HYVÄSTI

-- Voi sentään! Täytyykö sinun tosiaan matkustaa lauantaina kotiin?

kysyi Fan muutamia päiviä tämän selvittelyn jälkeen, jota Tom sanoi

"suurkahakaksi".

-- Täytyy, sillä minähän tulinkin vain kuukaudeksi, ja nyt olen ollut

täällä jo melkein kuusi viikkoa, vastasi Polly, joka oli mielestään

ollut poissa kotoa kokonaisen vuoden.

-- Ole vielä pari kuukautta ja jää meille jouluksi, jääthän!

taivutteli Tom koko sydämestään.

-- Te olette kyllä hirveän kilttejä, mutta en tahtoisi mistään

hinnasta olla jouluna poissa kotoa. Ja sitä paitsi äiti sanoo,

etteivät he tule toimeen ilman minua.

-- Emme mekään. Etkö voisi ruinata äidiltäsi lupaa ja jäädä

sittenkin? aloitti Fanny.

-- Polly ei ikinä juinaa. Hän sanoo, että se on itsekästä, enkä

minäkään enää paljon juinaa, ehätti Maud sanomaan hyveellisesti.

-- Älkää kiusatko Pollya. Hän tahtoo lähteä enkä minä ihmettele.

Pidetään tämä loppuaika oikein hauskaa, ja lystin päätteeksi ovat

sitten Fanin kutsut, sanoi Tom sovittelevasti.

Polly oli kuvitellut nauttivansa kutsuihin valmistautumisesta, mutta

kun se aika koitti, hän olikin kovin tyytymätön, sillä jostain

syystä sellainen ikävä tunne kuin kateus sai hänet valtaansa

ja turmeli koko ilon. Ennen kotoa lähtöä hänen uusi valkoinen

musliinipukunsa, jossa oli raikkaan siniset silkkinauhat, oli ollut

hänen mielestään kerrassaan hieno ja tyylikäs. Mutta nähtyään nyt

Fannyn vaaleanpunaisen silkkipuvun, jossa oli lukemattomia poimuja,

nauhoja ja röyhelöitä, hänen yksinkertainen leninkinsä menetti kaiken

viehätyksensä ja näytti lapselliselta ja vanhanaikaiselta.

Maudkin oli paljon paremmin pukeutunut kuin hän ja näytti upealta

punavalkokirjavassa leningissään, jossa oli niin leveä vyönauha,

että hän tuskin jaksoi sitä kantaa. Jalassa hänellä oli pienet

valkoiset kengät, joissa oli punaiset napit. Fannyllä ja Maudilla

oli kaulakorut ja rannerenkaat, korvarenkaat ja rintaneulat, mutta

Pollylla vain siniseen samettinauhaan kiinnitetty yksinkertainen

medaljonki. Vyönä oli vain yksinkertaisesti solmittu leveä

silkkinauha ja kauniissa kiharoissa sininen rusetti. Pollyn

lohdutuksena olivat vain vaatimaton pitsinen kaulusröyhelö ja

pronssikengät, jotka olivat maksaneet yhdeksän dollaria.

Polly-parka koetti parhaansa mukaan olla tyytyväinen ja välittämättä

erilaisuudestaan. Mutta hänen oli vaikea olla sinä iltana onnellisen

näköinen ja puhua iloisesti. Kukaan ei aavistanut, mitä musliinipuvun

alla liikkui, kunnes isoäidin viisaat silmät huomasivat Pollyn mieltä

painavan varjon ja arvasi syynkin. Pukeuduttuaan kaikki kolme tyttöä

menivät näyttäytymään vanhemmille. He olivat isoäidin huoneessa,

jossa Tomin kaulaan juuri autettiin kiduttavan kovaa kaulusta.

Aikuisten kääntyessä katsomaan heitä Maud pöyhisteli kuin pieni

riikinkukko ja Fan niiasi sirosti, mutta Polly seisoi paikoillaan, ja

hänen katseensa harhaili huolestuneena toisesta toiseen aivan kuin

hän olisi halunnut sanoa: "Tiedän kyllä, etten ole niin kuin olla

pitäisi, mutta toivottavasti en näytä sentään rumalta."

Isoäiti ymmärsi heti, ja kun Fan tyytyväisesti hymyillen kysyi:

"Miltä me näytämme?" hän veti Pollyn ystävällisesti luokseen ja

vastasi:

-- Näytätte ihan niiltä muotilehden kuvilta, joista olette saaneet

pukujenne mallit. Mutta Pollyn leninki miellyttää minua eniten.

-- Näytänkö minä tosiaankin sievältä tässä? Ja Pollyn kasvot

kirkastuivat, sillä hän antoi suuren arvon isoäidin mielipiteille.

