat Nikeksi ja tuota unista torkkujaa sanotaan
Tuhkimoksi, koska sen elämän suurimpana nautintona on tuhkassa
loikominen. Riisukaa nyt päältänne ja sallikaa minun pyytää teitä
jäämään teelle, vaunut tulevat hakemaan teidät kahdeksalta. Sovin
siitä äitinne kanssa, kun olitte ylhäällä.
-- Minä tahdon nähdä ihan kaikki, sanoi Maud, kun tytöt olivat
riisuneet hattunsa ja lämmittelivät käsiään.
-- Saat varmasti, ja luultavasti taloudenpitoni huvittaa sinua.
Sitten Polly näytti valtakuntansa ja kaikilla kolmella riitti
hauskaa. Iso piano vei niin suuren tilan, ettei huoneeseen sopinut
minkäänlaista sänkyä. Mutta Polly näytti ylpeänä kukallisen
nojatuolinsa salaisuuden. Sen selustan saattoi laskea alas, istuin
voitiin korottaa ja sisällä olivat kaikki tyynyt ja peitot. --
Näettekös, miten mukava tämä on. Sen saa päiväksi pois tieltä, sillä
pari kolme oppilasta käy luonani, selitti Polly.
Haalistuneen maton päällä oli iloinen pikkumatto. Kiikkutuoli ja
ompelupöytä olivat toisen ikkunan edessä, toista kierteli muratti
varjostaen samalla ruokailunurkkausta. Kirjahylly oli kiinnitetty
sohvan yläpuolelle, pari taulua seinille, ja iso kukkamaljakko
täynnä syksyn lehtiä ja ruohoja kaunisti takanreunustaa. Huone oli
vaatimaton ja pieni, mutta Polly oli tehnyt parhaansa saadakseen
sen hauskaksi, ja se näytti jo kodikkaalta iloisen takkavalkean
levittäessä valoaan, linnun visertäessä ja kissan kehrätessä matolla.
-- Voi, miten sievää! huudahti Maud tullessaan suuresta komerosta,
jossa Polly säilytti talouskapineitaan. -- Niin hauska teenkeitin
ja kasari, ja kahden hengen astiasto ja paljon herkkuja syötäväksi.
Paahdetaan leipää teen kanssa, Polly. Anna minun paahtaa uudella
paahtohaarukallasi.
Fanny ei ollut yhtä innostunut kuin sisarensa, sillä hän huomasi
monta seikkaa, jotka kielivät köyhyydestä. Mutta Polly oli
niin iloinen ja tyytyväinen pieneen asumukseensa, niin täynnä
iloisia toiveita ja suunnitelmia, ettei Fan hennonut huomauttaa
puutteellisuuksista eikä ehdottaa parannuksia, vaan istuutui mihin
oli käsketty, ja nauroi ja jutteli toisten puuhatessa teetä.
-- Nyt, tytöt, saamme maalaisaterian, sanoi Polly hääräillessään. --
Tässä on oikeaa kermaa, ruisleipää, kotona leivottua kakkua ja omien
mehiläispesiemme hunajaa. Äiti varusti minulle niin paljon herkkuja,
että on hauska kun saan vieraita, sillä en millään jaksa yksin syödä
kaikkea. Voitele paahtoleivät, Maudie, ja peitä ne. Sano heti kun
kasari kiehuu, äläkä vain astu Niken päälle.
-- Mikä mainio emäntä sinusta aikaa myöten tuleekaan, sanoi Fan
katsellessaan miten sievästi ja näppärästi Polly kattoi pöydän.
-- Tämä on hyvää harjoitusta, nauroi Polly, täytti pienen teekannun
ja asettui istumaan pöydän ääreen niin emäntämäisin elein, että se
oli vallan huvittavaa.
-- Nämä ovat elämäni herkullisimmat kestit, huomautti Maud suu täynnä
hunajaa, kun he olivat päässeet syömisen alkuun. -- Minäkin tahtoisin
tällaisen kauniin huoneen ja kissan ja linnun, jotka eivät söisi
toisiaan suuhunsa, ja pienen sievän teenkeittimen. Saisin paahtaa
leipääkin niin paljon kuin ikinä haluaisin.
Maudin harras toivomus nostatti sellaisen naurunpuuskan, että neiti
Mills hymähteli omalla puolellaan yksinäisen teekuppinsa ääressä, ja
pikku Nike päästi hurmioituneen liverryksen sokeriastian reunalla
pitäessään huolta itsestään.
-- Minä en välitä paahtoleivästä enkä teenkeittimestä, mutta kadehdin
hyvää tuultasi, Polly, sanoi Fan naurun vaiettua. -- Minä olen niin
kyllästynyt kaikkiin ja kaikkeen, että välistä tuntuu kuin kuolisin
ikävään. Eikö sinulla koskaan ole sellaista tunnetta?
-- Joskus minäkin olen kyllästynyt, mutta silloin tartun luutaan
ja alan lakaista tai pestä lujasti tai kävelen tai puuhaan jotakin
oikein olan takaa ja tavallisesti tulen heti paremmalle tuulelle,
tai ainakin saan voimia olla nurkumatta, vastasi Polly ja leikkasi
tarmokkaasti palasen ruisleipää.
-- Enhän minä voi ruveta lakaisemaan, koska minun ei tarvitse ja
tuskin siitä olisi apua, sanoi Fan syöttäessään laiskasti Tuhkimoa,
joka istui arvokkaana hänen vierellään ja vilkuili kerma-astiaan.
-- Pieni puute ei olisi sinulle pahitteeksi, Fan, sen verran vain,
että näkisit kuinka hyödyllistä työnteko on. Ja kun kerran oppisit
sen, et enää valittelisi ikävystymistä, sanoi Polly, joka oli ottanut
opikseen kokemansa köyhyyden opetukset.
-- Taivas varjelkoon! Sehän olisi kamalaa, mutta toivoisin jonkun
keksivän uuden ajanvietteen rikkaille ihmisille. Minä olen ihan
kuolemanväsynyt kaikista kutsuista, kuhertelusta, pukeutumisesta ja
saman seurapiirin tapaamisesta vuodesta toiseen.
Fannyn ääni oli katkera ja tyytymätön, hänen kasvojensa ilme
ikävystynyt ja alakuloinen, ja Polly tunsi selvästi, että jokin
tähänastista raskaampi huoli painoi hänen sydäntään. Nyt ei ollut
sopiva hetki puhua siitä, mutta Polly päätti ellei muuta niin
ainakin kuunnella myötätuntoisesti heti kun Fan avautuisi. Nyt hän
koetti olla niin lohduttava ja ystävällinen, että Fan tunsi sen
sanoittakin ja tuli iloisemmaksi huoneen rauhallisessa ilmapiirissä.
Heidän toivotettuaan hyvää yötä takkavalkean ääressä vietetyn
rupatteluhetken jälkeen Fan suuteli emäntäänsä lämpimästi ja sanoi
kiitollisena:
-- Polly kulta, minä tulen usein, sillä sinun seurassasi on hyvä olla.
9