AMALIA (tarttuu, hänen käteensä). Kuule, kuule! Hän uneksii pojastaan.
V. MOOR. Oletko siinä, oletko todella? Ah, kuinka näytät niin kurjalta!
Älä katso minua noin murheisesti! Minä olen kyllin kurja.
AMALIA (herättää hänet nopeasti). Nouskaa, rakas vanhus! Te vain
uneksitte. Herätkää!
V. MOOR (puolihereillä). Hän ei ollut täällä? Enkö pudistanut hänen
käsiään? Ilkiö Frans, riistätkö hänet pois unistanikin?
AMALIA. Huomaatko, Amalia?
V. MOOR (elostuu). Missä hän on? Missä? Missä minä olen? Sinäkö siinä,
Amalia?
AMALIA. Miten voitte? Nukuitte virkistävän unen.
V. MOOR. Näin unta pojastani. Miksi en uneksi edelleen? Ehkä olisin
saanut anteeksiannon hänen suustaan.
AMALIA. Enkelit eivät kanna vihaa -- hän antaa teille anteeksi.
(Tarttuu surumielisesti häntä käteen.) Kaarleni isä, minä annan teille
anteeksi!
V. MOOR. Ei, tyttäreni, tuo kasvojesi kalmanväri tuomitsee isän.
Tyttö-polo! Minä hävitin sinulta nuoruutesi ilon -- oi, älä kiroa minua!
AMALIA (suutelee hellästi hänen kättään). Teitä?