Polly huomasi pian elävänsä uudessa maailmassa, jonka tavat ja
tottumukset poikkesivat hänen vaatimattomista kotioloistaan niin
paljon, että hän tunsi olevansa kuin muukalainen vieraalla maalla ja
toivoi usein, ettei olisi lainkaan tullut kaupunkiin. Ensinnäkään
hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin maleksia joutilaana ja
rupatella, lukea romaaneja, käydä kävelemässä ja pukeutua, ja ennen
kuin viikko oli lopussa, hän oli suunnattoman kyllästynyt. Fanny
piti tällaisesta elämästä, koska oli tottunut siihen eikä tiennyt
paremmasta; mutta Pollysta tuntui kuin hän olisi ollut kullattuun
häkkiin suljettu pikkulintu. Siitä huolimatta ylellinen elämä ei
ollut vaikuttamatta häneen; hän jopa nautti siitä ja mietti vain,
miksei Shaw'n perhe ollut onnellisempi. Polly ei ollut kyllin kokenut
tajutakseen missä vika piili. Hän ei yrittänyt ratkaista, kumpi
näistä kahdesta elämäntavasta oli oikea, mutta tiesi kyllä, kummasta
piti enemmän. Tässäkin suhteessa Polly tunsi olevansa vanhanaikainen.
Fannyn ystävät eivät häntä juuri kiinnostaneet, ja hän melkein
pelkäsi heitä. He tuntuivat paljon vanhemmilta ja viisaammilta kuin
hän -- nekin jotka olivat häntä nuorempia. He puhuivat oudoista
asioista, joista Polly ei ollut kiinnostunut, vaikka Fanny valistikin
häntä. Muutamat heistä jopa järkyttivät häntä. Niinpä tytöt jättivät
hänet omiin oloihin, olivat kyllä kohteliaita tavatessa, mutta
pitivät häntä nähtävästi liian 'omituisena' joukkoonsa. Polly rupesi
silloin etsimään Maudin seuraa, sillä hänen oma pikku siskonsa oli
ollut mainio toveri ja Polly rakasti häntä sydämestään.
Mutta Maud-neiti oli kovin puuhakas, sillä hänelläkin oli
'seurapiirinsä', ja näillä viisi-kuusivuotiailla tyttösillä oli omat
musiikkitilaisuutensa, kutsunsa, vastaanottonsa ja päiväkävelynsä
aivan kuin aikuisilla, ja heidän pienen elämänsä pääasiana oli halu
matkia muodikkaita hullutuksia, joita ymmärtämään he olivat liian
viattomia. Maudilla oli oma pieni nimikorttikotelonsa ja hän kävi
vierailuilla kuten äiti ja Fan, hänellä oli oma hansikaslaatikkonsa,
korurasiansa, käherrysrautansa, yhtä hieno ja muodikas vaatevarasto
kuin pariisilaisnukella ja ranskalainen kamarineiti, joka puki hänet.
Polly ei aluksi tullut oikein toimeen Maudin kanssa, sillä tämä ei
tuntunut oikein lapselta. Maud oikoi Pollyn puheita ja tapoja, vaikka
pikku neidin oma käytöskin antoi paljon muistuttamisen aihetta.
Joskus kun Maud oli ikävissään tai pahalla tuulella -- hänelläkin oli
'hermot' kuten äidillä -- hän tuli Pollyn luo ja pyysi huvittamaan
itseään, sillä Pollyn herttaisuus ja kärsivällisyys miellyttivät
nuorta neitiä erityisesti. Polly iloitsi näistä hetkistä ja kertoi
hänelle satuja, leikki ja käveli hänen kanssaan aivan kuten Maud
halusi ja voitti vähitellen ja varmasti tytön sydämen vapauttaen koko
talon hänen hirmuvallastaan.
