-- Tänään minä lähden kouluun. Tule, mennään laittamaan itsemme
kuntoon, sanoi Fanny pari päivää myöhemmin noustuaan aamiaispöydästä.
-- Olet ihan hyvän näköinen. Mitä sinun pitää vielä tehdä? kysyi
Polly seuratessaan Fania halliin.
-- Koristaa itseään puoli tuntia ja panee tukkaansa täytettä, tuhahti
Tom, jonka kouluun sonnustautuessa tarvitsi vain paiskata lakki
päähän ja sitaista hihnaan muutamia kirjoja, jotka näyttivät joskus
toimineen puolustusaseena.
-- Minkälaista täytettä? kysyi Polly, kun Fanny marssi tiehensä
suvaitsematta vastata.
-- Hänellä on päänupissaan jonkun toisen ihmisen hiuksia sellaisessa
kohtaa, jossa niiden ei pitäisi olla. Ja Tom poistui vihellellen
piittaamatta hiukkaakaan, missä kunnossa hänen oma pörrönsä oli.
-- Miksi sinun on oltava niin hieno kouluun mennessäsi? kysyi Polly
odottaessaan Fania, joka järjesteli pieniä otsakiharoitaan ja suori
pukunsa nauhoja ja ruusukkeita.
-- Kaikki tytöt ovat, se on välttämätöntä, sillä eihän koskaan tiedä
kenet tapaa. Mennään kävelemään koulun päätyttyä. Ota sinäkin paras
hattusi ja takkisi, vastasi Fan ja koetti asetella omaa hattuaan
täysin painokin vastaisesti.
-- Voinhan minä ottaakin, jos tämä ei ole mielestäsi kyllin sievä.
Minustakin se toinen hattu on kyllä kauniimpi, kun siinä on sulka,
mutta tämä on lämpöisempi, ja siksi pidän tätä arkisin.
Ja Polly juoksi omaan huoneeseensa 'laittautumaan', ettei Fanin
tarvitsisi hävetä hänen yksinkertaista asuaan.
-- Eikö sinun käsiäsi palele noissa vuohennahkakäsineissä? Polly
kysyi, kun he kulkivat lumista katua pitkin pohjatuulen puhaltaessa
vasten kasvoja.
-- Palelee ihan kamalasti, mutta käsipuuhkani on niin iso,
etten rupea raahaamaan sitä. Äiti ei anna pienentää puuhkaa, ja
kärpännahkaista on säästettävä juhlakäyttöön. -- Ja Fanny siveli
käsineitään vääryyttä kärsineen näköisenä.
-- Minun oravannahkapuuhkani se vasta iso on, mutta se on lämmin ja
suloinen ja tässä sinäkin voit lämmitellä käsiäsi jos haluat, sanoi
Polly tarkastellen tyytymättömän näköisenä uusia villakäsineitään,
vaikka ne aikaisemmin olivat olleet hänen mielestään kerrassaan upeat.
-- Ehkä toisella kertaa. Kuulehan, Polly, älä sitten ujostele. Minä
esittelen sinut vain parille tai kolmelle tytölle, sen jälkeen
sinun ei tarvitse välittää heistä ja ranskanopettajasta tippaakaan
eikä lukea ellet tahdo. Me olemme etuhuoneessa, jossa istuu vain
kaksitoista tyttöä, ja heillä on niin paljon muuta mielessään,
etteivät he sinua juuri huomaakaan.
-- En taidakaan lukea, istun vain ja katselen ympärilleni. Minusta on
hauska tarkastella ihmisiä. Täällä on kaikki niin uutta ja outoa.
Mutta Pollya ujostutti kovasti ja se näkyikin hänestä, kun hänet
ohjattiin etuhuoneeseen, joka oli täynnä häliseviä, toinen toistaan
hienommin pukeutuneita nuoria naisia. Nämä loivat kesken juttelunsa
kylmän, punnitsevan katseen tulokkaaseen. Fannyn esitellessä Pollyn
he nyökkäsivät kohteliaasti, sanoivat jotain ystävällistä ja tekivät
hänelle tilaa pöydän ääreen, jonka ympärillä istuivat odottamassa
ranskan opettajaa. Vallattomimmat ilvehtivät, toiset tutkivat päät
yhdessä pieniä paperilappuja, useimmat söivät makeisia ja kaikki
kaksitoista papattivat kuin papupadat. Polly, jolle oli kohteliaasti
tarjottu makeisia, tunsi näitä hienoja neitejä katsellessaan ja
kuunnellessaan itsensä hyvin mitättömäksi ja maalaiseksi.
