-- Sataa niin hijveästi, etten voi mennä ulos, ja kaikki ovat äkäisiä
minulle eivätkä tahdo leikkiä minun kanssani, sanoi Maud, kun Polly
tapasi hänet portailta murjottamassa ja pysähtyi kysymään, miksi hän
oli niin huonolla tuulella.
-- Minä leikin sinun kanssasi, kunhan et vain huuda ja herätä
äitiäsi. Mitä leikitään?
-- En minä tiedä. Minua kyllästyttää, kun kaikki minun leikkikaluni
ovat jikki ja kaikki nuket paitsi Klaaja ovat saijaina, maurusi Maud
ja lyödä mäjäytti pariisilaisnukkeaan, jota riiputti säälimättömästi
jalasta.
-- Tule katsomaan, kun rupean ompelemaan pikkusiskoni nukelle
vaatteita, ehdotti Polly toivoen sillä huvittavansa kiukuttelevaa
tyttöä ja saavansa samalla oman työnsä valmiiksi.
-- Enkä tule, koska siitä tulee vajmaan kauniimpi kuin minun
Klaajastani. Klaajalta ei saa vaatteita päältä ja Tom pilasi ne kun
hän heitteli sitä puutajhassa.
-- Entä jos ratkoisit vaatteet sen päältä; minä näytän sitten miten
uusia tehdään. Sen jälkeen voit pukea ja riisua Klaaran niin usein
kuin haluat.
-- Minä alan heti. Leikkaaminen on kauhean hauskaa, sanoi Maud kasvot
kirkastuen.
Majoituttuaan tyhjään ruokailuhuoneeseen tytöt ryhtyivät heti
työhön, ja kun Fan keksi heidät, Maud nauroi täyttä kurkkua
Klaara-raukalleen, jolta oli riisuttu hienoudet ja joka oli tekemässä
kuperkeikkoja vallattoman emäntänsä käsissä.
-- Eikö sinua hävetä leikkiä vielä nukeilla, Polly. Minä en
ole koskenut niihin enää aikoihin, sanoi Fan katsellen heitä
ylimielisesti.
-- Ei hävetä, sillä Maud on siitä mielissään ja sitä paitsi ilahdutan
samalla Kitty-sisartani, ja eiköhän ompeleminen ole hyödyllisempää
kuin itsensä pynttääminen ja joutavat kirjat. Ja Polly jatkoi
ompelemistaan päättäväisen näköisenä, sillä hänellä ja Fannyllä oli
ollut pieni kiista; Polly ei näet ollut antanut ystävänsä kammata
tukkaansa 'muiden ihmisten tapaan' eikä pistää reikiä korvalehtiinsä.
-- Älä ole vihainen, Polly, keksitään jotain hauskaa, sillä tänään
on ollut kauhean ikävä päivä, sanoi Fanny sovintoa havitellen, sillä
päivä olisi kaksin kerroin ikävämpi ilman Pollyn seuraa.
-- En voi. Minulla on kiire.
-- Sinulla on aina kiire. En ole ikinä nähnyt yhtä ahkeraa tyttöä.
Kuinka sinä aina keksitkin tekemistä? kysyi Fanny katsellen
kiinnostuneena pientä punaista villamekkoa, jota Polly parhaillaan
puki nuken ylle.
-- Se on helppoa. Mutta kyllä minustakin on joskus hauskaa
laiskotella, maata vain sohvalla lukemassa tai olla mitään
ajattelematta. Laitanko valkoisen musliiniesiliinan vai mustan
silkkisen? lisäsi Polly silmäillen tyytyväisenä työtään.
-- Musliinisen, jossa on taskut ja sievät siniset nauhat. Odotahan,
niin näytän. Ja unohtaen nukkien halveksuntansa Fanny istuutui ja oli
kohta yhtä ahkerassa työssä kuin toisetkin.
Ikävä päivä kirkastui ihmeellisesti ja aika kului hauskasti kielen
laulaessa ja neulojen suihkiessa. Isoäiti kurkisti ovesta ja hymyili
ahkeralle tyttöjoukolle sanoen:
-- Sillä lailla, tytöt; nuket ovat turvallista seuraa ja ompelutaito
tarpeen, vaikka se on nykyisin täysin unohdettu. Pienempiä pistoja,
Maud, ompele sievempiä napinreikiä, Fanny; ja sinä, Polly, leikkaa
huolellisesti, äläkä tuhlaa kangasta. Yrittäkää parastanne,
huolellisin ompelija saa minulta palasen valkoista silkkiä nuken
hatuksi.
Fanny kunnostautui ja sai palkinnon, sillä Polly auttoi Maudia ja
jätti oman työnsä. Hänelle riitti, kun herra Shaw nähtyään hänen
säteilevät kasvonsa teepöydässä sanoi:
-- Arvaan että Polly on ollut loihtimassa tänään päivänpaistetta.
