IKÄVYYKSIÄ

Oltuaan jonkin aikaa oikein kilttejä lapsilla on tapana äkkiä

mennä toiseen äärimmäisyyteen. Tomin onnettomuuden jälkeen nuoriso

käyttäytyi koko viikon niin enkelimäisesti, että isoäiti sanoi

pelkäävänsä heille tapahtuvan jotain pahaa. Vanhan rouvan ei olisi

kuitenkaan tarvinnut olla huolissaan. Ylenpalttista hyveellisyyttä

ei suinkaan kestänyt ikuisesti, sillä niin äkkiä ei pyhimyksiksi

tulla muualla kuin satukirjoissa. Tom oli tuskin päässyt jaloilleen,

kun koko joukko eksyi taas harhateille, ja siitä aiheutui paljon

koettelemuksia.

Kaikki sai alkunsa Pollyn "typeryydestä", kuten Fan sanoi perästäpäin.

Pollyn rientäessä eräänä iltana herra Shaw'ta vastaan ja auttaessa

hänen päältään takkia soi ovikello. Koska Polly ei ollut oppinut

vieläkään suuren maailman tapoja, hän aukaisi itse oven, jolloin

hänen käteensä työnnettiin kaunis kukkavihko.

-- Kas vain. Pikku Polly näyttää aloittavan aikaisin, sanoi herra

Shaw nauraen, kun näki tytön punehtunein, hymyilevin kasvoin

haistelevan ihastuttavia kukkasia ja tutkivan heliotrooppeihin

kätkettyä kirjelappua.

Ellei Polly silloin olisi ollut "typerä", kuten Fan sanoi, hän

olisi malttanut mielensä ja jättänyt asian silleen. Mutta Polly oli

rehellinen sielu eikä hänen ollut koskaan tarvinnut salailla mitään.

Niinpä hän vastasi suoraan tapaansa.

-- Eivät nämä ole minulle vaan Fanille, luultavasti Frank-herralta.

Fan tulee varmaan iloiseksi.

-- Vai lähettää se piimäsuu hänelle kukkiakin!

Ja herra Shaw oli kaikkea muuta kuin iloisen näköinen vetäessään

esiin kirjelipun ja avatessaan sen siekailematta.

Vaikka Polly epäilikin, ettei Fan suinkaan olisi hyväksynyt tällaista

toimenpidettä, hän ei uskaltanut sanoa sanaakaan, vaan ajatteli,

miten hänellä oli ollut tapana näyttää isälleen kaikki hassunkuriset

Pyhän Valentinin -päivän kirjeet, joita pojat lähettelivät ja miten

he nauroivat yhdessä niille. Mutta herra Shaw ei nauranut luettuaan

tunteelliset säkeet, jotka olivat seuranneet kukkakimppua. Polly

suorastaan pelästyi hänen ilmettään, kun hän kysyi vihaisesti:

-- Miten kauan tätä höpsötystä on kestänyt?

-- En minä todellakaan tiedä. Ei Fan tarkoita sillä mitään pahaa.

Voi, miksi minun pitikin aukaista suuni! änkytti Polly muistaen

konserttipäivänä Fannylle antamansa lupauksen. Hän oli unohtanut

sen tyystin totuttuaan näkemään "isot pojat", joiksi hän nimitti

Frank-herraa ja hänen ystäviään, tyttöjen seurassa kaikissa

tilaisuuksissa. Nyt hän äkkiä tajusi, että herra Shaw vastusti moisia

huvituksia ja oli kieltänyt Fannyä osallistumasta niihin.

-- Taivas, miten Fan nyt suuttuu! No, sitä ei voi auttaa. Tyttöjen

ei koskaan pitäisi salata mitään isältään, etteivät joutuisi

ikävyyksiin, ajatteli Polly nähdessään herra Shaw'n taittavan

ruusunpunaisen kirjelipun ja pistävän sen takaisin kukkakimppuun,

jonka hän otti Pollylta ja sanoi lyhyesti:

-- Lähetä Fan luokseni kirjastoon.

-- Nyt sinä typerys olet paljastanut minut! huudahti Fan äkäisenä ja

kauhuissaan Pollyn välitettyä herra Shaw'n terveiset.

-- Mutta mitä muutakaan saatoin sanoa? kysyi Polly poissa tolaltaan.

-- Olisit antanut hänen luulla, että kukkavihko oli sinulle; silloin

siitä ei olisi tullut mitään ikävyyksiä.

-- Mutta sehän olisi ollut samaa kuin valehteleminen.

-- Älä ole typerä. Olet aiheuttanut koko sotkun ja nyt saat luvan

auttaa minua selviytymään siitä.

-- Kyllä minä autankin siinä missä voin, mutta valehtelemaan en

rupea, sanoi Polly kiivastuen.

