Isä, jää! -- Mä tunnen taivaan alla
yhden vain, jot' itse Caesar voi
veroisenaan pitää kunnialla:
pojan nimen hälle soi.
Caesar yksin saattoi Rooman turmaan,
Brutus yksin kaatoi Caesarin;
missä Brutus elää, suistuu Caesar surmaan.
Vastasuuntiin käymme kumpikin!
(Laskee luutun pois, astelee syvissä miettein edestakaisin.)
Kuka olisi minun takaajani? -- Kaikki on niin synkkää -- kuin
umpisokkelossa, -- ei ulospääsyä, ei johtotähtiä -- kunpa olisin
vetänyt viimeisen henkäykseni --. Kunpa olisi lopussa tämä turha
varjoleikki --. Mutta miksi polttava _onnennälkä_, miksi pyrkimys
saavuttamattomaan täydellisyyteen, miksi täyttymättömäin aikeiden
lykkääminen toistaiseksi vaikka tämän vähäisen esineen vähäinen
painaminen (pitää pistoolia kasvojensa edessä) tekee viisaan ja hullun,
pelkurin ja urhon, jalon ja konnan yhdenveroisiksi? Onhan sieluttomassa
luonnossa niin jumalallinen sopusointu, miksi järjellisessä pitää olla
tällaista epäsointua? -- Ei, ei, siinä on jotakin enemmän; sillä minä
en ole vielä ollut onnellinen.
Luuletteko, että vapisen? Surmaamieni miesten henget, minä en vapise!
(Väristen ankarasti.) -- Teidän arka kuolinuikutuksenne, teidän
mustenevat kasvonne, teidän hirveinä ammottavat haavanne, nehän ovat
vain katkeamattoman kohtalonketjun renkaita ja ne ovat alunperin
seurauksia minun ilonpidoistani, imettäjieni ja holhoojaini oikuista,
isäni luonnonlaadusta, äitini verestä. -- (Kauhun värisyttämänä.) Miksi
Luoja antoi minulle saman osan kuin oli Perilluksen härällä, jonka
hehkuvassa vatsaontelossa ihminen paistui?
(Käy käsiksi pistooliin.) _Aika ja iäisyys_ -- jotka yksi ainoa hetki
sitoo toisiinsa! Hirmuinen avain, joka sulkee taakseni elämän vankilan
ja avaa eteeni ikuisen yön asunnon -- sano minulle, oh sano minulle, --
_minne_, minne lasket minut? -- Vieraaseen, ennen käymättömään maahan!
-- Katsos, se näky herpaisee ihmisluonnon, kuolevaisen jännevoima
raukeaa, ja mielikuvitus, aistiemme ilkamoiva matkija, saa
herkkäuskoisuutemme silmien edessä väikkymään outoja haamuja --. Ei,
ei, mies ei saa horjahdella --. Ole millainen tahansa, _tuntematon
haudantakaisuus_, kunhan minulle jää tämä oma minuus uskolliseksi --.
Ole millainen tahansa, kunhan oma minuuteni seuraa mukanani sinne --.
Ulkonaiset asiat heijastuvat mieheen vain pinnalle --. Minä olen oma
taivaani ja helvettini.
Kunpa jättäisit yksin minun haltuuni jonkun poroksipoltetun maailman,
jonka olet tuominnut pois silmistäsi ja missä minua odottaisivat vain
yksinäinen yö ja ikuinen autius! -- Silloin minä kansoittaisin mykän
tyhjyyden mielikuvitukseni luomuksilla ja minulla olisi koko ikuisuus
aikaa paloitellen tutkia yleisen kurjuuden sekasortoista kuvaa. -- Vai
tahdotko johtaa minut aina uusien syntymäin ja aina uusien kurjuuden
näyttämöiden kautta aste asteelta tuhoa kohti? Enkö voi katkaista
haudantakaisessa elämässä minulle kehrättäviä elämänlankoja yhtä
helposti kuin tämän? -- Sinä voit tehdä minut tyhjäksi -- tätä vapautta
et voi minulta ottaa. (Lataa pistoolin. Pysähtyy äkkiä.) Mutta
kuolisinko siksi, että pelkään elämän tuskaa? -- Tunnustaisinko
kurjuuden olleen minulle ylivoimaisen? Ei, tahdon kestää sen! --
(Heittää pois pistoolin.) -- Ylpeyteni lannistakoon tuskat! Tahdon elää
elettäväni loppuun.
(Pimeys sakenee.)
HERMAN (tulee metsän läpi). Kuules, kuules, huuhkain huhuu kamalasti --.
Kylässä lyö kello kahtatoista --. Hyvä, hyvä, konnantyö pysyy
salassa, -- tässä sopessa ei ole ketään kuulemassa. (Astuu linnan luo
ja koputtaa.) Tule ylös, poloinen tornissa-asuja! Ateriasi on valmis.
MOOR (hiljaa peräytyen). Mitä tuo merkitsee?
