FRANS. Ei, ei, ei! Jää tai minä lähden kanssasi. Näet, etten minä voi
olla yksin! Voisin niin helposti, näethän -- pyörtyä yksin ollessani.
Antaa olla, antaa olla, se menee ohi, sinä jäät.
DANIEL. Oo, te olette arveluttavasti sairas.
FRANS. Niin kyllä, niin kyllä! Ei muuta. -- Ja sairaus häiritsee aivoja
ja hautoo esiin hulluja ja kummia unia. -- Unet eivät merkitse mitään
-- eikö niin, Daniel? Unethan tulevat vatsasta, ja unet eivät merkitse
mitään -- näin juuri hupaisen unen. (Vaipuu voimatonna maahan.)
DANIEL. Jeesus Kristus! Mitä tämä on? Georg, Konrad, Bastian, Martin,
antakaahan edes elonmerkkiä itsestänne! (Ravistaa häntä.) Maria
Mataleena ja Joosef, tulkaahan toki järkiinne! Ruvetaan vielä sanomaan,
että minä olen hänet saanut hengiltä. Jumala minua armahtakoon!
FRANS (hourien). Pois -- pois! Miksi ravistat minua niin, hirmuinen
luuranko? -- Kuolleet eivät vielä nouse --
DANIEL. Oi taivaan hyvyys! Hän on järjiltään!
FRANS (nousee raukeana). Missä olen? -- Sinä, Daniel? Mitä minä puhuin?
Älä välitä siitä! Olen puhunut valhetta, mitä se sitten lienee ollutkin
-- tule, auta minut ylös! Se oli vain pyörtymyskohtaus -- kun en -- kun
en ole oikein nukkunut.
DANIEL. Olisi edes Johan täällä! Huudan apua, kutsun lääkärin.
FRANS. Älä! Istuudu viereeni tähän sohvaan! -- Niin. Sinä olet
ymmärtäväinen mies, kelpo mies. Kuules, kun kerron!
DANIEL. Ei nyt, toiste! Minä vien teidät vuoteeseen, lepo on teille
parasta.
FRANS. Ei, pyydän sinua, kuuntele kun kerron ja naura minulle vasten
kasvoja! -- Katsos, minun oli kuin olisin syönyt kuninkaallisen atrian,
ja sydämeni oli tyytyväinen ja minä makasin humaltuneena linnanpuiston
nurmella, niin äkkiä -- oli keskipäivän aika -- äkkiä, mutta sanon
sinulle, naura minulle vasten kasvoja!
DANIEL. Niin äkkiä --?
FRANS. Äkkiä kohtasi uinuvaa korvaani hirveä ukonjyräys. Hapuilin
vavisten pystyyn, ja katsos, silloin minusta koko ilmanranta näytti
liekitsevän ja vuoret ja kaupungit ja metsät sulavan kuin vaha
pätsissä, ja ulvova tuulenpuuska pyyhki merta ja maata ja taivasta, --
silloin kaikui ikäänkuin vaskipasuunoista: "Maa, luovuta kuolleesi,
luovuta kuolleesi, meri!" ja paljas maankamara alkoi vääntelehtiä ja
syytää esiin pääkalloja ja luurankoja ja leukaluita ja raajoja, jotka
kokousivat ihmisruumiiksi ja lainehtivat eteenpäin loputtomana,
myrskyävänä ihmismerenä. Samassa katsoin ylöspäin, ja tiedätkös! minä
seisoin jylisevän Sinain juurella, ja ylläni oli ja allanikin sama
hurja meno, ja ylhäällä vuoren laella istui kolmella suitsuavalla
tuolilla kolme miestä, joiden katsetta luomakunta pakeni.
DANIEL. Sehän on aivan ilmielävä viimeisen tuomion kuva!
FRANS. Eikö ole todella hullu juttu? Silloin astui esiin eräs, joka
loisti kuin tähti-yö; kädessään hänellä oli rautainen sinettisormus,
jota hän piteli nousun ja laskun välillä, ja puhui: "Ikuinen, pyhä,
oikea, väärentämätön! On vain _yksi_ totuus, on vain _yksi_ hyve!