-- Ei sitä kukaan haluakaan. Pidä vain suusi kiinni ja anna minun

selvittää asia.

-- Sitten on parasta, että menet yksinäsi, aloitti Polly, kun

alhaalta kuului ankara komennus:

-- Etkö jo joudu sieltä?

-- Ihan heti, vastasi nöyrä ääni, ja Fan tarttui Pollyyn kuiskaten:

-- Sinun täytyy tulla. Menen ihan sekaisin, kun hän puhuu tuolla

äänellä. Auta minua, Polly, niin olet kiltti.

-- Autanhan minä, kuiskasi Polly ja he menivät alakertaan

pamppailevin sydämin.

Herra Shaw seisoi synkän näköisenä odottamassa. Kukkavihko lojui

pöydällä ja sen vieressä herra Frank Mooren päättäväisellä käsialalla

kirjoitettu kirje. Viitaten tähän vaikuttavaan epistolaan herra Shaw

rypisti mustia kulmakarvojaan, katsoi Fannyyn ja sanoi:

-- Tämän hömpötyksen on loputtava kertakaikkiaan; ja jos se vielä

jatkuu, lähetän sinut kanadalaiseen luostarikouluun.

Polly aivan tyrmistyi näin kamalasta uhkauksesta, mutta Fan, joka oli

kuullut sen ennenkin, sanoi nenäkkäästi:

-- En ole tietääkseni tehnyt mitään kauheaa. Enhän minä sille

mitään mahda, jos pojat lähettävät piloillaan minulle lahjoja kuten

toisillekin tytöille.

-- Ei kirjeessä ole mitään pilaa. Mutta nyt ei ole kysymys siitä.

Minähän kielsin sinua olemasta missään tekemisissä Mooren kanssa.

Hän ei ole kunnon poika vaan keikari, enkä halua että hän liehuu

ympärilläsi. Sinä tiesit sen etkä kuitenkaan totellut.

-- Minä näen tuskin koskaan häntä.

-- Onko se totta? kysyi herra Shaw kääntyen äkkiä Pollyyn päin.

-- Voi, älkää kysykö minulta, herra Shaw. Lupasin etten... tuota, Fan

kertoo kyllä itse, huudahti Polly hätääntyneenä ja tulipunaisena.

-- Viis siitä mitä olet luvannut. Kerro minulle kaikki mitä tiedät

tästä typerästä jutusta. Siitä on Fanille enemmän hyötyä kuin

vahinkoa. Herra Shaw istuutui ja näytti ystävällisemmältä, sillä

Pollyn säikähdys liikutti häntä.

-- Saanko kertoa? kuiskasi Polly Fanille.

-- Yhdentekevää, vastasi Fan vihaisen ja samalla häpeilevän näköisenä

ja seistä jurotti nenäliinaansa hypistellen.

Tiukan kyselemisen jälkeen Polly kertoi vastahakoisesti, mitä tiesi

kävelyistä, aamiaisista, tapaamisista ja kirjelipuista. Kerrottavaa

ei ollut paljon eikä se nähtävästi ollut niin vaarallista kuin

herra Shaw oli odottanut. Hänen kulmakarvansa silisivät ja huulet

värähtelivät useammin kuin kerran pidätetystä naurusta, kun hän kuuli

miten hullunkurisesti nuoret loppujen lopuksi käyttäytyivät aikuisia

matkiessaan.

-- Älkää toruko kovasti Fania, sillä hän ei ole puoleksikaan niin

hassu kuin Trix ja toiset tytöt. Hän ei halunnut lähteä ajelemaan,

vaikka Frank-herra houkutteli ja hänen mielensä teki kauheasti. Fan

on varmasti pahoillaan eikä enää unohda mitä olette sanonut, jos hän

nyt saa anteeksi, sanoi Polly tosissaan saatuaan kerrotuksi koko

hullunkurisen jutun.

-- Enhän minä muutakaan voi, kun pyydät noin kauniisti. Niin, Fan,

paina nyt mieleesi, että jätät kaikki hullutukset ja huolehdit

läksyistäsi tai muuten lähetän sinut pois. Eikä Kanada talvisaikaan

ole mikään leikkipaikka.

Puhuessaan herra Shaw hipaisi murjottavan tyttärensä poskea ja toivoi

näkevänsä edes hiukkasen katumusta, mutta Fan oli loukkaantunut ja

sanoi äreästi anteeksipyyntöä ajattelemattakaan:

-- Kai minä nyt saan ottaa kukkani, kun tämä rähinä on ohi?

-- Ne menevät suoraa päätä sinne mistä ne tulivatkin. Samalla

kirjoitan muutaman rivin sille piimäsuulle, ettei hän enää toista

kertaa lähetä sinulle kukkia. Soitettuaan kelloa herra Shaw lähetti

pois onnettoman kukkavihon ja Pollyyn kääntyen sanoi ystävällisesti

mutta vakavasti:

-- Näytä sinä tälle tyhmälle tyttärelleni hyvää esimerkkiä ja tee

parhaasi hänen hyväkseen.

