-- On jo aika lähteä asemalle, Tom.
-- No, lähdetään sitten.
-- En minä aio tulla, ulkona on märkää. Minun tukkani oikenisi
piikkisuoraksi tällaisella ilmalla, ja minä haluan näyttää sievältä
kun Polly tulee.
-- Et kai luule, että lähden yksinäni hakemaan ihan vierasta tyttöä!
Ja Tom näytti niin kauhistuneelta kuin sisar olisi sysännyt hänen
harmikseen australialaisen alkuasukkaan.
-- Tietenkin sinä menet. Se on velvollisuutesi, ja ellet olisi
tuollainen jörrikkä, hakisit hänet mielelläsi.
-- Tämä oli katala temppu. Tietysti arvasin, että minun on mentävä,
mutta sinä sanoit tulevasi mukaan. Koetapa vastedes lykätä ystäviäsi
minun niskoilleni. Toista kertaa et onnistu.
Tom nousi sohvalta närkästyneen päättäväisesti, mutta vaikutuksen
pilasivat pörröinen tukka ja ryppyiset vaatteet.
-- Älä nyt kiukuttele, minä pyydän äidiltä, että saat Pollyn
lähdettyä kutsua tänne sen inhottavan Ned Millerin, johon olet
niin ihastunut, sanoi Fanny toivoen sillä rauhoittavansa veljen
kiihtyneitä tunteita.
-- Miten pitkään tuo tyttö viipyy? kysyi Tom suorien vähän pukuaan.
-- Ehkä kuukauden tai pari. Hän on hirmuisen mukava, pitäisin hänet
meillä niin kauan kuin hän ikinä viihtyy.
-- Ei hän sitten kauan ole, mikäli minusta riippuu, murahti Tom,
jonka mielestä tytöt olivat aivan tarpeeton osa luomakunnasta.
Nelitoistavuotiaat pojat ovat usein sitä mieltä, ja ehkä se onkin
viisas järjestys; pojathan pitävät kuperkeikoista, ja kolme neljä
vuotta myöhemmin he joutuvat tekemään oikein kunnon kuperkeikan, kun
heistä tulee 'noiden harmittavien tyttöjen' nöyriä orjia.
-- Kuule, mistä minä tunnen sen otuksen? En ole ikinä nähnyt häntä
eikä hän minua. Sinun on tultava mukaan, Fan. Tom pysähtyi ovella
kauhusta ajatellessaan, että joutuisi ehkä pysäyttämään lauman
vieraita tyttöjä ennen kuin keksisi oikean.
-- Löydät varmasti hänet, sillä tietysti hän odottaa ja tähystelee
meitä. Kyllä hän sinut tuntee vaikken minä olekaan mukana. Olen
selittänyt hänelle, minkä näköinen olet.
-- Mutta ellei hän tunnekaan? Peiliin vilkaisten Tom sipaisi
kiharoitaan täysin varmana, että sisar oli kuvannut hänet
epäoikeudenmukaisesti.
-- Mene nyt, muuten myöhästyt, ja mitä Polly silloin ajattelee
minusta, komensi Fanny ja tönäisi kärsimättömästi veljeään.
-- Tietysti hän ajattelee, että välität enemmän kiharoistasi kuin
ystävistäsi, ja siinä hän on oikeassa.
Tyytyväisenä letkaukseensa Tom laahusti huoneesta. Hän tiesi olevansa
myöhässä, mutta ei halunnut kiirehtiä ennen kuin oli pois näkyvistä.
-- Jos minä olisin presidentti, säätäisin sellaisen lain, että
pojat olisi aikuisiksi asti pidettävä lukkojen takana, sillä he
ovat totisesti maailman pahimpia kiusankappaleita, sanoi Fanny
seuratessaan, miten laiskasti veli maleksi katua pitkin. Mutta Fanny
olisi tainnut olla toista mieltä jos olisi ollut mukana, sillä heti
kun Tom kääntyi kulmasta, hänen käytöksensä muuttui kokonaan. Kädet
ilmestyivät esiin taskuista. Hän herkesi viheltämästä, aukaisi
takkinsa napit, työnsi lakin niskaan ja pinkaisi juoksuun.
Juna oli juuri tullut, kun Tom saapui asemalle tulipunaisena ja
läähättäen kuin kilpahevonen.
