MOOR. Frans, Frans? -- Oh ikuinen sekasorto!
V. MOOR. Jos olet ihminen ja jos sinulla on ihmissydän, vapauttaja,
jota en tunne, niin kuule isän kurjuutta, minkä hänelle ovat
valmistaneet hänen poikansa. Jo kolme kuukautta olen valittanut sitä
kuuroille kiviseinille; mutta vain ontto kaiku vastasi valitukseeni.
Jos siis olet ihminen ja sinulla on ihmissydän --
MOOR. Tuo pyyntö voisi manata villipedot esiin luolistaan!
V. MOOR. Makasin juuri tuskanvuoteella, olin tuskin alkanut hiukan
toipua ankarasta taudista, kun luokseni tuotiin mies, joka ilmoitti
esikoiseni kaatuneen eräässä taistelussa sekä toi mukanaan hänen
verensä punaaman miekan ynnä hänen viimeiset jäähyväisensä ja sanan,
että minun kiroukseni oli ajanut hänet taisteluun ja kuolemaan ja
epätoivoon.
MOOR (kääntyen järkytettynä poispäin). Ilmeistä!
V. MOOR. Kuulehan edelleen! Kuultuani sanoman menin tainnuksiin. Minua
pidettiin varmaan kuolleena; sillä kun jälleen tulin tajuihin, makasin
jo arkussa ja käärinliinani sisällä kuin kuollut. Raaputin arkun
kantta. Se avattiin. Oli synkkä yö, poikani Frans seisoi edessäni. --
'Mitä?' huusi hän kamalalla äänellä, 'aiotko elää ikuisesti?' -- ja
samassa paukahti kansi kiinni. Näiden sanojen jyly oli hervaissut
tuntoni; kun jälleen heräsin, tunsin, että arkkua nostettiin ja
kuljetettiin vaunuilla noin puolen tunnin aika. Vihdoin se avattiin --
seisoin tämän holvin suulla, edessäni poikani sekä se mies, joka oli
tuonut minulle Kaarlen verisen miekan. -- Kymmenesti halasin hänen
polviaan ja pyysin ja rukoilin ja syleilin häntä ja vannotin -- hänen
isänsä rukous ei yltänyt hänen sydämeensä --. 'Alas rähjä!' jymisi
hänen sanansa, 'hän on elänyt kylliksi!' ja armotta työnnettiin minut
alas, ja poikani Frans sulki ristikon jälkeeni.
MOOR. Se on mahdotonta, mahdotonta! Te houritte.
V. MOOR. Ehkä hourin. Kuulehan edelleen, mutta älä suutu! Niin makasin
kaksikymmentä tuntia, eikä kukaan ajatellut hätääni. Eikä ainoankaan
ihmisen jalka ole astunut koskaan tähän erämaahan, sillä yleisesti
kerrotaan, että isieni haamut laahaavat kalisevia kahleitaan näissä
raunioissa ja keskiyön aikaan mumisevat kuolinlaulujaan. Vihdoin kuulin
oven jälleen käyvän; tämä mies toi minulle leipää ja vettä ja selitti
minulle, että minut oli tuomittu nälkäkuolemaan sekä että hän pani
henkensä alttiiksi tullessaan tuomaan minulle ruokaa. Siten minä olen
pysynyt vaivoin hengissä tämän pitkän ajan, mutta tavaton kylmyys,
mädän haju pesässäni, pohjaton murhe herpaisevat voimiani, kalvavat
ruumistani. Tuhannesti olen kyynelin rukoillut Jumalalta kuolemaa;
mutta rangaistukseni mitta ei varmaan vielä ole täysi -- tai sitten
minua odottaa vielä joku ilo, kun olen niin ihmeellisesti kestänyt.
Mutta minä kärsin syystä -- Rakas Kaarle, rakas Kaarle! -- Hän kuoli,
ehtimättä harmaapääksi.
MOOR. Kylliksi! Ylös, tönkit, jäämöhkäleet! Laiskat, tunnottomat
unikeot! Ylös, eikö kukaan aio herätä! (Laukaisee pistoolin nukkuvien
rosvojen yli.)
ROSVOT (hätääntyen). Hoi, hohoi, mitä nyt?
MOOR. Eikö tämä tarina ole herättänyt teitä unesta? Itse kuolonuni
olisi havahtunut! Katsokaas, katsokaas, maailman lait ovat tulleet
pilaksi, luonnon siteet ovat poikki, vanha epäsopu vallitsee, poika on
surmannut isänsä.
ROSVOT. Mitä päällikkö sanoo?
MOOR. Ei, ei surmannut, se sana on kaunistelua! -- Poika on tuhannesti
runnellut isäänsä, pistänyt, kiduttanut, nylkenyt häntä! -- nekin sanat
ovat vielä liian inhimillisiä -- sitä tekoa itse synti häpeää,
ihmissyöjäkin vavahtaa, sitä ei maailmojen alusta ole yksikään piru
tullut ajatelleeksi -- Poika on oman isänsä, -- oh, katsokaa, katsokaa,
hän on vaipunut tajuttomaksi, -- tähän holviin on poika teljennyt
isänsä -- kylmään, alastomuuteen, nälkään, janoon --. Oh, nähkää,
nähkää, -- hän on minun oma isäni, tunnustan sen nyt!
