Amalian huone Moorin linnassa.
FRANS. AMALIA.
FRANS. Käännät katseesi pois, Amalia? Olenko minä vähemmän ansiokas
kuin se, jonka isä on kironnut?
AMALIA. Pois! -- Voi sitä rakastavaa, armiasta isää, joka antaa
poikansa sutten ja petojen uhriksi! Täällä kotona hän nauttii kallista,
hyvää viiniä ja hoitelee hauraita luitaan haahkanuntuvapatjoilla sillä
välin kun hänen suuri, ihana poikansa näkee nälkää. -- Hävetkää, te
pedot, te käärmesielut, te ihmiskunnan häpeä! -- Ainoan poikansa!
FRANS. Minä luulin hänellä olevan niitä kaksi.
AMALIA. Niin, hän ansaitsee kyllä pitää ominaan sellaisia poikia kuin
sinä. Kuolinvuoteellaan hän turhaan kurkoittaa kuihtuneita käsiään
Kaarlensa puoleen ja väristen painuu kokoon, tarttuessaan Fransinsa
jääkylmään käteen. -- Oh, on suloista, on ihanaa joutua isäsi
kiroamaksi! Sano, Frans, rakas veli, mitä täytyy tehdä, saadakseen
häneltä kirouksen?
FRANS. Hourit, armaani, minä säälin sinua.
AMALIA. Oh, pyydän, -- säälitkö veljeäsi? -- Et, hirviö, sinä vihaat
häntä! Kai minuakin siis vihaat?
FRANS. Rakastan sinua kuin itseäni, Amalia!
AMALIA. Jos minua rakastat, niin voitko evätä minulta erään pyynnön?
FRANS. En yhtä ainoata -- ellei se merkitse enempää kuin minun elämäni.
AMALIA. Oo, jos niin on asianlaita! -- Erään pyynnön, minkä voit
täyttää niin helposti, niin mielelläsi. -- (Ylpeästi.) Vihaa minua!
Punastuin häpeästä, ajatellessani Kaarlea ja samalla muistaessani,
ettet sinä vihaa minua. Lupaathan sen minulle? -- Mene nyt ja jätä
minut, olen niin mielelläni yksin!
FRANS. Armahin haaveilija, kuinka minä ihailenkaan lempeää, armasta
sydäntäsi. (Koputtaa häntä rinnalle.) Täällä, täällä hallitsi Kaarle
kuin jumala temppelissään, Kaarle eli edessäsi valveilla, Kaarle johti
untesi kulkua, koko luomakunta näytti mielessäsi sulavan yhdeksi
olennoksi, heijastelevan häntä ainoata, kajaelevan hänen ainoan
ääntänsä sinun kuuluviisi.
AMALIA (liikutettuna). Niin todella, tunnustan sen. Teitä raakalaisia
uhmatenkin minä tunnustan sen koko maailmalle -- rakastan häntä!
FRANS. Luonnotonta, hirveää! Palkita niin tämä rakkaus! Unhoittaa tämä
nais-sydän --.
AMALIA (säpsähtäen). Mitä, minutko unhoittaa!
FRANS. Etkö ollut pistänyt sormusta hänen sormeensa? Timanttisormusta,
uskollisuutesi pantiksi? -- Tosi kyllä: kuinka voi nuorukainen
vastustaa porton suloja? Kuka moittikaan häntä siitä teosta, hänellä
kun ei ollut enää muuta pois annettavaa, -- ja eikö portto palkinnut
sitä hänelle korkoineen hyväilyillään, syleilyillään?
AMALIA (kauhistuneena). Sormukseni portolle?
FRANS. Hyi häpeätä! Mutta kunpahan sekään olisi kylliksi! -- Kuinka
kallis sormus onkin, sen saa sentään itse asiassa takaisin miltä
juutalaiselta tahansa. Ehkäpä se ei teoltaan häntä miellyttänyt, ehkäpä
hän on hankkinut sen sijaan kauniimman itselleen.
AMALIA (kiihkeästi). Mutta minun sormukseni -- sanon: _minun_
sormukseni.
FRANS. Juuri sen, Amalia. -- Ah, sellainen kalleus, ja minun sormessani
-- ja Amalian antama! -- siitä ei kuolemakaan sitä riistäisi -- eikö
niin, Amalia? Ei timantin kalleus, ei taiteellinen leima tee sitä
arvokkaaksi, -- vain rakkaus --. Rakas lapsi, sinä itket? Voi sitä,
jonka takia nämä kalliit pisarat pusertuvat niin ihanista silmistä --
ja jospa edes tietäisit kaikki, näkisit hänet itsensä, näkisit sen
näköisenä!
