"Kun mestuupaikan kautta kuljen,
niin silmäni vain oikean ma suljen,
ja meistä narriks sinut arvioin,
kun hirress' yksin kiikut noin!"
RAZMANN (hypähtää pystyyn). Kuules, laukaus!
(Ammuntaa ja melua.)
SPIEGELBERG. Taas yksi.
RAZMANN. Vielä yksi! Päällikkö!
(Laulua näyttämön takaa.)
"Mies Nürnbergin pyöveliltä
nenän eestäkin pelastuu." (Da capo!) [Alusta!]
SCHWEIZER, ROLLER (näyttämön takaa). Hohoi, hohoi!
RAZMANN. Roller, Roller! Sata sarvipäätä!
SCHWEIZER, ROLLER (näyttämön takaa). Razmann, Schwarz, Spiegelberg,
Razmann!
RAZMANN. Roller, Schweizer! Tulta ja tulikiveä! (Rientävät heitä
vastaan.)
Rosvo MOOR (ratsain). SCHWEIZER, ROLLER, GRIMM, SCHUFTERLE
(rosvojoukko pölyn ja lian peittämänä tulee esiin).
Rosvo MOOR (hypähtää alas satulasta). Vapaus, vapaus! -- Olet kuivalla
maalla, Roller! -- Viehän pois Mustani, Schweizer, ja pese se viinillä.
(Heittäytyy maahan.) Se oli ankara yritys!
RAZMANN (Rollerille). No Manalan pätsin nimessä, oletko astunut alas
hirrestä?
SCHWARZ. Oletko hänen henkensä? Vai olenko minä narri? Vai oletko sinä
todella sinä itse?
ROLLER (hengästyksissään). Olen kyllä. Ilmielävänä. Eheänä. Mistä
luulet minun tulevan?
SCHWARZ. Kysy sitä noidalta! Tuomiosihan oli jo julistettu.
ROLLER. Oli todella, jo enemmänkin. Tulen oikopäätä hirrestä. Annahan
minun hengähtää ensin. Schweizer saa sinulle kertoa. Tuokaa minulle
lasi viinaa! -- Sinäkin jälleen täällä, Moritz? Luulin tapaavani sinut
muualla --. Tuokaahan toki lasi viinaa minulle. Koko luurankoni hajoo.
-- Oo, päällikköni, missä on päällikköni!
SCHWARZ. Kohta, kohta. -- Mutta puhu, kerro toki! Miten pääsit
pinteistä? Miten olet jälleen joukossamme? Pääni käy pyörälle.
Hirrestä, sanot?
ROLLER (kumoaa suuhunsa lasin viinaa). Ahhah, sepä maistuu, se
karmaisee! Oikopäätä hirrestä, sanon. Siinä te seisotte tollotatte,
ettekä voi sitä uneksiakaan -- minä olinkin vain kolmen askeleen päässä
niistä saakelin tikapuista, joita myöten minun oli noustava Aabrahamin
helmaan -- niin likellä, niin likellä -- olinpa jo luineni nahkoineni
kuin ruumiinleikkelijän veitsenalaa, -- nuuska-annoksesta olisit saanut
elämäni. Päällikölle olen kiitoksen velkaa siitä, että elän ja hengitän
vapaana.
SCHWEIZER. Se oli jutku, jota kehtaa kuulla. Olimme edellisenä päivänä
vakoillessamme saaneet vainun, että Roller istui lujasti ankkurissa, ja
ellei taivas ajoissa puuttuisi asiaan, niin hän olisi huomenissa --
siis niinkuin tänään -- lähtevä kaiken lihan tietä --. 'Ylös', sanoi
päällikkö, 'mitä ei ystävän takia kannattaisi yrittää! Me pelastamme
hänet tai ellemme pelasta, sytytämme kuitenkin hänelle kuolinsoihdun,
jommoista ei yksikään kuningas ole vielä saanut kunniakseen ja joka on
polttava ruskeansinertäväksi heidän selkävuotansa!' Koko joukko
komennetaan liikkeelle. Lähetämme hänen luokseen lentolähetin, joka
antoi hänelle tiedon siitä heittämällä paperilipun hänen
liemiannokseensa.
ROLLER. Epäilin aivan onnistumista.