-- Näytät, kultaseni. Näytät juuri siltä, jollaisena minä mielelläni

näen sinun ikäisesi tytön. Ja minua miellyttää varsinkin se, että

olet pitänyt äidille antamasi lupauksen etkä ole antanut houkutella

itseäsi käyttämään lainakoruja. Sinun ikäisesi tyttölapset eivät

tarvitse muita koristeita kuin nuoruutta, terveyttä, älykkyyttä ja

vaatimattomuutta, ja ne sinulla on tänä iltana.

Puhuessaan isoäiti antoi Pollylle hellän suukon, joka sai hänet

hehkumaan kuin ruusu ja unohtamaan hetkeksi, että maailmassa oli

vaaleanpunaista silkkiä ja korallikorvarenkaita.

-- Kiitos, isoäiti, hän sanoi ja vastasi lämpimästi suudelmaan.

Isoäidin sanat tekivät hyvää ja yksinkertainen puku näytti Pollysta

yhtäkkiä sievältä.

-- Polly on niin kaunis, ettei ole väliä, mitä hänellä on päällään,

huomautti Tom tarkastellen hyväksyvästi tyttöä.

-- Hänellä ei ole kojuja puvussaan, mutta minullapa on, sanoi Maud

järjestellen olkapäille ulottuvia nauharuusukkeita, jotka olivat kuin

kirsikanväriset siivet tanakan pikku enkelin selässä.

-- Kunpa hän olisi ottanut sinisen miehustani. Tuo nauha on niin

kovin yksinkertainen, mutta ei sillä väliä, kuten Tom sanoi. Ja Fan

korjasi taitavasti Pollyn vasemmalla ohimolla olevaa sinistä rusettia.

-- Hänellä pitäisi olla kukkia; ne sopivat aina nuorille, sanoi rouva

Shaw myöntäen mielessään, että vaikka hänen tyttärensä näyttivät

hyvin kauniilta, kukoistavalla Pollylla oli miellyttävimmät kasvot.

-- Varjelkoon, minähän olin unohtaa kukkavihot ihaillessani

kaunottariani. Otapas ne esille, Tom, kehotti herra Shaw viitaten

kauniiseen rasiaan, joka oli pöydällä.

Tom veti väärin päin esiin kolme pientä kukkakimppua, jotka kaikki

olivat erivärisiä, -kokoisia ja -muotoisia.

-- Voi, isä! Miten kiltti sinä olet! huudahti Fanny, joka ei ollut

uskaltanut ottaa vastaan kukan terälehteäkään viimekertaisten

nuhteiden perästä.

-- Isäsi olikin aikoinaan erittäin kohtelias nuori mies, sanoi rouva

Shaw naurahtaen.

-- On hauskaa, Thomas, että sinulla on joskus aikaa ilahduttaa pikku

tyttöjäsi! Ja isoäiti taputti poikansa kaljua päätä aivan kuin tämä

olisi ollut kahdeksantoistavuotias.

Thomas nuorempi oli ensin tuhahtanut ivallisesti, mutta kun isoäiti

kehui isää, alkoi nuori mies miettiä asiaa tarkemmin ja tarkastella

kukkia kunnioittavasti.

-- Mikä on kenellekin? hän kysyi.

-- Arvaapas, sanoi herra Shaw tyytyväisenä, kun hänen

huomaavaisuutensa oli tehnyt näin suuren vaikutuksen.

Isoimmassa kimpussa oli teeruusun nuppuja, tuoksutonta kanervaa

ja sarsaparillaa. Toiseen oli sidottu kourallinen hajuherneitä ja

resedoja, joiden keskellä oli muutama herttainen orvokki ja kaunis

pikku ruusu. Kolmas oli pieni vihkonen rautayrttejä, valkeita

kameliasaunioita ja vihreitä lehtiä.

-- No, sitä ei ole vaikea arvata. Tuo hieno kimppu on Fannylle,

kaunis on Pollylle ja iloinen Maudille. Ottakaa nyt omanne, tytöt.

Ja Tom luovutti kukkavihot niin kohteliaasti kuin voi odottaa

nuorukaiselta, jolla on uudenuutukainen puku ja ahtaat jalkineet.

-- Kukat täydentävät mainiosti asuanne. Isä oli oikein huomaavainen,

kun muisti ne. Juoskaapa nyt alas, sillä ovikello soi jo. Äläkä

tanssi liikaa, Fan. Ja sinä, Tom, ole mahdollisimman hiljaa, ja sinä

Maud, muista olla ahmimatta illallispöydässä. Isoäiti pitää kaikesta

huolen, sillä hermoparkani eivät salli minun tulla alas.

Näin sanoen rouva Shaw lähetti heidät luotaan, ja kaikki neljä

lähtivät vastaanottamaan ensimmäistä vierasjoukkoa, muutamia

pikkutyttöjä, jotka oli kutsuttu vartavasten pitämään Maudia poissa

sisaren tieltä. Tom oli saanut kutsua kolme parasta ystäväänsä,

joiden lempinimet olivat Rumple, Sherry ja Spider.