Tom herkesi pian tuijottamasta Pollya eikä enää näyttänyt paljon
välittävän hänestä, sillä hänen mielestään "tytöistä ei ollut
mihinkään". Polly oli aivan samaa mieltä niistä tytöistä, jotka Tom
tunsi. Silloin tällöin Tom virkisti itseään kiusoittelemalla Pollya,
koska halusi nähdä miten tämä kesti sen. Tom aiheutti Pollylle
alituista sydämentykytystä, sillä tämä ei koskaan tiennyt mikä kuje
toisella oli kulloinkin mielessään. Hän saattoi syöksyä arvaamatta
oven takaa, kiljaista pimeässä, tarttua portaissa kiinni jalkaan,
säikäyttää viheltämällä kimakasti suoraan korvaan tai nykäistä äkkiä
tukasta kadulla ohittaessaan. Ja milloin oli vieraita päivällisellä,
Tom katsoa tapitti Pollyyn eikä hellittänyt ennen kuin sai toisen
surkeasti hämilleen. Polly pyysi monesti häntä jättämään kiusanteon,
mutta Tom väitti sen tekevän Pollylle vain hyvää; Polly oli liian ujo
ja tarvitsi karaisua, kuten tytöt yleensä. Turhaan Polly vastusteli
ja sanoi, ettei hän halunnut karaisua, koska ei ollut muutenkaan
toisten tyttöjen tapainen. Mutta Tom vain nauroi vasten silmiä,
haroi punaisen tukkansa pörrölleen ja tuijotti, kunnes Polly karkasi
pelästyneenä tiehensä.
Sittenkin Polly melkein piti Tomista, sillä hän huomasi pian, että
tätä laiminlyötiin ja syrjittiin. Poika sai olla liiaksi omissa
oloissaan. Polly ihmetteli usein mielessään, miksei äiti hemmotellut
poikaansa yhtä paljon kuin tyttöjä, miksi isä komenteli Tomia, aivan
kuin tämä olisi ollut synnynnäinen niskoittelija. Fanny piti Tomia
jörrikkänä ja häpesi häntä, mutta ei koettanut vähääkään hioa hänen
tapojaan, ja Maud ja Tom olivat keskenään kuin kissa ja koira.
Isoäiti oli ainoa, joka oli Tom-rukan puolella. Useammin kuin kerran
Polly tapasi Tomin toimittamassa jotakin pikku palvelusta isoäidille,
ja poika näytti hyvin nololta, jos joku huomasi sen. Kunnioittava hän
ei silti ollut vähääkään, sillä hän sanoi isoäitiä vanhaksi rouvaksi
ja kielsi häntä hössöttämästä. Mutta hädän tullen hän aina meni
vanhan rouvan luo ja oli hyvin kiitollinen 'hössöttelystä'.
Isoäitiäkin laiminlyötiin melkoisesti, ja kenties hän ja Tom
juuri siitä syystä olivat niin hyvät ystävät. Hän oli vielä
vanhanaikaisempi kuin Polly, mutta siihen ei kiinnitetty yhtä
paljon huomiota, koska hänen aikansa oli jo ohi eikä häneltä muuta
vaadittu kuin että hän pysytteli poissa tieltä ja oli sievästi
pukeutunut, milloin tuli 'ihmisten ilmoille'. Isoäiti vietti
hiljaista, eristynyttä elämää omissa huoneissaan, jotka olivat täynnä
vanhoja huonekaluja, kuvia, kirjoja ja muistoja menneiltä ajoilta,
joista hän yksin välitti. Hänen poikansa pistäytyi joka ilta häntä
tervehtimässä, oli ystävällinen ja piti huolen, ettei häneltä
puuttunut mitään mitä rahalla voitiin hankkia. Mutta herra Shaw oli
toimelias mies ja hänellä oli niin kiire rikastua, ettei hän ehtinyt
nauttia siitä mitä jo omisti.
Vanha rouva ei koskaan valitellut eikä sekaantunut toisten asioihin,
mutta hänessä oli jotain hiljaista surumielisyyttä ja hänen
väsyneissä silmissään oli miettiväinen katse, aivan kuin hän olisi
toivonut jotain sellaista, jota ei saanut rahalla. Ja kun lapset
olivat saapuvilla, hän pysytteli heidän lähettyvillään haluten
hyväillä ja helliä heitä niin kuin vain isoäidit osaavat. Polly
vaistosi sen, ja kun hän itse ei saanut osakseen hellyyttä, johon
oli tottunut kotona, hän osoitti avoimesti iloaan nähdessään kuinka
vanhat kasvot kirkastuivat, kun hän astui yksinäiseen huoneeseen,
jonne harvoin tuli muita lapsia kuin ne pikku poikien ja tyttöjen
muistikuvat, jotka eivät rakastavan äidin mielestä koskaan kalvenneet
eivätkä kasvaneet isommiksi.