AMALIA. Hirviö! Mitä, minkä näköisenä?
FRANS. Hiljaa, hiljaa, hyvä ystävä, älä pakoita minua vastaamaan!
(Ikäänkuin itsekseen, mutta kuuluvasti.) Kunpa se rietas elämä edes
verhoutuisi, salaisi itsensä maailman silmiltä! Mutta se tuijottaa
kauheana kellervästä lyijynvärisestä silmäkehästä; kuolonkelmeät,
raukeat kasvot, joista poskiluut pistävät esiin, antavat sen ilmi;
katkonainen, alentunut ääni sammaltaa sitä, vapiseva, huojuva luuranko
puhuu räikeästi siitä; se porautuu luihin ytimiä myöten ja murtaa
nuoruuden miehiset voimat, pusertaa karvaan visvan ja vaahdon otsalle
ja suuhun ja joka paikkaan ruumiissa ja hautuu kamalana eläimellisen
kiiman häpeäpesissä. Hyi inhoa. Se on saastaista! Nenä, silmät, korvat
tuntevat puistatuksia, -- olet nähnyt sen kurjan, Amalia, joka
sairaalassamme heitti ähkyen henkensä, -- häpeä näytti räpäyttelevän
luihuja silmiään hänen edessään, sinä puhkesit kauhunhuutoon hänet
nähdessäsi. Herätä se kuva jälleen sielusi silmäin eteen, ja Kaarle
seisoo ilmielävänä edessäsi! -- Hänen suudelmansa ovat ruttoa, hänen
huulensa myrkyttävät sinun huulesi!
AMALIA (lyö häntä). Hävytön solvaaja!
FRANS. Kauhistuttaako tämä Kaarle sinua? Inhoittaako sinua jo kalpea
kuvaus? Mene, tuijota häntä itseään, kaunista, taivaallista, jumalaista
Kaarleasi! Mene, ahmi hänen suloista hengitystään ja sukella niihin
sulotuoksuihin, jotka höyryävät hänen kidastaan! Pieni henkäys hänen
suustaan upottaa sinut siihen mustaan, kuolemanomaiseen pyörtymykseen,
minkä mätänevä haaska ja ruumiita täyden taistelukentän näkö
synnyttävät.
AMALIA (kääntää kasvonsa poispäin).
FRANS. Mitä rakkauden kuohuntaa! Mitä syleilyn hurmaa -- mutta eikö ole
väärin tuomita ihmistä hänen raihnaan ulkonäkönsä mukaan?
Kurjimmastakin aisopolaisesta rammasta voi loistaa suuri, rakastettava
sielu, kuten rubiini liejusta. (Ilkeästi hymyillen.) Rosoisiltakin
huulilta voi rakkaus --.
Todella, jos pahe järkyttääkin luonteen peruksia, jos puhtauden mukana
siveys pakeneekin, kuten tuoksu pölisee pois kuihtuneesta kukasta --
jos ruumiin keralla henkikin turmeltuu rujoksi --
AMALIA (hypähtäen iloisena ylös). Ah, Kaarle, nyt tunnen sinut taas!
Olet vielä ehyt, ehyt! Kaikki oli valhetta! -- Etkö tiedä, ilkiö, ettei
Kaarle mitenkään voi tulla tuollaiseksi? (Frans seisoo hetken miettien,
kääntyy sitten äkkiä mennäkseen.) Mihin niin kiire? Pakenetko omaa
häpeääsi?
FRANS (peittäen kasvonsa). Salli, salli minun kyynelteni vuotaa hetki.
-- Tyranni-isä! Jättää paras pojistaan noin kurjuuteen -- saastaiseen
ympäristöön -- Salli minun mennä, Amalia! Minä tahdon langeta hänen
jalkoihinsa, polvillani tahdon häntä vaatia siirtämään kirouksensa
minun, minun päälleni -- tekemään minut perinnöttömäksi, -- minut,
elämäni, vereni, kaikki --
AMALIA (lankeaa hänen kaulaansa). Kaarleni veli, hyvä, rakas Frans!
FRANS. Oi Amalia! Kuinka rakastankaan sinua tämän horjumattoman
uskollisuutesi tähden, jota rakkautesi veljeeni osoittaa, -- suo
anteeksi, että uskalsin asettaa rakkautesi tälle kovalle koetukselle!
-- Kuinka kauniisti oletkaan näyttänyt toiveeni oikeutetuiksi! Näissä
kyynelissä, näissä huokauksissa, tässä taivaallisessa vihastuksessa --
minuakin, minuakin kohtaan -- meidän sielumme sointuivat niin yhteen.