-- Minä puin vain Maudin nuken.
Eikä Polly tosiaan tiennyt tehneensä mitään erityistä, mutta
tuollaiset pikku asiat odottavat aina tekijäänsä tässä matoisessa
maailmassa, jossa usein sattuu pilvisiä päiviä, mieli masentuu ja
velvollisuus on ristiriidassa huvin kanssa. Tämäntapaiset vähäiset
seikat ovat omiaan nuorille; ystävällinen ajatus, epäitsekäs pieni
teko tai piristävä sana ovat sellaisia lahjoja, ettei kukaan voi
vastustaa niitä eikä olla rakastamatta niiden antajaa. Äidit tekevät
paljon tällaisia tekoja huomaamattomasti ja kiitosta saamatta, mutta
ne muistetaan vielä kauan jälkeen päinkin eivätkä ne jää koskaan
tehoamatta, sillä niiden yksinkertainen taikavoima yhdistää sydämet
toisiinsa ja pitää kodin onnellisena.
Polly oli oppinut tämän salaisuuden. Hän teki mielellään pikku
palveluksia, joita toiset eivät kiireissään huomanneet; ja
toimiessaan kiitosta odottamatta hän levitti päivänpaistetta
ympärilleen. Hänen oma kotinsa oli niin tulvillaan rakkautta, että
hän huomasi oitis sitä puuttuvan Fannyn kodista ja alkoi miettiä
syytä, miksi nämä ihmiset eivät olleet ystävällisiä ja kärsivällisiä
toisiaan kohtaan. Hän ei koettanutkaan löytää vastausta, mutta
yritti parhaansa mukaan rakastaa ja palvella heitä, ja hänen
herttaisuutensa, avuliaisuutensa ja vilpittömyytensä valloittivat
jokaisen.
Herra Shaw oli erittäin ystävällinen Pollylle, sillä hän piti
tämän vaatimattomasta ja kohteliaasta käytöksestä. Polly oli niin
kiitollinen hänen suopeudestaan, että unohti pian pelkonsa ja osoitti
mieltymystään pienillä palveluksilla, jotka suuresti ilahduttivat
herra Shaw'ta. Kun hän lähti aamuisin virastoonsa, Polly saattoi
häntä puiston halki vilkkaasti jutellen ja hyvästeli hänet hymysuin
ja päätään nyökyttäen, kun he erosivat suuren portin luona. Aluksi
herra Shaw ei paljon huomannutkaan näitä saattomatkoja, mutta oppi
pian kaipaamaan Pollya, ellei tämä tullut, sillä koko hänen päivänsä
kirkastui aina kun pieni harmaapukuinen olento, jolla oli älykkäät
kasvot ja iloinen ääni, tuli saattamaan häntä talvisen puiston läpi
käsi luottavaisesti hänen kädessään. Tullessaan myöhään kotiin hän
oli iloinen nähdessään ruskean kiharapään odottavan ikkunassa,
huomatessaan tohvelinsa ja sanomalehden paikoillaan ja ahkeran
jalkaparin valmiina palveluksiin.
-- Olisipa Fannykin enemmän hänen kaltaisensa, hän mietti usein
katsellessaan tyttöjä, jotka luulivat hänen syventyneen politiikkaan
tai rahamarkkinatilanteeseen. Herra Shaw-paralla oli ollut niin kiire
rikastua, ettei hän ollut ennättänyt herättää lapsissaan rakkautta.
Nyt hänellä oli enemmän aikaa, ja pojan ja tyttärien tultua
suuremmiksi hän oli alkanut kaivata jotain. Polly opetti tietämättään
mitä häneltä puuttui ja sai lasten rakkauden ja kiintymyksen
tuntumaan niin kallisarvoiselta, ettei hän olisi halunnut enää olla
vailla sitä, vaikkei tiennytkään, miten olisi saavuttanut lastensa
luottamuksen. Nämä taasen olivat aina nähneet hänet kiireisenä,
välinpitämättömänä ja hajamielisenä.
Kun Polly eräänä iltana ennen nukkumaan menoa suuteli tapansa mukaan
isoäitiä, Fanny nauroi hänelle ja sanoi:
-- Voi, mikä lapsi sinä olet! Me olemme liian vanhoja tuollaiseen.
-- Minun mielestäni eivät ihmiset ole koskaan liian vanhoja
suutelemaan isäänsä ja äitiään, vastasi Polly nopeasti.
-- Oikein, Polly, sanoi herra Shaw ja ojensi tytölle kätensä niin
ystävällisesti, että Fanny tuijotti häneen hämmästyneenä ja sanoi
sitten arasti:
-- Luulin ettet välitä sellaisesta, isä.