Polly toivoi, että lapset olisivat olleet ystävällisempiä isoäidille,
mutta ei ollut hänen asiansa kehottaa heitä siihen, vaikka asia
surettikin häntä. Hän saattoi vain omasta puolestaan olla niin
avulias ja hellä kuin isoäiti olisi ollut hänen mummonsa.
Toinen asia, joka kiusasi Pollya, oli liikunnan puute. Pukeuduttiin
ja käveltiin tiettyjä katuja pitkin tunnin verran joka päivä,
seisoskeltiin ovenpielessä juttelemassa tai ajeltiin hienoissa
vaunuissa; tällaisesta liikunnasta Polly ei pitänyt, mutta Fan
taas ei välittänyt muunlaisesta. Hän aivan pelästyi, kun Polly
eräänä päivänä ehdotti, että he juoksisivat puistokadulle, eikä
Polly uskaltanut enää toista kertaa puhua sellaisesta. Kotonaan
Polly juoksi ja ratsasti, laski mäkeä ja luisteli, hyppäsi nuoraa
ja haravoi heiniä, ahkeroi puutarhassaan ja souteli. Ei siis ihme,
että hän kaipasi reippaampaa liikuntaa kuin jokapäiväistä kävelyä
tyttöhupakoiden kanssa, jotka sipsuttelivat korkeakantaisissa
kengissä ja sellaisissa puvuissa, että Pollya ihan hävetti liikkua
heidän seurassaan. Väliin hän pujahti ulos yksinään, kun kirjat,
toverit tai muotiasiat veivät Fannyn ajan, ja teki reippaita
kävelyretkiä sillä puolen puistoa, joka ei ollut suosittu ja jossa
lapset leikkivät, tai meni katselemaan poikien kelkkailua ja toivoi,
että olisi saanut laskea mäkeä niin kuin kotona ollessaan. Hän palasi
aina punaposkisena ja silmät loistaen.
Eräänä päivänä juuri ennen päivällistä Polly tunsi itsensä niin
kyllästyneeksi joutilaisuuteen, että pujahti ulos juoksentelemaan.
Aamu oli ollut pilvinen, mutta aurinko alkoi nyt pilkistää
kirkkaasti pilvien lomitse. Oli kylmä mutta tyyni ilma, ja Polly
harppoi pehmeää lumipeitteistä katua ja hyräili itsekseen yrittäen
torjua koti-ikävää. Kelkat olivat ahkerassa käytössä, ja hän tunsi
vastustamatonta halua päästä mukaan leikkiin. Mäen päällä telmi
tyttölauma kelkkoineen; he olivat aitoja pikku tyttöjä, yllään
lämpimät hupputakit, kumisaappaat ja lapaset, ja Polly tunsi
voimakasta vetoa heidän seuraansa, vaikka pelkäsikin Fania.
-- Minä laskisin mielelläni, mutta en uskalla, kun mäki on niin
jyrkkä, sanoi muuan "rahvaan lapsista", joiksi Maud nimitti heitä.
-- Jos lainaat minulle kelkkasi ja istut syliini, pääset mukavasti
alas.
Pikku tytöt tarkastelivat häntä, näyttivät tyytyväisiltä ja
suostuivat tarjoukseen. Polly katsoi tarkkaan ympärilleen, ettei
vain kukaan hänen hienostelevista tuttavistaan ollut näkemässä tätä
kauheaa urotyötä, ja todettuaan ettei heistä ollut pelkoa, hän
lastasi kuorman ja karautti mäkeä alas täynnä vauhdin hurmaa. Hän
istutti tytön toisensa perään kelkkaan, lasketteli heidän kanssaan
alas ja veti heidät taas mäen päälle. Ja tytöt katselivat Pollya
kuin pientä harmaapukuista enkeliä, joka oli lähetetty taivaasta
heidän apukuljettajakseen. Polly oli juuri aikeissa nauttia yksinään
mäenlaskun riemusta, kun kuuli tutun vihellyksen takaa päin, ja ennen
kuin hän ennätti istuutua kelkkaan, Tom seisoi hänen vierellään ja
näytti yhtä hämmästyneeltä kuin olisi tavannut Pollyn nousemassa
elefantin selkään.