-- Tietysti hän on samanlainen rusettiniekka kuin kaikki muutkin.
Miten ihmeessä tunnen hänet? Fan oli kelju, kun pani minut tulemaan
yksin, ajatteli Tom tarkastellessaan asemahuoneen läpi tulvivaa
ihmisvirtaa. Hän katseli hiukan pelästyneenä nuoria neitosia, jotka
kulkivat ohitse. Kun kukaan heistä ei näyttänyt etsivän ketään, hän
ei puhutellut heitä, vaan tarkasteli jokaista uutta ohikulkevaa
joukkoa kärsivän näköisenä kuin uhrilammas. -- Tuossa hän nyt on,
hän tuumi itsekseen, kun vähän päästä huomasi erään hienohelman
seisovan kädet ristissä, päässä pienen pieni hattu ison hiusvuoren
huipulla. -- Kaipa minun on tuota puhuteltava, mietti Tom ja lähestyi
verkalleen neitosta rohkaisten mieltään. Tytön puku lepatti niin
täynnä nauhoja ja rimssuja, röyhellyksiä ja höyhentöyhtöjä, että se
näytti tuulen riepottelemalta.
-- Anteeksi, oletteko te Polly Milton? kysyi Tom nöyrästi pysähtyen
hulmuavan tuntemattoman eteen.
-- En ole, vastasi nuori neiti tuijottaen kylmästi poikaan, joka
perääntyi nujerrettuna.
-- Missä kummassa hän on? mutisi Tom harmissaan aikoen lähteä
tiehensä. Takaa kuuluva joutuisa jalkojen kopse sai hänet kuitenkin
kääntymään, ja hän näki pienen punaposkisen tytön, joka iloisena ja
reippaasti juoksi halki ison asemasalin. Tyttö hymyili ja viittoili
matkalaukullaan Tomille, ja tämä pysähtyi odottamaan mutisten
itsekseen: -- Mahtaako tuo nyt olla Polly?
Tyttö tuli hänen luokseen käsi ojossa ja sinisissä silmissä ujon
iloinen katse.
-- Sinähän olet Tom, etkös olekin?
-- Olen. Mistä sinä tunsit? Ja hämmästyksissään Tom pudisti
huomaamattaan tytön kättä.
-- Fan kertoi, että sinulla on kihara tukka ja hauskan näköinen
nenä ja että sinä vihellät usein ja pidät harmaata lakkia silmille
vedettynä, niin että tunsin sinut heti.
Ja Polly nyökkäsi ystävällisesti jättäen kohteliaasti sanomatta
tukkaa punaiseksi, nenää nykeröksi ja lakkia vanhaksi, vaikka Fan oli
huolellisesti teroittanut hänen mieleensä näitä seikkoja.
-- Missä sinun matka-arkkusi ovat? kysyi Tom muistaen
velvollisuutensa, kun tyttö ojensi hänelle pienen laukun, jota hän ei
ollut tarjoutunut ottamaan.
-- Isä käski minun toimia nopeasti, jotten jäisi ilman ajuria, ja
siksi annoin tavarakuitin eräälle miehelle. Tuolla arkkuni onkin.
Ja Polly riensi kohti vaatimatonta matka-arkkuaan. Tom tuli hänen
perässään hiukan nolona huomaamattomuudestaan.
Hänessä ei ole tippaakaan hienoa neitiä, luojan kiitos! Fan ei vain
kertonut, että hän on noin kaunis. Hän ei ole kaupunkilaistytön
näköinen eikä käyttäydykään niin kuin he, ajatteli Tom laahustaessaan
perässä ja ihaillessaan ruskeita kiharoita, jotka liehuivat hänen
edessään.
Kun ajoneuvot lähtivät liikkeelle, Polly kiepsahti joustinistuimelle
ja nauroi riemuissaan kuin lapsi.
-- Minusta on kauhean hauskaa ajaa näin mukavissa vaunuissa, nähdä
kaikkea hienoa ja nauttia elämästä. Eikö sinustakin? hän sanoi
yrittäen samassa rauhoittua kuin olisi äkkiä muistanut, että oli
menossa vierailulle.
-- Eipä juuri, vastasi Tom jörösti. Hän oli vaivautunut jouduttuaan
vaunuihin kaksistaan vieraan tytön kanssa.