-- He kelpaavat tanssittajiksi, sillä herroista on puute; ja

kutsuthan ovatkin Pollya varten, joten täytyy hankkia vähän nuorta

väkeä hänen takiaan, sanoi Fanny lähettäessään kutsukortteja.

Pojat tulivat tietysti hyvissä ajoin ja seisoskelivat nurkissa, ja

näytti kuin heillä olisi ollut käsivarsia ja sääriä yli tarpeen. Tom

yritti parhaansa mukaan olla hyvä isäntä, mutta juhlallisuus tuntui

rasittavalta, ja hänen oli miehekkäästi vastustettava kiusausta

ehdottaa harakkahyppelyä, sillä pitkä, tanssia varten tyhjennetty

olohuone tuntui siihen tarkoitukseen erittäin houkuttelevalta.

Polly istui hänelle määrätyssä paikassa ja kamppaili ujouttaan

vastaan Fannyn esitellessä hänelle hienoja nuoria naisia ja

jäykkiä nuoria herroja, jotka kaikki toistivat samoja kohteliaita

tervehdyksiä ja siirtyivät sitten muualle unohtaen hänet tyystin. Kun

ensimmäistä tanssia kuulutettiin, Fanny sai käsiinsä pakoilevan Tomin

ja kuiskasi vetoavasti:

-- Kuule, Tom, sinun on nyt mentävä hakemaan Pollya. Sinä olet talon

nuori isäntä, ja kuuluu hyviin tapoihin, että tanssit hänen kanssaan

ensimmäiseksi.

-- Polly ei välitä seuraelämän tavoista. Ja minä vihaan tanssimista.

Anna minun olla rauhassa äläkä kiusaa minua tai juoksen tieheni,

murisi Tom lannistuen täysin Fannyn kamalasta suunnitelmasta, että

joutuisi aloittamaan tanssiaiset Pollyn kanssa.

-- En anna ikinä anteeksi, jos juokset tiehesi. Tule nyt ja auta

kiltisti minua. Mehän olemme olleet kauheita Pollylle ja päätimme

korjata asian olemalla oikein hyviä hänelle. Minä aion pitää sanani,

eikä häntä saa unohtaa minun tanssiaisissani, sillä haluan hänen

pitävän minusta ja ajattelevan meistä jälkeenpäin hyvää.

Taitava puhe tehosi vastahakoiseen Tomiin. Hän vilkaisi Pollyn

onnellisiin kasvoihin, muisti lupauksensa ja päätti huokaisten

täyttää velvollisuutensa.

-- No, minä haen häntä, mutta sanon sinulle jo etukäteen, etten osaa

alkuunkaan tanssia.

-- Kyllä sinä osaat. Olenhan minä kymmeniä kertoja opettanut sinulle

askelet. Aion aloittaa masurkalla, sillä tytöt pitävät siitä, ja se

on hauskempaa kuin franseesi. Pane nyt hansikkaat käteesi ja mene

pyytämään Pollya niin kuin herrasmies ainakin.

-- Hitto sentään! murahti Tom. Inhottavat hansikkaat repesivät

Tomin kiskoessa niitä käteensä, mutta poika karaisi mielensä, meni

Pollyn luo, kumarsi jäykästi, työnsi kyynärpäänsä ulospäin ja sanoi

juhlallisesti: -- Saanko luvan, neiti Milton?

Hän käyttäytyi parhaansa mukaan isojen poikien tapaan ja toivoi

siten saavansa Pollyn hämilleen. Mutta siinä hän erehtyi, sillä

vilkaistuaan hämmästyneenä Tomia Polly nauroi hänelle vasten kasvoja,

tarttui hänen käteensä ja sanoi sydämellisesti:

-- Tietysti saat, mutta älä ole typerä, Tommy.

-- Fan käski minun olla kohtelias ja siksi minä koetin, kuiskasi Tom

ja lisäsi tartuttuaan toveriinsa miltei epätoivoisen näköisenä: --

Pidä lujasti kiinni, ehkä me selviämme tästä jollain tavoin.

Soitto alkoi ja he rupesivat tanssimaan. Tom hyppeli kömpelösti

toiseen suuntaan, Polly toiseen.

-- Pysy tahdissa, läähätti Polly.

-- En minä osaa, en ole koskaan osannut, vastasi Tom.

-- Pysy sitten minun tahdissani äläkä astu varpailleni, pyysi Polly.

-- Älä välitä, hypi vain, kyllä se vähitellen luistaa, murahti Tom ja

heilautti onnetonta toveriaan niin, että molemmat melkein kaatuivat.