AMALIA. Oi ei, sitä ne eivät koskaan tehneet!
FRANS. Ah, ne sointuivat niin sopuisasti yhteen, luulin aina, että me
varmaan olimme kaksoiset. Ja ellei olisi ikävää ulkonaista eroitusta,
mikä, surullista kyllä, tulee Kaarlen tappioksi, niin meidät olisi
kymmenestä sekoitettu toisiimme. Sinä olet, sanoin usein itselleni,
niin, olet ilmetty Kaarle, hänen kaikunsa, hänen kuvansa.
AMALIA (pudistaa päätään). Ei, ei taivaan puhtaan valon nimessä, ei
värettäkään hänestä, ei säentäkään hänen tunteestaan. --
FRANS. Niin samanlaiset taipumuksissamme, -- ruusu oli hänelle rakkain
kukista -- mitä kukkaa minä rakastin ylitse ruusun? Hän rakasti
säveltaidetta sanomattomasti, -- ja te olette todistajani, te tähdet,
että olette saaneet usein haudanhiljaisina öinä kuunnella soitantoani,
kun ympärilläni kaikki oli vaipunut uneen ja varjoon. -- Ja miten voit
vielä epäillä, Amalia, kun meidän rakkautemme tapasi saman täydellisen
esineensä, ja kun rakkaus on sama, niin miten voivat sen lapset
huonontua suvustaan?
AMALIA (katsoo häntä kummeksuen).
FRANS. Oli tyyni, kirkas ilta, hänen Leipzigiin-lähtönsä aatto, jolloin
hän otti minut mukaansa tuohon lehtimajaan, missä te niin usein
istuitte kahden lemmenunelmissa. -- Olimme kauan vaiti, -- vihdoin hän
tarttui käteeni ja lausui hiljaa, kyynelet silmissä: "jätän Amalian, en
tiedä, -- minua aavistuttaa kuin jättäisin iäksi, -- älä hylkää häntä,
veli! Ole hänen ystävänsä, hänen Kaarlensa, -- ellei Kaarle -- koskaan
palaa!" (Syöksyy Amalian jalkoihin ja suutelee kiihkeästi hänen
kättään.) Ei koskaan, koskaan, koskaan hän palaa, ja minä lupasin
hänelle sen pyhällä valalla!
AMALIA (ponnahtaen taapäin). Petturi, näinkö saan sinut kiinni! Siinä
samassa lehtimajassa hän vannotti minua, että en, jos hänet surma
tapaisi, kenenkään muun rakkautta -- näetkö, kuinka jumalaton, kuinka
inhoittava olet -- mene silmäini edestä!
FRANS. Et tunne minua, Amalia, et tunne minua ensinkään!
AMALIA. Oo, kyllä tunnen, tästä pitäin tunnen. -- Ja sinä olit
olevinasi hänen Iaisensa? Sinunko edessäsi hän olisi minua surrut?
Sinun edessäsi? Ennemmin hän olisi kirjoittanut nimeni häpeäpaaluun.
Mene heti!
FRANS. Sinä loukkaat minua!
AMALIA. Mene, sanon minä! Olet varastanut minulta kalliin hetken;
vähennettäköön se sinun elämästäsi!
FRANS. Sinä vihaat minua.
AMALIA. Minä halveksin sinua, mene!
FRANS (polkien jalkaa). Odota, saat vielä vavista edessäni. Kerjurin
takia sysätä minut pois! (Vihoissaan pois.)
AMALIA. Mene, lurjus! Nyt olen taas likellä Kaarleani. -- Kerjuriksiko
hän sanoi? Onpa maailma sitten mennyt nurin, kerjurit ovat kuninkaita
ja kuninkaat kerjureita! -- En vaihtaisi niitä repaleita, jotka hänellä
on päällään, voidellun ruhtinaan purppuraan, -- sen katseen, millä hän
kerjää, sen täytyy olla jalo kuninkaallinen katse, -- katse, joka tekee
tyhjiksi suurten ja rikasten ylevyyden, prameuden ja voitot! Tomuun
pöyhkeät korut! (Riistää helmet kaulaltaan.) Olkaa kirotut, isoiset ja
rikkaat, siksi että kannatte kultaa ja hopeaa ja jalokiviä! Olkaa
kirotut siksi että mässäätte ylellisissä pidoissa! Kirotut siksi että
haudotte jäseniänne nautinnon pehmeillä patjoilla! Kaarle, Kaarle, nyt
olen sinun arvoisesi. (Pois.)