-- Miten Fan jaksaa? Miksei hän tullut vastaan? kysyi Polly koettaen
näyttää vakavalta, vaikka silmät vilkkuivatkin iloisesti.
-- Hän pelkäsi pukunsa rypistyvän. Tom hymyili tyytyväisenä, sillä
tehtyään tämän epähienon paljastuksen hän tunsi taas olevansa
entisellään.
-- Sinä ja minä emme säikähdä kosteaa ilmaa. Kiitoksia vain, kun
tulit minua vastaan.
Tomin mielestä Polly oli oikein kiltti sanoessaan niin. Hänhän
oli vain kantanut tämän laukkua muutaman askelen. Ilahtuneena hän
tarjosi äkkiä tuttavallisesti Pollylle kourallisen pähkinöitä,
mieliherkkuaan, jota hänellä oli aina taskuissa; poisheitetyistä
kuorista saattoikin aina seurata hänen jälkiään.
Mutta heti tarjottuaan hän muistikin, että Fanny piti pähkinöitä
kovin halpa-arvoisina, ja tunsi häpäisseensä perheen. Hän pisti
päänsä ikkunasta ja katsoi ulos niin kauan, että Polly kysyi, oliko
jokin hullusti.
-- Pyh! Ei tuollaisesta pienestä maalaistylleröstä kannata välittää,
ajatteli Tom miehekkäästi, ja sitten hänessä heräsi halu kiusoitella
Pollya.
-- Ajuri oli aika lailla päissään, mutta ehkä hän sentään saa hevoset
pysymään aisoissa, hän vastasi muka kohtaloonsa alistuen.
-- Onko hän humalassa. Hyvänen aika! Lähdetään pois! Vikuroivatko
hevoset? Ja tässä on vielä näin jyrkkä kohtakin. Ei kai meillä ole
mitään hätää, huusi Polly-parka, ja hänen pienen majavannahkahattunsa
lierit nousivat pystyyn, kun hän kurkisti ikkunanraosta.
-- Ihmisiä riittää kyllä auttamaan jos jotain sattuu, mutta ehkä on
turvallisempaa, jos minä menen istumaan miehen rinnalle. Tom aivan
säteili, kun tiesi pian pääsevänsä pinteestä.
-- Mene vain ellet pelkää. Äiti olisi kauhean levoton, jos minulle
tapahtuisi jotain, sanoi Polly onnettomana.
-- Älä ole huolissasi. Minä hoidan kyllä miehen ja hevoset. -- Ja
avattuaan oven Tom hävisi korkeuksiin ja nautti siellä kaikessa
rauhassa vapaudesta ja pähkinöistään vanhan ja maltillisen ajajan
vieressä, sillä aikaa kun herkkäuskoinen Polly-parka vapisi vaunuissa.
Fanny riensi juoksujalkaa 'Polly-kultaa' vastaan, ja Tom esitteli
hänet kuten rohkea metsästäjä, joka näyttää saalistaan:
-- Sainpas hänet kiinni!
Polly lennätettiin heti yläkertaan ja Tom vetäytyi pienen sotatanssin
jälkeen ruokailuhuoneeseen selviämään uupumuksesta muutaman
vehnäpullan voimalla.
-- Etkö ole kuolemanväsynyt? Haluatko levätä? Fan kyseli istuutuen
Pollyn vuoteen laidalle juttelemaan samalla tarkastellen jokaista
hänen vaatekappalettaan.
-- En sitten vähääkään. Matka meni oikein hyvin eikä ollut muita
ikävyyksiä kuin humalainen ajuri. Mutta Tom meni hänen viereensä
istumaan ja piti hänet aisoissa, niin etten juuri pelännyt, vastasi
Polly viattomasti riisuen yksinkertaisen takkinsa ja hattunsa, jossa
ei ollut höyhenen höyhentä.
-- Pötyä! Ei hän ollut humalassa. Tom keksi sen vain päästäkseen
ulos. Hän ei siedä tyttöjä, sanoi Fanny töykeästi.
-- Eihän? Minusta hän tuntui oikein mukavalta ja kiltiltä. Pollyn
silmät levisivät hämmästyksestä selkoselälleen.
-- Tom on kamala poika ja kiusaa toisen kuoliaaksi, jos hänen
kanssaan joutuu tekemisiin. Pojat ovat yleensä kauheita, mutta Tom on
pahempi kuin kukaan.