Mutta tanssi ei vain ruvennut luistamaan, sillä yrittäessään

epätoivoisesti suoriutua urakastaan Tom oli vähällä läkähdyttää

Pollyn. Hän survoi, viskoi, työnsi ja pyöritti Pollya oikealle,

kiskoi sitten vasemmalle, murjoi ihmisten ja huonekalujen päälle,

poljeksi häntä varpaille, rutisti hänen pukunsa ja teki itsensä

kaikin puolin naurettavaksi. Polly oli pyörällä päästään, mutta

yritti parhaansa mukaan kestää koettelemuksen muistaessaan, että Tom

oli ruvennut marttyyriksi ja että hänen oli oltava kiitollinen tästä

uhrauksesta.

-- Voi, pysähdy, tämä on kauheaa! huusi Polly hengästyneenä muutamien

hurjien kierrosten perästä.

-- Onko? sanoi Tom ja pyyhki punaisia kasvojaan niin keventyneen

näköisenä, ettei Pölyllä ollut sydäntä torua häntä. Hän kiitti vain

ja heittäytyi hengästyneenä tuolille istumaan.

-- Olin tietysti kamala, mutta Fan vaati minua itsepäisesti

tanssimaan, sillä hän pelkäsi sinun loukkaantuvan, ellen hakisi

sinua ensimmäiseen tanssiin, sanoi Tom katuvaisesti tarkastellessaan

Pollya, kun tämä oikoi rypistyneen vyönauhansa, jota Tom oli

käyttänyt jonkinlaisena kiinnipitimenä riepottaessaan häntä. --

Katrillia minä kyllä osaan, mutta sinä et varmaan ikinä enää halua

tanssia minun kanssani, hän lisäsi ja alkoi heilutella Pollyn viuhkaa

niin hurjasti, että tämän tukka hulmusi kuin myrskyn kourissa.

-- Tanssin oikein mielelläni. Ja sinun on kirjoitettava nimesi

viuhkaani. Se on tapana ellei ole tanssiluetteloa, sanoo Trix.

Tyytyväisen näköisenä Tom otti esiin kynänpätkän, koukersi nimensä ja

sanoi viuhkaa palauttaessaan:

-- Nyt menen hakemaan Sherryn tai jonkun toisen kaverin, joka osaa

masurkkaa, niin että saat kunnolla tanssia ennen kuin soitto loppuu.

Tom poistui, mutta ennen kuin hän ennätti tavoittaa ketään masurkan

taitajaa, Pollyn oli jo ottanutkin haltuunsa koko salin paras

tanssittaja. Herra Sydney oli nähnyt ja kuullut kaiken, ja vaikka

hän oli itsekseen nauranutkin, Tomin rehellinen tunnustus ja Pollyn

herttaisuus ihastuttivat häntä. Pollyn jalka polki iloisen musiikin

tahtia, ja hänen katseensa seurasi innokkaasti ohi liukuvia pareja,

kun herra Sydney ilmestyi hänen eteensä ja sanoi kohteliaasti:

-- Polly-neiti, saanko luvan?

-- Kiitos, minun tekeekin kauheasti mieleni tanssimaan. Ja Polly

hypähti seisomaan kädet ojennettuina ja niin kiitollisen näköisenä,

että Sydney päätti tanssittaa Pollya niin monta kertaa kuin tämä vain

halusi.

Tällä kertaa kaikki sujui hyvin, ja palattuaan tuloksettomalta

etsintäretkeltään Tom hämmästyi nähdessään Pollyn liitelevän sirosti

taitavan tanssittajan viemänä.

-- Tuo on toista, hän ajatteli seuratessaan, miten pronssinväriset

kengät siirtyilivät täsmällisesti oikeassa tahdissa. En käsitä, miten

Sydney osaakin viedä noin hyvin. Mutta hauskaa se varmasti on, ja

totisesti, kyllä minäkin vielä opettelen tanssimaan! lisäsi nuori

herra Shaw ja heilautti kättään niin voimakkaasti, että viimeinenkin

nappi lensi hänen hansikkaistaan.

Tanssin päätyttyä Polly ei ennättänyt edes kunnolla kiittää Sydneytä,

kun Tom jo tuli sanomaan holhoavasti:

-- Sinähän tanssit hienosti, Polly. Sinun ei tarvitse muuta kuin

vihjaista kenet haluat, niin käsken hänen tanssia kanssasi, olipa hän

kuka tahansa.

-- En minä välitä nuorista herroista, he ovat niin jäykkiä ja

hakisivat minua vain velvollisuudesta. Mutta noista pojista minä

pidän ja tanssin mielelläni heidän kanssaan, jos he vain haluavat,

sanoi Polly katseltuaan ympärilleen.

-- Minä talutan ne tänne jok'ikisen. Ja Tom toi iloisesti Pollyn

luo ystävänsä, jotka olivat ihastuneita häneen ja ylpeitä, että

kelpasivat ennen "isoja poikia".