-- Minäkö? Mitä minä voin tehdä? kysyi Polly alttiina yrittämään

mutta tietämättä mistä alkaisi.

-- Tee hänet niin itsesi kaltaiseksi kuin suinkin, kultaseni. Mikään

ei ilahduttaisi minua enempää. Menkää nyt ja nämä hullutukset

loppukoot tähän.

Tytöt poistuivat hiljaisina eikä herra Shaw kuullut sen koommin

koko jutusta. Mutta Polly parka kuuli, sillä Fan torui häntä niin,

että Polly aikoi jo pakata tavaransa ja lähteä seuraavana päivänä

kotiin. Mitä kaikkea hän sai kestääkään: hänelle saarnattiin, häntä

haukuttiin, hänelle nakeltiin niskoja vielä monta päivää jälkeenkin

päin. Pollyn sydän oli täynnä, mutta hän kesti vaikeutensa ääneti

ja muille kertomatta, vaikka Fanin kiittämättömyys ja kohtuuttomuus

loukkasivat häntä syvästi.

Tom älysi asian laidan ja asettui Pollyn puolelle aiheuttaen uuden

kitkan.

-- Missä Fan on? kysyi Tom eräänä päivänä tullessaan sisarensa

huoneeseen, jossa Polly makasi sohvalla koettaen unohtaa huolensa

hauskan kirjan parissa.

-- Alhaalla vieraittensa luona.

-- Mikset sinäkin mennyt?

-- Minä en pidä Trixistä enkä tunne hänen hienoja

newyorkilaisystäviään.

-- Etkä tahdokaan tuntea? Mikset sano suoraan!

-- Se ei olisi kohteliasta.

-- Mitä siitä! Tule, Polly, keksitään jotain hauskaa.

-- Tahtoisin mieluummin lukea.

-- Se ei ole kohteliasta.

Polly nauroi ja käänsi lehden, Tom vihelteli hetkisen, huokaisi

sitten syvään ja painoi kädellä otsaansa, jota musta laastarilappu

vielä koristi.

-- Koskeeko päähäsi? kysyi Polly.

-- Kauheasti.

-- Sinun on parasta mennä pitkällesi.

-- En voi. Minulla on rauhaton olo ja minua pitäisi huvittaa, kuten

Maud sanoo.

-- Odota, kunnes olen lopettanut tämän luvun, sanoi Polly säälivästi.

-- Hyvä on, vastasi ovela poika, joka oli huomannut, että

loukkaantunut pää oli joskus hyödyllisempi kuin ehjä, ja tyytyväisenä

kepposestaan hän maleksi ympäri huonetta, kunnes Fanin lipasto

kiinnitti hänen huomionsa. Se oli kaikenlaisten kaunistusaineiden

peitossa, sillä Fan oli pukeutunut kovassa kiireessä ja jättänyt

kaikki huiskin haiskin. Hyvinkasvatettu poika ei olisi kajonnut

toisen tavaroihin ja kunnon veli olisi järjestänyt ne, mutta Tom

ei ollut kumpikaan, ja niinpä hän ryhtyi intomielisesti sotkemaan

Fannyn laatikoita, kunnes ne näyttivät siltä, kuin joku olisi ollut

tekemässä niissä heinää. Hän kokeili miltä korvarenkaat, silkkinauhat

ja kaulukset näyttivät hänen yllään, veti taskukellon, joka ei

kaivannut vetoa, poltti uteliaan nenänsä hajusuolalla, kasteli

likaisen nenäliinansa likomäräksi Fanin parhaalla hajuvedellä,

voiteli kiharapörrönsä hänen hiusöljyllään, tupsutti kasvoilleen

hänen orvokintuoksuista puuteriaan ja kiinnitti kaiken kukkuraksi

hiuksiinsa tukun irtokiharoita, joiden olemassaoloa Fan koetti

salailla. Tom-ilkimyksen aiheuttama hävitys sisarensa jännittävissä

aarrelaatikoissa, rasioissa ja koteloissa oli sanoinkuvaamaton.

Saatuaan kiharat monien vaikeuksien jälkeen kiinnitetyiksi

hiuksiinsa ja kaiken kruunuksi vielä sinisen silkkinauhan Tom

tarkasteli tyytyväisenä itseään peilistä ja huomasi vaikutuksen

niin erinomaiseksi, että innostui havittelemaan vielä suurempaa

muodonmuutosta. Fanin riisuma puku oli tuolilla, niinpä Tom pukeutui

salaa siihen ja nauraa hihitteli itsekseen, sillä Polly oli täysin

syventynyt lukemiseen ja vuodeuutimet peittivät Tomin ilkiteot. Fanin

paras samettiviitta ja hattu sekä kärpännahkapuuhka täydensivät asun,

ja kädet lanteilla Tom sipsutteli hämmästyneen Pollyn eteen, juuri

kun tämä oli pääsemässä luvun loppuun. Pollysta kepponen oli niin

hauska, että Tom seurauksia ajattelematta ehdotti mentäväksi alas

vierashuoneeseen tyttöjä hämmästyttämään.