SCHWEIZER. Varroimme aikaa, jolloin kadut olivat tyhjinä. Koko kaupunki
oli tulvinut katsomaan näytelmää, ratsu- ja jalkamiehiä sikinsokin, ja
vaunujen rämy, kohina ja kuolinvirren veisuu kantautui kauas. 'Nyt',
sanoi päällikkö, 'sytyttäkää, sytyttäkää!' Pojat kuin nuolet lentoon,
pistävät kaupungin yhtaikaa kolmesta-neljästä paikasta tuleen,
heittävät tulisoihtuja ruutitornin viereen, kirkkoihin ja latoihin. No
hitto! ei ollut kulunut neljännestuntia, niin tulipa meille parahiksi
apuun koillistuuli, jonka myös täytyy iskeä hampaansa kaupunkiin, ja
auttoi liekit päätyjen huippuihin saakka. Me sillävälin kadulta
toiselle alaspäin kuin raivot --. 'Tulipalo, tulipalo!' kaikuu läpi
kaupungin, -- huutoa, parkua, hälinää, -- palokellot alkavat
kumahdella, ruutitorni paukahtaa ilmaan niinkuin maa olisi haljennut
keskeltä kahtia ja taivas romahtanut alas ja helvetti vajonnut
kymmenentuhatta syltä syvemmäs.
ROLLER. Ja silloin katsoi saattueeni taakseen, -- siellä näkyi kaupunki
kuin Sodoma ja Gomorra, koko näköpiiri oli tulta, tulikiveä ja savua,
neljäkymmentä vuorta kajahtelee ympäristössä helvetillistä hälyä,
silmitön kauhu heittää kaikki tantereeseen -- silloin minä käytän
hetkeä hyväkseni ja nopeaan kuin tuuli -- kahleeni oli aukaistu, niin
valmiita oltiin --, kun vartijani katsovat taakseen kivettyneinä kuin
Lothin vaimo, tipotieheni, halki joukon, pois vain! Kuudenkymmenen
askeleen päässä heitän vaatteet yltäni, syöksyn virtaan, uin veden
alla, kunnes luulen olevani heidän katseensa yltämättömissä.
Päällikköni jo valmiina hevosin ja vaattein -- niin pelastuin. Moor,
Moor, jospa sinäkin pian joutuisit pinteisiin, jotta minä saisin
sinulle korvata tekosi sen veroisesti.
RAZMANN. Petomainen toivomus, jonka takia sinut pitäisi hirttää --
mutta sepä oli tekonen, josta kannattaa jutella.
ROLLER. Se oli apu hädässä, te ette osaa sille antaa oikeata arvoa.
Jospa itse olisitte nuora kaulassa saaneet marssia ehonelävänä hautaa
kohti kuten minä, läpi kaikkien lemmon menojen ja mestaamistemppujen,
ja joka askeleelta, minkä jalat vaappuivat eteenpäin, likemmä,
peloittavasti yhä likemmä tuota riivatun laitosta, mihin minut oli
majoitettava, ja mikä kohosi näkyviin kamalan aamuauringon valossa; --
saaneet marssia vaanivien pyövelinrenkien välissä, julman musiikin
soidessa -- vieläkin se rämisee korvissani -- ja kuulla korppien
nälkäistä rääkynää, joita riippui puolimädän edeltäjäni ruumiissa
kolmisenkymmentä, niin, tämän kaiken, kaiken -- ja lisäksi vielä kokea
sen autuuden esimakua, mikä minua odotti. Veikko, veikko, -- ja äkkiä
pääsy vapauteen. -- Se oli paukku ikäänkuin taivaan kaaret olisivat
katkenneet --. Kuulkaas, juuttaat, minä sanon teille: kun hyppää
hehkuvasta uunista jääveteen, ei ero tunnu niin jyrkältä kuin minä
tunsin päästyäni joen toiselle rannalle.
SPIEGELBERG (nauraa). Mies parka! Mutta nythän sekin hiki on hikoiltu!
(Kilistää hänen kanssaan.) Uudestisyntyneen onneksi!
ROLLER (heittää pois lasinsa). Ei, Mammonan kaikkien aarteiden nimessä,
en kokisi sitä uudelleen. Kuolema on hiukan enemmän kuin narrinhyppy,
ja kuolemankauhu on pahempaa kuin kuolema.
SPIEGELBERG. Ja lentävä ruutitorni -- huomaatko nyt, Razmann, siksipä
ilma kärysikin tuntikausia niin rikiltä, niinkuin Molokin kaikkia
varastoja taivaan alla tuuletettaisiin. -- Se oli mestaritemppu,
päällikkö, kadehdin sinua sen takia.
SCHWEIZER. Jos kaupunki iloikseen katselee, miten toverimme
teurastetaan kuin uuvutettu karju, niin, piru vie, saammeko ottaa
sydämellemme sen, että toverimme mieliksi teemme lopun kaupungista? Ja
siinä sivussa poikamme pääsivät aika paistille, saadessaan tyhjentää
vanhaa keisaria. Sanokaas, mitä saitte siepatuksi?