-- Tytöt, tiedättekö että Carrie on matkustanut ulkomaille? Hänestä
juoruttiin niin paljon, että hänen isänsä sai tarpeekseen ja vei
koko perheen matkoille. Hupaisaa, vai mitä? sanoi muuan eloisa nuori
nainen, joka oli juuri astunut huoneeseen.
-- Se olikin parasta. Äiti sanoi, että jos minä olisin käynyt samaa
koulua, hän olisi heti ottanut minut pois sieltä, vastasi toinen
tyttö hyvin tärkeän näköisenä.
-- Carrie karkasi erään italialaisen soitonopettajan kanssa ja siitä
kerrottiin sanomalehdissä ja kohuttiin kauheasti, selitti ensimmäinen
puhuja Pollylle, joka näytti tyrmistyneeltä.
-- Hirveää! hän huudahti.
-- Minusta se on huvittavaa. Carrie on vain kuudentoista ja mies
kerrassaan upea. Carriella on runsaasti rahaa ja kaikki puhuivat
siitä. Ja menipä hän minne tahansa, kaikki katselivat häntä ja se oli
hänestä hauskaa. Mutta hänen isänsä on vanha köriläs ja toimitti koko
perheen pois. Se oli ikävää, sillä Carrie oli hauskin olento, jonka
ikänäni olen tuntenut.
Polly ei osannut sanoa mitään vilkkaalle Belle-neidille, mutta Fan
huomautti:
-- Minusta on hauska lukea tällaisista asioista, mutta harmi että
se tapahtui juuri täällä, koska meitä pidetään sen takia yhä
tiukemmalla. Olisittepa kuulleet, miten minun isäni pauhasi. Hän
uhkasi lähettää palvelustytön joka päivä saattamaan minut kouluun,
kuten New Yorkissa tehdään, jotta pääsisin kunnollisesti perille.
Oletteko kuulleet mielettömämpää?
-- Se johtui vain siitä, että Carrie keksi äitinsä nimissä poissaolon
syitä, kun oli kävelemässä Orestensa kanssa, vaikka kotiväki luuli
hänen olevan turvallisesti koulussa. Eikö hän ollutkin ovela?
huudahti Belle aivan kuin olisi ihaillut hyvinkin Carrien metkua.
-- Pieni lystinpito on ihan paikallaan eikä ole mitään syytä ruveta
juoruilemaan, vaikka joku silloin tällöin karkaisikin. Pojat tekevät
mitä tahtovat, enkä ymmärrä miksi tyttöjä olisi pidettävä lukkojen
takana. Yrittäköötpä vain vahtia ja paimentaa minua, lisäsi toinen
hemaiseva nuori nainen.
-- Sinua vartioimaan tarvittaisiinkin poliisi tai joku
korkeahattuinen pikku mies, sanoi Fan merkitsevästi. Kaikki
purskahtivat nauramaan, ja Trix keikautti keimailevasti päätään.
-- Oletko lukenut "Aavemorsianta"? Se on kauhean jännittävä! Siitä
ihan tapellaan kirjastossa, mutta jotkut pitävät enemmän "Kotelosta
ja perhosesta". Kummastako sinä pidät? kysyi muuan kalpea tyttö
Pollylta puheensorinan vaiettua.
-- En ole lukenut kumpaakaan.
-- Sitten sinun täytyy lukea. Minä jumaloin Guy Livingstonen ja Yaten
kirjoja. Ouidan romaaneista pidän myös, mutta ne ovat niin kamalan
pitkiä, että uuvun kesken kirjan.
-- En ole lukenut tänne tultuani kuin yhden Muhlbachin romaanin.
Minä pidän hänen kirjoistaan, koska niissä on historiaa, sanoi Polly
mielissään, kun hänelläkin oli jotain sanottavaa.
-- Ne ovat kyllä hyvin opettavaisia, mutta minä pidän jännittävistä
kirjoista. Entä sinä?
Vanhan harmaatukkaisen ranskan opettajan tulo säästi Pollyn siltä
nöyryyttävältä tunnustukselta, ettei hän ollut lukenut ainuttakaan.