Onneton, onneton on epäilevä maan matonen!" -- Sitten astui esiin
toinen, jolla oli kädessään välkkyvä kuvastin; sitä hän piteli nousun
ja laskun välillä, ja puhui: "Tämä kuvastin on totuus; teeskentely ja
naamiot eivät kestä --." Silloin minä säikähdin ja samoin muu kansa;
sillä me näimme tuon hirmukuvastimen näyttävän käärmeen-, tiikerin- ja
leopardinnaamoja. -- Sitten astui esiin kolmas, jolla oli kädessään
vaskivaaka; sitä hän piteli nousun ja laskun välillä, ja puhui:
"Astukaa tänne, Aatamin lapset -- minä punnitsen ajatukset vihani
vaa'assa ja teot suuttumukseni punnuksilla!"
DANIEL. Jumala minua armahtakoon!
FRANS. Kaikki seisoivat valkeina kuin lumi; jokaisen rinnassa tykytti
tuskallinen odotus. Silloin minä olin kuulevinani omaa nimeäni
huudettavan ensimäiseksi vuoren jylisevältä laelta, ja minä jähmetyin
sydänjuuriani myöten ja hampaani kalahtelivat vastakkain. Vaaka alkoi
kiivaasti kilistä, kallio jylisi, ja hetket vierivät ohi toinen
toisensa jälkeen vasemmanpuolisen vaakakupin luo, ja kukin heitti
toisensa jälkeen siihen _kuolemansynnin_. --
DANIEL. Oh, Jumala armahtakoon teitä!
FRANS. Sitä hän ei tehnyt! -- Vaakakuppiin kasvoi kokonainen vuori,
mutta toinen, täynnä sovituksen verta, piti sitä vielä ylhäällä
ilmassa. Vihdoin tuli eräs vanhus, murheen murtama, raivokkaan nälän
kalvama. Kaikkien katseet kääntyivät oudostuen poispäin miehestä, minä
tunsin hänet, hän leikkasi kiehkuran hopeahapsistaan, heitti sen
syntien vaakakuppiin, ja katsos, se vaipui, vaipui äkkiä syvyyteen, ja
sovituksen vaakakuppi heilui ylhäällä! -- Silloin kuulin äänen
kajahtavan suitsuavalta vuorelta: "Armo, armo jokaiselle maan ja
manalan syntiselle! Sinä yksin olet kadotettu!" -- (Syvä vaitiolo.) --
No, miksi et naura?
DANIEL. Voinko nauraa, kun ruumistani karmii? Unet tulevat Jumalalta.
FRANS. Hyi toki, hyi toki! Älä sano niin! Sano minua narriksi,
typeräksi, taikauskoiseksi narriksi! Sano rakas Daniel, pyydän sinua,
pilkkaa minua oikein!
DANIEL. Unet tulevat Jumalalta. Minä rukoilen teidän puolestanne.
FRANS. Valehtelet, sanon minä, -- mene heti kohta, riennä, juokse
katsomaan, missä pastori viipyy, käske hänen joutua, joutua! Mutta
sanon sinulle, että sinä valehtelet!
DANIEL (mennessään). Jumala armahtakoon teitä!
FRANS. Hylkyväen viisautta, hylkyväen pelkoa! -- Eihän ole vielä
todistettu, ettei mennyt ole mennyttä tai että tähtien yllä valvoo joku
silmä --. Hm, hm, kuka viritti sen virren korvaani? Kostaako siis
tuolla tähtien yllä joku? -- Ei, ei! Kostaa, kostaa! Hirveänä kuulen
kuiskeen ympärilläni: "Kostaako tuolla tähtien yllä joku? Kuinka menet
vielä tänä yönä tahtienpäällisen kostajan eteen?" "Ei!" vastaan minä,
"vain pelkuruutesi tahtoo paeta siihen surkeaan piiloon, -- autiota,
yksinäistä, mykkää on tuolla tähtien yllä --." Mutta jos sentään olisi
muutakin? Ei, ei, ei ole! Minä vaadin, ettei ole! Mutta jos sentään
olisi? "Onneton sinä, jos kaikki rikoksesi sinulle luettaisiin vielä
tänä yönä!" -- Miksi käy sellainen vavistus läpi ytimieni? --
Kuolema -- miksi se sana minua niin ahdistaa? Tilinteko tuolle
tähtienpäälliselle kostajalle, -- ja jos hän on vanhurskas, parkuvat
orvot ja lesket, sorretut, kiusatut hänen oikeuttaan, -- jos hän on
vanhurskas -- miksi he ovat saaneet kärsiä? Miksi minä olen heiltä
perinyt voiton?
PASTORI MOSER astuu esiin.