-- Totta kai välitän, kultaseni, ja herra Shaw ojensi toisen kätensä
Fannylle, joka suuteli häntä tyttärellisesti sydän täynnä hellyyttä,
jonka lapsuuden aikainen tapa oli elvyttänyt.
Rouva Shaw oli hermostunut, kärsimätön invalidi, joka vähän väliä
tarvitsi jotain. Polly saattoi siis tehdä paljon pikku palveluksia
rouva Shaw'lle, ja hän teki ne niin mielellään, että rouvaparka oli
onnellinen saadessaan pitää tämän hiljaisen, auttavaisen lapsen
luonaan lukemassa ääneen, toimittelemassa asioita ja ojentamassa
senkin seitsemää hartialiinaa, joita puettiin ylle ja riisuttiin
ehtimiseen.
Isoäitikin oli iloinen saadessaan avukseen kaksi aulista kättä ja
jalkaa. Polly vietti monta onnellista hetkeä hänen vanhanaikaisissa
huoneissaan, oppi kauniita käsitöitä ja kuunteli hänen tarinointiaan
aavistamatta lainkaan, miten paljon päivänpaistetta toi yksinäiselle
vanhukselle.
Tom oli Pollyn harminkappaleena pitkän aikaa, sillä hän törmäsi
odottamatta tielle milloin mistäkin. Hän kiusasi, mutta silti huvitti
Pollya, oli toisena päivänä kiltti, toisena häijy. Väliin Polly
luuli, ettei Tom enää koskaan olisi ilkeä, mutta seuraavassa hetkessä
tämä oli taas täynnä koiruuksia ja viittasi kintaalla katumukselle ja
parannukselle. Polly herkesi jo pitämään häntä toivottomana, mutta
koska hän oli tottunut auttamaan jokaista, joka oli vaikeuksissa, hän
oli hyvä Tomillekin.
-- Mikä hätänä? Onko läksy liian vaikea? hän kysyi eräänä iltana,
kun kuuli ähkymistä pöydän toiselta puolen, missä Tom istua jurotti
resuinen kirjapinkka edessään, kädet tukkaan hautautuneina aivan kuin
pää olisi haljeta hirvittävistä ponnistuksista.
-- Vaikea! Tietäisitpä vain! Mitä pihkoja minä välitän vanhoista
karthagolaisista? Regulus ei ollut hullumpi, mutta olen saanut
kylläkseni hänestä! Ja Tom antoi latinan lukukirjalle läimäyksen,
joka ilmaisi hänen tunteitaan paremmin kuin sanat.
-- Minä pidän latinasta ja opin sitä aika paljon lukiessani Jimmyn
kanssa. Voisin ehkä auttaa sinua hiukan, sanoi Polly Tomin pyyhkiessä
hikeä kasvoiltaan ja virkistäytyessä pähkinöillä.
-- Sinäkö? Pyh! Tyttöjen latinalla ei pitkälle potkita, oli nyreä
vastaus.
Mutta Polly oli nyt jo tottunut Tomiin eikä säikähtänyt vähästä, vaan
rupesi tarkastelemaan töhryistä sivua, johon Tom oli takertunut.
Hän luki sen niin sujuvasti, että nuori herra herkesi hämmästyneenä
maiskuttamasta ja katseli häntä kunnioittavasti, ja Pollyn lopetettua
lukemisensa Tom sanoi epäluuloisesti:
-- Ovela temppu, opettelit lukemaan sen etukäteen. Mutta et sinä
minua niin vähällä hämää, neitiseni. Käännäpäs kymmenkunta lehteä ja
koeta uudelleen.
Polly totteli ja luki entistä paremmin sekä sanoi nauraen:
-- Minä olen lukenut koko kirjan läpi, et sinä saa minua kiinni.
-- Miten sinä tulit lukeneeksi niin paljon? kysyi Tom täysin
ymmällään.
-- Luin Jimmyn kanssa, sillä isä antoi meidän lukea yhdessä kaikki
läksyt. Se oli hauskaa ja me opimme nopeasti!
-- Kerro Jimmystä. Hänhän on veljesi?
-- Oli, mutta hän on kuollut. Kerron hänestä joskus toiste. Sinun
pitäisi lukea nyt, minä voin ehkä auttaa sinua, sanoi Polly ja hänen
huulensa värähtivät niukan.