Opettaja suoritti tehtävänsä alistuneesti niin kuin ihminen, joka
on tottunut olemaan kikattavien koulutyttöjen uhrina. Nuoret neidit
paapattivat läksynsä läpi, kirjoittivat harjoitustehtävän ja lukivat
hiukan Ranskan historiaa. Mutta se ei näyttänyt kiinnostavan heitä
paljonkaan, vaikka opettaja olisi ollut valmis selityksiin. Polly
ihan punastui Fanin puolesta, sillä kun tältä kysyttiin, kuka
kuuluisa ranskalainen otti osaa Amerikan vapaussotaan, hän vastasi
Lafayetten sijasta Lamartine.
Tunti oli pian lopussa. Fannyn mentyä vielä soittotunnilleen toiseen
huoneeseen Polly katseli ympärilleen, ja sitten alkoikin väliaika.
Nuorimmat tytöt kävelivät pihalla käsikädessä ja söivät voileipiä;
toiset jäivät luokkaan lukemaan ja juttelemaan. Kun Belle, Trix ja
Fanny lähtivät lähellä olevaan jäätelösalonkiin, Polly seurasi heitä
nöyrästi uskaltamatta hiiskahtaakaan piparkakuista, jotka isoäiti
oli aamiaiseksi pistänyt hänen taskuunsa. Herkulliset, ruskeat
pikkuleivät murenivat olemattomiin Pollyn koettaessa tyydyttää hyvää
ruokahaluaan jäätelöannoksella ja kolmella mantelileivoksella.
Tytöt näyttivät olevan mainiolla tuulella, varsinkin tavattuaan
erään lyhyen herrasmiehen, joka oli niin nuoren näköinen, että Polly
olisi pitänyt häntä poikana, ellei tällä olisi ollut päässään korkea
majavannahkalakki. Tämän komean nuoren herran saattamana Fanny lähti
pienelle kävelylle vilkasliikenteisimmille kaduille kovaonnisten
ystävättärien joutuessa palaamaan takaisin kouluun. Polly pysytteli
huomaamattomasti nuoren parin kannoilla ja huvitteli katselemalla
näyteikkunoita, kunnes Fanny unohtamatta näinkään hauskana hetkenä
velvollisuuksiaan vei hänet taulunäyttelyyn ja pyysi häntä nauttimaan
taideteoksista sillä aikaa kun he lepäsivät. Tottelevaisesti Polly
kiersi huoneen useaan kertaan, tarkasti tauluja tuntijan katsein ja
koetti olla kuuntelematta pyöreällä sohvalla istuvan parin supatusta.
Mutta hän ei voinut olla ihmettelemättä, miksi Fanin oli luvattava,
ettei unohtaisi konserttia illalla.
Kun Fanny lopultakin nousi lähteäkseen Pollyn väsynyt ilme näytti
soimaavan häntä. Sanottuaan pikku herralle nopeasti hyvästi Fan
kääntyi kotiapäin ja sanoi luottamuksellisesti toinen käsi Pollyn
puuhkassa:
-- Älä vain hiiskahda sanallakaan Frank Mooresta, kultaseni, muuten
isä taittaa niskani. Minä en välitä hänestä tippaakaan ja hän
pitääkin Trixistä, mutta he ovat riidoissa, ja Frank tahtoo vain
kiusata Trixiä liehittelemällä minua. Minä toruin häntä lujasti ja
hän lupasi sopia Trixin kanssa. Menemme kaikki iltapäiväkonserttiin
ja pidämme hauskaa, ja Belle ja Trix tulevat sinne myös. Ole sinä
vain hiljaa, niin kaikki menee hyvin.
-- En oikein usko, sanoi Polly, jonka tottumattomana oli vaikea pitää
takanaan pienintäkään salaisuutta.
-- Älä ole huolissasi. Eihän juttu meitä liikuta, voimme mennä
kuuntelemaan vain soittoa. Eihän ole meidän syymme, jos toiset
ihmiset hakkailevat, sanoi Fan kärsimättömästi.
-- Ei tietystikään. Mutta ellei isäsi pidä siitä että menet, niin
etkö voi jäädä pois?
-- Minä kerron äidille eikä hän välitä siitä. Isä on turhantarkka ja
isoäiti tekee numeron kaikesta mitä minä teen. Ethän kerro?
-- En, en tietenkään. Minä en koskaan juorua.
Ja Polly piti sanansa, sillä eihän Fanny toki pettänyt isäänsä, koska
kertoi äidilleen kaikki asiat.
