niin oli sensijaan, niinkuin jo on mainittu, hänen puhtaasti
lyyrillinen tuotantonsa toisen runovihon ilmestyttyä kovin vähäinen.
Vuonna 1833 julaistiin Morgonbladissa ainoastaan kolme runoa:
Odotettu, Aatos ja Syyslaulu, 1834 vain Eloni, 1835 ei mitään. Vuonna
1836 on lehdessä taas useampia: Kukka ja Epäilevä vuoden alussa ja
syksyllä Sydämen aamu, Onnelle, Pyhäleikkuu, Vanhus ja Morsian.
Tietysti ei ole varmaa, vaikka on luultavaa, että nämä runot
sepitettiin samassa järjestyksessä missä ne painettiinkin, eikä
siis tästä järjestyksestä sovi vetää seikkaperäisiä johtopäätöksiä
runoilijan kehitykseen katsoen. Mutta yleensä huomaa useimmissa
näissä runoissa tunnelmia jotka selvästi eroavat toisessa runovihossa
ilmenevistä. Tarkotan etupäässä runoja Aatos, Syyslaulu, Elämäni,
Sydämen aamu, Onnelle ja Vanhus.
Niissä kaikissa on mietiskelyä ihmisen yleisestä kohtalosta, jota
runoilijan oma sielunelämä kuvastaa. Ja tämä kohtalo ei ole yleensä
valoisa. Aatoksen sitoo tomun ies, ihmiskukan kesän lento on yhtä
kiiru kuin ruusun, joka kukkii tuokion aikaa (Syyslaulu), elämä on
"taisto haudan äärellä, meno myrsky-merellä, pyrittävä pysty tie."
Kukan johdosta kysytään:
Noin kun suvikukan lailla
sulohon
nousee taistotta, mi mailla
armast' on,
miksi murhe, vaara maata
vainoaa,
miksi maa ei olla saata
rauhan maa?
Ja muissa mainituissa runoissa sävy on samankaltainen. Muistakaamme
senohessa, että 1835 julaistiin Pilven veikko ja 1836 Kuoleva soturi,
jotka nekin puhuvat ihmisen synkästä kohtalosta, kun hän "vaivaa vain
ja vaivataan".
Vaan ei siinä kyllin. Vuonna 1834 Runeberg lehdessään julkaisee
muutamia suorasanaisia mietelmiä, jotka miltei kaikki koskevat elämän
vastakohtia. Kaikesta tästä ei voi tulla muuhun päätökseen, kuin että
nämä vastakohdat ovat runoilijalle esiintyneet jyrkempinä kuin ennen.
Ja huomattava on että ristiriita ei nyt enää ole vain sisäinen, vaan
se esiintyy eri ihmistenkin välillä.
Tarpeetonta on sanoa että Runeberg nytkin miehuullisesti taistelee
sopusoinnun puolesta ja että hän sen saavuttaakin. Mutta on syytä
kysyä mikä on voinut aiheuttaa semmoiset tunnelmat.
Muistamme että Runebergia yliopistouralla kohtasi kaksi
vastoinkäymistä peräkkäin vuosina 1832 ja 1833. Molemmissa
tapauksissa hän joutui alakynteen senvuoksi, että hänen
kilpatoverillansa katsottiin olevan enemmän "virka-ansioita"
kuin hänellä, jota vastoin hänen aatteellista etevyyttään ei
otettu lukuun. Runeberg ei siitä valittanut; mutta kerrotaan että
kun hän tuli kotiin saatuansa tiedon konsistorin äänestyksestä
apulaisenvirka-asiassa, hän lausui, tarkottaen kilpahakijansa
väitöskirjaa: "semmoista roskaa olisi kai helppo pudistaa hiasta
milloin hyvänsä". Ja seuraavana vuonna (1834) hän kirjottaessaan
mietelmän "rikkaudesta ja oppineisuudesta" sanoo ettei joukko
kuolleita tietoja tee ketään todellisesti oppineeksi, jollei hän
niille tiedoilleen voi antaa elävää henkeä.