ERÄS JOUKOSTA. Sekasorron aikana minä pujahdin Tapaninkirkkoon ja
riivin hetaleet alttariliinasta! 'Tuo hyvä Jumala', tuumin, 'on rikas
mies ja voi kyllä teettää kultapunosta vaikka hamppuköydestä'.
SCHWEIZER. Hyvin teit -- mitäs virkaa sillä rihkamalla onkaan kirkossa?
Uhrailevat Luojalle, joka naureskelee sillä korulla sillävälin kun
hänen luomakuntansa kuolee nälkään. -- Ja sinä, Spangeler, minne sinä
heitit verkkosi?
ERÄS TOINEN. Minä ja Bügel ryöstimme erään puodin ja tuomme kamaa
kylliksi koko viiskymmenpäiselle joukollemme.
ERÄS KOLMAS. Minä puhalsin kaksi kultaista taskukelloa ja siihen
nokkaan tusinan hopealusikoita.
SCHWEIZER. Hyvä, hyvä. Ja me tekaisimme heille nuotion, jota he saavat
pari viikkoa sammutella. Jos he haluavat suojaa tulelta, niin he saavat
vedellä hävittää kaupungin --. Etkö tiedä, Schufterle, kuinka paljon
tuli kuolleita?
SCHUFTERLE. Kahdeksankymmentäkolme, sanotaan. Torni yksistään ruhjoi
rievuiksi kuutisenkymmentä.
MOOR (totisesti). Roller, sinut on ostettu kalliista.
SCHUFTERLE. Pah, pah, mitäs siitä? -- No, jos ne nyt olisivat olleet
miehiä, -- mutta nehän olivat kapalolapsia, jotka kultaavat lakanansa,
näivettyneitä ämmiä, jotka hosuivat hyttysiä niistä, luisevia
tupatonttuja, jotka eivät enää osanneet ovelle -- potilaita, jotka
ynisivät lääkäriä, joka arvokkaasti rientäen oli seurannut
hirttosaattuetta --. Kaikki kynnelle kykenevät olivat parveilleet
katsomaan näytelmää, ja vain sakka oli jäänyt kaupunkiin, vartioimaan
koteja.
MOOR. Oh, maan matosia! Sairaita, sanot, vanhuksia.
SCHUFTERLE. Niin, hitto vie! ja lisäksi lapsensaajia ja raskaita
vaimoja, jotka pelkäsivät saavansa keskoset aivan hirsipuun alla,
nuoria rouvia, jotka olivat huolissaan siitä, että myöhästyvät
pyövelintoimituksesta ja että heidän lapsensa saa jo äitinsä kohdussa
selkäänsä polttomerkkinä hirsipuun --; köyhiä runoniekkoja, joilla ei
ollut kenkiä jalkoihinsa, kun olivat antaneet ainoan parinsa
korjattavaksi; ja muuta ruuppuväkeä. Ei siitä kannata puhua. Kun minä
satuin kulkemaan muutaman hökkelin ohi, kuulin sieltä parkua, kurkistin
sisään, ja tarkastaessani sitä soihdun valossa, mitä näinkään? Lapsen,
vielä reippaan ja terveen, makaavan lattialla pöydän alla, ja pöytä oli
juuri syttymäisillään. -- 'Pikku raukka', sanoin, 'palellut täällä', ja
heitin sen liekkeihin --.
MOOR. Todellako, Schufterle? -- Ja ne liekit polttakoot poveasi, kunnes
iäisyys käy harmaaksi. Pois, hirviö! Älä näyttäydy enää koskaan minun
joukossani. -- Murisetteko? Arveletteko? Kuka arvelee, kun minä käsken?
Pois hän, sanon minä --. Muitakin on joukossanne, jotka ovat ansainneet
vihani. Tunnen sinut, Spiegelberg. Mutta piakkoin minä astun
keskellenne pitämään kovia käräjiä. (He poistuvat vavahdellen.)
MOOR (yksin, kiihkeästi käyden edestakaisin). Älä kuule heitä,
taivaallinen kostaja! -- Mitä minä siihen voin? Mitä sinä siihen voit,
että ruttosi, nälänhätäsi, tulvasi tuhoavat vanhurskaan samalla kuin
heittiönkin? Kuka voi kieltää tulta riehahtamasta siunattuun
satoonkin, kun sen pitäisi hävittää vain herhiläispesät? -- Häpeä
lastenmurhaajille, naistenmurhaajille, sairastenmurhaajille! Miten
minua painaa tämä teko! Se on myrkyttänyt minun kauneimmat yritykseni.