-- Ei, herran tähden! Fan ei ikinä antaisi meille anteeksi, jos

näyttäisit hänen kiharansa ja kapistuksensa niille ihmisille. Siellä

on herrojakin eikä se olisi sopivaa, sanoi Polly kauhistuneena.

-- Sitä hauskempaa. Fan ei ole kohdellut sinua reilusti, ja hänelle

olisi ihan oikein, jos esittelisit minut rakkaana ystävänäsi neiti

Shaw'na. Mennään, tästä vasta tulee mainio kepponen.

-- Minua et saa mukaasi mistään hinnasta, se olisi halpamaista. Riisu

äkkiä vaatteet päältäsi, Tom. Keksitään jotain muuta hauskaa.

-- En minä ole tässä pyntännyt itseäni turhan takia. Olen niin

suloinen, että jonkun täytyy saada ihailla minua. Vie minut alas,

niin nähdään, eivätkö he vain sanokin minua "suloiseksi olennoksi".

Tom näytti niin sanomattoman hullunkuriselta leyhytellessään

kiharoitaan ja keikistellessään, että Polly purskahti uudestaan

nauramaan, mutta siitä huolimatta hän oli vakaasti päättänyt, ettei

Tom saisi nöyryyttää sisartaan.

-- Pois tieltä sitten, ellet kerta tule. Minä ainakin menen alas,

sanoi Tom.

-- Etkä mene.

-- Kuinka luulet estäväsi sen, neiti Tekopyhä?

-- Näin. Ja Polly pani oven lukkoon, pisti avaimen taskuunsa ja

nyökkäsi Tomille ilkkuvasti.

Tom oli luonteeltaan pippurinen ja vähäkin vastarinta sai hänet

leimahtamaan. Pukuaan muistamatta hän tuli Pollyn luo ja sanoi

uhkaavasti päätään ravistaen:

-- Älä yritäkään. Minua ei väkisin pidätetä.

-- Pääset ulos jos lupaat, ettet kiusaa Fannyä.

-- Minä en lupaa mitään. Anna avain minulle hyvällä tai otan sen

väkisin.

-- Älä nyt riehu. Minä vain haluan estää sinua ikävyyksiltä, sillä

Fanny raivostuu kauheasti, jos menet. Riisu ensin hänen tavaransa,

niin minä päästän sinut ulos.

Tom ei suvainnut vastata, vaan marssi toiselle ovelle, jonka Polly

tiesi olevan lukossa, kurkisti kolmannen kerroksen ikkunasta, mutta

kun huomasi senkin pakotien mahdottomaksi, tuli takaisin äkäisen

näköisenä. -- Annatko minulle avaimen vai et?

-- En anna, sanoi Polly urhoollisesti.

-- Minä olen sinua vahvempi, joten sinun on parasta antaa.

-- Kyllä minä sen tiedän, mutta olisi raukkamaista, jos noin iso

poika ryöstäisi jotain tytöltä.

-- En minä tahdo loukata sinua, mutta totisesti en siedä tällaista!

Tom yritti hillitä itseään nähtävästi häveten käytöstään, mutta oli

kuitenkin niin kiihtynyt, ettei voinut antaa periksi. Jos Polly olisi

silloin hiukan itkenyt, Tom olisi myöntynyt, mutta pahaksi onneksi

hän nauraa kikatti, sillä Tomin uhkaava asento oli niin hullunkurisen

ristiriitainen asun kanssa, ettei Polly mitenkään voinut pidättää

nauruaan. Se ratkaisi asian. Yksikään tyttö ei saanut kikattaa

hänelle, vielä vähemmän pitää häntä lukkojen takana. Sanaakaan

sanomatta hän tarttui Pollyn käsivarteen, sillä avainta pitelevä

käsi oli vielä taskussa. Toisella kädellään Polly puristi hamettaan

ja piti hetken urhoollisesti puoliaan. Mutta Tomin vahvat sormet

olivat vastustamattomat, tasku repeytyi, käsi tuli esille ja tuskasta

parkaisten Polly pudotti avaimen lattialle.

-- Oma syysi jos koski. En minä sitä tarkoittanut, murahti Tom

lähtiessään ja jätti Pollyn nyyhkyttämään nyrjähtänyttä rannettaan.