Luultavaa on siis että Runeberg yleensä tunsi edustavansa
aatteellisia pyrintöjä, joille ei yliopistossa annettu
tunnustusta; ja nuorisokin siitä oli pahoillaan. Vuoden 1834
lopussa hommasivat muutamat pohjalaiset vastalausetta teologian
apulaista Gadolinia vastaan, joka 1832 oli ollut Runebergin
kilpatoveri ja nyt oli hylännyt A.A. Laurellin -- Helsingin lyseon
johtajan -- professorinvirkaa varten julkaiseman väitöskirjan.
Vaikkei mielenosotuksesta mitään tullut, katsottiin yritystäkin
rikokselliseksi, ja seitsemän etevää pohjalaista tuomittiin
erotettavaksi yliopistosta puoleksi vuodeksi. Mutta osakunta antoi
kaikille rangaistuille arvolauseen "erinomainen ahkeruus ja _kaikissa
suhteissa_ vakava ja hyvä käytös". Tuomittujen joukossa olivat E.A.
Ingman, M.A. Castrén ja Lars Stenbäck.
Toisessakin kohden Helsinginaika näyttää avanneen Runebergin
silmät näkemään elämän vastakohtia. Topelius sanoo että yliopisto
oli Turussa ollut kirkon tyttärenä, mutta että kun se Helsingissä
oli joutunut tekemisiin hallinnollisen virkavallan kanssa, sitä
katsottiin kotiopettajattareksi ylhäisessä perheessä. Kirkon ylivalta
tietysti ei voinut tuntua painavalta ainakaan Runebergista, kun
sitä edusti lempeä arkkipiispa. Toista oli Helsingissä. Siellä
oli muodostunut ainakin jonkunlainen virka- ja sukuylimystö, ja
varsinkin Lauantaiseuran jäsenet varmaan monessa kohden tunsivat
että heitä ylenkatsottiin, ehkä vainottiinkin, he kun muka olivat
"haaveilijoita".
Tämäkin vastakohta esiintyy 1834 vuoden mietelmissä. Mainitaan, että
moni halveksii toista ulkonaisen hienouden puutteen takia, toinen
taas luulee että sievistelevän ryhdin ja tähtirinnan takana ei ole
muuta kuin turhamaisuutta, tyhjyyttä ja ylpeyttä. Ja kuvaavaa on se
keino, jolla Runeberg luulee tämän ristiriidan voitavan sovittaa. Se
tapahtuu kun molemmille selvenee korkeampia tarkotusperiä; silloin
ulkonaiset eroavaisuudet esiintyvät vain savuna ja varjoina, jotka
eivät mitään merkitse. Sillä "korkein on meitä kaikkia lähellä, ja
herätykset jaloon löytävät tiensä yhtähyvin hienon kuin karkeankin
puvun lävitse".
Mutta varmaan on vielä syvemmin Runebergiin vaikuttanut kolmas
vastakohta. Hän oli parhaasta vakaumuksestaan lausunut mielipiteensä
runouden tehtävästä ja senohessa Ruotsin kirjallisuudesta. Mutta
hänen tarkotustansa ymmärrettiin väärin, ei ainoastaan Ruotsissa,
vaan Suomessakin. Kun hän oli sanonut vallitsevain mielipiteiden
saattavan vaikuttaa haitallisesti, jos uusi omintakeinen nero
syntyisi, niin viitattiin Ruotsin puolelta siihen että hän muka
piti itseänsä semmoisena nerona, ja että hän tahtoi alentaa Ruotsin
runoilijoita kohotaksensa itse sitä ylemmäksi. Samoin oli Tegnérillä
monta ihailijaa Suomessakin, ja hyökkäys häntä vastaan loukkasi
heitä. Pohjalais-osakunnassakin keskusteltiin 1834 siitä oliko
Tegnériä Morgonbladissa oikein arvosteltu, ja enemmistö kallistui
Runebergin vastustajain puolelle. Yksin hänen likeisimmässä
tuttavapiirissään syntyi asiasta eri mieliä. Cygnaeus, arvostellessaan
1837 Hirvenhiihtäjiä ja Hannaa, puhui vielä tästä seikasta ja moitti
Runebergia noista arvosteluista; ja Ahlstubbekin sanoi silloin että
Runeberg "ansaitsi kuritusta" niistä. Sitä kiihkeämpi oli siis
varmaan taistelu kohta kirjotusten ilmestymisen jälkeen.
