FRANS. Tiedän ne hyvin. Niistähän juuri puhuin. Se hengen tulisuus,
mikä hehkuu pojassa, sanoitte te aina, joka saa hänet niin alttiiksi
kaiken suuruuden ja kauneuden vaikutuksille; tuo avonaisuus, mikä
kuvastaa sielua hänen silmissään, tuo tunteen herkkyys, joka sulattaa
hänet aina tuskaa nähdessään kyyneleiseen osanottoon, tuo miehenmieli,
joka ajaa häntä kiipeämään satavuotisten tammien latvaan ja ojien ja
paalutusten ja vuolaitten virtojen yli kiitämään -- tuo lapsekas
kunnianhimo, tuo voittamaton itsepäisyys sekä kaikki nuo kauniit,
loistavat avut, jotka orastivat hänessä ja näyttivät hänet isänsä
pojaksi, tekevät hänestä kerran --- niin toivottiin -- ystävälle
lämpimän ystävän, kunnon kansalaisen, sankarin, _suuren, suuren_
miehen. -- Näettekö nyt, isä! Tulinen henki on kehittynyt, laajennut,
kantanut jaloja hedelmiä. Katsokaas kuinka tuo avonaisuus on kuontunut
röyhkeydeksi, katsokaas kuinka tunteen herkkyys kuhertaa hempeänä
keimailijain edessä, kuinka se on altis jonkun Frynen suloille!
Katsokaas kuinka tuo tulinen nerous on kuudessa lyhyessä vuodessa
polttanut hänen elämän-öljynsä niin tarkoin, että hän kummittelee
elävänä, ja ihmiset tulevat ja sanovat häpeämättä: c'est l'amour qui a
fait ça! [Rakkaus se on tehnyt tämän!] Ah, katsokaas, kuinka se rohkea,
yritteliäs älypää tahtoo suorittaa suunnitelmia, joiden rinnalla
Cartouchen ja Howardin urotyöt menevät mitättömiin! Ja kunhan nämä
ihanat oraat ehtivät kasvaa täyteen mittaansa, -- mitä täydellistä
voimmekaan odottaa hänen varhaisesta iästään huolimatta! -- Ehkäpä
koette, isä, vielä sen ilon, että saatte nähdä hänet johtamassa
urhoparvea, joka hallitsee metsien pyhää hiljaisuutta ja keventää
väsyneen vaeltajan matkataakan puoleen, -- ehkäpä saatte vielä ennen
hautaan vaipumistanne tehdä pyhiinvaellusretken hänen muistopatsaansa
luo, jonka hän on itselleen pystyttänyt maan ja taivaan välille, --
ehkäpä, oi isä, isä, saatte etsiä itsellenne toista nimeä, sillä
muutoin teitä osoittelevat sormillaan katupojat ja kamasaksat, jotka
ovat Leipzigin torilla nähneet herra poikanne kuvan.
V. MOOR. Ja sinäkin, rakas Frans, sinäkin? Voi lapseni, miten he
tähtäävätkin -- suoraan sydämeeni!
FRANS. Näette, että minä osaan olla sukkelakin, mutta minun
sukkeluuteni on kuin skorpionin pistos. -- Ja sitten tuo kuiva
arki-ihminen, kylmä, puiseva Frans, -- ja mitä nuo kaikki nimittelyt
ovatkaan, joihin vastakohtaisuus hänen ja minun välillä yllytti teitä,
kun hän istui sylissänne tai nyppi poskeanne --, hän kuolee kerran
kotinurkkiinsa ja lahoo ja unhoittuu, kun sen sijaan tämän yleisneron
maine kiitää Pohjoisnavalta hamaan Etelänavalle. Haa, kätensä ristii
tuo kylmä, kuiva, puiseva Frans, kiittäen sinua, taivas -- ettei ole
hänen kaltaisensa!
V. MOOR. Suo anteeksi, lapseni; älä suutu isään, joka näkee pettyneensä
toiveissaan. Jumala, joka Kaarlen kautta lähettää minulle kyyneliä,
käyttää sinua, rakas Frans, pyyhkimään ne silmistäni.
FRANS. Niin, isä, hän pyyhkii ne silmistänne. Fransinne uhraa elämänsä
teidän elämänne pitennykseksi. Teidän elämänne on se oraakkeli, jolta
minä ennen kaikkea kysyn neuvoa siitä, mitä aion tehdä, se peili, jossa
minä kaikkea tarkastan, -- ei mikään velvoitus ole minulle niin pyhä,
etten sitä oitis rikkoisi, jos on kallis henkenne kysymyksessä. --
Uskotteko sanani?
V. MOOR. Sinulla on vielä suuria velvoituksia hartioillasi, poikani --
Jumala sinua siunatkoon siitä, mitä olit ja vasta olet minulle.
FRANS. Sanokaahan nyt minulle: jos teidän ei olisi pakko kutsua tätä
poikaa omaksenne, ettekö olisi onnellinen mies silloin?
V. MOOR. Hiljaa, oi hiljaa! Kun kätilö toi hänet minulle, nostin hänet
taivasta kohti ja huudahdin: "Enkö ole onnellinen mies?"
FRANS. Senpä sanoitte. Entä nyt? Kadehditte kehnointa alustalaistanne
siksi, ettei hän ole tämän isä, -- teillä on murhetta niin kauan kuin
teillä on tämä poika. Se murhe kasvaa sikäli kuin Kaarlekin. Se murhe
kalvaa elämänne juuria.