Poika meni alas, mutta ei vierashuoneeseen, sillä kepponen oli

menettänyt makunsa. Saatuaan keittiötytöt nauramaan hän pujahti

takaovesta yläkertaan hieromaan sovintoa Pollyn kanssa. Mutta tämä

oli mennyt isoäidin huoneeseen, sillä vaikka vanha rouva oli itse

ulkona, hänen huoneensa tuntui kuitenkin turvapaikalta. Tom oli

juuri saanut tavarat järjestykseen, kun Fan tuli ylös äkäisempänä

kuin koskaan ennen, sillä Trix oli kertonut hänelle viimeaikaisista

huvituksistaan, joihin hänkin olisi voinut ottaa osaa, ellei Polly

olisi lörpötellyt.

-- Missä hän on? kysyi Fan aikoen purkaa kiukkunsa Pollyn niskaan.

-- Istua mököttää kai huoneessaan, vastasi Tom, joka oli lukevinaan

ahkerasti.

Samoihin aikoihin oli Maudkin joutunut liukkaalle jäälle, sillä

hoitajan mentyä tapaamaan alakerrassa olevaa ystäväänsä Maud oli

marssinut Pollyn huoneeseen ja lohduttautui vallattomuuksilla. Polly

oli joskus varomattomuudessaan antanut hänen leikkiä venettä tyhjässä

matka-arkussaan. Sittemmin hän oli kätkenyt salaisimmat aarteensa

sen ylälokeroon, jottei vain kukaan näkisi niitä. Hän ei ollut

muistanut lukita arkkua, ja kun Maud kohotti nyt kantta alkaakseen

merimatkansa, hän keksi paljon mielenkiintoista katseltavaa. Hänen

ollessaan juuri syventyneenä tähän puuhaan Fan astui huoneeseen

ja kurkisti hänen olkansa yli, mutta oli liian suuttunut Pollyyn

ruvetakseen torumaan Maudia.

Koska Pollylla ei ollut rahaa tuomisiin, hän oli käyttänyt

kekseliäisyyttään valmistaakseen kaikenlaisia lahjoja ja toivoi

paljoudella korvaavansa niiden puutteellisuudet. Muutamat hänen

yrityksistään olivat onnistuneet, toiset eivät, mutta hän säilytti

ne kaikki, sekä hyvät että huonot, sillä hän tiesi, että lapset

kotona iloitsivat kaikesta uudesta. Muutamia Maudin hylättyjä

leikkikaluja hän oli sievästi korjannut Kitylle. Fannyn vanhoista

silkkinauhoista ja pitseistä hän oli ommellut nukenvaatteita, ja

pienet puuveistokset, joita Tom oli tehnyt aikansa kuluksi, hän oli

niinikään tallettanut, jotta Will näkisi, mitä puukolla saa aikaan.

-- Hyi, millaista rojua! sanoi Fan.

-- Kummallinen tyttö, lisäsi Tom, joka oli tullut katsomaan mitä oli

tekeillä.

-- Älkää te naujako Pollyn tavajoille. Hän tekee kauniimpia nukkeja

kuin sinä, Fan, ja hän kijjottaa ja piijtää paljon pajemmin kuin

sinä, Tom, sanoi Maud.

-- Mistä sinä sen tiedät? En ole koskaan nähnyt hänen piirustavan,

sanoi Tom.

-- Tässä kijjassa on paljon piijustuksia. Minä en osaa lukea

kijjotusta, mutta kuvat ovat metkoja.

Innokkaana näyttämään ystävänsä taitoa Maud veti esiin paksun kirjan,

johon oli kirjoitettu "Pollyn Päiväkirja" ja levitti sen polvilleen.

-- Katsotaan piirustuksia. Ei se mitään tee, sanoi Tom.

-- Vilkaistaan vain pikkuisen, vastasi Fan, ja samassa he jo olivat

nauramassa lystikkäälle piirrokselle, joka esitti Tomia makaamassa

katuojassa, iso koira vierellään haukkumassa ja polkupyörä matkan

päässä. Kuva oli varsin kömpelösti tehty, mutta niin lystikäs, että

se osoitti Pollyn huomaavan asioiden naurettavat puolet. Muutamaa

lehteä myöhemmin oli pilapiirros Fannysta ja Frank-herrasta, sitten

isoäiti huolellisesti tehtynä, Tom lausumassa runoaan, herra Shaw

ja Polly puistossa, Maud, jota Katy kantaa nukkumaan, ja sitten

kaikki koulutytöt, joiden naurettavia piirteitä säälimätön käsi oli

korostanut.

-- Mokomakin veijari, joka ivaa meitä selän takana, sanoi Fan

ärtyneenä, kun huomasi Pollyn kaikessa hiljaisuudessa kostaneen hänen

ja hänen ystäviensä ylenkatseen.

-- Hän piirtää hyvin, sanoi Tom tarkastellen arvostelevasti hauskan

näköisen pojan kuvaa, jonka ympärille Polly oli piirtänyt auringon

säteet ja kirjoittanut alle "Rakas Jimmy".

