FRANS. Sana vielä, isä! Vihantunteenne, pelkään, voisi johtaa kynäänne
kovin tylyihin sanoihin, jotka murtaisivat hänen sydämensä -- ja sitä
paitsi --, ettekö usko, että hän pitäisi jo sitä anteeksiantona, jos te
pitäisitte häntä omakätisen vastauksen arvoisena? Siksi on parempi,
että jätätte kirjoittamisen minulle.
V. MOOR. Tee se, poikani. -- Ah, se olisikin särkenyt sydämeni!
Kirjoita hänelle -- --
FRANS (nopeasti). Se on siis päätetty?
V. MOOR. Kirjoita hänelle, että tuhat verikyyneltä, tuhat unetonta yötä
olen -- -- Mutta älä saata poikaani epätoivoon!
FRANS. Ettekö tahdo käydä levolle, isä? Tämä koski teihin kovasti.
V. MOOR. Kirjoita hänelle, että isänsydän -- Sanon sinulle, älä saata
poikaani epätoivoon! (Lähtee murheisena.)
FRANS (katsoo nauraen hänen jälkeensä.) Älä ole huolissasi, vanhus; et
koskaan paina häntä rintaasi vasten. Tie siihen on häneltä katkaistu
kuin tie helvetistä taivaaseen. -- Hän oli riistetty sylistäsi,
ennenkuin tiesit, että itse jaksaisit sitä tahtoa. -- Olisinpa ollutkin
kurja poropeukalo, ellen olisi saanut reväistyksi poikaa isänsä
sydämeltä, vaikka hän olisi ollut rautasitein siihen nidottu. -- Olen
kiroista kutonut ympärillesi taikaverkon, jonka sisään hän ei pääse. --
Onneksesi, Frans, poissa on tuo sylilapsi -- metsä on kirkkaampi. Minun
täytyy tarkoin piiloittaa nämä paperit, -- kuinka helposti voisikaan
joku tuntea käsialani. (Hän kokoaa kirjeenpalat kasaan.) -- Ja murhe
katkaisee pian vanhuksenkin elämänlangan, -- ja Amalian sydämestä minun
täytyy reväistä tämä Kaarle, vaikkapa puoli hänen elämäänsä jäisi
jäljessä laahaamaan.
Minulla on suuri oikeus olla tyytymätön luontoon ja kunniani kautta,
minä käytän sitä oikeutta. Miksi en minä ryöminyt ensimäisenä äitini
kohdusta? Miksi en ole ainoa lapsi? Miksi piti minun saaman taakakseni
tämä peloittava rumuus, juuri minun? Aivan kuin luonto olisi
synnyttänyt minut jonkunlaisena jätteenä. Miksi juuri minulle tämä
lappalaisnenä? Juuri minulle tämä neekerin turpa, nämä hottentotin
silmät? Totisesti, luulen, että luonto on kaikista ihmislajeista
kasannut kaiken inhoittavan ja pyöräyttänyt minut siitä. Kuolema ja
kirous! Kuka antoi sille valtakirjan pidättää minulta sen, minkä toinen
sai lahjaksi? Saattoiko joku lahjoa sen ennen veljeni syntymää? Tai
loukata sitä juuri ennenkuin minä sain elämän? Kuinka saattoi luonto
tehdä tehtävänsä näin puolueellisesti!
Ei, ei! Minä syytän sitä väärin. Antoihan se meille kekseliään hengen,
heittäessään meidät alastomina ja surkeina tämän valtameren,
_maailman_, rannalle. -- Uikoon ken osaa, ja hukkukoon ken on saamaton.
Se ei antanut minulle mitään mukaan, oma asiani on nyt, miksi tahdon
tulla. Kullakin on sama oikeus suurimpaan ja pienimpään, vaatimus
taittuu vaatimusta, vietti viettiä ja voima voimaa vasten. Ylivoimaisen
hallussa on oikeus, ja lakeinamme ovat voimiemme rajat.
Onhan tosin eräitä yhteissopimuksia, jotka on tehty maailman
verenkierron järjestämiseksi. -- Kunniallinen nimi: todellakin,
tuottoisa raha, jolla voi mainiosti harjoittaa kaupustelua, kun vain
osaa hyvin sen taidon. -- Omatunto: no jaa, hauska räsy-ukko varpusten
pelättinä kirsikkapuista -- sekin kekseliäästi sommiteltu vaihtopaperi,
joka päästää vararikkoisenkin pulasta.