Hyvin valaisevaa on mitä rouva Runeberg syksyllä 1836 kirjottaa,
saatuansa tiedon eräästä Ruotsissa ilmestyneestä hyvin kiivaasta
vasta-arvostelusta, jossa muun muassa monta Runebergin lausetta
oli vääristelty. Kirjotus on, sanoo hän, "täynnä haukkumisia, ja
luultavasti useimmat katsovat sitä hyvin ansaituksi. Mutta se ei
ensinkään Runebergia huolestuta." Ja seuraavana vuonna hän samaten
kertoo että Runeberg vain nauraa, kun hän itse suuttuu siitä että
"torutaan häntä".
Varmaan ei siis Runeberg omasta puolestaan paljon välittänyt noista
hyökkäyksistä; mutta tuntuihan luultavasti kuitenkin katkeralta
etteivät ystävätkään häntä ymmärtäneet. Ja kuvaavaa on siis että
hän tässäkin kohden 1834 vuoden mietelmissä lausuu ajatuksensa,
puhuessaan ihmisten "mielinnästä" tahi "mausta". Jos joku sanoo:
"minun mielestäni" on asia niin tahi näin, niin se ei merkitse muuta
kuin: niin vaillinainen on tässä asiassa sävelkorvani, etten siitä
tiedä juuri mitään. Mielintä katoaa tietämisen tieltä, niinkuin
hämärä auringon tieltä, eikä tuhansien yksilölliset mielinnät
yhden yksilön tietoon verrattuina merkitse enempää kuin tuhannen
silmätautisen arvelut esineen ulkomuodosta merkitsevät verrattuina
yhden selvästi näkevän silmän päätökseen siitä.
Tämmöinen lause on sitä merkillisempi, koska Runeberg 1832 oli
lausunut vakaumuksenaan että kaikki näkevät mitä runoilija näkee.
"Ettei ihminen ole kaikkea, eikä näe kaikkea, se tulee siitä että
monet tahi kaikki aatteet piilevät hänen tietoisuudessaan niinkuin
koskemattomat säveleet soittokoneessa. Jos siis jollakulla on puhdas
ja selvä käsitys aatteesta, luonnon ilmestysmuodosta, ja jos hän
voipi inhimillisen välityksen avulla esittää sen kauneuden, niin
vastaavat tuhannen tuhannet sydämet hänen antamaansa säveleeseen,
ja hänestä tulee heille henkinen Kolumbus, ja ihmiskunta on hänen
kauttansa löytänyt uuden maailman, joka kyllä oli ennenkin olemassa
sen piirin sisällä, mutta yöhön verhottuna."
Nyt hän nähtävästi on huomannut etteivät ihmiset niinkään helposti
ymmärrä todellista kauneutta; ja hänen arvostelunsakin tulevat nyt
paljoa harvalukuisemmiksi sekä koskevat parhaasta päästä runoilijoita
joita hän ihailee. Merkillisiä ovat etenkin, toisiinsa verrattuina,
hänen lausuntonsa Franzénista.
Vuonna 1832 hänestä Franzén on jäljittelemätön nero, kaikkien
tunnustama. Vuonna 1833 asetetaan Vanha soturi vastakohdaksi Beskowin
runoelmalle Ruotsin esi-isät eikä yleisön sanota aavistavankaan
kuinka paljoa etevämpi edellinen on. Vuonna 1835 Runeberg eräässä
mietelmässään koettaa _selittää_ Franzénin runoelmien viehätystä,
jonka hän sanoo olevan voiman ja tunteen sopusointuisessa yhdynnässä.