-- Et ihailisi häntä, jos tietäisit mitä hän kirjoittaa sinusta,

sanoi Fan, jonka katse oli eksynyt vastapäisen sivun riveille ja

viipynyt siellä niin kauan, että hän oli ennättänyt lukea jotain,

joka kiihotti hänen uteliaisuuttaan.

-- Mitä sitten? kysyi Tom unohtaen hetkessä ylevät päätöksensä.

-- Hän sanoo tässä: "Minä koetan pitää Tomista, ja kun hän on hyvällä

päällä, tulemme mainiosti toimeen keskenämme. Mutta sitä ei kestä

kauan. Hän suuttuu helposti ja on ynseä isälleen ja äidilleen ja

kiusaa meitä tyttöjä ja on niin kauhea, että minä melkein vihaan

häntä. Se on kyllä väärin, mutta en voi sille mitään." -- Mitäs tästä

pidät? kysyi Fanny.

-- Lue eteenpäin, neitiseni, niin näet, mitä hän sanoo sinusta,

sinkautti Tom, joka oli lukenut eteenpäin.

-- Minustako? Ja Fan jatkoi hätäisesti lukemistaan. "Fanin kanssa

voimme tuskin enää tulla ystäviksi, sillä hän valehteli isälleen eikä

anna anteeksi sitä, etten minä valehdellut. Luulin häntä hienoksi

tytöksi, mutta enpä tiedä. Jos hän olisi samanlainen kuin silloin,

kun näin hänet ensimmäisen kerran, niin pitäisin hänestä yhä, mutta

hän ei ole kiltti minulle, ja vaikka hän puhuukin kohteliaisuudesta,

ei ole kohteliasta kohdella toveriaan sillä tavoin kuin hän. Hän

pitää minua kummallisena ja maalaisena ja kyllähän minä sellainen

olenkin; mutta minä en nauraisi kenenkään köyhän tytön vaatteille

enkä syrjisi häntä, vaikkei hän käyttäytyisi aivan samoin kuin kaikki

toiset tytöt täällä. Hän naureskelee minulle enkä minä enää voi pitää

hänestä. Lähtisinkin kotiin, ellei se näyttäisi kiittämättömältä

herra Shaw'ta ja isoäitiä kohtaan, ja heitä minä rakastan

sydämestäni."

-- Siitä sait, Fan. Sulje nyt kirja ja tule pois, sanoi Tom nauttien

suunnattomasti tästä laitahyökkäyksestä vaikka toisaalta tunsikin

syyllisyyttä sen verran kuin yleensä kykeni.

-- Luen vielä vähän, kuiskasi Fanny, käänsi pari lehteä ja pysähtyi

sivulle, joka oli tuhraantunut sieltä täältä, aivan kuin sille olisi

tipahtanut kyyneliä.

Aikaisin sunnuntaiaamuna. Kukaan ei ole vielä noussut pilaamaan

rauhaani, ja minun täytyy nyt kirjoittaa päiväkirjaani, sillä

olen viime aikoina ollut niin paha, etten ole voinut aikaisemmin

kirjoittaa. Olen hyvilläni että vierailuni pian loppuu, sillä tunnen

oloni täällä vaivautuneeksi, eikä minulla ole ketään auttamassa,

kun teen väärin. Ensin minä kadehdin Fannyä, mutta en nyt enää,

sillä hänen isänsä ja äitinsä eivät huolehdi hänestä niin kuin minun

vanhempani huolehtivat minusta. Hän pelkää isäänsä ja saa äitinsä

tekemään mielensä mukaan. Olen kuitenkin iloinen, että tulin tänne,

sillä nyt näen ettei raha voi antaa ihmisille kaikkea. Tahtoisin

sitä kuitenkin edes vähän, sillä on hirmuisen hauskaa ostaa kauniita

tavaroita. Olen juuri lukenut läpi päiväkirjani, eikä se taida olla

mukavaa luettavaa, sillä olen kertonut näistä ihmisistä kaikenlaista,

mikä ei ole oikein kaunista. Leikkaisin pois ne lehdet, ellen olisi

luvannut uskollisesti pitää päiväkirjaa, ja haluan sitä paitsi

keskustella äidin kanssa niistä asioista, jotka painavat täällä

mieltäni. Huomaan kyllä, että suuri osa on omaa syytäni, sillä en ole

ollut läheskään niin kärsivällinen ja miellyttävä kuin minun olisi

pitänyt olla. Aion nyt tosissani yrittää olla tämän loppuajan niin

kiltti kuin suinkin, sillä haluaisin heidän pitävän minusta, vaikka

olenkin vain vanhanaikainen maalaistyttö.