Todellakin, hyvin kiitettäviä keksintöjä pitämään narreissa vireillä
kunnioitusta ja painamaan roskaväkeä tohvelin alle, jotta taitomiehillä
on sitä mukavampi olo. Epäilemättä sangen hupaisia laitoksia! Ne
näyttävät minusta aivan niiltä aidoilta, joilla alustalaiseni sangen
ovelasti saartavat peltonsa, niin ettei muka yksikään jänis, ei
pahaisinkaan jänisjussi pääsisi yli; -- mutta armollinen herra
kannustaa ravuriaan ja ajaa keinuen tuhotun viljan yli.
Jänis parka! On todella surkeata näytellä jäniksen osaa tässä
maailmassa. -- Mutta armollinen herra tarvitsee jäniksiä!
Niinpä ripeästi eteenpäin! Ken ei mitään pelkää, hän ei ole voimaltaan
vähäisempi kuin se, jota kaikki pelkäävät. Nykyään on tapana pitää
housunlahkeissa solkia, joilla ne mielen mukaan väljennetään ja
tiukennetaan. Leikkautammepa itsellemme uusinta kuosia noudattelevan
omantunnon, jotta lihoessamme voimme sitä mielemme mukaan väljentää,
kun puemme sen yllemme. Mitä me siihen voimme? Menkää räätälin luo!
Olen kuullut jaariteltavan laveasti niin sanotuista _verisiteistä_,
jotka voisivat vanhan kansan mieheltä panna pään pyörälle. -- Tuo on
sinun veljesi -- se merkitsee samaa kuin: hän on paistettu samassa
uunissa missä sinäkin, siksi hän olkoon sinulle pyhä. Tarkastakaapa
joskus lähemmin tuota nurinkurista johtopäätöstä, tuota hassua
väitettä, joka kimpoaa ruumiillisesta sukulaisuudesta sielujen
sopusointuun, samasta kodista tunteen yhteyteen, yhtäläisestä ruuasta
yhtäläisiin taipumuksiin! -- Mutta edelleen: tuo on isäsi! Hän on
antanut sinulle elämän, sinä olet hänen lihaansa ja vertansa, -- hän
olkoon siis sinulle pyhä! Taas viekas johtopäätös. Haluaisin sentään
kysyä, _miksi_ hän teki minut? Eihän toki rakkaudesta minuun, josta
vasta piti tuleman "minä"? Tunsiko hän minua, ennenkuin teki minut? Tai
ajatteliko hän minua, käydessään luomaan minua? Tai toivoiko hän minua
silloin, kun teki minut? Tiesikö hän, mikä minusta oli tuleva? Sitä en
toivoisi hänestä, sillä silloin minä rankaisisin häntä siitä, että hän
kuitenkin teki minut. Olenko hänelle kiitoksen velkaa siitä, että
minusta tuli mies? Yhtä vähän kuin voisin soimata häntä, jos hän olisi
tehnyt minusta naisen. Voinko tunnustaa rakkauden, joka ei perustu
kunnioitukseen minun _minuuttani_ kohtaan? Voisiko olla kunnioitusta
minun minuuttani kohtaan, kun se pitäisi syntyä juuri siitä, minkä
edellytys se olisi oleva? Missä piilee nyt pyhyys? Itse siinä
toimituksessako, josta minä synnyin? -- Ikäänkuin se olisi enempää kuin
eläimellisen himon eläimellistä tyydyttämistä. -- Vai piileekö se ehkä
tämän toimituksen tuloksessa, mikä kuitenkaan ei ole muuta kuin
rautainen välttämättömyys, jota niin mielellään vältettäisiin, ellei se
vaatisi lihan ja veren halujen kieltämistä. Pitäisikö minun muka puhua
hänelle hyviä sanoja siksi, että hän rakastaa minua? Se on hänen
turhamaisuuttaan, kaikkien taideniekkain yhteistä perisyntiä: hehän
pöyhkeilevät teoksestaan olipa se kuinka tökerö tahansa. -- Siinä,
nähkääs, onkin koko noitakeino, minkä te peitätte pyhään sumuun,
käyttääksenne väärin pelkuruuttamme. Sallisinko minäkin talutettavan
itseäni siinä kuten pojanvesaa?
Heipä hei, ripeästi siis toimeen! -- Tahdon ympäriltäni kitkeä pois
kaiken, mikä estää minua saamasta _herran_ oikeuksia. _Herra_ minun
täytyy olla ottaakseni väkivallalla sen, minkä saavuttamiseen minulta
puuttuu rakastettavuutta. (Poistuu.)