-- Hei hei, Polly! Mitä luulet Fanin sanovan tästä? kuului kohtelias
tervehdys.
-- En tiedä enkä välitäkään. Mäenlaskussa ei ole mitään pahaa.
Minusta se on hauskaa, ja nyt minä lasken kun kerran pääsen, niin
että pois tieltä!
Ja Polly hurautti mäkeä alas tukka tuulessa hulmuten, todellinen
riemu kasvoillaan, joita punainen nenä ei vähääkään rumentanut.
-- Hyvä, Polly! Ja Tom heittäytyi kelkkaansa kylkiluitaan säälimättä,
suhautti Pollyn perään ja tuli tämän kohdalle juuri kun tyttö oli
pysäyttämässä 'Kenraali Grantinsa' leveällä alatiellä. -- Kyllä sinä
nyt saat kyytiä, kun tullaan kotiin! huusi Tom-herra ennen kuin nousi
mukavasta asennostaan.
-- Enkä saa, ellet mene kielimään, mutta tietysti sinä kielit, lisäsi
Polly paikallaan istuen ja hänen onnellisille kasvoilleen alkoi
nousta huolestunut ilme.
-- Mutta nytpäs minä en kielikään, vastasi Tom ilkkuvaan tapaansa.
-- Tietysti minä kerron, jos minulta kysytään; ellei kysytä, ei
varmaan ole väärin olla kertomatta. En olisi mennyt mäkeen, jos
arvelisin äitini olevan vastaan, mutta en tahtoisi pahoittaa
sinunkaan äitisi mieltä kertomalla tästä. Oliko se mielestäsi kamalan
pahasti tehty? kysyi Polly katsoen Tomiin.
-- Minusta se oli loistava keksintö enkä minä kerro, ellet
välttämättä halua. Tule, mennään vielä laskemaan, sanoi Tom
sydämellisesti.
-- Vain kerran, sillä pikku tyttöjen on mentävä kotiin ja tämä on
heidän kelkkansa.
-- Anna heidän viedä mokoma romu, ei se olekaan mistään kotoisin.
Tule sinä minun kelkkaani. Mazeppa on oikea herhiläinen, saatpa nähdä.
Polly sulloi itsensä eteen istumaan Tomin retkottaessa hänen takanaan
kummallisessa asennossa, ja sitten Mazeppa näytti, miten oikeutettu
isännän vilpitön, vaikkakin vähemmän kaunis ylistys oli. He tulivat
mainiosti toimeen, sillä Tom oli nyt oikealla alallaan ja näytti
parhaat puolensa: oli kohtelias ja hauska omalla poikamaisella
tavallaan. Ja Polly unohti kokonaan ujoutensa, sillä hän piti
tällaisesta 'karaisusta' paljon enemmän kuin Tomin aikaisemmista
yrityksistä. He nauroivat ja juttelivat ja laskivat 'yhden
ainoan kerran', kunnes aurinko meni mailleen ja kellot soittivat
päivällisaikaa.
-- Nyt me myöhästymme, juostaan! sanoi Polly heidän suhahdettuaan
tielle viimeisen mäen jälkeen.
-- Istu vain kelkassa, minä vedän sinut kotiin yhdessä hurauksessa.
Ja ennen kuin Polly ennätti nousta, Tom nelisti jo täyttä laukkaa.
-- Tuollaiset poskien pitää olla! Olisitpa sinäkin, Fan, yhtä
punaposkinen, sanoi herra Shaw, kun Polly astui ruokailuhuoneeseen
suorittuaan hiuksensa.
-- Sinun nenäsi on yhtä punainen kuin tuo karpalokastike, vastasi
Fan kömpiessään esiin isosta tuolista, jossa oli istunut pari tuntia
uppoutuneena "Lady Audleyn salaisuuteen".