Mutta 1836, kun hän kirjottaa Franzénin teosten viidennestä osasta,
hän aluksi antaa "lukuisan perheen isän" lähettää Morgonbladille
kirjeen, jossa kirjottaja kertoo rakastavansa kirjallisuutta ja ennen
muita Franzénia. Jo nuoruudessaan hän on tätä runoilijaa ihaillut.
"On kuitenkin monta kertaa vielä vanhoilla päivillänikin tapahtunut,
että minä lukiessani tai kuullessani jotain näistä lauluista, olen
luullut niihin vasta ensi kertaa todellisesti tutustuvani. Olen
tämän johdosta usein itsekseni tehnyt väitteen, joka monen mielestä
epäilemättä on oleva omituinen, mutta joka aina on näyttänyt minusta
selvältä ja todelliselta, sen nimittäin, että kaikista ruotsalaisista
runoilijoista Franzén on se, josta on vaikein päästä oikein selville,
jota on vaikein oppia oikein tuntemaan." Lapsikin ymmärtää häntä
tavallaan; "mutta oikein tajutaksensa sitä taivaallista viattomuutta
ja puhtautta, joka on hänen laulujensa sekä pinnalla että syvyydessä,
siihen vaaditaan, paitsi lapsen turmeltumatonta sielua, myöskin
pitkän elämän koottua viisautta, kokemusta joka on tutkinut elämän
häikäiseväisyyttäkin, tunnetta joka liiottelusta ja teeskentelystä on
yhä suuremmalla rakkaudella palannut iäti tyyneen, raikkaaseen ja
iloiseen luontoon."
Sentähden hän on useasti lukenut Franzénin runoja uudestaan ja
"joka kerta ymmärtänyt ne paremmin, ja kuta selvemmäksi oma
olentoni on kehittynyt, kuta lohdullisemmaksi ja tyynemmäksi oma
sieluni on käynyt, sitä syvempiä rauhan ja kauneuden vastineita
olen niistä löytänyt." Ei ole siis mitään lastenleikkiä ymmärtää
Franzénia; päinvastoin "vain se voipi häntä oikein ymmärtää ja
arvioida, joka koettuansa vaiherikkaassa elämässä harhatulia ja
virvatulia, erehdyksiä, intohimoja, taisteluja ja rikoksia, saattaa
voitonriemuisin sydämin luoda katseensa siihen enkelien asumaan
maailmaan, minkä hän meille avaa."
Eikö kaikista näistä lausunnoista sovi päättää että Runeberg juuri
näinä vuosina on itse tuntenut elämänkokemuksensa rikastuneen ja
syventyneen?
Ja kun hän puhuu palaamisesta liiottelusta ja teeskentelystä iäti
tyyneen, raikkaaseen ja iloiseen luontoon, niin eikö tämä selvästi
viittaa hänen samanaikaiseen tuotantoonsa? Toiselta puolen hän
kertomuksissaan palasi lapsuutensa maailmaan, toiselta puolen hän
Hannassa -- joka ilmestyi painosta kuukautta myöhemmin kuin viimeksi
mainittu kirjotus Franzénista -- todellakin "avasi meille enkelien
asuman maailman". Vieläpä pastorikin toisen laulun alussa viittaa
erääseen runoon, jonka "rakas laulaja" Franzén on sepittänyt.
Varmaan Runeberg siis myöskin itse on tuntenut että hän
"voitonriemuisin sydämin" saattoi katsella tuohon kirkastetun
luonnon maailmaan. Elämän ristiriidoista hän on Hannassaan, niinkuin
alkurunossa sanotaan, "etsinyt rauhan toivossa parempaa maailmaa". Ja
tätä arvelua vahvistavat samana syksynä julaistut runot, varsinkin
Pyhäleikkuu, missä peltomiehestä sanotaan:
Vaan kas, jo käy hän majastaan.
Mi rauha, riemu kasvoillaan!