-- En ihmettelisi vaikka voisitkin. Ja Tom levitti heidän välilleen
kirjan vakavan ja tärkeän näköisenä, sillä hän tunsi Pollyn olevan
etevämpi ja se velvoitti häntä yrittämään parastaan sukupuolensa
kunnian vuoksi. Hän kävi tarmokkaasti läksyyn käsiksi ja voitti pian
vaikeudet Pollyn auttaessa silloin tällöin. Ja näin he jatkoivat
hyvää kyytiä, kunnes eteen tuli muutama ulkoaopittava kieliopin
sääntö. Polly oli unohtanut ne, joten he koettivat yhdessä painaa
niitä mieleensä Tomin huojutellessa ruumistaan kädet taskussa ja
kiireesti mutisten, Pollyn kierrellessä otsakiharaa sormensa ympäri
ja papattaessa seinään tuijotellen.
-- Selvä! hihkaisi Tom.
-- Selvä! toisti Polly ja sitten he kuulustelivat toisiaan, kunnes
molemmat osasivat säännön virheettömästi.
-- Sehän meni oikein mukavasti, sanoi Tom heittäen tyytyväisenä
kirjan luotaan.
-- Nyt käydään käsiksi algebraan, neitiseni. Siitä minä pidän yhtä
paljon kuin vihaan latinaa.
Polly hyväksyi haasteen ja tunnusti pian Tomin voittajaksi. Tom pääsi
taas tasapainoon, mutta ei ylpeillyt silti taidostaan, vaan neuvoi
Pollya niin isällisen kärsivällisesti, että tämän silmät rupesivat
tuikkimaan pidätetystä naurusta. Ja kun Tom selitellessään tärkeänä
matki tietämättään opettajaansa, Dominie Deanea, Pollyn oli vaikea
olla purskahtamatta nauruun.
-- Voin opettaa sinua toistekin, milloin vain haluat, ilmoitti Tom
jalomielisesti ja heitti algebran latinan lukukirjan seuraksi.
-- Sitten tulen joka ilta. Minusta tämä on hauskaa, tänne tultuani
en ole opiskellutkaan tipan tippaa. Yritä sinä saada minut pitämään
algebrasta, niin minä opetan sinua pitämään latinasta. Tahdotkos?
-- Kyllä minä siitä pitäisinkin, jos vain joku neuvoisi minua. Deanen
ukko pitää sellaista höykkyä, ettei häneltä ennätä mitään kysyä
silloin kun läksyä valmistellaan.
-- Kysy isältäsi, hän kyllä tietää.
-- Enpä luule, enkä sitä paitsi välitä vaivata häntä, vaikka hän
tietäisikin.
-- Miksi et?
-- Hän vain nipistäisi minua korvasta ja sanoisi minua tyhmäksi tai
kieltäisi häiritsemästä.
-- En usko. Hän on minulle hyvin kiltti ja minä kyselen häneltä
kaikenlaista.
-- Sinusta hän pitääkin enemmän kuin minusta.
-- Et saa sanoa niin! Tietysti hän rakastaa sinua enemmän kuin minua,
huudahti Polly moittivasti.
-- Miksei hän sitten näytä sitä? mutisi Tom katseessaan haikeutta ja
uhmaa, kun hän vilkaisi kirjastohuoneeseen, jonka ovi oli raollaan.
-- Miten hän voisi, kun olet aina piikit pystyssä? kysyi Polly hetken
mietittyään ja keksimättä parempaa vastausta.
-- Miksei hän sitten anna minulle polkupyörää? Hän lupasi sen,
jos teen kunnollisesti koulutehtävät kuukauden ajan; ja olen nyt
rehkinyt kuin viimeistä päivää vähintään kuusi viikkoa eikä hän ole
tietääkseenkään. Tytöt saavat kyllä kerjätyksi hepenensä. Minä en
viitsi kerjätä, mutta älä luulekaan, että rupean lukemaan itseäni
kuoliaaksi turhan takia.
-- Ikävä juttu, mutta kyllä sinun silti pitäisi lukea, vaikka et
saakaan siitä palkintoa, aloitti Polly yrittäen olla opettavainen,
vaikka sydämessään säälikin Tom-parkaa.
-- Älä saarnaile. Jos isäukko olisi edes vähän kiinnostunut minusta
ja koulunkäynnistäni, en odottaisikaan mitään palkintoa, mutta hän on
täysin välinpitämätön. Hän ei edes kysynyt, miten 'Regillus-järven
taistelu' meni viime tunnilla, vaikka opettelin sen hänen takiaan,
koska hän sanoi pitävänsä siitä.
-- Voi, Tom! Esititkö sinä sen? Sehän oli hienoa! Jim ja minä
lausuimme usein Horatiusta yhdessä, ja se oli kauhean hauskaa. Näytä
nyt miten sinä esitit runon. Minä pidän siitä kovasti.