Sen jälkeen Polly ei joutanut enää istumaan, sillä pojat pyörittivät

häntä koko ajan, ja hän oli niin onnellinen, ettei nähnyt eikä

aavistanut ympäristönsä pikku vehkeilyä, sydämentykytystä,

turhamaisuutta, keimailua ja joutavaa hassuttelua. Hän rakasti

tanssimista ja iloitsi siitä niin täydestä sydämestään, että sitä oli

hauska katsella. Hänen silmänsä säteilivät, poskensa hehkuivat, suu

nauroi ja kiharat hulmusivat, kun hän liiteli lattialla mieli yhtä

keveänä kuin jalatkin.

-- Onko sinulla hauskaa, Polly? kysyi herra Shaw, joka kurkisti tuon

tuostakin sisään ilmoittaakseen isoäidille, että kaikki sujui hyvin.

-- Kerrassaan taivaallista, sanoi Polly hurmaantuneena ja kiiruhti

herra Shaw'n luo.

-- Hän on valloittanut nuo pojat kokonaan, sanoi Fan sivuuttaessaan

heidät.

-- He ovat hyvin kilttejä, kun hakevat minua tanssimaan, enkä

minä pelkää heitä, selitti Polly hypähdellen, sillä hän ei

yksinkertaisesti voinut seistä aloillaan.

-- Sinä siis pelkäät nuoria herroja? kysyi herra Shaw pidellen häntä

kiharasta kiinni.

-- Kaikkia muita paitsi herra Sydneytä. Hän ei ole olevinaan eikä

puhu joutavia ja voi, hän tanssii kuin enkeli, niin kuin Trix sanoo.

-- Isä, tule tanssimaan valssia minun kanssani. Fan kielsi minua

tulemasta lähelleen, koska minun punainen pukuni tekee hänen

vaaleanpunaisensa jumaksi, ja minä haluaisin niin hijveän mielelläni

tanssia.

-- Minä olen unohtanut koko tanssimisen, Maudie. Pyydä Pollya; kyllä

hän pyörittää sinua kuin hyrrää.

-- Herra Sydney on merkinnyt tämän tanssin, vastasi Polly katsoen

viuhkaansa hiukan tärkeänä. -- Mutta hän ei taida välittää, vaikka

otankin Maud-ressukan hänen sijastaan. Maud ei ole tanssinut juuri

ollenkaan ja minä taas enemmän kuin tarpeeksi. Olisiko kovin

epäkohteliasta kieltäytyä? Polly katsoi hoikkaa tanssitoveriaan,

jonka katse ilmaisi, että vaihto tuntui uhraukselta.

-- Ei toki. Pyörittäkää vain pienokaista kunnolla, me katselemme,

vastasi herra Sydney ja nyökkäsi hymyillen.

-- Pieni herttainen luonnonlapsi, sanoi herra Shaw Pollyn ja Maudin

pyörähtäessä tiehensä.

-- Hänestä tulee viehättävä pikku nainen, ellei häntä vain hemmotella

pilalle.

-- Siitä ei ole pelkoa. Hänellä on järkevä äiti.

-- Sen arvasinkin. Ja Sydney huokasi, sillä hän oli hiljattain

menettänyt oman hyvän äitinsä.

Kun tuli tarjoilun aika, Polly sattui juuri keskustelemaan erään

Fanin esittelemän nuoren herran kanssa, joka saattoi tietysti neiti

Miltonin ruokasaliin, järjesti hänelle tuolin nurkkaan ja tarjottuaan

hänelle kasan jäätelöä ja mantelileivoksen syventyi niin tyystin

omaan annokseensa, että Polly olisi jäänyt surkean vähälle, ellei Tom

olisi tullut pelastamaan häntä.

-- Olen etsinyt sinua joka paikasta. Tule minun kanssani äläkä istu

täällä nälkää näkemässä, sanoi Tom ja katsoi ivallisesti Pollyn

tyhjästä lautasesta hänen epäkohteliaan suojelijansa lautaseen, joka

oli kasattu täyteen herkkuja.

Saattajansa kannoilla Polly astui ruokasalin ja keittiön väliseen

isoon tarjoiluhuoneeseen ja tapasi siellä hauskan pikku seurueen

kaikessa rauhassa juhlimassa. Maud ja hänen paras ystävänsä Grace

istuivat peltisillä keksilaatikoilla, Sherry ja Spider koristivat

jääkaappia Tomin ja Rumplen toimittaessa heille syötävää.

-- Täällähän on hauskaa, sanoi Polly, jota tervehdittiin lusikkain

kalinalla ja ruokaliinojen huiskutuksella.

-- Istu sinä tähän tynnyrille, niin minä pidän huolen, että saat

kylliksesi, sanoi Tom asettaen Pollyn eteen tarjottimen ja jaellen

mahtavan näköisenä käskyjään.