-- Kenen kanssa menet? kysyi rouva Shaw, kun Fanny juuri ennen kolmea
mainitsi, että oli konserttipäivä.
-- Pollyn kanssa vain. Hän pitää musiikista, ja viime viikollahan
myrskysi niin, etten voinut mennä, vastasi Fanny; kadulle päästyään
hän lisäsi: -- Enhän minä mitään mahda sille, jos tapaamme jonkun
kadulla.
-- Voithan sanoa hänelle, ettei tarvitse tulla.
-- Varjelkoon, sehän olisi epäkohteliasta! Tuolla on Bellen veli Gus.
Hän on aina liikkeellä. Onko tukkani hyvin ja hattu suorassa?
Ennen kuin Polly ehti vastata, Gus-herra liittyi heidän seuraansa
enemmittä puheitta ja Polly huomasi taas laahustavansa jälkijoukkona
aavistaen, etteivät asiat olleet tolallaan, vaikkei tiennytkään miten
olisi voinut vaikuttaa niihin. Koska hän itse piti musiikista, hän
tyhmyydessään luuli muidenkin menevän konserttiin vain kuuntelemaan,
ja häntä häiritsi ympärillä istuvan nuorison supatus.
Belle ja Trix olivat sonnustautuneet parhaimpiinsa, ja väliajoilla
Frank- ja Gus-herra ja eräät toisetkin kavaljeerit ilahduttivat
nuoria neitejä koulujuoruilla ja muilla huvittavilla uutisilla.
Polly katseli heitä kunnioittaen ja he puolestaan suhtautuivat
häneen miehisen alentuvasti. Mutta ilmeisesti he totesivat hänet
hiljaiseksi pikku hiirulaiseksi, josta ei ollut seuraelämään, koska
he sivuuttivat ystävällisen välinpitämättömästi sievän Polly-tytön ja
omistautuivat kokonaan nuorille neideille.
Polly unohti onnekseen heidät kaikki nauttiessaan musiikista. Hän eli
koko sydämestään mukana ja kuunteli niin onnellisen näköisenä, että
monet todelliset musiikin ystävät katselivat häntä hymyillen. Oli jo
hämärä heidän tullessaan kadulle, ja Polly huokaisi helpotuksesta
nähdessään vaunut odottamassa. Häntä ei ollenkaan miellyttänyt
viidentenä pyöränä oleminen ja hän oli saanut kyllikseen siltä
päivältä.
-- Hyvä että päästiin noista pojista. Minua niin harmitti heidän
juttelunsa, sillä olisin halunnut kuunnella musiikkia, sanoi Polly
kotimatkalla.
-- Kenestä sinä pidit eniten? kysyi Fan ylemmyydentuntoisesti.
-- Siitä vaatimattomasta, joka ei puhunut paljon. Hän nosti minun
käsipuuhkani, kun se kierähti lattialle, ja auttoi minua tungoksessa.
Toiset eivät välittäneet minusta tippaakaan.
-- He kai pitivät sinua vielä pikku tyttönä.
-- Äiti sanoo, että todella hieno mies on yhtä kohtelias pikku
tytöille kuin naisillekin. Siksi pidinkin eniten herra Sydneystä,
koska hän oli ystävällinen minulle.
-- Oletpa sinä terävä tyttö, Polly! En olisi uskonut sinunkin
huomaavan hänet, sanoi Fanny alkaen tajuta, että pikku tytössäkin
saattoi piillä aika paljon naisellisuutta.
-- Minä olen tottunut hyviin tapoihin, vaikka asunkin maalla, vastasi
Polly hiukan kiihtyneenä, sillä hän ei pitänyt Fannyn holhoavasta
sävystä.
-- Isoäiti sanoi, että sinun äitisi on hieno nainen ja että sinä olet
aivan hänen tapaisensa. Älä viitsi suuttua noihin poikaparkoihin,
minä kyllä panen heidät käyttäytymään ensi kerralla paremmin.
Tomillakaan ei ole käytöstapoja, mutta et sinä moiti häntä, lisäsi
Fanny nauraen.
-- En minä hänestä piittaa. Hän on vain poika ja käyttäytyy sen
mukaisesti, ja minä tulen paljon paremmin toimeen hänen kanssaan kuin
noiden miekkosten.
Fanny aikoi juuri vetää Pollyn tilille halveksivasta
"miekkoset"-nimityksestä, kun molemmat säikähtivät hiljaista
"kukkuu"-huutoa, joka kuului vastapäisen istuimen alta.