-- Tässä seisoo häpeillen ja pilkkaa kärsien taivaan alla poikanen,
joka julkesi ottaa leikitelläkseen Jupiterin nuijalla, ja hosui maahan
kääpiöitä, vaikka tahtoi ruhtoa jättiläisiä --. Mene! mene! et sinä ole
mies hoitelemaan korkeimman oikeuden kostomiekkaa, sinä sorruit ensi
otteeseen --. Näin minä luovun röyhkeästä aikeesta, lähden, lymyän
johonkin maan rotkoon, jossa päivä kaihtaa katsomasta häpeääni. (Aikoo
paeta.)
ROSVOJA (kiiruusti). Pidä varasi, päällikkö! Kummittelee! Böömiläisiä
ratsuparvia vilahtelee metsässä -- se helvetin sinisäärys on varmaan
heille kielinyt --.
TOISIA ROSVOJA. Päällikkö, päällikkö! Ovat vainunneet jälkemme --
yltympärinsä niitä liikehtii tuhatmääriä ketjuna metsän sydämyksiä
kohti.
YHÄ UUSIA ROSVOJA. Voi, voi, meidät on vangittu, meidät teloitetaan,
meidät hakataan paloiksi. Tuhansia husaareja, rakuunoita ja jääkäreitä
saartaa kukkulaa, miehitettyään kaikki ilmareiät.
(MOOR poistuu.)
SCHWEIZER, GRIMM, ROLLER, SCHWARZ, SCHUFTERLE
SPIEGELBERG, RAZMANN, ROSVOJOUKKO.
SCHWEIZER. Olemmeko karistaneet heidät höyhenistämme? Ota
iloksesi, Roller! Olen kauan toivonut saavani otella tuollaisten
kruununkaakun-jyrsijäin kanssa --. Missä päällikkö on? Onko koko joukko
koolla? Kai meillä on ruutia kylliksi?
RAZMANN. Ruutia yllin kyllin. Mutta meitä on kaikkiaan
kahdeksankymmentä, niin että tuskin yhtä tulee kahtakymmentä
heikäläistä vastaan.
SCHWEIZER. Sitä parempi! Tulkoonpa viisikymmentä minun pitkän piikkini
kohdalle. Kunhan vain odottavat kunnes me olemme sytyttäneet oljet
heidän pakarainsa alta -- hei, veikot, silloin ei ole hätää! Kymmenestä
kreuzeristä he antavat henkensä alttiiksi; emmekö me taistele elämämme
ja vapautemme puolesta? Me syöksemme heidän ylitseen kuin vedenpaisumus
ja räiskymme heidän päittensä päällä kuin kalevantulet --. Missä
hitossa on päällikkö?
SPIEGELBERG. Hän jättää meidät hädässä. Emmekö siis voi enää pujahtaa
tiehemme?
SCHWEIZER. Tiehemme?
SPIEGELBERG. Oh, miksi en jäänyt Jerusalemiin!
SCHWEIZER. Toivoisinpa sinun tukehtuvan likoviemäriin, senkin
rapasielu! Alastonten nunnain keskellä sinä kyllä olet urho, mutta kun
näet kaksi nyrkkiä -- jänishousu näytä nyt sisusi, tai sinut ommellaan
emäsian nahkaan ja usutetaan koirat kimppuusi.
RAZMANN. Päällikkö, päällikkö!
MOOR (verkalleen, itsekseen). Olen päästänyt heidät joutumaan
umpisaarroksiin, nyt heidän täytyy tapella epätoivonsa takaa. (Ääneen.)
Pojat, nyt on hetkemme! Olemme hukassa, ellemme tappele kuin
haavoitetut villisiat.
SCHWEIZER. Haa, minä puhon torahampaillani heiltä vatsat, niin että
sisukset valuvat pitkälle maahan. -- Johda meitä, päällikkö, me
seuraamme sinua kuoleman kitaankin!
MOOR. Ladatkaa kaikki pyssyt? Ei kai puutu ruutia?
SCHWEIZER (hypähtää pystyyn). Ruutia riittää, vaikka lennättämään maan
kuuta kohti!
RAZMANN. Kullakin on viisi paria pistooleja ladattuina, lisäksi kolme
kuulapyssyä kullakin.
MOOR. Hyvä, hyvä. Ja nyt saa osa kiivetä puihin tai piiloutua
viidakkoon ja lasketella lyijyä heihin väijyksistä.
