-- Tuosta kirjeestä minä pidin enemmän, ja sen tytön asemassa olisin
tahtonut olla. Etkös sinäkin, Polly? sanoi Fan, kun isoäiti otti
silmälasit nenältään.
-- Minusta olisi kyllä hauska päästä Lontooseen huvittelemaan, mutta
en välittäisi tuhlata noin kauheasti rahaa enkä tulla esitellyksi
hovissa. Tai kenties välittäisinkin, jos olisin siellä, sillä minä
pidän loistosta ja huveista, lisäsi rehellinen Polly, joka tunsi
huvien houkutuksen.
-- Isoäiti näyttää väsyneeltä, mennään leikkimään kuivaushuoneeseen,
sanoi Maud, joka ei pystynyt enää seuraamaan toisten keskustelua.
-- Annetaan suukko isoäidille ja kiitetään häntä kaikesta hauskasta
ennen kuin lähdetään, kuiskasi Polly. Maud ja Fanny suostuivat ja
isoäiti oli niin onnellinen heidän kiitoksistaan, että Tomkin seurasi
esimerkkiä, kun tytöt olivat poistuneet. Hän halasi sydämellisesti
isoäitiä ja suuteli häntä samalle poskelle kuin Lafayettekin.
Tultuaan leikkihuoneeseen Polly istuutui keinuun ja sanoi vakavasti:
-- Enkö sanonutkin teille aina, että isoäidin luona on hauskaa, ja
nyt näitte sen itse. Olisi hauskaa, jos kävisitte siellä useammin.
Hän olisi siitä onnellinen ja haluaisi kertoa teille tarinoita ja
keksiä kaikenlaista hauskaa, jos vain välittäisitte hänen hiljaisesta
pikku hauskastaan. Minä pidän siitä ja minusta hän on maailman paras
ja herttaisin vanhus, minä rakastan häntä sydämestäni!
-- Tietysti hän on kiltti, mutta vanhat ihmiset ovat vain niin ikäviä
ja hermostuneita, että pysyn mieluummin heistä erilläni, virkkoi Fan.
-- Silloin menetät monta hauskaa hetkeä. Äiti sanoo aina, että meidän
on käyttäydyttävä ystävällisesti ja kärsivällisesti vanhuksia kohtaan
ja kunnioitettava heidän ikäänsä.
-- Aina sinun äitisi saarnaa, mutisi Fan, joka tunsi
omantunnonpistoksia isoäidin laiminlyömisestä.
-- Eikä saarnaa! tiuskaisi Polly heti leimahtaen. -- Hän vain
selittää meille asioita ja auttaa meitä olemaan hyviä. Eikä hän toru
koskaan. Enkä minä huolisi ketään toista äidikseni, vaikkei hän
käytäkään samettitakkia eikä hienoja hattuja!
-- Hyvä, Polly! huusi Tom riippuessaan pää alaspäin
voimistelutangossa.
-- Polly on vihainen! Polly on vihainen! lallatteli Maud, joka
hyppäsi nuoraa ympäri huonetta.
-- Jos herra Sydney nyt näkisi sinut, hän ei enää pitäisi sinua
enkelinä, lisäsi Fan päätään keikauttaen.
Polly oli vihainen. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja huulet
värisivät, mutta hän hillitsi kielensä ja rupesi keinumaan huimaa
vauhtia, ettei olisi sanonut sellaista, mitä olisi katunut
perästäpäin. Vähään aikaan kukaan ei puhunut. Tom vihelsi ja Maud
hyräili. Mutta Fan ja Polly olivat ajatuksissaan, he olivat näet
tulleet siihen ikään, jolloin tytöt alkavat tehdä huomioita ja
johtopäätöksiä toistensa sanoista, teoista, tavoista ja katseista.
Nokkelat pikku neidit miettivät jo paljon, ja aikuisten olisi syytä
varoa käytöstään, sillä heitä jäljitellään ja toisaalta arvostellaan
varsin terävästi.
Kaksi vähäistä seikkaa oli sattunut sinä päivänä, ja muutaman sanan
ja sopimattoman käytöksen jälkivaikutus kummitteli vielä tyttöjen
ajatuksissa. Herra Sydney oli vieraillut talossa, ja keskustellessaan
hänen kanssaan Fan näki hänen katselevan Pollya, joka istui erillään
ja seurasi toisia silmissään miellyttävän ujo ja älykäs katse.