MOSER. Te haetitte minut, armollinen herra? Olen hämmästynyt. Ensi
kerran elämässäni! Mielittekö pilkkailla uskontoa, vai alatteko vavista
sen edessä?
FRANS. Pilkata tai vavista, aivan sen mukaan, miten vastaat minulle. --
Kuule, Moser, tahdon todistaa sinulle, että olet narri tai että haluat
pitää maailmaa narrinasi, ja sinun on vastattava minulle. Kuuletko?
Henkesi uhalla sinun on vastattava minulle.
MOSER. Te haastatte erään korkeamman olennon tuomioistuimenne eteen. Se
Korkeampi vastaa teille kerran!
FRANS. Nyt minä sen tahdon saada tietää, nyt, tällä hetkellä, etten tee
häpeällistä tyhmyyttä ja huuda ahdistuksessa avukseni hylkyväen
epäjumalia. Olen usein pilkaten nauranut viinin ääressä: "Ei ole
Jumalaa!" -- Nyt puhun kanssasi vakavasti ja sanon: "Ei ole Jumalaa!"
Sinun on torjuttava hyökkäykseni kaikin mahdollisin aseinesi; mutta
minä puhallan ne tieltäni yhdellä henkäyksellä.
MOSER. Kunpa voisit yhtä helposti puhaltaa tieltäsi ukkosen, joka
kymmenien tuhansien sentnerien painoisena on ahdistava ylpeätä
sieluasi! Sen kaikkitietävän Jumalan, jonka sinä hullu ja ilkiö häädät
pois hänen luomakunnastaan, ei tarvitse käyttää kuolevaisen suuta
puolustuksekseen. Hän esiintyy yhtä suurena sinun hirmuteoissasi kuin
milloinkaan hyveen voitonhymyssä.
FRANS. Erinomaisen hyvä, pappi! Noin miellytät minua!
MOSER. Minä edustan tässä suurempaa herraa ja puhun ihmisen kanssa,
joka on maan mato kuten minäkin, ja jota minä en halua miellyttää.
Tosin minun olisi osattava tehdä ihmeitä, ennenkuin voisin pusertaa
tunnustuksen itsepäiseltä pahuudeltasi; -- mutta jos sinun vakaumuksesi
on niin varma, miksi kutsutit minut keskiyöllä?
FRANS. Kun olen ikävissäni eikä shakkipelikään tahdo maistua ensinkään.
Haluan vähän huvia, haluan vähän kinailla pappien kanssa. Tyhjällä
säikytyksellä et masenna rohkeuttani. Tiedän kyllä, että joka on
joutunut alakynteen täällä, hän toivoo iäisyyttä; mutta hän pettyy
surkeasti. Minä olen aina lukenut, että olemuksemme ei ole muuta kuin
veren sykettä, ja viimeisen veripisaran mukana katoaa meistä myös henki
ja ajatus. Se kärsii aina ruumiin heikkoudesta, eikö se siis häviä, kun
ruumis häviää, hajoa kun ruumis lahoo? Annapas vesipisaran eksyä
aivoihisi, ja elämäsi muuttuu äkisti tajuttomuudeksi, minkä vain miltei
olematon raja eroittaa olemattomuudesta ja minkä jatkuminen on kuolema.
Tunto on muutamien kielten väräjöintiä, mutta murtunut soitin ei enää
kaiu; jos minä puratan seitsemän linnaani, jos murskaan tämän Venuksen,
niin sopusointu ja kauneus on ollutta. Kas siinä on teidän kuolematon
sielunne!
MOSER. Tuo on epätoivonne järkeilyä. Mutta oma sydämenne, joka noin
todistellessanne sykkii tuskasta vavisten rinnassanne, se tuomitsee
teidät valheesta. Nämä järjestelmäin lukinverkot repii yksi ainoa sana:
"sinun täytyy kuolla!" -- Minä kehoitan teitä kokeeseen: jos vielä
kuolemassa pysytte ylväänä, jos periaatteenne eivät silloinkaan jätä
teitä pulaan, niin tunnustan voittonne; jos teitä puistattaa kuolemassa
vähinkin vavahdus, onneton olette silloin! Olette pettynyt!
FRANS (sekaantuneena). Jos minua kuolemassa puistattaa?