-- Niin onkin, sanoi Polly ja sulki toisen silmänsä nähdäkseen
pahennusta herättäneen kasvojensa osan. -- Ei sillä väliä. Minulla
oli joka tapauksessa oikein hauskaa, hän lisäsi pompahtaen tuolillaan.
-- Minä en käsitä, miten voit olla niin ihastunut ulkona
juoksentelemiseen näin kylmällä ilmalla, sanoi Fan haukotellen ja
vilusta väristen.
-- Ehkä sinäkin olisit, jos yrittäisit, sanoi Polly nauraen ja
vilkaisi Tomiin.
-- Kävelitkö yksinäsi, kultaseni? kysyi isoäiti taputtaen vieressään
helottavaa poskea.
-- Kävelin, mutta sitten tapasin Tomin ja tulimme yhdessä kotiin,
sanoi Polly ja hänen silmänsä välähtivät, jolloin Tomilta meni keitto
väärään kurkkuun.
-- Tom, poistu pöydästä! komensi herra Shaw, kun hänen parantumaton
poikansa alkoi kakistella lautasliinan takana.
-- Voi, älkää ajako häntä pois. Minä narrasin hänet nauramaan, sanoi
Polly surkeana.
-- Sanoitko jotain hauskaa? kysyi Fan lopultakin heräten.
-- Minun mielestäni sinun ei pitäisi najjata häntä naujamaan, kun hän
aina najjaa sinut itkemään, huomautti Maud, joka oli juuri tullut
huoneeseen.
-- Mitä sinä tänään olet puuhaillut, herraseni? tiedusteli
herra Shaw, kun Tom punaisena ja juhlallisena palasi lyhyeltä
karkotusmatkaltaan.
-- Olin vain laskemassa mäkeä, hän sanoi ärtyisästi, sillä isä
ripitti häntä aina, mutta antoi tyttöjen kyllä tehdä mitä ikinä
halusivat.
-- Ja Polly kanssa, minä näin hänet. Minä ja Blanche olimme juuri
tulossa kotiin, kun näimme hänen ja Tomin laskevan mäkeä Tomin
kelkalla, ja sitten Tom veti Pollyn kotiin saakka! huusi Maud suu
täynnä ruokaa.
-- Et kai sentään laskenut mäkeä? Fan pudotti haarukkansa aivan
järkyttyneenä.
-- Laskin kyllä, se oli hirveän hauskaa, vastasi Polly topakasti
levottomuudestaan huolimatta.
-- Näkikö joku sinut? tiukkasi Fan.
-- Vain muutamat pikku tytöt ja Tom.
-- Sehän oli kamalan sopimatonta, ja Tomin olisi pitänyt sanoa
se sinulle, ellet itse ymmärtänyt. Kuolisin häpeästä, jos joku
ystävistäni olisi nähnyt sinut, lisäsi Fan poissa suunniltaan.
-- Älä nalkuta. Mitä pahaa siinä nyt oli? Polly saa laskea mäkeä jos
tahtoo, eikö niin, isoäiti? sanoi Tom, joka vetoamalla voimakkaaseen
liittolaiseen tuli kohteliaasti Pollyn avuksi.
-- Äiti ei olisi kieltänyt. Enkä käsitä mitä pahaa siinä on, jos
lasken mäkeä tyttöjen kanssa, sanoi Polly ennen kuin vanha rouva
ennätti vastata.
-- Maalla tehdään paljonkin sellaista, joka ei ole sopivaa täällä
kaupungissa, aloitti rouva Shaw nuhtelevalla äänellä.
-- Anna lapsen laskea mäkeä, jos se häntä huvittaa, ja ottakoon
Maudinkin mukaansa. Olisi hauskaa, jos tässä talossa olisi edes yksi
reipas tyttö, keskeytti herra Shaw, ja siihen keskustelu päättyi.
-- Kiitos, herra Shaw, sanoi Polly ja nyökkäsi Tomille, joka sähkötti
takaisin 'mainiota' ja kävi päivällisen kimppuun kuin nuori susi.
-- Sinä veijari! Vai alat sinä mielistellä Tomia! kuiskasi Fan
ystävälleen huvittuneen näköisenä.
-- Mitä! Polly oli niin hämmästynyt ja harmissaan, että Fan häpesi
itseään ja vaihtoi keskustelunaihetta huomauttaen äidilleen, että
tarvitsi uudet käsineet.