Samassa vanha rouva Shaw astui huoneeseen ja pysähtyi juttelemaan
Pollylle. Tämä nousi heti ja jäi seisomaan, kunnes isoäiti poistui.
-- Huvittaako sinuakin Pollyn teennäinen käytös? Fanny kysyi
nähdessään herra Sydneyn hymyilevän.
-- Ei, minä ihailen Polly-neidin hyviä tapoja, tämä vastasi niin
arvostavasti, että Fan hätkähti, sillä kaikki tytöt ihailivat
Sydneytä ja pitivät häntä hyvin käyttäytyvän herrasmiehen esikuvana.
Fanny toivoi, että olisi itse ollut yhtä huomaavainen ja saanut
äskeisen ihailevan katseen, sillä hän antoi arvoa nuoren Sydneyn
mielipiteille, etenkin koska hänen hyväksymistään oli niin vaikea
saavuttaa. Tämä keskustelu muistui Fanin mieleen, kun Polly alkoi
puhua vanhoista ihmisistä, ja häntä harmitti vieläkin.
Polly puolestaan muisti, miten rouva Shaw tuli eräänä päivänä kotiin
hienossa vierailupuvussaan, ja kun Maud juoksi tervehtimään äitiään
tavallista hellemmin, tämä nosti kiiltävän silkkihameensa helmoja,
työnsi tytön luotaan ja sanoi kärsimättömästi: -- Älä koske minuun,
lapsi, sinulla on likaiset kädet. Polly oli silloin ajatellut,
ettei samettiviitan alla piillytkään todellista äidinsydäntä
eivätkä ärtyneet kasvot, joiden yllä heilui punainen sulka, olleet
äidin hellät kasvot; hienojen hansikkaiden peittämät kädet olivat
työntäneet luotaan jotain korvaamattoman suloista ja arvokasta. Ja
samalla hän muisti toisen naisen, jonka puku ei ollut koskaan niin
hieno, ettei sitä vasten olisi voinut painaa kyyneleisiä kasvoja
tai rakastavia pikku käsiä. Hän muisti harmaiden hiusten kehystämät
kasvot, jotka eivät koskaan torjuneet lasten katsetta, ja kädet,
jotka eivät milloinkaan olleet liian kiireiset, liian täynnä työtä
eivätkä liian hienot syleilemään ja auttamaan pikku poikia ja
tyttöjä, jotka luottavaisesti uskoivat hänelle pienet toiveensa ja
murheensa. Polly muisti äidin, joka jakoi oikeutta ja antoi anteeksi
viisaasti ja lempeästi. -- Juuri sellainen on oikea äiti! ajatteli
Polly sydän tulvillaan lämpöä, joka sai hänet tuntemaan itsensä hyvin
rikkaaksi.
Sen vuoksi Fanin ilkeä huomautus oli suututtanutkin häntä, ja hän
yritti jäähdyttää kiukkuaan, ettei pikaistuksissaan päästäisi
suustaan loukkaavia sanoja Fanin äidistä. Kun keinu taas oli alhaalla
muutamien kiivaiden heilahdusten jälkeen, Polly näytti tavoittaneen
yläilmoista taas hymynsä, sillä pysähtyessään vähäksi aikaa hän
katsoi Fannyyn ja sanoi iloisesti:
-- En minä ole enää vihainen. Ruvetaanko heittämään palloa?
-- Ei, minä tulen viereesi keinumaan, vastasi Fanny iloisena Pollyn
nopeasta leppymisestä. -- Sinä olet enkeli enkä minä ole enää koskaan
ilkeä sinulle, hän lisäsi, kun Polly kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen ja teki auliisti tilaa vierellään.
-- Minä olen kaukana enkelimäisyydestä, mutta jos joskus tulisin
sellaiseksi, saisin kiittää siitä äidin saarnoja, sanoi Polly
iloisesti nauraen.
-- Hyvä, Polly rauhanhieroja, huusi Tom isäänsä matkien ja heilautti
voimiensa takaa keinua ilmaisten siten hyväksymisensä.
Asiasta ei enempää puhuttu, mutta siitä päivästä lähtien perhe alkoi
suhtautua kunnioittavammin isoäitiin, hänen heikkouksiaan suvaittiin
paremmin ja hänen juttujaan kuunneltiin kiinnostuneemmin kuin ennen.
Herttainen vanhus vietti nyt monta hauskaa tarinahetkeä lasten
seurassa näiden kerääntyessä hänen takkavalkeansa ääreen.
7