MOSER. Olen nähnyt paljonkin sellaisia kurjia, jotka siihen saakka
uhmailivat jättiläisten tavoin totuutta mutta itse kuolemassa tulee
erehdys ilmi. Haluan seisoa kuollessanne vuoteenne ääressä, -- mieleni
tekisi nähdä jonkun sortovaltiaankin loppua, -- haluan seisoa vieressä
ja katsoa teitä suoraan silmiin, kun lääkäri tarttuu kylmänkosteaan
käteenne ja tuskin löytää vaivoin tykyttävän valtimon ja katsahtaa ylös
ja sanoo teille, kohauttaen olkapäitään kamalaksi merkiksi: "Ihmisapu
on turha!" Varokaa silloin, oh varokaa toki silloin, ettette näytä
Richardilta ja Neerolta!
FRANS. En, en!
MOSER. Tuokin vastaväite kaikuu silloin myöntämyksen parkaisuna --.
Sisäinen tuomioistuin, jota ette koskaan voi lahjoa epäilyksen
keksinnöillä, se nousee silloin ja käy käräjiin teitä vastaan. Mutta se
on nousu kuin elävältähaudatun herääminen hautuumaan povesta; siinä
herää mielipaha kuin itsemurhaajassa, kun hän on jo viiltänyt
kuolinhaavan ja katuu; siinä välähtää salama, joka hetkessä valaisee
ylt'yleensä elämänne sydänyön; silloin näkyy katse, ja jos te vielä
silloin kestätte, niin tunnustan voittonne!
FRANS (käyden huoneessa levotonna edestakaisin). Papin lorua, papin
lorua!
MOSER. Nyt ensi kerran viiltävät iäisyyden miekat teidän sielunne läpi,
ja nyt ensi kerran liian myöhään. -- Ajatus _Jumala_ herättää hirmuisen
naapurin, jonka nimi on _tuomari_. Katsokaas, Moor, teillä on tuhansien
elämä sormenne päässä, ja joka tuhannesta te olette tehnyt onnettomiksi
yhdeksänsataayhdeksänkymmentä. Ollaksenne Neero teiltä puuttuu vain
Rooman valtakunta, ja vain Peru, ollaksenne Pizarro. No luuletteko
Jumalan sallivan, että yksi ainoakaan ihminen elää kuin raivo hänen
maailmassaan ja kääntää kaikki ylösalaisin? Luuletteko, että nuo
yhdeksänsataayhdeksänkymmentä ovat syntyneet vain turmioonsa, vain
leikkikaluiksi pirullisiin huvituksiinne? Oh, älkää uskoko niin! Hän
tulee teiltä kerran vaatimaan jokaisen minuutin, minkä te heiltä olette
tuhonnut, jokaisen ilon, minkä te olette heiltä myrkyttänyt, kaiken
täydellisyyden, josta olette estänyt heidät, ja jos te vastaatte
puolestanne, Moor, niin tunnustan voittonne.
FRANS. Ei enää mitään, ei enää sanaakaan! Vaaditko minua sietämään
synkkämielisiä houreitasi?
MOSER. Nähkääs, ihmiskohtalot ovat keskenään peloittavan kauniissa
tasapainossa. Tässä elämässä vaipuva vaakakuppi tulee nousemaan
tulevassa, tässä elämässä nouseva vaipumaan maahan tulevassa. Mutta
täällä kärsitty ajallinen tuska tulee siellä olemaan ikuinen
voitonriemu; täällä nautittu hetkellinen voitonhurma vaihtuu ikuiseen,
loputtomaan epätoivoon siellä.
FRANS (käyden hurjana häntä kohti).
Salama suusi vaientakoon, sinä valheen pappi! Minä repäisen pirullisen
kielen kidastasi!
MOSER. Tunnetteko niin varhain totuuden painon? Enhän ole vielä tuonut
ensinkään todistuksia esiin. Päästäkäähän minut ensin todistuksiin
asti --.
FRANS. Vaiti, mene helvettiin todistuksinesi! Sanon sinulle: sielu
häviää, eikä sinun tarvitse siihen vastata mitään!
MOSER. Sitä manalaisetkin pyytävät parkuen, mutta taivaan Herra
pudistaa päätään. Luuletteko voivanne välttää rankaisijan kättä
olemattomuuden autiudessa? Jos te astuisitte ylös taivaaseen, niin hän
on siellä; jos te vuoteenne helvettiin rakentaisitte, katso, hän on
myös siellä; jos te sanoisitte yölle: peitä minut! ja pimeydelle: kätke
minut! niin täytyy pimeyden paistaa ympärillänne, ja sydänyö on
muuttuva päiväksi ympärillänne, -- mutta kuolematon henkenne kauhistuu
sanaanne ja saa voiton sokeasta ajatuksesta.