SCHWEIZER. Siihen sinä olet omiasi, Spiegelberg!
MOOR. Me toiset ryntäämme kuin raivot heidän kylkeensä.
SCHWEIZER. Siinä joukossa olen minä, minä.
MOOR. Samalla antakoon kukin pillinsä soida ja kaarrelkoon metsässä,
jotta lukumme tuntuisi peloittavammalta: myös kaikki koirat on
laskettava irti ja usutettava heidän kimppuunsa, jotta he erkanevat,
hajaantuvat ja eksyvät luotienne eteen. Me kolme, Roller, Schweizer ja
minä, taistelemme ahtaimmassa kohdassa.
SCHWEIZER. Vallan erinomaista! -- Me hälyytämme ne sekaisin, niin
etteivät he tiedä, mistä oikeastaan saavat korvilleen. Olen minä
ennenkin ampunut kirsikkaa sydämeen. Antaapa heidän hyökätä!
(Schufterle nykäisee Schweizeriä, tämä vie päällikön
syrjään ja puhuu hiljaa hänen kanssaan.)
MOOR. Vaiti!
SCHWEIZER.
Pyydän sinua --.
MOOR. Pois! Kiittäköön omaa häpeätään, se hänet on pelastanut. Hän ei
saa kuolla samalla kun minä ja kelpo Schweizer sekä Roller kuolemme.
Riisukoon hän vaatteensa, niin minä sanon, että hän on matkustavainen ja
minä olen hänet ryövännyt. -- Ole rauhassa, Schweizer, minä vannon, että
hänet kuitenkin vielä hirtetään.
MUNKKI astuu esiin.
MUNKKI (itsekseen, säpsähtäen). Tämäkö on louhikäärmeen pesä? --
Luvallanne, herrani, olen kirkon palvelija, ja takanani seisoo
seitsemäntoistasataa, jotka vartioivat päälakeni jokaista suortuvaa.
SCHWEIZER. Hyvä, hyvä, sellaisella puheellapa pitää mainiosti vatsansa
vahvana!
MOOR. Vaiti, kumppani! -- Sanokaa lyhyesti, herra isä, mitä asiaa
teillä tänne on?
MUNKKI. Minut lähettää korkea esivalta, joka päättää elämästä ja
kuolemasta -- te varkaat -- te murhapolttajat -- te konnat --
myrkyllinen kyykäärmeen suku, jotka madatte pimeässä ja pistätte
kätköstä -- ihmiskunnan saasta -- helvetin sikiöt -- korppien ja
syöpäläisten ruoka -- hirsipuuhun ja teilauspyörälle syntynyt
joukkio --
SCHWEIZER. Koira, lopeta haukuntasi, tai -- (painaa pyssynperän hänen
kasvojaan vasten).
MOOR. Hyi toki, Schweizer! Sinähän sekoitat hänen konseptinsa -- hän on
niin tunnollisesti oppinut saarnansa ulkoa. Eteenpäin vain, herrani --
hirsipuuhun ja teilauspyörälle --
MUNKKI. Ja sinä, hieno päällikkö! Taskuvarkaitten herttua,
temppuilijakuningas, kaikkien maailman konnain suurmoguli! -- Aivan sen
ensimmäisen saastaisen suurkonnan kaltainen, joka sytytti kapinanliekin
tuhanteen legionaan viattomia enkeleitä ja veti heidät mukanaan
kirouksen syvään alhoon -- hylättyjen äitien parkuna kiitää
kintereilläsi, verta sinä juot kuin vettä, ihminen ei paina
murhatikarissasi ilmakuplan vertaa --,
MOOR. Aivan totta, aivan totta! Mutta edelleen!
MUNKKI. Mitä, aivan totta, aivan totta? Onko se muka vastaus?
MOOR. Kuinka, hyvä herra? Sitäkö te olette vartonut? Edelleen, edelleen
vain? Mitä teillä oli vielä sanottavaa?
MUNKKI (kiihkossa). Hirmuihminen! Siirry etemmäs minusta! Eivätkö
kirotut sormesi ole vielä tahmeat murhatun valtakreivin verestä? Etkö
ole murtautunut varkaankäsin Herran temppeliin ja konnan keinoilla
rosvonnut pyhiä ehtoolliskaluja? Kuinka, etkö ole sytyttänyt tulipaloja
Herraa pelkääväisessä kaupungissamme ja räjähdyttänyt ruutitornia
kunnon kristittyjen päitten päälle? (Pusertaen kätensä yhteen.) Julmia,
julmia konnantöitä, joitten käry nousee taivaaseen asti, kiirehtäen
viimeistä tuomiota syöksymään jylisten alas, kypsänä kostoon, valmiina
tuomiotorven kajahdukseen!