-- Tämä on meidän ryövärijoukkomme luola ja minä olen päällikkö. Me

hyökkäämme ohikulkijain kimppuun ja kauemmaksikin ja tuomme saaliin

kotiin. Mene nyt, Rumple, hakemaan leipäkori, minä odotan, kunnes

Katy tuo Pollylle uusia ostereita. Sherry, kipaise keittiöön ja tuo

kupillinen kahvia, Spider, kerää salaatin loppu ja anna vati luukusta

keittiöön täytettäväksi. Syö nyt, Polly, minun väkeni tuo lennossa

lisää.

Mitä riemua he pitivätkään tarjoiluvälikössä ja miten uhkarohkeita

hyökkäyksiä he tekivät hyytelöpurnukkoihin ja leivoslaatikkoihin!

Miten onnistuneita ryöstöjä ruokasaliin ja keittiöön, miten

salakavalia rynnäköitä Katy-paran ja neekeritarjoilijan kimppuun,

joka oli täysin avuton ryövärijoukon käsissä. Nämä olivat

viattomat pikku kemut, sillä viiniä ei sallittu, ja ritarillisella

ryövärijoukolla oli niin kiire hankkia herkkuja naisilleen, ettei

heillä ollut aikaa syödä liikoja. Kukaan ei kaivannut heitä, ja kun

he lähtivät luolastaan, juhla-ateria oli päättynyt ja vain muutamat

nuoret herrasmiesahmatit viivyttelivät enää rippeiden kimpussa.

-- Noin he aina tekevät, sysäävät tytöt nurkkiin, antavat heille

jotakin maistiaisiksi ja ahmivat sitten kuin porsaat, kuiskasi Tom

halveksivasti muistamatta enää omia yksityishyökkäyksiään, jotka hän

oli suorittanut joukon hajaannuttua.

Loppuilta omistettiin arvausleikille, jota Polly ei tuntenut. Hän

vetäytyi ikkunakomeroon katselemaan ja vähän aikaa se huvittikin

häntä. Erilaiset sievät kuvaelmat olivat hauskaa katseltavaa,

mutta vähitellen kateuden rikkaruoho alkoi rehottaa hänessä ja

hän tunsi itsensä sivulliseksi, kun toiset saivat lystikkäitä

silkkipaperipukuja, hauskoja makeisia, kukkia, nauhoja, ja sieviä

pikku esineitä, joista tytöt pitävät. Kaikki touhusivat jotakin.

Herra Sydney oli tanssimassa, Tom ja hänen ystävänsä keskustelivat

portaikossa baseballista ja Maudin seurue oli palannut kirjastoon

leikkimään.

Polly yritti turhaan voittaa haikeutensa, kunnes hän muisti mitä äiti

oli kerran sanonut: -- Kun tunnet olevasi huonolla tuulella, koeta

tehdä joku toinen iloiseksi ja pian olet oma itsesi.

Yritänpä sitä keinoa, ajatteli Polly ja katseli ympärilleen mitä

voisi tehdä. Hänen askelensa päätyivät kirjastoon, josta kuului

riitaisia ääniä. Maud ja toiset pikku tytöt istuivat sohvalla

jutellen toistensa vaatteista, kuten olivat kuulleet äitinsäkin

juttelevan.

-- Onko sinun pukusi tehty muualla? kysyi Grace.

-- Ei, onko sinun? vastasi Blanche.

-- On, ja se maksoi kamalasti.

-- Mutta se ei ole yhtä kaunis kuin Maudin.

-- Minun on tehty New Yorkissa, sanoi neiti Shaw silitellen

tyytyväisenä helmojaan.

-- Minä en voi nyt pukeutua kovin hienosti, kun äiti käyttää

surupukua jonkun kuoleman johdosta, huomautti Alice Lovett tärkeänä,

koska hänkin joutui suruajan merkkinä pitämään mustaa kaulakorua.

-- En minä välitä, vaikka minun pukuni onkin täällä ommeltu; mutta

tiedättekö, minun serkkuni kutsuilla tarjottiin kolmenlaista viiniä.

Ihan totta, virkkoi Blanche.

-- Eihän?

Ja pikku tytöt mykistyivät kerrassaan, kunnes Maud huomautti isänsä

äänenpainoja huvittavasti toistaen:

-- Isä sanoi, että se oli aivan san-skandaali. Jotkut pojista tulivat

ihan humalaan ja heidät täytyi lähettää kotiin. Hän ei antanut meidän

tajjota viiniä ja isoäitikin sanoi, että se on sopimatonta lasten

kutsuissa.

-- Minun äitini sanoo, etteivät sinun äitisi vaunut ole läheskään

yhtä hienot kuin meidän, puuttui Alice puheeseen.

-- Ovatpahan. Ne on kokonaan vuojattu vihjeällä silkillä ja se on

kauniimpaa kuin se vanha punainen kangas teidän vaunuissanne, huusi

Maud ja pöyhisteli kuin ärsytetty kananpoika.

-- Niin, mutta minun veljeni ei käytä vanhaa kamalaa lakkia ja

hänellä on kaunis tukka. Minä en tahtoisi sellaista veljeä kuin Tom.