FRANS. Mutta minä en tahdo olla kuolematon -- olkoot muut, ken haluaa,
minä en tahdo estää. Minä tahdon pakoittaa hänet hävittämään minut,
minä tahdon ärsyttää hänet raivoon, jotta hän raivossaan minut tuhoaa.
Sano, mikä on suurin synti, mikä nostaa tulisimmin hänen kiukkunsa!
MOSER. Tunnen vain kaksi. Mutta niitä eivät ihmiset tee, eivätkä
ihmiset niitä kosta.
FRANS. Ne kaksi?
MOSER (hyvin painokkaasti). _Isänmurha_ on toinen, _veljenmurha_ toinen
--. Miksi niin kalpenette äkkiä?
FRANS. Mitä, vanhus? Oletko liitossa taivaan tai helvetin kanssa? Kuka
sen on sanonut sinulle?
MOSER. Onneton se, jolla on ne molemmat sydämellään! Hänelle olisi
parempi, ettei hän olisi syntynyt! Mutta olkaa rauhallinen, teillähän
ei enää ole isää eikä veljeä!
FRANS. Aah -- mitä, etkö tiedä mitään muuta syntiä? Mieti vielä --
kuolema, taivas, ikuisuus, kadotus kajahtaa suusi puheesta -- et
ainoatakaan muuta syntiä?
MOSER. En ainoatakaan muuta.
FRANS (vaipuu tuolille). Tuho, tuho!
MOSER. Iloitkaa, iloitkaahan! Ylistäkää onneanne! -- Olettehan kaikista
julmuuksistanne huolimatta pyhimys isänmurhaajan rinnalla. Se tuomio,
joka teitä kohtaa, on tuon toisen osalle määrättyyn verrattuna
rakkauden veisu, -- hyvitys --
FRANS (karaten pystyyn). Mene hornan kitaan, turmanlintu! Kuka sinun
käski tänne tulla? Mene, sanon minä, tai minä isken lävitsesi.
MOSER. Voiko papin loru hälyyttää tuollaisen filosoofin sotisopaan?
Puhaltakaa vain se tieltänne yhdellä henkäyksellänne! (Poistuu.)
FRANS (vääntelehtii nojatuolissaan. Syvä vaitiolo).
ERÄS PALVELIJA kiireesti.
PALVELIJA. Amalia on lähtenyt tiehensä, kreivi von Brand on äkkiä
kadonnut.
DANIEL (tulee hädissään).
DANIEL. Armollinen herra, ratsastajia ajaa tulista vauhtia polkua alas,
huutaen "murhaa, murhaa", -- koko kylä on kauhuissaan.
FRANS. Mene, laita kaikki kellot soimaan yht'aikaa, kaikkien on
lähdettävä kirkkoon, -- kaikkien polvistuttava -- rukoiltava minun
puolestani, kaikkien vankien on päästävä vapaalle jalalle, -- minä
korvaan köyhille kaikki kaksin ja kolmin verroin, minä -- mutta
menehän, -- huuda toki rippi-isää, jotta hän pyyhkii siunauksellaan
pois syntini --. Etkö vielä ole mennyt?
(Melu tulee äänekkäämmäksi.)
DANIEL. Jumala antakoon anteeksi raskaan syntini! Miten minä taas osaan
tuon ymmärtää? Tehän olette aina häätänyt hurskaan rukouksen pois
talosta ja tanhuilta, olette heitellyt minua niin usein postilloilla ja
Raamatuilla, tavatessanne minut rukoilemassa --
FRANS. Ei enää sanaakaan siitä --. _Kuolema!_ Näetkö, _kuolema_! --
Tulee liian myöhä --(Kuuluu Schweizerin hälyä.) Rukoilehan, rukoile!
DANIEL. Sanoinhan teille aina, -- te niin vihasitte hurskasta rukousta,
mutta varokaa, varokaa, kun hätä käy mieheen käsiksi, kun sielunne on
hukkumaisillaan, niin te antaisitte kaikki maailman aarteet yhdestä
kristityn huokauksesta --. Nähkääs, te häpäisitte minua, tähän te nyt
joudutte, nähkääs nyt!