MOOR. Mainiosti lasketeltu tähän asti! Mutta asiaan: mitä julistuttaa
kunnianarvoisa maistraatti teidän kauttanne minulle?
MUNKKI. Mitä et ole koskaan arvollinen vastaanottamaan --. Katsohan
ympärillesi, murhapolttaja! Minne silmäsi vain yltää, olet
ratsumiestemme saartama -- täältä et enää pääse livahtamaan. Yhtä
varmasti kuin kirsikoita kasvaa näihin tammiin ja nämä kuuset kantavat
persikoita, yhtä varmasti te pääsette huomaamatta kääntämään selkänne
näille tammille ja kuusille.
MOOR. Kuuletko, Schweizer? -- Mutta edespäin!
MUNKKI. Kuule siis, kuinka lempeästi, kuinka kärsivällisesti
tuomioistuin menettelee heittiötä kohtaan. Jos ryömit nyt oitis ristin
luo ja anot armoa ja sääliä, niin jopa itse ankaruus on oleva
armahdusta, oikeus rakastava äiti sinulle -- se sulkee silmänsä
puolittain näkemästä rikoksiasi ja tyytyy -- ajattelehan! -- tyytyy
siihen, että ne _hyvitetään teilauspyörällä_.
SCHWEIZER. Kuulitko, päällikkö? Menenkö ja kuristan tältä koulitulta
paimenkoiralta kurkun kiinni, niin että punaneste pursuu kaikista hänen
hikireijistään?
ROLLER. Päällikkö! -- Tuli ja leimaus! Päällikkö! Kuinka hän
pusertaakaan alahuultaan hammastensa väliin! Pyöräytänkö tämän retkun
nurin kuin keilan, töppöset taivasta kohti?
SCHWEIZER. Minulle, minulle -- minä polvistun eteesi! -- anna minulle
nautinto survoa hänet mäskiksi! (Munkki huutaa.)
MOOR. Pois hänestä! Älköön kukaan tohtiko kajota häneen!
(Munkille, vetäen miekkansa.) Katsokaas, herra isä, tässä seisoo
seitsemänkymmentäyhdeksän miestä, joiden päällikkö minä olen, eikä
kukaan heistä osaa viittausta tai komentoa totellen lentää tai tanssia
tykkien musiikin mukaan, ja tuolla seisoo tuhatseitsemänsataa
muskettitulessa harmaantunutta. Mutta kuulkaas nyt, näin sanoo Moor,
murhapolttajain päällikkö: on totta, että surmasin valtakreivin,
sytytin ja ryöstin Dominikuskirkon, hävitin tulella teidän kaupunkianne
ja räjähdytin ruutitornin kunnon kristittyjen päitten päälle -- mutta
tässä ei ole vielä kaikki. Olen tehnyt enemmänkin. (Ojentaa oikean
kätensä.) Näettekö nuo neljä kallista sormusta, jotka minulla on
sormissani -- menkää ja kertokaa sana sanalta elämästä ja kuolemasta
tuomitseville herroille, mitä saatte kuulla ja nähdä! -- Tämän
rubiinin vedin erään ministerin sormesta, heitettyäni hänet eräällä
metsästysretkellä ruhtinaansa jalkoihin. Hän oli luikerrellut katuloasta
hänen ensimmäiseksi suosikikseen, hänen naapurinsa lankeemus oli hänen
ylenemisensä astinlauta -- orpojen kyynelet nostivat häntä korkeammalle.
-- Tämän timantin minä riistin eräältä finanssineuvokselta, joka myi
virkoja ja kunniapaikkoja enimmän tarjoaville ja torjui oveltaan
murheellisen isänmaanystävän. -- Tätä akaattia minä kannan erään
teidänlaisenne pappiheittiön kunniaksi, jonka minä kuristin omin käsin
kun hän oli saarnatuolissaan julkisesti itkenyt inkvisitsion häviötä. --
Vielä voisin kertoa teille lisää tarinoita sormuksistani, ellen jo
katuisi niitä paria sanaa, jotka olen teille tuhlannut --.
MUNKKI. Oo faarao, faarao!
