FRANS. En, en toki! -- Poikaanne teidän ei pidä kiroaman. Ketä kutsutte
pojaksenne? Häntäkö, jolle annoitte elämän, vaikka hän käyttää kaiken
taitonsa lyhentääkseen teidän elämänne?
V. MOOR. Oh, se on liiankin totta! Tuomio käy näin ylitseni. Herra
käyttää häntä aseenaan.
FRANS. Näettekö, kuinka lapsenomaisesti lempilapsenne teitä kohtelee!
Hän kuristaa teidät isällisellä osanotollanne; surmaa teidät
rakkaudellanne, lahjoo isänsydämenne, antaakseen vain armoniskun
teille. Kun teitä ei enää ole olemassa, niin hän on tilustenne herra,
viettiensä kuningas. Pato on murrettu ja hänen himojensa virta voi nyt
tulvailla vapaasti. Ajatelkaa kerran itse olevanne hänen asemassaan!
Kuinka monasti hänen täytyykään toivoa isänsä maan alle -- kuinka usein
veljensä --, jotka ovat niin armottomasti hänen hulttiomenonsa tiellä.
Mutta onko se rakkautta rakkaudesta? Onko se lapsen kiitollisuutta isän
lempeydestä? Se, että hän hetken irstaalle nautinnolle uhraa kymmenen
vuotta teidän elämäänne? Se, että hän hekumallisessa tuokiossa heittää
peliin isiensä maineen, joka on jo seitsemän vuosisataa pysynyt
saastumatta? Sellaistako sanotte pojaksenne? Vastatkaa: sanotteko
sellaista pojaksenne?
V. MOOR.
Säälimätön lapsi, mutta minun lapseni, minun lapseni sentään!
FRANS. Rakas, suloinen lapsi, jonka ainainen pyrintö on päästä
isästään. -- Kunpa te oppisitte ymmärtämään, kunpa suomukset
putoaisivat silmistänne! Mutta teidän laupeutenne tukee välttämättä
hänen irstauttaan, teidän suojeluksenne antaa sille oikeutusta.
Totisesti, te vieritätte kirouksen pois hänen päänsä päältä; teidän
päällenne, isä, teidän päällenne se tuomiona lankeaa.