AMALIA (hypähtää ylös, pudottaa kirjan). Auta, taivas! Mitä se on?
V. MOOR. Se on kuolema! Mustana -- maailma -- silmissäni, -- pyydän --
kutsu pastori -- antamaan minulle -- ehtoollista --. Missä on --
poikani Frans?
AMALIA. Hän on paennut! Jumala meitä armahtakoon!
V. MOOR. Paennut -- paennut kuolinvuoteeni äärestä? -- -- Ja kaikki
tämä -- kaikki -- kahdesta toivorikkaasta lapsesta --. Sinä -- annoit
ne -- sinä otit ne -- nimesi olkoon --.
AMALIA (äkkiä huudahtaen). Kuollut! Kokonaan kuollut! (Pois
epätoivoisena.)
FRANS (syöksähtää riemuisena sisään). Kuollut, huutavat, kuollut! Nyt
minä olen herra. Koko linna parkuu: Kuollut! -- Mutta jospa hän vain
nukkuu! -- Se on sentään, ah, se on sentään uni, missä ei koskaan kuulu
"hyvää huomenta" -- uni ja kuolema ovat vain kaksoisia. Vaihtakaamme
joskus nimet! Hyvä, tervetullut uni! Sanokaamme sinua kuolemaksi!
(Sulkee vainajan silmät.) Kuka tulee nyt ja uskaltaa haastaa minut lain
eteen, tai sanoa minulle päin kasvoja: sinä olet konna! Pois siis tämä
hempeyden ja hyveen tukala naamio. Nyt tulette näkemään Fransin
sellaisena, kuin hän on, näkemään ja kauhistumaan. Isäni sokeroi
vaatimuksensa, muodosti alueensa perhepiiriksi, istui rakkaasti
hymyillen portilla ja tervehti heitä veljinään ja lapsinaan. Minun
kulmakarvani vaaruvat kuin ukkospilvi yllänne, valtiasnimeni leijuu
kuin uhkaava pyrstötähti näiden vuorten yllä, otsani on ilmapuntarinne!
Hän hiveli ja siveli niskaa, joka jäykistyi hänen tahtoaan vastaan.
Hiveleminen ja siveleminen ei ole minun asiani. Minä isken
hammaslaitaiset kannukset kylkiinne syvälle ja koetan rautaruoskan
tehoa. -- Minun alueellani on päästävä niin pitkälle, että perunat ja
laiha olut tulevat juhlatarjokkeiksi; ja onneton se, joka astuu eteeni
verevin, täyteläisin poskin! Köyhyyden ja orjanpelon kelmeys on minun
tunnusvärini; siihen palvelijanpukuun minä puen teidät! (Poistuu.)