Viimeinen lause sai Fannyn sulkemaan kirjan itsesyytösten vallassa,

sillä hän itse oli kerran sinkauttanut nämä sanat kiukuspäissään

eikä Polly ollut vastannut mitään, vaikka oli punastunut ja kyynelet

olivat kihonneet hänen silmiinsä. Fan aukaisi suunsa sanoakseen

jotain, mutta äännähdystäkään ei kuulunut, sillä ovella seisoi Polly

katsellen heitä outo ilme kasvoillaan.

-- Pengotteko te minun tavaroitani? hän kysyi matalalla äänellä

silmät salamoiden ja posket palaen.

-- Maud näytti meille kirjaa, jonka oli löytänyt, ja me olimme juuri

katselemassa piirroksiasi, alkoi Fanny pudottaen kirjan aivan kuin se

olisi polttanut hänen sormiaan.

-- Ja lukemassa minun päiväkirjaani ja nauramassa minun lahjoilleni

ja panemassa sitten syyn Maudin niskoille. Katalaa, en anna tätä

teille ikinä anteeksi.

Polly purki suuttumuksensa henkeään välillä vetämättä ja juoksi

sitten huoneesta, aivan kuin olisi pelännyt sanovansa liikaa, ja

hänen katseessaan oli niin paljon halveksuntaa, surua ja kiukkua,

että kaikki kolme pahantekijää seisoivat mykkinä häpeästä. Tom

ei pystynyt viheltämään, Maud oli niin kauhistunut lempeän

Pollyn vihanpurkauksesta, että istui hiljaa kuin hiiri, kun taas

syyllisyyden murtama Fan laski kunnioittavasti vähäiset lahjat

käsistään, sillä ensimmäisen kerran hän jollakin tavoin vasta

tajusi Pollyn köyhyyden. Pikkurihkama, jonka Polly huolellisesti

oli tallettanut kotiväelleen, liikutti Fania ja muuttui arvokkaaksi

hänen silmissään. Pannessaan pois päiväkirjan hän tunsi, että siinä

ollut tunnustus sattui häneen kipeämmin kuin mitkään Pollyn ääneen

lausumat moitteet. Oli totta, että hän oli nauranut ystävälleen,

joskus halveksinutkin häntä ja ollut leppymätön pienimmistäkin

loukkauksista. Viimeinen sivu, jossa Polly otti syyn niskoilleen

ja lupasi parhaansa mukaan koettaa olla entistä kiltimpi ja

kärsivällisempi, sattui Fannyn sydämeen sulattaen sieltä kaiken

penseyden, eikä hän voinut kuin painaa päänsä arkulle ja nyyhkyttää:

-- Syy ei ole Pollyssa, vaan minussa.

Tom, joka punoitti vieläkin häpeästä jouduttuaan kiinni itse teosta,

jätti Fannyn kyynelehtimään ja lähti miehekkäästi etsimään loukattua

Pollya tunnustaakseen moninaiset rikkomuksensa. Mutta Pollya ei

löytynyt mistään. Tom haeskeli ylä- ja alakerran huoneista, mutta

ei löytänyt merkkiäkään koko tytöstä. Hän alkoi tulla levottomaksi.

-- Ei hän ole voinut karata kotiinsakaan, hän tuumi itsekseen

pysähtyessään hattutelineen luo. Nähdessään Pollyn pienen pyöreän

hatun hän taputti sitä hellästi ja muisteli, miten usein oli

temmannut sen Pollyn päästä tai sysännyt sen tyttörukan silmille. --

Ehkä hän on mennyt toimistoon kertomaan isälle. Vaikka ei se olisi

hänen tapaistaan. Käyn sentään katsomassa kadun kulmasta.

Tomilla oli kiire saada kengät jalkaansa. Hän avasi portaiden alla

olevan pimeän komeron oven, mutta oli vähällä kaatua selälleen

hämmästyksestä, sillä lattialla makasi Polly epätoivoissaan kaksi

päällyskenkää päänsä alla. Nähdessään tämän surullisen näyn Tom

unohti tykkänään katumuspuheensa. Hän huudahti hämmästyksestä ja

jäi tuijottamaan Pollya mykistyneenä. Polly ei itkenyt, vaan makasi

niin hiljaa, että Tom alkoi luulla hänen pyörtyneen ja kumartui

huolestuneena tarkastamaan. Silmäys kosteiden ripsien alta, pyöreä,

tavallista punakampi poski ja kiivas hengitys rauhoittivat häntä.

Rohkaisten mielensä hän istuutui saapaspihdille ja pyysi anteeksi

kuin mies.

Polly oli tietysti hyvin suuttunut, ja siihen hänellä oli syytäkin.