Polly oli sen jälkeen vähäpuheinen, ja kun päivällinen oli syöty, hän
lähti huoneesta miettiäkseen rauhassa äskeistä keskustelua. Ennen
kuin hän oli ennättänyt portaiden puoliväliinkään, hän näki Tomin
tulevan perässään ja istuutui heti piilottaakseen jalkansa. Tom
nauroi ja sanoi istahtaessaan kaidepuulle:
-- Ole huoleti, en minä nyt kaappaise. Halusin vain sanoa, että jos
lähdet huomennakin ulos, niin mennään laskemaan taas kunnolla mäkeä.
-- Ei, sanoi Polly, minä en voi tulla.
-- Miksi et? Oletko suuttunut! Enhän minä kertonut, sanoi Tom
hämmästyen Pollyn muuttunutta käytöstä.
-- Et kertonutkaan, sinä pidit kiltisti sanasi ja puolustit minua.
Enkä minä ole suuttunut. En vain aio tulla enää laskemaan mäkeä.
Äitisi ei pidä siitä.
-- Et sinä siitä syystä. Minä kyllä tiedän. Sinähän nyökäytit
pöydässä päätäsi merkiksi että tulet. Mikset nyt sitten enää?
-- En sano, minä en vain tule, kuului Pollyn päättäväinen vastaus.
-- Vai niin, luulin että sinä olisit ollut vähän järkevämpi kuin muut
tytöt, mutta mitä vielä. Et ole pennin arvoinen.
-- Olipa se kohteliasta, sanoi Polly ja alkoi jo suuttua.
-- Pyh, minä vihaan pelkureita.
-- En minä ole pelkuri.
-- Oletpas. Sinä pelkäät ihmisten puheita, vai mitä?
Polly tunsi Tomin olevan oikeassa eikä vastannut, vaikka olisi
mielellään selittänyt, jos vain olisi voinut.
-- Kyllähän sen saattoi arvata, että luopuisit pelistä. Ja Tom meni
tiehensä niin halveksivan näköisenä, että Pollyn sydän vihlaisi.
-- Jopa kävi ikävästi! Juuri kun Tom rupesi olemaan mukava ja minulla
hauskaa, piti Fanin pilata kaikki höpötyksellään. Rouva Shaw ei pidä
mäenlaskusta eikä kai isoäitikään. Tulee vain ikävyyksiä jos menen,
ja Fanny kiusaa minua, niin että on parasta kieltäytyä ja antaa Tomin
luulla minua pelkuriksi. Taivas varjelkoon! En ole ikinä nähnyt näin
hassuja ihmisiä.
Polly sulki ovensa tiukasti, ja ajatellessaan miten Fanin tyhmä
huomautus oli pilannut koko hauskuuden hän oli vähällä purskahtaa
kiukun kyyneliin. Pollylle oli opetettu, että rakkaus oli vakava ja
pyhä asia, ja hänen mielestään oli paljon sopimattomampaa mielistellä
yhtä poikaa kuin laskea mäkeä kymmenen kanssa. Edellisenä päivänä hän
oli kuunnellut ällistyneenä, kun Maud sanoi äidilleen:
-- Täytyykö minulla olla sulhanen? Kaikilla tytöillä on sulhanen ja
he sanovat, että minun pitäisi ottaa Fjeddy Lovell, mutta minä en
pidä hänestä yhtä paljon kuin Hajjy Fiskestä.
-- Kultaseni, minä kyllä ottaisin pikku sydänystävän, sehän on
vain somaa, vastasi rouva Shaw. Ja pian Maud ilmoittikin olevansa
kihloissa 'Fjeddyn' kanssa, koska 'Hajjy' läimäytti häntä, kun hän
ehdotti naimisiin menoa.