Fanny kävi hienostotyttöjen koulua, jossa nuoret neidit lukivat niin
ahkerasti ranskaa, saksaa ja italiaa, ettei äidinkielen opiskeluun
enää riittänyt aikaa. Polly tunsi luottamuksensa Tom-herraan horjuvan
ja päätti mielessään jättää hänet omaan rauhaansa. Hän vaihtoi
keskustelunaihetta ja sanoi tarkastellen ihailevasti isoa kaunista
huonetta:
-- Onpa täällä hienoa. En ole koskaan nukkunut vuoteessa, jossa on
uutimet edessä, enkä omistanut näin hienoa pukeutumispöytää.
-- Hauskaa että pidät huoneesta, mutta älä vain taivaan tähden puhu
tuollaista muiden tyttöjen kuullen! sanoi Fanny pelästyneenä ja
toivoi mielessään, että Polly käyttäisi korvarenkaita kuten toisetkin
tytöt.
-- Miksen? kysyi maalaishiiri kaupunkilaishiireltä ja ihmetteli, mitä
pahaa siinä oli, että piti toisten ihmisten tavaroista ja ilmaisi sen.
-- Voi, he nauravat kaikelle, mikä on vähänkin outoa, eikä se ole
mukavaa. Fan ei sanonut 'maalaista', vaikka tarkoittikin sitä, ja
Polly tunsi itsensä vaivautuneeksi. Miettivän näköisenä hän oikoi
laskoksista mustan silkkiviittansa ja päätti olla puhumatta omasta
kodistaan mikäli saattoi välttää sitä.
-- Koska terveyteni on heikko, äiti sanoi ettei minun tarvitse
käydä säännöllisesti koulua sinun vierailusi aikana -- vain pari
kolme kertaa viikossa, sen verran vain, etten unohda soittoa ja
ranskaa. Isä sanoi, että sinäkin voit tulla jos haluat. Tulethan,
se olisi kauhean hauskaa, pyyteli Fanny hämmästyttäen ystävänsä
odottamattomalla koulunkäynti-innollaan.
-- Minua pelottaa, jos kaikki tytöt ovat yhtä hienosti pukeutuneita
kuin sinä ja osaavat yhtä paljon, sanoi Polly, jota ujostutti jo
pelkkä ajatuskin.
-- Joutavia! Ei sinun tarvitse sellaisesta välittää. Otan sinut kyllä
hoiviini ja pidän huolen, ettet näytä kovin oudolta.
-- Näytänkö minä oudolta? kysyi Polly, jota sana tyrmistytti. Hän
toivoi ettei sillä kuitenkaan tarkoitettu mitään epämiellyttävää.
-- Sinä olet suloinen ja paljon kauniimpi kuin viime kesänä, mutta
katsos, olet saanut toisenlaisen kasvatuksen kuin me ja tapasi ovat
toisenlaiset, aloitti Fanny huomaten, että asiaa oli vaikea selittää.
-- Miten niin toisenlaiset? tiukkasi Polly, sillä hän halusi olla
selvillä asioista.
-- Ensinnäkin sinulla on pikku tytön vaatteet.
-- Mutta minähän olen pikku tyttö. Ja Polly tarkasteli hämmentyneenä
yksinkertaista sinistä villapukuaan, lujatekoisia kenkiä ja lyhyeksi
leikattua tukkaansa.
-- Olet neljäntoista ja siinä iässä me kaupunkilaiset pidämme
itseämme nuorina neiteinä, jatkoi Fanny tarkastellen tyytyväisenä
päälaelle sykeröityjä hiuksiaan, jotka kähertyivät otsalla ja
päättyivät pitkään niskakiharaan, sekä punaisen ja mustan kirjavaa
pukuaan, sen leveää vyötä, kirkkaita nappeja, nauhoja ja rusetteja ja
taivas tiesi mitä kaikkea. Hänellä oli medaljonki kaulassa, kilisevät
korvarenkaat, kello ja kellonperät vyössä ja sormuksia molemmissa
käsissään, jotka olisivat pikemmin tarvinneet saippuaa ja vettä.
Pollyn katse harhaili pikkuesineestä toiseen, ja hänen mielestään
Fanny oli heistä kahdesta se, joka oli oudon näköinen. Polly näet
asui hiljaisessa maaseutukaupungissa eikä tuntenut juuri lainkaan
suurkaupungin muotia. Fannyn hieno koti sai hänet hämmennyksiin.