-- Se on hirmuisen pitkä, vastasi Tom, mutta hänen kasvonsa
kirkastuivat, sillä Pollyn osanotto tyynnytti hänen loukattuja
tunteitaan ja hän halusi mielellään näyttää taitoaan. Hän alkoi melko
laimeasti, mutta pian säkeiden sotainen kalskahdus sytytti hänet,
ja ennen kuin tiesikään, hän oli hypähtänyt pystyyn ja jyrisytti
niitä mahtavalla äänellä Pollyn kuunnellessa häntä mukana eläen. Tom
lausui hyvin, sillä hän oli unohtanut itsensä ja esitti balladin
niin vaikuttavasti, että Polly oli ihastuksesta tulipunainen ja myös
toinen kuuntelija, joka oli seurannut tapahtumia lehtensä takaa,
tunsi väreitä selkäpiissään.
Kun Tom vihdoin lopetti hengästyneenä esityksensä ja Polly taputti
käsiään innostuneena, kaikui heidän takaansa vielä kovemmat
suosionosoitukset. Molemmat pyörähtivät ympäri ja näkivät ovella
herra Shaw'n, joka taputti käsiään kaikin voimin.
Tom näytti nololta eikä sanonut sanaakaan, mutta Polly juoksi herra
Shaw'n luokse, tanssi hänen edessään ja sanoi innoissaan:
-- Eikö ollutkin loistavaa? Eikö Tom lausunut hyvin? Kai hän nyt saa
sen polkupyörän?
-- Mainiota, Tom; sinustahan tulee vielä lausuja. Opettele toinenkin
samanlainen runo, niin tulen kuuntelemaan sinua. No, mitä arvelet
siitä polkupyörästä.
Polly oli ollut oikeassa, ja Tom myönsi mielessään, että 'isäukko'
oli kiltti ja piti hänestä eikä ollut unohtanut lupaustaan.
Isän odottamaton kiittely sai Tomin punastumaan mielihyvästä ja
näpelöimään takinnappeja, mutta sitten hän katsoi iloisena tätä
suoraan silmiin ja vastasi yhteen hengenvetoon:
-- Opettelen varmasti.
-- Hyvä on, katselehan sitten huomenna itsellesi uutta hevosta. Ja
Shaw pöyhötti ystävällisesti punaista hiuspörröä tuntien isällistä
iloa siitä, että pojassa sittenkin oli jotain.
Tom sai seuraavana päivänä polkupyöränsä, antoi sille nimeksi Musta
Auster "Regillus-järven taistelun" mukaan ja koki heti kovia, kun
alkoi ratsastaa uudella sotaoriillaan.
-- Tule katsomaan kun minä ajan, kuiskasi Tom Pollyle, kun oli
kolme päivää harjoitellut kadulla opeteltuaan sitä ennen ajamaan
urheiluradalla.
Polly ja Maud lähtivät mielellään ja seurasivat silmä kovana hänen
ponnistuksiaan, kunnes hän keikahti niin pahasti, että pyöräily oli
vähällä katketa häneltä lopuksi ikää.
-- Hei vain! Nyt Auster tulee! huusi Tom huristaessaan pitkää jyrkkää
katua puiston laidassa.
Tytöt väistyivät ja Tom suhahti ohi viuhtoen niin mielettömästi
käsiään ja jalkojaan, että koko vehje näytti karanneelta
höyrykoneelta. Se olisikin ollut riemukasta menoa, ellei iso koira
olisi äkkiä syöksynyt esiin eräästä portista ja heittänyt koko
komeuden katuojaan. Polly nauroi ja juoksi katsomaan mylläkkää: Tom
makasi selällään pitkin pituuttaan, polkupyörä päällään ja vieressä
iso koira hurjasti haukkuen. Mutta nähdessään Tomin kasvot Polly
säikähti, sillä väri oli paennut niistä tyystin, hänen silmänsä
näyttivät oudoilta ja otsassa olevasta isosta haavasta alkoi tihkua
verta. Koiran isäntä huomasi myös sen ja nosti pojan maasta. Mutta
Tom ei pysynyt pystyssä, vaan nyykähti istumaan jalkakäytävän
reunalle. Polly piteli nenäliinaa hänen otsallaan ja kysyi
hätääntyneenä, oliko hän kaatunut kuoliaaksi.
-- Älkää säikäyttäkö äitiä! Ei minulla ole hätää. Minähän kaaduin
vain nurinniskoin, hän sanoi vähän ajan perästä silmäillen maassa
makaavaa polkupyörää, jonka särkymisestä hän oli enemmän huolissaan
kuin omasta tilastaan.
-- Arvasin kyllä, että satutat itsesi tuolla kauhealla kapineella.
Anna sen nyt olla ja tule kotiin, sillä päästäsi vuotaa verta aivan
kamalasti ja kaikki katselevat meitä, kuiskasi Polly koettaen sitoa
pahannäköistä haavaa pienellä nenäliinallaan.