Pois maiset murheet, murtelut
kuin arkivaatteet riisutut.
Samoin runossa Onnelle:
Taiat taivon, riemun tarhain,
valo, rauha, rakkaus,
kaikki oli, kaikk' on parhain
mulla elon rikkaus.
Ja runoilijasta on luonnollista ettei onni voi kaikkia muistaa; vain
ikäänkuin leikillä hän lopettaa:
Tomun vieno, heikko tytti,
mullekin jo hymys suo!
Lopuksi runo Vanhus esittää sekin elämän taisteluissa saavutettua
rauhaa.
Mutta kun nämä runot julaistiin, oli Runeberg jo päättänyt hakea
lehtorin virkaa Porvoossa. Ettei hän keveällä mielellä tätä päätöstä
tehnyt on helppo ymmärtää. Mutta jos olemme oikein selittäneet
hänen mielentilansa, niin on sentään luultavaa ettei hän katsonut
vain aineellista toimeentuloa, vaan että hän ei enää viihtynyt
Helsingissä. Hän oli nähnyt ettei se ollut "rauhan maa"; ja on
hyvin mahdollista että yliopiston opettajan toimikaan ei enää häntä
viehättänyt niin paljon kuin ennen. Kun hänen likimmät ystävänsä
eivät häntä ymmärtäneet, mitä sitten muut?
Mutta katkeralla mielellä hänen ei tarvinnut erota yliopistosta.
Konsistorissa ehdotti professori Gabriel Rein vuoden 1836 viimeisenä
päivänä, että Runebergille hankittaisiin ylimääräinen apuraha
nautittavaksi niin kauan kuin hän jäisi yliopistoon eikä olisi saanut
muuta samanpalkkaista virkaa. Kaikki konsistorin jäsenet paitsi kolme
yhtyivät ehdotukseen, mutta Runeberg, joka jo oli ehtinyt tulla
lehtoriksi nimitetyksi, pyysi itse että asia saisi raueta. Sillä hän
sanoi olevansa epävarma siitä mitä vaatimuksia hänelle semmoisen
apurahan johdosta asetettaisiin, eikä hän siis voisi tietää sitäkään,
täyttäisikö hän niitä vaatimuksia. Vastoinkäymisiinsä yliopistossa
hän ei sanonut yliopistollisia viranomaisia syypäiksi, ja hän lausui
ilonsa siitä että tuo ehdotus kaikille osottaisi yliopiston tehneen
hänen hyväkseen kaikki mikä suinkin oli voitu tehdä.
Nuorisokin osotti kaipaustansa senjohdosta että Runeberg sen jätti.
Toukokuun 8 päivänä 1837 oli jäähyväisjuhla, johon Stenbäck oli
kirjottanut runon, ja jossa innostuneita puheita pidettiin. Runeberg
sanoi aina säilyttävänsä rakkaassa ja kiitollisessa muistossa
yliopiston, "johon hän oli kuulunut viisitoista vuotta, ja jossa hän
oli oppinut katselemaan elämää valoisasti eikä synkästi". Kun lopuksi
laulettiin Lähde ja tultiin paikkaan "Ja peilin toki pilvet nuo
valaisee, tummentaa", niin Runeberg keskeytti laulajia sanoen:
-- Ei, ei, katsokaa vain peiliin. Jos se on puhdas, niin ei mikään
pilvi sitä tummenna, onhan siinä valo itsessään.
24.