-- Se on Tom, kirkaisi Fanny, ja tuo parantumaton pojanvintiö ryömi
esiin punaisena ja nauruun tukehtumaisillaan. Istuutuessaan hän
tarkasteli tyttöjä tyytyväisenä kepposeensa ja odotti saavansa siitä
kehuja.
-- Kuulitko mitä me puhuimme? tiedusteli Fanny levottomana.
-- Jok'ikisen sanan! Ja Tom oli silminnähtävän riemuissaan.
-- Oletko ikinä nähnyt tuollaista kiusanhenkeä? Nyt sinä tietysti
menet isän luo ja kerrot hänelle vaikka mitä.
-- Kenties menen, kenties en. Polly ihan hyppäsi, kun minä kukahdin.
Minä kuulin, kun hän kirkaisi ja vetäisi jalkansa ylös.
-- Ja kuulit, miten kehuimme sinua, etkö kuullut? kysyi Polly
ovelasti.
-- Sinä kyllä kehuitkin, joten en aio sinusta kertoakaan, sanoi Tom
nyökäten rauhoittavasti.
-- Ei minusta ole mitään kerrottavaakaan.
-- Eiköhän sentään. Mitä luulet ukon sanovan, kun te tytöt
seurustelette kaiken maailman keikarien kanssa? Minä näin teidät.
-- Minkä ukon? kysyi Polly yrittäen näyttää hyvin viattomalta.
-- Pyh, tiedät kyllä, ketä tarkoitan, niin ettei sinun tarvitse
leikkiä isoäitiä.
-- Tom, ruvetaan hieromaan kauppoja, sanoi Fanny hätääntyneenä. -- Ei
ollut minun syyni, että Gus ja Frank olivat konsertissa, enkä minä
voinut estää heitä puhuttelemasta minua. Yritän olla niin moitteeton
kuin osaan, eikä isän tarvitsisi olla äkäinen; käyttäydyn monta
vertaa paremmin kuin eräät toiset tytöt, vai mitä, Polly?
-- Mistä kaupasta puhuit? huomautti Tom liikemiesmäisesti.
-- Ellet nosta tästä melua etkä mene kertomaan sellaista mitä sinulla
ei ollut oikeus kuunnella -- on halpamaista harjoittaa salakuuntelua,
saisit ihan hävetä --, niin autan sinua polkupyörän kerjäämisessä
enkä sano poikkipuolista sanaa, kun äiti ja isoäiti pyytävät, ettei
isä antaisi sinulle sitä.
-- Autatko? Ja Tom pysähtyi punnitsemaan tarjouksen etuja.
-- Autan kyllä -- ja Pollykin auttaa, niinhän?
-- Minä olisin mieluummin erilläni koko jutusta; mutta olen hiljaa
enkä sano mitään.
-- Miksi? kysyi Tom uteliaasti.
-- Siksi, että muuten tuntisin pettäväni.
-- Niin, mutta ei isänkään tarvitsisi olla niin pikkumainen, sanoi
Fan närkästyneenä.
-- En ollenkaan ihmettele, vaikka hän pauhaisikin, jos tietäisi
Carriesta ja muusta. Mikset kerro kaikkea suoraan ja jätä tekemättä
sellaista, mitä hän ei hyväksy? yritti Polly suostutella.
-- Kerrotko sinä sitten kaikki isällesi ja äidillesi?
-- Kerron. Se säästää minut monesta ikävyydestä.
-- Etkö sitten pelkää heitä?
-- En tietenkään. Välistä on hyvin vaikea kertoa, mutta sitten
perästäpäin on hyvä olla.
-- Ota opiksesi, kuului Tomin kärkäs neuvo.
-- Varjelkoon! Mikä melu joutavasta! sanoi Fanny, joka oli vähällä
purskahtaa harmin kyyneliin.
-- Joutavastako? Sinuahan on kielletty juoksentelemasta noiden
kaverien kanssa ja nyt olet kiikissä. Minä en rupea mihinkään
kauppoihin ja aion kertoa isälle, sanoi Tom äkillisessä rehellisyyden
puuskassa.
-- Jätätkö kertomatta, jos lupaan etten enää ikinä ole heidän
kanssaan? pyysi Fanny sävyisästi, sillä kun Tom otti ohjakset
käsiinsä, sisaren oli pakko alistua.
-- Minä mietin asiaa, ja jos käyttäydyt hyvin, en ehkä kerrokaan.