FRANS (syleilee häntä kiihkeästi). Anteeksi, rakas, hyvä kulta-Daniel,
anteeksi, -- minä puetan sinut kiireestä kantapäähän, -- rukoilehan, --
minä toimitan sinulle häät --, minä -- mutta rukoilehan, minä vannotan
sinua, polvillani minä vannotan sinua --. Piru vie, rukoile!
(Melua teillä. Huutoa, rymyä.)
SCHWEIZER (ulkona). Rynnätkää, iskekää! Murtautukaa sisään! Näen valoa,
tuolla hän varmasti on!
FRANS (polvillaan). Kuule rukoukseni, taivaan Jumala! -- Tämä on ensi
kerta -- eikä se varmaan vastakaan tapahdu --. Kuule minua, taivaan
Jumala!
DANIEL. Mitä, mitä te nyt? Tuohan on jumalatonta rukoilemista!
(Väen vilinää.)
HÄLYÄ VÄKIJOUKOSTA. Varkaita! Murhaajia! Kuka rymyää niin kamalasti
keskellä yötä!
SCHWEIZER (yhä ulkona). Iske ne takaisin, veikko. -- Piru se tulee
noutamaan teidän herraanne. -- Missä se rietas on joukkoineen? --
Pidähän vartiota linnan ympärillä, Grimm --. Hyökätkää kehysmuurille!
GRIMM. Noutakaa sytykkeitä --. Me tuonne ylös tai hän alas sieltä. --
Tuikkaanpa tulta hänen saleihinsa.
FRANS (rukoilee). En ole ollut tavallinen murhamies, Herra Jumala, --
en ole takertunut pikku asioihin, Herra Jumala --.
DANIEL. Jumala meitä armahtakoon! Hänen rukouksensakin tulevat
synniksi.
(Kiviä ja tuohuksia lentää. Ikkunaruudut lyödään sisään. Linna palaa.)
FRANS. En voi rukoilla, -- täällä (lyö rintaansa ja otsaansa), kaikki
täällä niin autiota, niin nääntynyttä! (Nousee.) Ei, en tahdokaan
rukoilla, -- taivas ei saa tätä voittoa, tätä pilkkaa ei helvetti tee
minulle --
DANIEL. Jeesus Maaria! Auttakaa, pelastakaa, koko linna on tulessa!
FRANS. Kas tässä, ota tämä miekka. Joutuin! Pistä se selästä lävitseni,
etteivät nuo konnat ehdi päästä minua häväisemään.
(Tuli loimuaa yhä valtavampana.)
DANIEL. Siunatkoon, siunatkoon! En tahdo auttaa ketään liian aikaisin
taivaaseen, vielä vähemmin liian aikaisin -- (Juoksee tiehensä.)
FRANS (tuijottaen kamalasti hänen jälkeensä, hetken kuluttua).
Helvettiin, aioit sanoa --. Todellakin, vainuan jotakin sellaista --.
(Mielipuolisesti.) Ovatko nuo heleitä liverryksiä sieltä? Teidänkö
sähinäänne kuulen, manalan kyyt? -- Ne syöksyvät ylös, piirittävät
ovet. -- Miksi niin arkailen tuota lävistävää kärkeä! -- Ovi ryskyy,
murtuu -- turha yrittää pois --. Aa, armahda sinä siis minua! (Sieppaa
hatustaan kultanyörin ja kuristaa itsensä.)
SCHWEIZER miehineen.
SCHWEIZER. Verihurtta, missä olet! -- Näittekö, miten ne pakenivat?
Onko hänellä niin vähän ystäviä? Minne se konna on kätkeytynyt?
GRIMM (kompastuu ruumiiseen). Seis, mitäs tässä on tiellä? Valoa tänne!
SCHWARTZ. Hän on ehtinyt ennen meitä. Pistäkää miekkanne tuppeen,
täällä hän makaa kuin kissanraato.
SCHWEIZER. Kuollut? Mitä? Kuollutko? Kuollut minun avuttani? -- Petosta
se on --, katsotaanpa, kuinka näpsästi hän hypähtää jaloilleen!
(Pudistelee häntä.) He hei! Täällä on vielä murhattavia isiä!
GRIMM. Älä vaivaa itseäsi! Hän on kuollut kuin kivi.
SCHWEIZER (astuu syrjään). Niin, hänellä ei ole hauskaa! Hän on kuollut
kuin kivi --. Palatkaa sanomaan päällikölle: "Hän on kuollut kuin
kivi." -- Minua hän ei näe enää. (Ampuu luodin otsaansa.)