-- Lähdetään sitten. Hurja miten kummalliselta pääni tuntuu! Auta
minua vähän. Ja lakkaa sinä ulvomasta, Maud, ja tule kotiin! Sinä
tuot pyörän, Pat, minä maksan kyllä. Tom nousi hitaasti pystyyn
ja Pollyn olkapäähän nojautuen jakeli käskyjään; ja sitten kulkue
lähti liikkeelle. Ensimmäisenä iso koira vähän väliä haukahdellen,
sitten lupsakka irlantilainen kiroten 'hyrrä-peijakasta', joksi
hän halveksivasti nimitti Tomin jumaloimaa polkupyörää, seuraavana
haavoittunut sankari uskollisen Pollyn tukemana ja joukon jatkona
itkevä Maud, joka kantoi Tomin lakkia.
Pahaksi onneksi rouva Shaw oli isoäidin kanssa ajelulla ja Fanny
kylässä, joten Tom saattoi turvautua vain Pollyyn, sillä sisäkkö
pyörtyi heti nähtyään verta ja kamarineiti meni hälinässä täysin
pyörälle päästään. Haava oli paha ja ommeltava heti kiinni, sanoi
lääkäri saavuttuaan.
-- Jonkun täytyy pidellä hänen päätään, hän lisäsi pantuaan rihman
omituisen neulan silmään.
-- Olen kyllä hiljaa, mutta jos jonkun on pidettävä minusta kiinni,
niin pitäköön Polly. Et kai pelkää? kysyi Tom katsoen rukoilevasti
Pollyyn, sillä ajatus ompelemisesta ei vähääkään miellyttänyt häntä.
Polly oli juuri puikahtamaisillaan tiehensä ja sanomassa: "Voi, en
minä saata!" kun muisti Tomin kerran sanoneen häntä pelkuriksi. Nyt
hänellä oli tilaisuus näyttää, ettei ollut pelkuri, eikä Tom-paralla
ollut ketään toistakaan, joka olisi voinut auttaa häntä. Polly astui
siis sohvan luo, jolla Tom makasi, nyökkäsi hänelle kehottavasti ja
pani pehmeät pikku kätensä vahingoittuneen kohdan molemmin puolin.
-- Olet tosi ystävä, Polly, kuiskasi Tom, puri hammasta, puristi
kätensä nyrkkiin ja hiljaa maaten kesti kipunsa kuin mies konsanaan.
Kaikki oli ohi parissa minuutissa, ja saatuaan lasillisen viiniä ja
päästyään vuoteeseen hän tunsi olonsa taas hyväksi, vaikka päässä
tuntuikin kipeältä. Hänen oli käsketty olla hiljaa, niinpä hän sanoi
vain lyhyesti Pollylle: "Kiitoksia paljon", ja katseli kiitollisena
tyttöä tämän hiipiessä huoneesta.
Tomin oli maattava sisällä koko viikko, ja hän oli varsin jännittävän
näköinen iso musta laastarilappu otsassaan. Kaikki hemmottelivat
häntä, sillä tohtori oli sanonut, että jos isku olisi sattunut
tuumankaan lähemmäksi ohimoa, kuolema olisi ollut seurauksena. Niinpä
entinen nyrpeä Tom tuntui kaikista entistä rakkaammalta heidän
ajatellessaan, että olisivat voineet äkkiä menettää hänet. Isä kyseli
hänen vointiaan monta kertaa päivässä, äiti puheli lakkaamatta
"rakkaasta pojasta, joka töin tuskin oli pelastunut onnettomuudesta",
isoäiti syötti hänelle kaiken maailman herkut ja tytöt palvelivat
häntä kuin nöyrät orjattaret.
Tällä uudella kohtelulla oli erinomainen vaikutus, sillä kun
laiminlyöty Tom oli selviytynyt perheen muuttuneen käytöksen
aiheuttamasta hämmingistä, hän aivan loisti mielihyvää ja hämmästytti
omaisiaan olemalla odottamattoman kärsivällinen, kiitollinen ja
rakastettava. Kukaan ei saanut koskaan tietää, kuinka hyvää huomio
teki hänelle, sillä harvoin pojat ilmaisevat tällaisia asioita muille
kuin äidilleen, ja rouva Shaw puolestaan ei ollut koskaan löytänyt
avainta poikansa sydämeen. Vähäinen siemen oli kuitenkin kylvetty ja
juurtui, ja vaikka se itikin hitaasti, lopulta se kuitenkin versoi.
Pollyllä oli kenties siihen osuutensa.