Polly nauroi ensin muiden mukana, mutta ajatellessaan perästäpäin
mitä hänen äitinsä olisi mahtanut sanoa, jos pikku Kitty olisi
esittänyt saman kysymyksen, asia ei tuntunutkaan hänestä enää
huvittavalta vaan naurettavalta ja luonnottomalta. Samanlaiselta
tuntui nyt Fanin vihjailu Tomista. Ja kun hänen ensimmäinen kiukkunsa
oli ohi, hän päätti luopua mäenlaskusta ja muustakin mieluummin kuin
ryhtyä hassuttelemaan Tomin kanssa, joka laiminlyödyn kasvatuksensa
takia tiesi yhtä vähän tämän uuden koululaishuvittelun viehätyksestä
kuin Polly.
Polly koetti nyt lohduttautua hyppimällä nuoraa takapihalla ja
leikkimällä piilosta Maudin kanssa kuivaushuoneessa ja opettamalla
tälle uusia leikkejä, jotka tuntuivat huvittavan pikku neitiä. Fan
tuli joskus perehdyttämään heitä uusiin tanssiaskeliin ja innostui
useammin kuin kerran seuraleikkeihin, joissa hän oli melko nokkela.
Mutta Tom kohotti Pollylle halveksivasti hartioitaan ja osoitti,
ettei hän pitänyt tätä 'pennin arvoisena'.
Pollylla oli myös vaatehuolia. Sanomattakin hän tiesi pukujensa
olevan hyvin yksinkertaisia ja toivoi joskus, että hänen sininen ja
hiirenharmaa leninkinsä olisivat olleet vähän koristellumpia, että
vyönauhassa olisi ollut isommat ruusukkeet ja pikku kauluksissa
enemmän pitsejä. Hän haaveili kaulakorusta ja ajatteli vakavasti
ensimmäistä kertaa elämässään ruveta pitämään kauniita kiharoitaan
nutturalla ja panna 'täytettä' tukkaansa. Hän salasi kuitenkin
tyytymättömyytensä syyt kysyessään äidiltään, saisiko korjauttaa
parhaan pukunsa samanlaiseksi kuin Fannyn puku. Hän sai kirjeeseensä
tällaisen vastauksen:
"Ei, rakas lapsi; pukusi on mukava ja hyvä sellaisenaan ja sen
entinen kuosi paras. En tahtoisi, että minun Pollystani pidetään
hänen pukunsa, vaan hänen itsensä takia, niin että käytä sinä vain
niitä yksinkertaisia vaatteita, jotka äitisi niin suurella ilolla
ompeli sinulle, ja unohda haaveet pönkkähameesta. Pieninkin meistä
voi tehdä hyvää tässä isossa maailmassa, ja ehkä pikku tyttöni
esimerkki voi osoittaa toisille, että tyytyväinen mieli ja iloiset
kasvot kaunistavat enemmän kuin pariisilaismuoti. Toivoit kaulakorua,
kultaseni, joten lähetän sinulle sen, jonka sain äidiltäni vuosia
sitten. Siinä on toisella puolen isän, toisella puolen minun kuvani,
ja kun olet jostakin huolissasi, katso silloin taikakaluasi; luulenpa
että päivä taas paistaa silloin."
Ja tietysti paistoikin, sillä pieneen siroon koteloon, jota Polly
piti pukunsa sisäpuolella ja suuteli hellästi illoin ja aamuin, oli
kätketty taioista paras. Ajatus siitä, että hän vähäpätöisyydestään
huolimatta voi tehdä jotain hyvää, sai hänet varomaan sanojaan ja
tekojaan ja olemaan tyytyväinen ja iloinen, niin että hän unohti
pukunsa ja sai toisetkin unohtamaan. Hän ei tiennyt, että hänen sileä
pukunsa oli kaunis juuri vanhanaikaisessa yksinkertaisuudessaan
ja että itsetiedoton viehkeys somisti sen pientä kantajaa. Yhteen
kiusaukseen Polly oli jo langennut ennen äidin kirjeen saapumista ja
hän katui sitä katkerasti.
-- Polly, saanhan minä sanoa sinua Marieksi, sanoi Fan kerran heidän
ollessaan ostoksilla.
-- Voit sanoa Maryksi jos haluat, mutta minä en tahdo mitään
ie-päätettä nimeeni. Minua sanotaan Pollyksi kotona ja siitä nimestä
minä pidän, mutta Marie on minusta ranskalaista hienostelua.
-- Minä kirjoitan aina omaan nimeeni ie-päätteen kuten toisetkin
tytöt.