Mutta hän ei ollut pitkävihainen, ja kun ensimmäinen kiukunpuuska

oli haihtunut, hänestä alkoi tuntua paremmalta. Ei tosin ollut

helppoa antaa anteeksi, mutta kuultuaan Tomin vilpittömän katuvaisen

äänen, joka sortui vähän väliä, Polly ei voinut paaduttaa sydäntään

eikä kieltäytyä antamasta anteeksi, varsinkin kun Tom avomielisesti

tunnusti, että "oli kirotun halpamaista nuuskia sillä tavoin toisen

päiväkirjaa".

Polly oli iloinen siitä, että Tom tuli heti pyytämään anteeksi. Se

oli kauniisti tehty. Hän antoi sille arvoa ja olikin jo sydämessään

antanut Tomille anteeksi paljon ennen kuin sanoi sen julki, sillä

totta puhuen Pollyssakin oli sen verran häijyyttä, että hänestä oli

hauska nähdä sortaja anelemassa armoa vähän kauemmin -- tietysti vain

sen vuoksi, että se varmasti tehoaisi. Totta kai hän tekisi sovinnon,

mutta oli aivan oikein, että Fan kasteli ensin pari nenäliinaa

katumuksen kyynelillä ja Tom istui epämukavasti haukkumassa itseään

milloin miksikin viiden tai kymmenen minuutin ajan.

-- Kas niin, sano nyt edes yksi ainoa sana. Minulla tässä kuitenkin

on pahin osa. Millä sinä luulet minun yksinäni pystyvän hieromaan

sovintoa, kun Fan itkee yläkerrassa minkä ennättää ja sinä kyyhötät

täällä pimeässä komerossa mykkänä kuin kala. Olisin voinut juosta

Smytheille hakemaan äitiä rauhantuomariksi, mutta en mennyt, koska

olisin silloin kiemurrellut irti koko jutusta, sanoi Tom viimeisenä

keinonaan.

Polly oli iloinen kuullessaan Fannyn itkevän. Se oli hänelle

parahiksi, mutta hän ei voinut olla leppymättä Tomille, joka

näytti olevan pahassa pulassa kahden itkeskelevän tyttölapsen

välissä. Hymykuoppa ilmestyi sille poskelle, joka ei ollut

piilossa, toinen käsi tuli verkalleen esiin kiharaisen pään alta ja

ojentautui hiljalleen Tomia kohti. Tämä aikoi juuri puristaa sitä

sydämellisesti, kun näki punaisen merkin ranteessa, ja tiesi mistä

se oli tullut. Hänen ilmeensä muuttui ja hän tarttui pyöreään käteen

niin hellästi, että Pollyn oli ihan kurkistettava mikä nyt tuli.

-- Annatko tämänkin anteeksi? kuiskasi Tom ja silitti punaista

rannetta.

-- Annan; ei siihen enää paljon koske. Ja Polly veti kätensä pois

pahoillaan, että Tom oli nähnyt sen.

-- Olin totisesti aikamoinen lurjus! sanoi Tom tyytymättömänä

itseensä. Samassa isän vanha majavannahkalakki vierähti hänen

kasvoilleen keskeyttäen hänen itsesoimauksensa.

He purskahtivat nauruun, ja kun Tom vapautui lakin pimennoista, Polly

oli jo noussut istumaan.

-- Fan on kauhean onneton. Jos tuon hänet tänne, annatko hänelle

suukon ja sovit hänen kanssaan? kysyi Tom muistaen rikostoverinsa.

-- Minä menen hänen luokseen. Ja Polly livahti komerosta yhtä

vikkelästi kuin oli tullutkin ja jätti tyytyväisyyttä uhoilevan Tomin

istumaan saapaspihdeille.

Kuinka tytöt selvittivät välinsä, sitä ei kukaan saanut ikinä

tietää, mutta paljon puheen, itkun ja naurun jälkeen rauha lopulta

syntyi. Vähäistä usvaa leijaili vielä ilmassa myrskyn jälkeen,

sillä Fan oli hyvin nöyrä ja lempeä sinä iltana, Tom mietteliäs,

mutta tavattoman kohtelias ja Polly jalomielisen ystävällinen,

sillä lempeäluonteisille anteeksianto on helppoa, ja kokemansa

yliolkaisuuden jälkeen hän oli yhtä mielissään hyvittelyistä kuin

kuka tyttö tahansa.

Harjatessaan hiuksiaan illalla ennen nukkumaanmenoa hän kuuli

koputuksen. Avattuaan oven hän näki vain pitkän mustan pullon, jonka

ympärille oli sidottu punainen flanellilappu kaulahuiviksi, ja korkin

päällä, kuin kolmikulmaisena hattuna, oli kirjelippu, johon oli

kirjoitettu hyppivällä käsialalla seuraavat rivit:

"Polly kiltti. Opydilldock on mainiota nyrjähdyksiin. Jos kaadat

sitä vähän flanelliin, jonka käärit ranteesi ympärille, niin käsi

on aamulla kunnossa. Lähdetkö huomenna ajelemaan? Olen kamalan

pahoillani, että satutin sinuun.