Illat olivat Tomista vaikeimmat, sillä liikunnan puute teki Tomin
tapaisen reippaan pojan niin levottomaksi ja hermostuneeksi kuin
ajatella saattaa. Koska hän ei osannut nukkua, tytöt yrittivät
huvittaa häntä. Fanny soitteli ja luki ääneen, Polly lauloi ja
kertoi tarinoita ja kertoi niin hyvin, että hänelle tuli pian
tavaksi aloittaa tarinointinsa heti hämärän tultua Tomin istuessa
lempipaikallaan isoäidin sohvalla.
-- Annapas tulla! sanoi nuori sulttaani eräänä iltana, kun hänen
pieni Sheherazadensa istuutui matalalle jakkaralle kohennettuaan
ensin tulta, niin että huone oli valoisa ja kodikas.
-- Tänä iltana en ole ollenkaan tarinointituulella. Olen jo kertonut
kaikki mitä osaan, enkä keksi enää uusia, vastasi Polly nojaten
päätään käteen niin murheellisena, että se oli Tomille aivan uutta.
Hän katseli Pollya hetken ja kysyi sitten uteliaasti:
-- Mitä sinä ajattelit äsken, kun tuijotit valkeaan ja tulit
synkemmän näköiseksi?
-- Minä ajattelin Jimmyä.
-- Etkö kertoisi hänestä? Sinähän lupasit joskus kertoa. Mutta älä
sitten ellet halua, sanoi Tom osaaottavasti ääntään hiljentäen.
-- Puhun mielelläni hänestä, mutta ei ole paljon kertomista,
aloitti Polly kiitollisena Tomin osanotosta. -- Kun olen täällä
sinun luonasi, tulevat mieleeni ne ajat, jolloin istuin hänen
sairasvuoteensa vieressä. Meillä oli aina hurjan hauskaa.
-- Hän oli varmaan hyvin kiltti?
-- Ei erityisemmin. Mutta hän yritti olla, ja äiti sanoo, että sillä
on jo puolet voitettu. Me aina väsyimme kesken, mutta teimme taas
uusia päätöksiä ja yritimme lujasti pitää ne. Minä en tainnut päästä
kovin pitkälle, mutta Jimmy pääsi ja kaikki rakastivat häntä.
-- Riitelittekö te koskaan?
-- Kyllä joskus, mutta emme me ikinä kauan vihoitelleet, vaan sovimme
pian. Jimmyllä oli tapana tulla ensiksi ja sanoa: "Kaikki hyvin,
Polly", ja hän sanoi sen niin ystävällisesti ja iloisesti, etten
voinut olla nauramatta ja sopimatta heti hänen kanssaan.
-- Oliko hän etevä?
-- Taisi olla, sillä hän piti opiskelusta ja halusi päästä eteenpäin
voidakseen auttaa isää. Minä olin aina kauhean ylpeä, kun kuulin
ihmisten sanovan häntä kunnon pojaksi, mutta he eivät tienneet
lähestulkoonkaan, miten viisas hän oli, koska hän ei pöyhistellyt
tiedoillaan. Sisaret taitavat aina olla mahtavia veljistään, mutta en
luule monella tytöllä olevan siihen yhtä paljon syytä kuin minulla.
-- Useimmat tytöt eivät välitä veljistään pennin vertaa, niin ettet
sinä näy paljon tietävän niistä asioista.
-- Mutta ainakin heidän pitäisi välittää ja he välittäisivätkin, jos
veljet olisivat yhtä hyviä kuin Jimmy oli minulle.
-- No, mitä hän sitten teki?
-- Rakasti minua sydämestään eikä hävennyt näyttää sitä, vastasi
Polly äänessään paljon puhuva nyyhkäisy.
-- Mihin hän kuoli? kysyi Tom vakavasti oltuaan vähän aikaa ääneti.
-- Hän loukkaantui mäessä viime talvena, mutta hän ei koskaan
sanonut, kuka oli siihen syypää, ja hän eli vain viikon sen jälkeen.
Minä autoin hänen hoitamisessaan, ja hän oli niin kärsivällinen,
että aina ihmettelin, sillä hänellä oli hirveät tuskat koko ajan.
Hän antoi minulle kirjansa, koiransa, täplikkäät kanansa ja ison
veitsensä ja sanoi: "Hyvästi Polly" ja suuteli minua viimeiseksi ja
sitten, -- -- oi Jimmy, Jimmy! Kunpa hän voisi tulla takaisin!
Polly-ressun silmät täyttyivät kyynelistä, huulet vavahtelivat sitä
enemmän mitä pitemmälle hän pääsi, ja tultuaan Jimmyn jäähyväisiin
hän ei voinut enää jatkaa, vaan peitti kasvonsa ja itki pakahtuakseen.