-- Minusta kaikki nuo Nettiet, Nelliet, Hattiet ja Salliet panevat
pään pyörälle. Miltä nyt Polliekin näyttäisi kirjoitettuna!
-- Olkoon sitten! Minun pitikin puhua aivan toisesta asiasta. Kuule,
sinun on ehdottomasti hankittava itsellesi pronssinväriset kengät,
sanoi Fan vetoavasti.
-- Miksi, minähän tulen toimeen ilmankin?
-- Siksi, että ne ovat muodissa, eikä voi olla kunnollisesti
pukeutunut ilman pronssikenkiä. Minä menen ostamaan sellaiset
itselleni, ja sinun täytyy myös tulla.
-- Eivätkö ne ole kauhean kalliit?
-- Ehkä kahdeksan tai yhdeksän dollaria. Minä otan omat kenkäni
laskuun, eikä haittaa vaikkei sinulla olekaan rahaa. Minä kyllä
lainaan.
-- Minulla on kymmenen dollaria, jotka saan käyttää mieleni mukaan,
mutta aioin hankkia niillä tuomisia lapsille. Ja Polly otti
epävarmana esille kukkaronsa.
-- Sinähän voit valmistaa itse lahjat. Isoäiti kyllä keksii
kaikenlaista kaunista. Ne ajavat saman asian, ja lahjarahalla saat
hankituksi itsellesi kengät.
-- No, minä lähden katsomaan, sanoi Polly ja seurasi Fannyä kauppaan,
jossa hienoja kenkiä katsellessaan tunsi itsensä suorastaan rikkaaksi
ja tärkeäksi.
-- Eivätkö ne ole ihanat? Jalkasi ovat taivaalliset noissa kengissä,
Polly. Osta ne minun kutsuihini. Tanssit niissä kuin keijukainen,
kuiskasi Fan.
Polly katseli siroja kiiltäviä kenkiä, joissa oli napitetut varret,
hilpeät korot ja herkulliset kärjet, totesi jalkojensa näyttävän
niissä kauniilta ja sanoi vähän ajan päästä ostavansa ne. Hän
iloitsi kengistään, kunnes pääsi kotiin ja yksin jäätyään kurkisti
kukkaroonsa, jossa oli enää yksi dollari ja luettelo äidille ja
lapsille aiotuista lahjoista. Miten orvolta dollari näyttikään ja
miten pitkäksi luettelo venyi, kun ei ollut enää rahaa ostoksiin.
-- En voi tehdä luistimia Nedille enkä kynäkoteloa Willille, ja niitä
he hartaasti toivovat. Nyt on myös mahdotonta ostaa isälle kirjaa
ja äidille kaulusta, kun itsekkäästi tuhlasin kaikki rahat. Miten
saatoinkaan unohtaa heidät? Ja Polly katseli pahoilla mielin uusia
kenkiään niiden seistessä siinä kuin valmiina tanssiin. -- Ne ovat
ihanat, mutta en luule niiden tuntuvan hyvältä jalassa, koska muistan
koko aikana unohtuneet lahjat, huokasi Polly ja sysäsi houkuttelevat
kengät pois näkyvistään.
-- Minäpä menen kysymään isoäidiltä, minkälaisia lahjoja voisin
valmistaa, sillä jos minun kerran on tehtävä ne itse, on aloitettava
heti paikalla, muuten en saa valmista. Ja hän alkoi heti touhuta
iloiten siitä, että saattoi unohtaa tunnonvaivat kovassa työssä.
Isoäiti kykeni auttamaan häntä pulasta ja ehdotti jokaiselle jotakin,
hankki tarvikkeet ja osoitti hyvää makua ja näppäryyttä. Polly
tunsi suurta helpotusta, mutta kun hän rupesi neulomaan äidilleen
kauniita ruusunpunaisella silkkinauhalla solmittavia vuodesukkia,
hän uhrasi monta vakavaa ajatusta viettelysten houkutuksille. Jos
joku olisi juuri silloin kysynyt, miksi hän huokaili niin raskaasti
kuin jokin olisi painanut hänen omaatuntoaan, hän olisi vastannut: --
Pronssinväristen kenkien takia.
4