Minä voin pitää sinua paremmin silmällä kuin isä, ja jos vielä kerran
yrität tämmöistä temppua, joudut helisemään, neitiseni, sanoi Tom,
jonka oli mahdotonta vastustaa kiusaamisen haluaan, kun sai siihen
tilaisuuden.
-- Ei hän yritäkään, äläkä kiusaa häntä enää, niin hän on kiltti
sinulle, kun itse joudut pulaan, vastasi Polly kietoen kätensä Fannyn
ympärille.
-- Minä en joudu pulaan ja vaikka joutuisinkin, en ikinä turvautuisi
tyttöjen apuun.
-- Miksi et? Minä turvautuisin varmasti sinuun, jos olisin pulassa,
sanoi Polly luottavaiseen tapaansa.
-- Turvautuisitko? Minä auttaisin sinua heti, niin totta kuin
nimeni on Tom Shaw. No, Polly, älä kompastu. Ja mielissään Pollyn
ystävällisistä sanoista Tom-herra auttoi heidät vaunuista erittäin
kohteliaasti. Hän tunsi, että edes yksi ihminen antoi hänelle
vähän arvoa, ja sillä oli kohentava vaikutus hänen tapoihinsa ja
luonteeseensa, jota alituiset moitteet ja kiellot olivat kovettaneet
ja ärsyttäneet hyökkäilynhaluiseksi.
Iltateen jälkeen Fan ehdotti, että Polly opettaisi häntä valmistamaan
siirappinekkuja, nyt kun keittäjällä oli vapaapäivä eikä hänestä
ollut haittaa. Sovinnon toivossa hän kehotti myös kiusanhenkeään
liittymään kesteihin ja Polly pyysi, että Maudkin saisi olla mukana.
Sitten he Pollyn johtamina ryntäsivät isoon keittiöön esiliina yllään
ja varusteinaan lusikat, vasara ja pannu. Tom pantiin särkemään
pähkinöitä ja Maud erottelemaan kuoria, jotta olisi saatu oikein
hienon hienoja nekkuja. Fanny auttoi keittämisessä Pollya, joka
kurkisteli kattilassa kiehuvaa siirappia niin usein, että hänen
kasvonsa loistivat lopulta punaisina kuin pioni.
-- Kaada nyt sinne pähkinät, hän sanoi lopulta, ja Tom tyhjensi
lautasen sisällön vaahtoavaan siirappiin toisten odottaessa
innokkaina lempiherkkunsa salaperäistä valmistumista.
-- Nyt minä kaadan taikinan voideltuun pannuun jäähtymään ja sitten
se on valmista, selitti Polly siirappia kaataessaan.
-- Mutta sehän on täynnä kuoria! huusi Maud kurkistaessaan keitokseen.
-- Kauhistuksen kanahäkki! Minä kaadoin varmaan ne erehdyksessä
kattilaan ja söin huomaamattani sisukset, sanoi Tom läpinäkyvän
vahingoniloisesti tyttöjen kurkistellessa pettyneinä pannuun.
-- Teit sen tahallasi, senkin ilkimys! Minä en enää ikinä huoli
sinua mukaan mihinkään hauskaan! huusi Fan julmistuneena ja yritti
ravistella veljeään, joka hohotti täyttä kurkkua.
Maud rupesi itkemään menetettyä huvia, ja Polly hämmenteli vakavana
siirappikeitosta, joka oli aivan pilalla. Mutta hänen huomionsa
kiintyi pian nurkasta kuuluvaan rähinään. Fanny oli unohtanut
hienon naisen tavat ja kuusitoista ikävuottaan ja antanut Tomille
korvapuustin. Kostaakseen häväistyksen Tom oli puolestaan tyrkännyt
sisarensa istualleen hiilisäiliöön ja piteli häntä toisella kädellään
samalla kun vastasi toisella kohteliaisuuteen. Molemmat olivat
raivoissaan ja ärsyttivät toisiaan kaikin mahdollisin tavoin,
haukkuivat ja tyrkkivät ja olivat aivan mahdottomia.
Polly ei suinkaan ollut mikään mallityttö ja hänellä oli omat
oikkunsa ja pahat tuulensa kuten muillakin, mutta näin rumasti hän ei
tapellut eikä huutanut veljiensä ja sisartensa kanssa. Hän oli hyvin
ihmeissään nähdessään hienon ystävänsä näin raivostuneena.