Hän näki sen ensimmäistä kertaa, sillä he olivat tutustuneet Fannyn
vieraillessa erään ystävänsä luona, joka asui Pollyn naapurissa.
Mutta Polly ei antanut erilaisuuden häiritä rauhaansa; hetken päästä
hän jo nauroi ja sanoi tyytyväisenä:
-- Äiti pitää siitä, että pukeudun vaatimattomasti, enkä minä pane
vastaan. En edes osaisi olla noin pyntättynä kuin sinä. Muistatko
tosiaan aina nostaa vyönauhan tai järjestellä helmuksesi kun istuudut?
Ennen kuin Fanny ehti vastata, alhaalta kuului huutoa, jota he jäivät
kuuntelemaan.
-- Se on vain Maud, hän se sitten jaksaa mekastaa kaiket päivät,
ennätti Fanny tuskin sanoa, kun ovi jo tempaistiin auki ja kuusi- tai
seitsenvuotias pikku tyttö ryntäsi ulvoen huoneeseen. Hän vaikeni
nähdessään Pollyn, tuijotti häntä hetken, jatkoi sitten ulvomistaan
ja heittäytyi Fannyn syliin huutaen kiukkuisena:
-- Tom naujaa minulle! Sano ettei hän saa!
-- Mitä sinä sitten teit? Äläkä kilju niin kovaa, ettei Polly
pelästy! Ja Fanny ravisteli pikku enkeliä saaden hänestä lopulta irti
selityksen.
-- Minä vain sanoin, että kylässä oli kylmää kejmaa, ja hän naujoi!
-- Jäätelöä se oli, pirpana, sanoi Fanny seuraten Tomin moitittavaa
esimerkkiä.
-- Olkoon vaan! Mutta se oli kauhean kylmää, ja minä lämmitin sitä
ensin takan luona ja sitten se oli hyvää. Willy Bliss läikytti sitä
minun uuden Bella-nukkeni päälle. Ja huoliensa raskauttama Maud alkoi
uudestaan parkua.
-- Mene Katyn luokse! Sinä olet tänään äkäinen kuin karhunpentu,
sanoi Fanny työntäen tytön luotaan.
-- Katy ei osaa huvittaa minua, ja minua täytyy huvittaa, koska minä
olen äjtyinen, äiti sanoi että minä olen, nyyhkytti Maud kuvitellen
ilmeisesti, että ärtyisyys oli jokin mielenkiintoinen tauti.
-- Tule alas syömään päivällistä, se huvittaa sinua. Ja Fanny nousi
seisomaan pöyhötellen hamettaan kuin lentoon lähtevä lintu.
Polly toivoi, ettei se 'kamala poika' olisi saapuvilla, mutta hän
oli ja tuijotti Pollya koko aterian ajan häpeämättömästi. Kiireisen
tuntuinen herra Shaw sanoi Pollylle:
-- Toivottavasti viihdyt luonamme. Sen jälkeen hän näytti
unohtavan Pollyn kokonaan. Kalpea hermostunut rouva Shaw tervehti
ystävällisesti vierastaan ja huolehti, ettei tältä puuttunut mitään.
Mutta vanha rouva Shaw, hiljainen vanhus jolla oli päässään upea
myssy, sanoi Pollyn nähdessään:
-- Siunatkoon, miten sinä muistutat äitiäsi, sitä viehättävää naista.
Miten hän jaksaa, kultaseni? Ja hän tarkasteli silmälasiensa yli
niin pitkään Pollya, joka istui vanhan rouvan ja Tomin välissä, että
Pollyn oli vaikea jatkaa syöntiä.
Fanny lörpötteli lakkaamatta ja Maud vääntelehti levottomasti
paikallaan, kunnes Tom uhkasi pistää hänet ison keittomaljan
kannen alle. Siitä syntyi sellainen meteli, että kärsivällisen
Katyn oli kannettava kirkuva nuori neiti huoneesta. Päivällinen
oli kerta kaikkiaan kiusallinen, ja Polly oli iloinen kun se
päättyi. Kaikki poistuivat omiin puuhiinsa, ja selvittyään emännän
velvollisuuksistaan Fan lähti ompelijalle jättäen Pollyn omiin
hoteisiinsa isoon olohuoneeseen.