MOOR. Kuulitteko? Huomasitteko tuon huokauksen? Eikö hän seiso tuossa
ikäänkuin aikoisi rukoilla taivaan salamaa hävittämään Korahin
joukkion! Hän tuomitsee kohauttamalla olkapäitään, kiroaa huudahtamalla
kristillisesti: ah! -- Voiko ihminen sitten olla niin sokea? Hän, joka
sadalla Argus-silmällään vaanii tahroja veljessään, voiko hän siis olla
niin sokea itseään kohtaan? -- Kyllä he julistavat pilvistään lempeyttä
ja pitkämielisyyttä -- ja uhraavat rakkauden Jumalalle ihmisuhreja kuin
lieskakätiselle Molokille, -- saarnaavat lähimäisrakkautta ja
sadattelevat kahdeksankymmenvuotiaan sokean pois ovensa edestä, --
kiihkoilevat saituruutta vastaan, ja ovat kultasolkien tähden
hävittäneet sukupuuttoon Perun kansan ja valjastaneet pakanoita
vankkureittensa eteen kuin vetojuhtia. He vaivaavat päätänsä
pohtimalla, kuinka on voinut olla mahdollista, että luonto on luonut
Iskariotin, eikä varmaan paraskaan heistä tarvitsisi kymmentä
hopeapenninkiä kavaltaakseen kolmiyhteisen Jumalan. Voi teitä
farisealaisia, teitä totuuden vääränrahantekijöitä, teitä jumaluuden
apinoitsijoita! Ette te ujostele polvistuessanne ristin ja alttarin
eteen, te rankaisette ruoskansiimoilla selkäänne ja kidutatte lihaanne
paastolla. Te luulette näillä surkeilla ilveillä soentavanne silmät
siltä, jota te hullut kuitenkin nimitätte kaikkitietäväksi, aivan
niinkuin mahtimiehiä pilkkaa katkerimmin, imartelemalla heitä siitä,
että he vihaavat imartelijoita; te pöyhkeilette rehellisyydellä ja
nuhteettomalla vaelluksella, ja Jumala, joka näkee läpi sydämenne,
suuttuisi ankarasti Luojalle, ellei hän itse juuri olisi se, joka loi
Niilin hirviön. -- Ajakaa hänet näkyvistäni!
MUNKKI. Kun osaa konna olla vielä noin ylpeäkin!
MOOR. Ei vielä riitä. Nyt minä puhunkin ylpeästi. Mene ja sano
kunnianarvoisalle oikeudelle, joka heittää arpaa elämästä ja
kuolemasta: minä en ole mikään varas, joka liittoutuu yön ja unen
kanssa ja tikapuiden avulla levittää mahtiaan; mitä olen tehnyt, sen
saan kyllä kerran lukea taivaan velkakirjoista; mutta sen kurjille
asiamiehille en halua enää tuhlata sanaakaan. Sanokaa heille, että
ammattini on oikeuden toteuttamista, kosto on minun käsityötäni.
(Kääntää hänelle selkänsä.)
MUNKKI. Et siis halua sääliä ja armahdusta? -- Hyvä, sinusta olen siis
selvä. (Kääntyy joukon puoleen.) Kuulkaa nyt te, mitä oikeus tekee
minun kauttani teille tiettäväksi! -- Jos te nyt kohta jätätte tämän
tuomitun pahantekijän sidottuna oikeuden käsiin, niin teidän
hirmutyönne ovat anteeksi annetut, niin ettei muistoakaan niistä jää --
pyhä kirkko kokoaa teidät, eksyneet lampaat, uudella rakkaudella
äidinsyliinsä, ja jokaiselle teistä aukeaa tie johonkin kunnia-asemaan.
(Voittoisasti hymyillen.) No? Miltä tämä maistuu, teidän majesteettinne?
-- Siis pian: sitokaa hänet ja olkaa vapaat!
MOOR. Kuuletteko? Ettekö kuule? Mitä säpsähdätte? Miksi seisotte
noloina? He tarjoavat teille vapautta, ja te olette jo todella heidän
vankejaan, -- he lahjoittavat teille elämän, ja se ei olekaan vain
kerskuntaa, sillä te olette todellakin tuomitut, -- he lupaavat teille
kunniaa ja virkoja, ja mikä muu voi olla osanne, vaikka
voittaisittekin, kuin häpeä ja kirous ja ahdistus, -- he julistavat
teille taivaan sovitusta, ja te olette todella kadotuksen partaalla. Ei
kellään teistä ole hiuskarvaakaan, joka ei olisi helvettiin menevä.
Vieläkö mietitte? Vieläkö epäröitte? Onko niin vaikeata valita
jompikumpi, taivas tai helvetti? Tulkaahan avukseni, herra isä!