-- Voi, älkää enää! Älkää! Sinä satutat häntä, Tom! Anna hänen mennä,
Fanny! Eihän nekuista ole väliä, mehän voimme tehdä uusia! huusi
Polly koettaessaan rauhoittaa heitä. Hän näytti niin hätääntyneeltä,
että tappelupukarit erkanivat toisistaan ja heitä alkoi oitis
hävettää, että olivat riidelleet Pollyn nähden.
-- Minuapa ei löylytetä, niin että jätä minut vain rauhaan, Fan,
sanoi Tom peräytyen ja uhkaavasti päätään heilauttaen. Sitten hän
lisäsi toisenlaisella äänellä: -- Minä kaadoin ne kuoret vain
leikilläni, Polly. Jos keität toisen kattilallisen, puhdistan
pähkinät oikein hyvin. Keitäthän.
-- Se on aika kuumaa hommaa, ja on sääli turmella aineita, mutta jos
tahdot, niin alan uudestaan, sanoi Polly kärsivällisesti huokaisten,
sillä hänen kätensä olivat väsyneet ja kasvot polttavan kuumat.
-- Emme välitä sinusta, mene tiehesi, sanoi Maud heristellen
siirappista lusikkaa veljelleen.
-- Suu kiinni, pillittäjä. Minä jään tänne auttamaan, saanhan, Polly?
-- Karhut pitävät makeisista. Sinä siis tahtoisit vähän nekkuja?
Missä on siirappi? Olemme tuhlanneet kaiken kannusta, sanoi Polly ja
alkoi hyväntahtoisesti työnsä alusta.
-- Kellarissa. Minä menen hakemaan sitä. Ja Tom otti lampun ja
kannun ja lähti noutamaan siirappia haluten tällä kerralla täyttää
velvollisuutensa kuin pyhimys.
Heti kun Tomin lampun valo oli kadonnut, Fan lukitsi oven sanoen
ilkeästi:
-- Nyt me olemme rauhassa hänen kepposiltaan. Jyskyttäköön ja
huutakoon nyt tarpeekseen, se on hänelle oikein. Ja vasta kun nekut
ovat valmiina, päästämme sen lurjuksen pois.
-- Kuinka voimme tehdä ne ilman siirappia? kysyi Polly luullen siten
selvittävänsä asian.
-- Sitä on ruokakomerossa yllin kyllin. Ei, älä päästä häntä tänne,
ennen kuin minä olen valmis. Hän saa luvan oppia, etteivät minua
sentään tuollaiset naskalit tyrki. Syvenny sinä vain nekkuihin ja
anna hänen olla, muuten menen kertomaan isälle, ja silloin Tom saa
kyllä läksytyksen.
Pollyn mielestä se ei ollut reilua, mutta Maud huusi nekkuja ja
huomatessaan, ettei voinut tehdä mitään Fannyn lepyttämiseksi, Polly
keskittyi nekkujen keittämiseen, kunnes mantelit olivat turvallisesti
siirapissa ja sievoinen pannullinen oli viety pihalle jäähtymään.
Vanki lyödä paukautti muutaman kerran lukittuun oveen, uhkasi
sytyttää talon palamaan, juoda viinit loppuun ja rikkoa mehupullot.
Lopulta mekastus hiljeni ja tytöt unohtivat hänet tykkänään tärkeissä
puuhissaan.
-- Hän ei pääse millään sieltä ulos, ja heti kun nekut ovat valmiit,
avaamme oven ja juoksemme tiehemme. Tule, mennään hakemaan jokin
kaunis lautanen, johon nekut pannaan, sanoi Fanny, kun Polly ehdotti
tasajakoa Tomin kanssa, ettei tämä tavalla tai toisella hyökkäisi
sisään ja anastaisi kaikkea.
Kun he palasivat herkulle tarkoitettu lautanen kädessä ja avasivat
takaoven, he näkivät kauhukseen, että keitos oli pannuineen päivineen
hävinnyt salaperäisellä tavalla tipotiehensä!
Syntyi kova parku ja päivittely, kun huolellinen etsintä jäi
tuloksettomaksi. Kohtalo oli ilmeisesti päättänyt, ettei heidän
pitänyt saaman nekkuja tuona onnettomana iltana.
-- Ehkä kuuma pannu sulatti lumen ja se painui siihen, sanoi Fanny
kaivellen lumikinosta, johon se oli jätetty.