Polly oli mielissään kun sai olla yksin muutaman hetken;
tarkasteltuaan kaikki näkemänsä kauniit esineet hän alkoi kävellä
edestakaisin pehmeällä kukikkaalla matolla ja hyräillä itsekseen
hämärtyvässä huoneessa, jota valaisi takkavalkean punerrus. Vanha
rouva tuli hiljaa huoneeseen, istuutui nojatuoliinsa ja sanoi:
-- Se on kaunis vanha laulu. Laula se minulle, tyttöseni. En ole
kuullut sitä pitkiin aikoihin.
Polly ei mielellään laulanut vieraile, sillä hän ei ollut saanut
muuta ohjausta kuin mitä äiti oli töidensä lomassa ehtinyt antaa.
Mutta häntä oli opetettu kunnioittamaan vanhuksia, ja koska hänellä
ei ollut mitään syytä kieltäytyä, hän meni suoraan pianon luo ja
noudatti vanhan rouvan toivomusta.
-- Tuollaista laulua kuuntelee mielellään. Laula vielä jotain, sanoi
vanhus lempeästi hänen lopetettuaan.
Kiitoksesta ilahtuneena Polly lauloi vielä hänelle raikkaalla
hennolla äänellään, joka sattui suoraan kuulijan sydämeen. Polly
osasi paljon somia, vanhoja sävelmiä, joihin ei koskaan kyllästy;
erityisesti hän piti skotlantilaisista kansanlauluista, ja kuta
enemmän hän lauloi, sitä enemmän hän lämpeni. Kun hän lopuksi esitti
"Kaarle-kuninkaan maljan", koko huone täyttyi sävelten pauhusta,
jonka piano ja pieni tyttö saivat aikaan.
-- Jeeveli, olipa se metka! Laula se vielä kerran, sanoi Tom ja pojan
punainen pää kurkisti tuolin korkean selkämyksen takaa, jonne hän oli
piiloutunut.
Polly säpsähti, sillä hän oli luullut vain takkatulen ääressä
torkkuvan vanhan rouvan kuuntelevan.
-- En jaksa enää laulaa, hän sanoi ja meni vanhuksen luo. Punainen
hiuspörrö hävisi kuin pyrstötähti, sillä Pollyn ääni oli kuulostanut
varsin kylmältä.
Vanhus ojensi kätensä, veti Pollyn lähelleen ja katsoi häntä silmiin
niin lempeästi, että Polly unohti hänen komean myssynsä ja hymyili
luottavaisesti. Hän tajusi vaatimattoman laulunsa ilahduttaneen ja
oli siitä mielissään.
-- Älä välitä, vaikka katselenkin sinua, kultaseni, sanoi vanhus
nipistäen hellästi Pollyn punaista poskea. -- En ole nähnyt
pikkutyttöjä pitkiin aikoihin, joten vanhat silmäni oikein lepäävät
sinussa.
Pollyn mielestä vanha rouva puhui kummallisesti eikä hän voinut olla
sanomatta:
-- Ovathan Fan ja Maudkin pikkutyttöjä.
-- Eivät ole, kultaseni, eivät sellaisia joita minä sanon
pikkutytöiksi. Fan on ollut nuori neiti jo kaksi vuotta ja Maud on
hemmoteltu lapsi. Sinun äitisi on hyvin ymmärtäväinen nainen.
Onpa hän merkillinen vanhus! ajatteli Polly, mutta ääneen hän sanoi
kunnioittavasti: -- Niin on, ja sitten hän katseli tuleen.
-- Et taida ymmärtää mitä minä tarkoitan? sanoi vanhus pitäen Pollya
yhä leuasta.
-- En, en oikein.
-- No, minä selitän. Ennen vanhaan ei neli- ja viisitoistavuotiaita
puettu viimeisen muodin mukaisesti eivätkä he käyneet kutsuilla
aikaihmisten tapaan. Eivät he liioin saaneet viettää joutilasta
ja epäterveellistä päiväperhoselämää ja näyttää kyllästyneiltä jo
kaksikymmenvuotiaina. Me olimme lapsia kahdeksantoistavuotiaiksi
asti, teimme työtä ja luimme. Meillä oli lasten vaatteet, leikimme
niin kuin lapset ainakin, kunnioitimme vanhempiamme ja elimme
mielestäni paljon kauemmin täällä maan päällä kuin nykyiset ihmiset.