Hän on hirmuisen ilkeä, sanoi minun sisareni, kimautti Alice.

-- Eikä ole. Sinun veljesi on sottapytty.

-- Sinä valehtelet.

-- Sinäpäs!

Ikävä kertoa, mutta silloin neiti Shaw lyödä läimäytti neiti

Lovettia, joka vastasi reippaasti kohteliaisuuteen, ja molemmat

alkoivat itkeä.

Polly, joka oli pysähtynyt kuuntelemaan tätä mieltäylentävää

kinastelua, erotti riitakumppanit, ja kun hän huomasi että pikku

ressukat olivat väsyneitä ja ärtyisiä eivätkä voineet lähteä kotiin

ennen kuin heitä tultaisiin hakemaan, hän ehdotti heille leikkimistä.

Tytöt suostuivat ehdotukseen ja "jänö istui maassa" palautti

rauhan. Pian ilmestyivät kirjastoon pojatkin, jotka oli karkotettu

tanssisalista; he yhtyivät riemumielin leikkiin, joka pian muuttui

niin vilkkaaksi, että unisimmatkin valveutuivat. Sokkosillaolo oli

täydessä käynnissä, kun herra Shaw kurkisti sisään ja nähdessään

Pollyn pyrähtelevän ympäri huonetta silmät sidottuina hänkin liittyi

piiriin yllättääkseen sokon. Hän joutui heti kiinni, ja Pollyn

hämmästys herätti riemua, sillä tämä arvasi herra Shaw'n vasta kun

hänen kätensä sattuivat hänen kaljuun päähänsä.

Kuje sai kaikki niin hyvälle tuulelle, että Polly unohti kateutensa

ja pikku tytöt suutelivat toisiaan jäähyväisiksi niin ystävällisesti

kuin newyorkilaisia pukuja, vaunuja ja kilpailevia veljiä ei olisi

ikinä ollutkaan.

-- No niin, Polly, piditkö kutsuista? kysyi Fan, kun viimeinen vieras

oli lähtenyt.

-- Pidin kauheasti, mutta minulle ei varmaan olisi hyväksi olla

sellaisissa usein, vastasi Polly hitaasti.

-- Miksei?

-- Ei olisi hauskaa, ellei olisi hienoa pukua eikä saisi tanssia koko

aikaa eikä kukaan ihailisi.

-- En luullut sinun välittävän sellaisesta, virkkoi Fan hämmästyneenä.

-- En minäkään tähän iltaan saakka, mutta nyt huomasin välittäväni.

Ja siksi on hyväkin, että lähden huomenna kotiin.

-- Voi, kultaseni, kuinka minä tulen toimeen ilman suloista Pollya,

joksi Sydney sanoo sinua, huokasi Fan ja vei Pollyn toisten

helliteltäväksi.

Kaikki muutkin toistivat seuraavana päivänä samaa, ja monet hellät

katseet seurasivat pientä harmaapukuista olentoa, kun hän tyynesti

liikkuen toimitteli viimeistä kertaa pikku palveluksiaan, jotka

osaltaan tekivät hänet niin kaivatuksi. Pollyn oli määrä lähteä heti

päivällisen jälkeen, ja kun hän oli jo saanut matka-arkkunsa melkein

pakatuiksi, häntä kehotettiin lähtemään pienelle kävelylle, koska

isoäiti järjesti loput tavarat. Polly arvasi, että arkkuun aiottiin

panna jokin hauska yllätys, sillä Fan ei tarjoutunut tulemaan hänen

seurakseen, Maudkin piilotteli jotain esiliinansa alla ja Tom häipyi

äitinsä huoneeseen salaperäisen näköisenä. Polly totteli kehotusta ja

lähti ulos iloiten jo etukäteen tuntemattomista aarteista, joita sai

viedä kotiinsa.

Vaikka herra Shaw ei ollut puhunut mitään aikaisesta kotiin tulosta,

Polly toivoi hänen sittenkin tulevan ja lähti häntä vastaan. Herra

Shaw puolestaan ei odottanut näkevänsä Pollya, koska tämä oli ollut

kiireissään hänen kotoa lähtiessään, ja sitä paitsi nyt satoi

luntakin. Mutta kääntyessään puistokadulle hän näki Pollyn juoksevan

vastaansa kasvot säteillen pyöreän hatun alla ja punaiset posket

lumihiutaleiden puuteroimina.

-- Huomenna ei kukaan ole enää minua vastassa, hän sanoi, kun Polly

tarttui molemmin käsin hänen käteensä ja puristi hellästi.

-- Eiköpähän vain, sanoi Polly hymyillen ja päätään nyökyttäen, Fanny

oli näet luvannut tulla isäänsä vastaan Pollyn lähdettyä.

-- Sehän hauskaa. Mutta sinun täytyy luvata, että tulet meille joka

talvi oikein pitkäksi aikaa, sanoi herra Shaw ja taputti sinisiä

lapasia, jotka pitelivät hänen kättään.