-- Kissan ilkimykset kai ovat vieneet sen, arveli Maud, johon tämä
toinen onnettomuus koski niin, ettei hän edes kyennyt ulvomaan.
-- Portti ei ollut lukossa, joku kerjäläinen on ehkä varastanut sen.
Toivottavasti se maistuu hänestä hyvältä, lisäsi Polly palatessaan
tiedusteluretkeltään.
-- Ellei Tom olisi kellarissa, uskoisin hänen vieneen sen, mutta
koska hän ei ole rotta eikä mahdu ikkunaluukuista, ei hänkään voi
olla syyllinen, sanoi Fanny toivottomana, sillä hän alkoi jo epäillä,
että tämä kaksinkertainen menetys oli rangaistus siitä, että hän oli
antanut vallan raivolleen.
-- Avataan ovi ja kerrotaan hänelle, ehdotti Polly.
-- Hän vain ilkkuisi meille. Ei. Avataan vain äkkiä ovi ja mennään
nukkumaan; hän saa tulla ulos milloin haluaa. Ilkimys! Meillä olisi
ollut oikein hauskaa, ellei hän olisi kiusannut.
Avattuaan kellarin oven, tytöt ilmoittivat näkymättömälle vangille,
että he olivat valmiit, ja lähtivät sitten masentuneina tiehensä.
Puolivälissä seuraavan kerroksen portaita he kaikki pysähtyivät
äkkiä kuin olisivat nähneet kummituksen, sillä Tomin nokiset mutta
voitonriemuiset kasvot loistivat yläkaiteen takaa. Hänellä oli
molemmissa käsissään nekkumöhkäle, jota hän heilutteli heidän päänsä
päällä, ja livahtaessaan tiehensä hän sanoi kiusoittelevasti:
-- Ettekö tekin haluaisi vähän nekkua?
-- Miten ihmeessä hän pääsi ulos? huudahti Fan, joka
hämmästyksissään oli tyrkätä toiset alas portaita.
-- Hiililuukusta! vastasi aaveen ääni ylhäältä pimeydestä.
-- Taivas! Hän on työntänyt luukun auki, kiivennyt kadulle,
varastanut nekut ja loikkinut eteisen ikkunasta sisään meidän
mennessämme hakemaan nekkupannua.
-- Kissat sen veivät, eikö niin? kiusoitteli ääni, joka sai Pollyn
lysähtämään istualleen ja nauramaan ihan tikahtuakseen.
-- Anna toki Maudille palanen, hän on niin pahoillaan. Fanny ja minä
olemme jo sairaita maistelemisesta ja sairaaksi sinäkin tulet, jos
syöt kaiken, huusi Polly naurusta selvittyään.
-- Mene nukkumaan, Maud, ja katso tyynyn alta, kun pääset
vuoteeseesi, kuului ylhäältä ennustava vastaus, kun Tom sulki oven
helistellen riemuissaan peltipannua.
Tytöt menivät väsyneinä nukkumaan, ja Maud vaipui rauhalliseen uneen
kädessään tahmea nekku. Polly oli hyvin väsynyt ja nukahti pian,
mutta Fanny joka makasi hänen kanssaan, valvoi tavallista kauemmin
miettien päivän harmeja; hänen päätään kivisti, ja riitelyä seurannut
tyytymättömyyden tunne ei suonut hänelle samanlaista rauhaa kuin
se, joka kuvastui vierellä lepäävistä, pienen yömyssyn kehystämistä
kasvoista. Kaasu oli sammutettu, mutta Fanny näki harmaahiuksisen
olennon hiipivän ovensa ohi, kääntyvän takaisin ja pysähtyvän
katsomaan huoneeseen.
-- Kuka siellä? hän huusi niin kovalla äänellä, että Polly heräsi.
-- Minä täällä vain olen, kultaseni, vastasi isoäidin lempeä ääni.
-- Tom parka on saanut kauhean hammassäryn ja tulin hakemaan hänelle
lääkettä. Hän kielsi minua kertomasta teille, mutta en löydä pulloa
enkä haluaisi häiritä äitiä.
-- Se on minun kaapissani. Ainakin tällä kertaa Tom joutui maksamaan
kepposestaan, sanoi Fanny tyytyväisenä.
-- Kai hän nyt sai tarpeekseen meidän nekuistamme, nauroi Polly. Ja
sitten he nukahtivat jättäen Tomin nauttimaan hammassärystään ja
isoäidin hellästä hoivasta.
3