Sitten vanhus näytti unohtavan Pollyn, taputti hajamielisesti tämän
pyöreää pikku kättä ja katseli haalistunutta muotokuvaa, joka esitti
vanhaa röyhelörinnuksista, palmikkotukkaista herraa.
-- Oliko hän teidän isänne?
-- Oli, hän oli minun kunnioitettu isäni. Minä silitin isäni
paidanröyhelöt hänen kuolinpäiväänsä asti, ja elämäni ensimmäiset
viisi dollaria ansaitsin silloin kun hän määräsi palkinnon
sille kuudesta tyttärestään, joka osasi parhaiten parsia hänen
silkkisukkansa.
-- Olitte silloin varmaan hyvin ylpeä, huudahti Polly nojautuen
innostuneena vanhan rouvan polveen.
-- Niin olinkin. Ja me opimme kaikki leipomaan ja valmistamaan
ruokaa, ja meillä oli pumpulihame, ja olimme iloisia ja virkeitä
kuin peipposet. Sisareni ja veljeni elivät isoäideiksi ja isoisiksi
ja minä olen heistä viimeinen -- ensi syntymäpäivänäni täytän
seitsemänkymmentä vuotta, eivätkä voimani ole vieläkään lopussa.
Sen sijaan miniäni on jo nyt nelikymmenvuotiaana täysin työhön
kykenemätön.
-- Sillä tavoin minutkin on kasvatettu, ja siksi kai Fan sanookin
minua vanhanaikaiseksi. Kertokaa vielä papastanne. Minusta on niin
hauskaa kuunnella, sanoi Polly.
-- Sano isä. Emme koskaan puhutelleet häntä papaksi, ja jos joku
veljistäni olisi sanonut häntä isäukoksi kuten nykyajan pojat, hän ei
olisi varmaan antanut heille pennin pyörylää.
Vanha rouva oli korottanut ääntään ja nyökkäsi nyt merkitsevästi
viereiseen huoneeseen, mutta sieltä kuuluva tasainen kuorsaus
osoitti, että hän oli tuhlannut ruutia harakoille.
Ennen kuin hän ehti jatkaa, saapui Fanny ilmoittaen iloisen uutisen.
Clara Bird oli pyytänyt heidät molemmat illalla teatteriin ja
luvannut tulla hakemaan heitä seitsemän aikaan. Polly oli niin
onnellinen odotellessaan illan riemuja, että liiteli kuin vallaton
perhonen tuskin tajuten mitä ympärillä tapahtui, ennenkuin huomasi
istuvansa vihreän esiripun edessä kirkkaasti valaistussa teatterissa.
Clara Birdin isä istui toisella, Fanny toisella puolen, ja molemmat
antoivat hänen olla rauhassa. Polly oli siitä vain kiitollinen, koska
oli niin kiinnostunut kaikesta näkemästään, ettei olisi kuitenkaan
pystynyt juttelemaan heidän kanssaan.
Polly ei ollut käynyt usein teatterissa, ja ne harvat näytelmät,
jotka hän oli nähnyt, olivat olleet vanhoja hyviä nuorisolle
sovitettuja tarinoita, veikeitä ja harmittomia hupailuja, joille
saattoi punastumatta nauraa. Mutta tämäniltainen oli muotiin tulleita
ranskalaisia menestysnäytelmiä, jotka nokkeluudellaan suorastaan
häikäisivät katsojan. Se oli niin loistelias, rohkea ja nykyaikainen,
että sitä riennettiin kilvan katsomaan.
Polly luuli aluksi joutuneensa satumaailmaan ja näki ensin vain
häikäiseviä olentoja, jotka tanssivat ja lauloivat valon ja
kauneuden maailmassa, mutta vähän ajan kuluttua hän alkoi kuunnella
laulua ja keskustelua, ja silloin harhanäky hävisi. Ihastuttavat
uniolennot puhuivat typeryyksiä ja olivat häpeäksi vanhanajan kunnon
keijukaisille.