Tom oli täynnä myötätuntoa, muttei tiennyt miten olisi osoittanut
sitä. Hänen pudistellessaan kamferttipulloa ja koettaessaan keksiä
jotain lohduttavaa Fanny tuli avuksi ja syleili Pollya, taputteli ja
suuteli häntä, kunnes kyynelet herkesivät vuotamasta.
-- En mahtanut sille mitään. Olen ajatellut rakasta veljeäni koko
illan, sillä Tom muistuttaa häntä, hän lisäsi huokaisten.
-- Minäkö? Kuinka minä voin muistuttaa häntä, kun en ole yhtään hänen
tapaisensa? kysyi Tom hämillään.
-- Olet sinä joissakin asioissa.
-- Tahtoisin olla, mutta en pysty, sillä hänhän oli kiltti.
-- Olet sinäkin jos vain haluat. Eikö sinustakin, Fanny, Tom ole
ollut kiltti ja kärsivällinen ja eikö meistä kaikista ole hauskaa,
että hän on niin taitava? sanoi Polly, jonka sydämeen vieläkin koski
veljen muisteleminen.
-- On tosiaan. Hän on viime aikoina ollut kuin toinen poika; mutta
kyllä hän taas parannuttuaan muuttuu entiselleen, vastasi Fanny, joka
ei juuri luottanut sairasvuoteella tehtyyn kääntymykseen.
-- Sinähän se kaikki tiedät, murahti Tom ja heittäytyi uudestaan
pitkälleen, hän oli näet kavahtanut istumaan, kun Polly oli yllättäen
sanonut hänen muistuttavan rakasta Jimmy-veljeään. Pollyn niukka,
kyyneliin päättynyt kuvaus oli tehnyt Tomiin syvän vaikutuksen
ja koskettanut hellää kohtaa hänen sydämessään. On hauska olla
pidetty ja ihailtu ja mukavaa ajatella, että meitä kuoleman jälkeen
kaivataan; niinpä Tomkin halusi äkkiä tulla sen pojan kaltaiseksi,
joka ei ollut tehnyt mitään ihmeellistä, mutta jota sisar kuitenkin
rakasti niin, että itki häntä vielä vuoden kuluttua hänen
kuolemastaan, ja joka oli ollut niin ahkera ja taitava, että ihmiset
sanoivat häntä kunnon pojaksi, ja yritti niin lannistumatta tulla
hyväksi, että voitti kiltteydessä Pollynkin, joka Tomin mielestä oli
sentään jo kiltteyden perikuva.
-- Toivoisinpa että minulla olisi samanlainen sisar kuin sinä, hän
sanoi äkkiä.
-- Ja minä toivoisin että minulla olisi sellainen veli kuin Jim oli,
tiuskaisi Fanny, sillä hän tunsi moitetta Tomin sanoissa ja tiesi
ansaitsevansa sen.
-- Minun mielestäni teidän ei pitäisi kadehtia ketään, kun teillä on
toisenne, sanoi Polly niin ikävöivä katse silmissään, että Tom ja
Fanny alkoivat äkkiä ihmetellä, miksi he eivät viihtyneet ja pitäneet
hauskaa keskenään kuten Polly ja Jim.
-- Fanny ei välitä kenestäkään muusta kuin itsestään, sanoi Tom.
-- Tom on sellainen jörrikkä, napautti Fan.
-- Älkää puhuko noin, sillä jos jommallekummalle teistä sattuisi
jotakin, niin toisella olisi paha mieli jäljestäpäin. Muistan
jok'ikisen pahan sanan, jonka sanoin Jimmylle, ja toivoisin etten
olisi koskaan sanonut niitä.
Pollyn poskea pitkin kierähti kaksi isoa kyyneltä, jotka hän
pyyhkäisi heti pois. Ne herättivät toisissa lämpimän tunteen,
sisarrakkauden, joka siihen asti oli tukahdutettuna. He eivät enää
sanoneet mitään, eivät tehneet päätöksiä eivätkä tunnustaneet
vikojaan, mutta lähtiessään Fan taputti hellästi loukkaantuneen päätä
(Tom ei olisi koskaan antanut anteeksi suukkoa) ja kuiskasi:
-- Nuku hyvin.
Ja Tom vastasi ystävällisesti päätään nyökäyttäen:
-- Nuku sinäkin, Fan.
Siinä oli kaikki, mutta se merkitsikin paljon, sillä ääni oli
ystävällinen ja katse ilmaisi kiintymystä, joka teki sanat
tarpeettomiksi. Polly huomasi sen, ja vaikka hän ei tiennytkään
levittäneensä päivänpaistetta, valo heijastui häneenkin niin,
että hän nukahti tyytyväisenä, vaikka Jimmy-veli ei ollutkaan
toivottamassa hyvää yötä.
5