ÄÄNI (linnasta). Kuka koputtaa? Hermanko olet, kaarneeni?
HERMAN. Herman olen, kaarneesi. Nouse ristikon luo, syömään. (Huuhkajat
huhuilevat.) Kamalasti yötoverisi ääntelevät, vanhus --. Maistuuko?
ÄÄNI. Nälkä oli kova. Kiitos Sinulle, kaarneen lähettäjä, leivästä
tässä erämaassa! -- Ja miten rakas lapseni voi, Herman?
HERMAN. Vaiti, kuuntele! Kuin joku kuorsaisi. Etkö kuule mitään?
ÄÄNI. Mitä, kuuletko jotakin?
HERMAN. Tuulen huokauksen tornin raoissa. Yösoittoa, joka panee hampaat
lyömään loukkua ja kynnet sinertymään --. Kuules, taas --. Yhä olen
kuulevinani kuorsausta. -- Sinulla on seuraa, vanhus --. Huu, huu!
ÄÄNI. Näetkö jotakin?
HERMAN. Jää hyvästi, jää hyvästi --. Kamala paikka tämä on. Painu alas
onkaloosi -- tuolla ylhäällä on auttajasi, kostajasi --. Kirottu poika!
(Aikoo mennä.)
MOOR (astuu esiin kauhuissaan). Jää!
HERMAN (huutaa). Voi minua!
MOOR. Jää, sanon minä!
HERMAN. Oh, oh, nyt on kaikki tullut ilmi!
MOOR. Jää! Puhu! Kuka olet? Mitä sinulla on täällä tekemistä? Puhu!
HERMAN. Armoa, oi armoa, ankara herra! -- Kuulkaa vain sana, ennenkuin
surmaatte minut!
MOOR (vetäen miekan). Mitä saan kuulla?
HERMAN. Olette kyllä hengen uhalla kieltänyt minua -- En voinut muuta
-- en saanut tehdä toisin -- Jumala on taivaassa --. Hän on oma isänne
-- minun kävi kovin surku häntä --. Lyökää minut maahan!
MOOR. Tässä piilee salaisuus. Esiin se! Puhu! Tahdon tietää kaikki.
ÄÄNI (linnasta). Oh, oh! Sinäkö Herman siellä puhut? Kenen kanssa
puhut, Herman?
MOOR. Tuolla alhaalla vielä joku -- Mitä täällä tapahtuu? (Juoksee
tornin luo.) Onko siellä joku vanki, jonka ihmiset häätivät luotaan?
Tahdon päästää hänet kahleistaan. Ääni, huuda vielä! Missä on ovi?
HERMAN. Oh, armoa, herra! Älkää tunkeutuko kauemmas, herra -- säälikää
ja menkää ohi! (Asettuu hänen tielleen.)
MOOR. Neljät telkeet! Pois ne -- Selko täytyy tulla -- Nyt turvaudun
_ensi kerran_ apuusi, varkaan taito. (Ottaa esiin tiirikoita ja avaa
ristikkoportin. Alhaalta astuu ylös _vanhus_, luurangoksi kuihtuneena.)
VANHUS. Armoa onnettomalle! Armoa!
MOOR (hätkähtää). Tuo on _isäni_ ääni!
VANHA MOOR. Kiitos Sinulle, Jumala! Vapautuksen hetki on tullut.
MOOR. Vanhan Moorin henki, mikä sinut on häätänyt haudastasi? Oletko
vienyt mukanasi toiseen maailmaan jonkun synnin, joka on sinulta
katkaissut tien paratiisin porteille? Minä annan pitää messuja, jotta
harhaava henki löytää kotinsa. Jos olet kaivanut maahan leskien ja
orpojen kalleuksia, jotka vetävät sinut lähtemään huutaen ulos tänä
keskiyön hetkenä, niin minä riistän maanalaisen aarteen louhikäärmeen
syleilystä, sylkeköön hän sitten tuhansia punaliekkejä päälleni ja
purkoon terävät hampaansa kalpaani! -- Vai tuletko antamaan vastauksesi
kysymykseeni, ratkaisun iäisyyden arvoitukseen? Puhu, puhu, minua ei
kelmeä kauhu saa haltuunsa!
V. MOOR. En ole henki. Tunnustele minua, minä elän -- oh, kurjaa,
surkeata elämää!
MOOR. Mitä, sinua ei ole haudattu?
V. MOOR. Minut on haudattu -- toisien sanoen: kuollut koira makaa
isieni hautakammiossa ja minä -- olen jo kolme kuukautta umpeensa
nääntynyt tässä kolkossa maanalaisessa luolassa, johon ei yksikään
valonsäde tunkeudu, johon ei lämmin tuulenleyhke koskaan tunnu, johon
ei koskaan saavu ystävää, jossa villit korpit koikkuvat ja keskiöiset
huuhkaimet huhuilevat --.
MOOR. Taivas ja helvetti, kuka sen on tehnyt?