MUNKKI (itsekseen). Onko se mies mieletön! (Ääneen.) Epäilettekö tätä
ehkä ansaksi, jolla teidät saataisiin vangituiksi elävinä? -- Lukekaa
itse, tässä on yleinen anteeksiantamus kaikille. (Antaa Schweizerille
erään paperin.) Voitteko vielä epäillä?
MOOR. Katsokaa, katsokaa! Mitä voitte vielä vaatia? -- Omakätisesti
allekirjoitettu -- se on rajaton armo --, vai pelkäättekö heidän ehkä
syövän sanansa, kun olette joskus kuulleet, ettei konnille annettuja
lupauksia pidetä? -- Oo, olkaa pelotta! Johan valtioviisaus vaatisi
heitä pysymään sanassaan, vaikka he olisivatkin sen antaneet
saatanalle. Kukas heitä sitten tulevaisuudessa uskoisi? Minä voisin
vannoa, että heidän tarkoituksensa on vilpitön. He tietävät, että minä
se olen nostattanut ja kiihoittanut teidät; teitä he pitävät
viattomina. Teidän rikoksenne he lukevat nuoruudenerheiksi,
kevytmielisyydeksi. Vain minut he haluavat käsiinsä, vain minä
ansaitsen rangaistuksen. Eikö niin, herra isä?
MUNKKI. Mikä paholainen hänen sisältään puhuu? On kyllä, on kyllä niin
-- tuo mies saa minut pyörälle.
MOOR. Kuinka, ette vastaa vielä? Aiotteko vielä murtautua asein läpi!
Katsokaahan ympärillenne, katsokaahan ympärillenne! Ette toki sitä aio,
sehän olisi näissä oloissa lapsellista uskallusta. Vai mielittelettekö
itseänne kaatumaan sankareina, kun näitte minun iloitsevan taistelun
melskeestä! -- Oh, älkää uskoko sitä, te ette ole Mooreja! -- Te olette
kirottuja varkaita! Minun suurempien suunnitelmieni kurjia
välikappaleita, niinkuin halpa nuora pyövelin kädessä! -- Varkaat eivät
voi kaatua, kuten sankarit kaatuvat. Elämä on varkaille voitto, sen
jälkeen tulee jotakin hirmuista. -- Varkailla on oikeus vavista
kuolemaa. -- Kuulkaa heidän torviensa pauhua! Nähkää, kuinka uhkaavasti
heidän kalpansa välkkyvät! Kuinka, epäröitte yhä? Oletteko järjiltänne,
oletteko mielettömiä? -- Se on anteeksiantamatonta? En jää teille
kiitoksen velkaan elämästäni, häpeän ottaa vastaan uhrianne!
MUNKKI (perin hämmästyneenä). Minun järkeni sekoo, minä juoksen
tieheni! Onko tällaista kuultu?
MOOR. Vai pelkäättekö, että minä tapan itseni ja itsemurhalla teen
turhaksi sopimuksenne, joka koskee vain elävää Mooria? Ei, pojat, se on
turha pelko! Näin heitän pois tikarini ja pistoolini ja tämän
myrkkypullon, joka oikeastaan voisi olla minulle hyvin mieluinen --
minä olen niin kurja, että olen menettänyt herruuteni elämänikin yli.
Kuinka, ei vielä päätöstä? Vai luuletteko te minun asettautuvan
vastarintaan, kun te tahdotte sitoa minut? Katsokaas, näin minä sidon
oikean käteni tähän tammenoksaan, olen aivan aseeton, lapsi voi minut
kaataa --. Kuka ensimäisenä jättää päällikkönsä hädässä?
ROLLER (kiihkeästi liikuttuneena). Ja vaikka helvetti meidät yhdeksästi
saartaisi (heiluttaa miekkaansa), ken ei ole koira, hän käyköön
pelastamaan päällikköä!
SCHWEIZER (repii julistuskirjeen ja heittää palaset vasten munkin
kasvoja). Kuulamme vastaavat anteeksiantoonne! Pois, lurjus! Sano sille
senaatille, joka sinut lähetti, ettet Moorin joukossa tavannut
ainoatakaan petturia! -- Pelastakaa, pelastakaa päällikkö!
KAIKKI (meluten). Pelastakaa, pelastakaa päällikkö!
MOOR (riistäytyen irti, iloisesti). Nyt olemme vapaat -- toverit, minä
tunnen nyrkissäni kokonaisen sotajoukon voiman! Kuolema tai vapaus!
Ainakaan ne eivät saa ketään elävänä käsiinsä!
(Puhalletaan rynnäkköön. Hälyä ja tuoksinaa.
Lähtevät paljastetuin miekoin.)