Polly oli liian viaton ymmärtääkseen puoliakaan kaikista
sukkeluuksista ja ihmetteli usein mille ihmiset nauroivat. Kun ensi
hurma oli haihtunut, Pollysta alkoi tuntua epämiellyttävältä. Tuntui
kuin äiti ei olisi pitänyt hänen täällä olostaan, ja hän alkoi
toivoa, ettei olisi tullutkaan. Kuta pitemmälle näytelmä jatkui, sitä
pahempaa näytti tulevan, sillä ympärillä istujien puheet ja hänen
oma tarkka katseensa ja vaistonsa avasivat pian hänen silmänsä. Kun
kaksikymmentäneljä ratsastuspukuista tyttöä tuli sitten nelistäen
lavalle ruoskaa läiskytellen, kantapäitä kopautellen ja katselijoille
silmää iskien, se ei ollutkaan Pollysta hauskaa vaan inhottavaa,
ja hän oli iloinen, kun he menivät tiehensä. Mutta kun toinen
ryhmä ilmestyi harsosiipisenä ja pieni kultarimpsu vyötäisillä, ei
vanhanaikainen Polly-parka tiennyt miten olisi ollut, sillä häntä
pelotti ja harmitti. Hän istui katse ohjelmaan nauliutuneena ja tuli
yhä punaisemmaksi kasvoiltaan.
-- Mitä sinä noin punastelet? kysyi Fanny kun maalatut keijukaiset
hävisivät.
-- Nuo tytöt hävettivät minua niin kauheasti, vastasi Polly.
-- Voi, sinua hupsua! Juuri tällä tavoin näytelmä on esitetty
Pariisissakin, ja tanssihan oli mainio. Ensin se näyttää vähän
omituiselta, mutta kyllä siihen tottuu. Minäkin olen tottunut.
-- Minä en enää ikinä tule tänne, sanoi Polly päättäväisesti, sillä
näytelmä tuotti hänelle enemmän kipua kuin mielihyvää. Hän ei
tiennyt, kuinka helppoa oli 'tottua' niin kuin Fannykin oli tottunut,
mutta hänen onnekseen sellaisia kiusauksia ei sattunut usein. Hän ei
oikein osannut selittää tunteitaan, mutta oli iloinen kun kappale
loppui ja he pääsivät kotiin, jossa kiltti isoäiti odotti heidän
tuloaan.
-- Oliko sinulla hauskaa, lapsikulta, isoäiti kysyi Pollylta
tarkastellen hänen hehkuvia poskiaan ja kirkkaita silmiään.
-- En haluaisi olla kiittämätön, mutta ei minulla ollut hauskaa,
vastasi Polly. -- Osa oli kyllä kaunista, mutta oli paljon
sellaistakin, jonka takia olisin halunnut vajota maan alle. Toiset
näyttivät pitävän siitä, mutta minun mielestäni se ei ollut sopivaa.
Kun Polly tämän mielenilmauksensa ponneksi vielä lyödä napautti
kengällä lattiaan, Fan nauroi, tanssi ympäri huonetta ja sanoi:
-- Tiedätkö, isoäiti, Polly oli aivan järkyttynyt. Hänen silmänsä
olivat suuret kuin teevadit, kasvot punaiset kuin tämä minun
vyönauhani ja hän taisi kerran olla vähällä purskahtaa itkuun.
Olihan näytelmässä kyllä outojakin kohtia, mutta tietysti kaikki oli
täysin sopivaa, muuten emme olisi menneet sinne. Kuulin rouva Smythe
Perkinsin sanovan: "En ole nähnyt ihastuttavampaa näytelmää rakkaassa
Pariisissakaan", ja hän kyllä tietää nämä asiat.
-- Siitä minä viis. Tiedän vain, ettei se ollut sopivaa katsottavaa
nuorille tytöille, muuten ei minua olisi niin hävettänyt, sanoi
Polly topakasti, vaikka hiukan ymmällään; rouva Smythe Perkinsin
mielipiteet eivät saaneet häntä vähääkään vakuuttuneeksi.
-- Taidat olla oikeassa, kultaseni, mutta sinä olet elänyt maalla
etkä ole vielä oppinut, että kainous on vanhanaikaista. Annettuaan
hyvänyön suukon isoäiti poistui. Polly nukahti ja tanssi unissaan
ratsastuspukuisena suurella lavalla Tomin päristellessä isoa rumpua
orkesterissa. Ja yleisöllä oli hänen vanhempiensa kasvot, ja he
katselivat häntä silmät suurina kuin teevadit ja kasvot punaisina
kuin Fannyn vyönauha.
2