-- Tulen oikein mielelläni, jos kotona vain selvitään ilman minua.

-- Heidän täytyy lainata sinut vähäksi aikaa, koska teet meille

kaikille hyvää ja me tarvitsemme sinua.

-- Onko se totta? En käsitä millä tavoin, mutta on hauska kuulla

teidän sanovan niin, sanoi Polly nieleskellen.

-- En osaa sitä selittää, kultaseni, mutta sait kodin tuntumaan

taas lämpöiseltä ja miellyttävältä, enkä toivoisi sen muuttuvan

lähdettyäsi.

Polly ei ollut koskaan ennen kuullut herra Shaw'n puhuvan tällä

tavoin eikä tiennyt mitä olisi sanonut. Hän oli ylpeä ja onnellinen,

että oli voinut näyttää äidin olleen oikeassa, kun tämä oli sanonut,

että "pieninkin meistä voi tehdä hyvää tässä isossa maailmassa".

Polly loi ystäväänsä kiitollisen katseen, joka oli puhuvampi kuin

mitkään sanat, ja käsi kädessä he jatkoivat matkaansa pehmeässä

lumisateessa.

Jos Polly olisi nähnyt, mitä hänen matka-arkkunsa yläosaan

pistettiin, hän olisi mykistynyt. Fanny oli näet kertonut isoäidille,

miten hän oli kerran nauranut Pollyn vaatimattomille pikku lahjoille.

Nyt he kaikki olivat yhteistuumin yrittäneet keksiä jotakin todella

hienoa ja arvokasta jokaiselle Miltonin perheen jäsenelle. Koossa

olikin aarteita kerrakseen. Ja noihin houkutteleviin kääröihin oli

kätkettynä niin paljon hyväntahtoisuutta, rakkautta ja ystävällistä

huolenpitoa, ettei kukaan voisi niistä loukkaantua, vaan pitäisi

lahjoja kahta tervetulleempana, koska ne olivat niin tavattoman

viehättäviä ja kauniita. Mutta on varma, että jos Polly olisi

aavistanut pienen taskukellon tikittävän arkkuun pannussa sievässä

rasiassa, jonka kannessa oli hänen nimensä, hän ei olisi ikinä

jättänyt arkkua avaamatta, kuten isoäiti neuvoi, eikä syönyt

päivällistään niin hiljaisena. Hänen sydämensä oli täynnä, ja

kyynelet kihosivat hänen silmiinsä useammin kuin kerran. Kaikki

olivat ystävällisiä ja pahoillaan hänen lähdöstään.

Tomia ei tarvinnut tällä kerralla kehottaa saattamaan, ja myös

Fanny ja Maud tahtoivat mukaan. Rouva Shaw unohti hermonsa ja pani

omin käsin Pollylle muutamia piparkakkuja evääksi. Herra Shaw

suuteli Pollya kuin tämä olisi ollut hänen rakkain tyttärensä, ja

isoäiti syleili häntä lujasti kuiskaten vapisevalla äänellä: "Pikku

sydänkäpyseni, tule pian takaisin." Katy liehutteli nenäliinaa

lastenkamarin ikkunasta ja huusi heidän ajaessaan ohi:

-- Jumala siunatkoon teitä, rakas Polly-neiti, ja antakoon teille

runsaasti onnea!

Mutta Tomin jäähyväiset olivat kaikkein hauskimmat. Kun Polly istui

jo rautatievaunussa, viimeiset hyvästit oli heitetty ja vaunu

liikkeellä, Tom otti esiin kovan pikku käärön, heitti sen vaunuun ja

sanoi hassunkurinen naurun ja itkun sekainen ilme kasvoillaan:

-- Se on kamala, mutta sinä toivoit sitä ja minä pistin sen mukaan,

että saisit nauraa. Hyvästi, Polly, hyvästi!

Viimeiset sanat tulivat vähän käheästi, Tom hävisi ne sanottuaan

ja Polly jäi nauramaan hänen jäähyväislahjaansa, kunnes kyynelet

alkoivat valua poskia pitkin. Hän oli saanut pussillisen pähkinöitä,

pohjimmaisena Tomin valokuva. Se oli tosiaan kamala, kuin salaman

valossa otettu, ja Tomilla oli siinä hurja ja tuijottava ilme

kasvoillaan. Mutta Polly piti siitä, ja milloin hän vain tunsi

itsensä vähänkään surulliseksi eron takia, hän otti pähkinän tai

vilkaisi Tomin hullunkurista kuvaa, ja hänen mielensä piristyi heti.

Tällä tavoin lyhyt matka kului hauskasti, ja hämärissä hän erotti

joukon rakkaita kasvoja vaatimattoman pienen talon edessä, joka

tuntui hänen mielestään kauniimmalta kuin mikään palatsi, sillä se

oli hänen oma kotinsa.

8