ROSVOT (juoksevat esiin ja ympäröivät vanhuksen). Sinun isäsi? Sinun
isäsi?
SCHWEIZER (astuu kunnioittaen lähemmä, polvistuu hänen eteensä).
Päällikköni isä, suutelen sinun jalkojasi! Sinun käskysi mukaan toimii
tikarini.
MOOR. Kosto, kosto, kosto sinun kärsimyksistäsi, loukattu, häväisty
vanhus! Näin katkaisen tällä hetkellä iäksi veljessiteet. (Repäisee
vaatteensa ylhäältä alas.) Näin minä taivaan nähden kiroon jokaisen
pisaran veljeni verta! Kuulkaa minua, kuu ja tähdet, kuule minua,
keskiyön taivas, jotka katselette konnantekoa! Kuule minua,
kolminkertaisesti kauhistava Jumala, joka siellä ylhäällä tähtien
tuolla puolen hallitset ja tuomitset ja kostat ja singoitat liekkejäsi
yöhön! Tässä minä polvistun, tässä minä nostan kolme sormeani yön
kauhun keskeltä, -- tässä vannon -- ja syösköön minut luonto ulos
piiristään kuten petoeläimen, jos rikon valani --, vannon, etten
tervehdä päivännousua, ennenkuin isänmurhaajan veri höyryää aurinkoa
kohti, tämän kiven eteen vuodatettuna! (Nousee.)
ROSVOT. Se on paholaisentyötä! Sanottakoon meitä konniksi! Ei, kaikkien
hirviöitten nimessä, niin hirveitä emme ole koskaan tehneet!
MOOR. Niin, ja teidän tikareihinne kaatuneiden ja minun tulipaloissani
ja hävityksissäni tuhoutuneiden nimessä -- ennen älköön murhan ja
ryöstön ajatus palatko jälleen rintaanne, ennenkuin tuon jumalattoman
veri tahraa purppuranpunaiseksi teidän kaikkien puvut --. Ette kai ole
koskaan kuvitelleet joutuvanne korkeimman Herran aseeksi? Kohtalomme
sekasortoinen vyyhti on selvinnyt! Tänään, tänään on näkymätön mahti
aateloinut toimintamme! Rukoilkaa sitä, joka on säätänyt teille tämän
jalon osan, joka on johtanut teidät tänne, joka on tehnyt teidät
arvokkaiksi toimimaan synkän tuomion julistaja-enkeleinä! Paljastakaa
päänne! Polvistukaa tomuun ja nouskaa pyhitettyinä ylös! (Polvistuvat.)
SCHWEIZER. Käske, päällikkö, mitä meidän on tehtävä!
MOOR. Nouse, Schweizer, ja kosketa näitä pyhiä hapsia! (Vie hänet
isänsä luo ja antaa hänelle käteen hiuskiehkuran.) Muistathan vielä,
miten kerran halkaisit pään siltä böömiläiseltä ratsumieheltä, joka jo
heilutti miekkaansa minun ylläni, ja minä olin hengästyneenä ja
uupuneena ponnistuksista vaipunut polvilleni? Silloin lupasin sinulle
palkkion, kuninkaallisen; sitä velkaani en ole vielä tähän saakka
voinut suorittaa --
SCHWEIZER. Sen vannoit minulle, se on totta, mutta salli minun jäädä
iäkseni velkojaksesi!
MOOR. Ei, nyt tahdon maksaa. Schweizer, vielä ei ole kuolevaista
kunnioitettu kuten sinua nyt! -- Kosta isäni puolesta! (Schweizer
nousee.)
SCHWEIZER. Suuri päällikkö! Tänään olet ensi kerran antanut minulle
aihetta ylpeyteen! Käske, missä, miten, milloin minun on surmattava
hänet!
MOOR. Minuutit ovat kalliit, sinun on riennettävä --. Valitse
ansiokkaimmat joukosta ja vie ne oikopäätä kreivin linnaan! Raasta
konna vuoteeltaan hänen nukkuessaan tai hekumoidessaan himon sylissä,
kahmaise hänet aterialta, jos hän on juopuneena, kisko hänet
ristiinnaulitun kuvan edestä, jos hän rukoillen on siinä polvillaan --.
Mutta sanon sinulle, painan sen mieleesi, älä tuo häntä minulle
kuolleena! Joka raapaiseekaan hänen ihoaan tai kajoaa hänen
suortuvaansa, sen minä lyön kappaleiksi ja heitän ne nälkäisten
korppien saaliiksi! Minun täytyy saada hänet käsiini ehyenä, ja jos
tuot hänet ehyenä ja elävänä, niin saat palkaksesi miljoonan; henkeni
uhalla minä varastan ne joltakin kuninkaalta, ja sinä pääset vapauteesi
kuin taivaan tuuli --. Jos olet ymmärtänyt minut, niin riennä
tehtävääsi!
SCHWEIZER. Kyllin, päällikkö -- tässä käteni vakuudeksi: näet palaavan
joko kaksi tai et yhtään. Tulkaa, Schweizerin murhanenkelit! (Lähtee
miehineen.)
MOOR. Te muut hajautukaa metsään --. Minä jään tänne.