Porvooseen Runeberg pian koteutui. Hänellä oli nyt ainakin varma,
jos kohta niukka tulolähde, ja hän oli itse sanonut että "lintukin
tarvitsee viheriän oksan laulaaksensa". Säntilliseen koulutyöhön
hän oli jo ennen tottunut, eikä tuo työ häntä kovin rasittanut:
lehtorina hänellä oli vain kymmenkunta viikkotuntia. Pelkkää iloa
tosin ei opettajantoimi hänelle tarjonnut. Kurinpito oli lukiossa
huono, oppilaat katsoivat pyhäksi oikeudekseen olla poissa tunneilta
niin usein kuin vain tahdottiin, ja jos joku liian vähän käytti
tätä oikeutta, pidettiin häntä huonona toverina; hän muka hieroi
opettajain suosiota. Muissakin kohden nuorison tavoissa oli moitteen
sijaa. Runeberg, parin muun opettajan kanssa, koetti parastansa
saadakseen aikaan muutosta, mutta tämä onnistui vain vähitellen, ja
koviakin selkkauksia välistä syntyi. Pääasiallisesti välit kuitenkin
olivat ystävälliset, ja Runeberg saavutti useimpien oppilaittensa
rakkauden ja ihailun.
Kotiolotkaan eivät olleet suruja ja huolia vailla. Kivulloisuus
vaivasi vähä väliä runoilijaa ja hänen vaimoansa, ja vähitellen
lisääntyvän perheen tarpeet vaativat tarmokasta työtä. Eikä
Runeberg, tottunut kun oli täyttämään nurkumatta velvollisuutensa,
vieronut lisätyötä: muutamia vuosia hän toisen lehtorin kanssa
ylläpiti lukioon valmistavaa koulua. Huolet kuitenkin melkoisesti
huojentuivat kun vuonna 1839 hänelle suotiin yleisistä varoista
tuhannen paperiruplan vuotuinen apuraha. Kuka oli siitä nostanut
kysymyksen, sitä ei tiedetä; Runeberg itse ei asiasta tietänyt
mitään ennenkuin se oli korkeimmassa paikassa päätetty, eikä silloin
enää käynyt kieltäytyminen sitä vastaanottamasta, niinkuin hänen
itsenäisyydentuntonsa muuten ehkä olisi käskenyt hänen tehdä.
Vuonna 1838 kuoli rouva Runebergin äiti ja jätti tyttärelleen
perinnöksi pienen summan. Se oli avuksi, kun Runeberg samana vuonna
osti pienen talon, joka maksoi, nykyisessä rahassamme laskettuna,
2,400 markkaa. Pysyvä kesäasuntokin, vaikka vuokrattu, saatiin
samasta vuodesta alkaen Kroksnäsin tilalla, jonne oli Porvoosta noin
seitsemän kilometrin matka eteläänpäin.
Näin elettiin hiljaisesti ja vaatimattomasti. Kroksnäsissä Runeberg
melkein kokonaan antautui metsämiehen ja kalastajan toimiin eikä ensi
aikoina mitään kesällä kirjottanut. Lukukausinakin hänen oli helppo
päästä ulos luontoon, mielitöihinsä, ja kuinka ahkera metsämies hän
oli näkyy siitä että hän hankki vaimollensa ketunnahkaturkin
tappamalla 28 kettua. Mutta niin innostunut kuin hän tämmöisiin
toimiin olikin, hän aina piti huolta siitä ettei hän riistalle
tuottaisi tarpeettomia kärsimyksiä. Jos hän esimerkiksi oli ampunut
vesilintua ja tämä piiloutui ruovikkoon, niin hän ei jättänyt sitä
sinne puolikuolleena, vaan etsi sitä usein suurella vaivalla,
voidaksensa lyhentää sen kärsimykset. Samoin hän aina tappoi kalat
kohta kun oli ne pyydystänyt.
Hänen vaimollensa oli sekä kalastus että metsästys ja varsinkin
koirat vastenmielisiä. Runeberg sentähden ei pitänyt koiria muuten
paitsi milloin hän oli saanut niitä lahjaksi. Ja kun kerran
semmoinen lahjakoira oli säikähyttänyt rouva Runebergia, niin että
hän sairastui, niin runoilija hänen tietämättään ampui uskollisen
Skarpinsa kuoliaaksi.
Porvoolaisiin Runeberg pian tutustui. Tosin kirjottaa hänen vaimonsa
vielä syyskuussa 1837: "Viihtyykö Runeberg täällä vai ei, sitä on
minun vaikea sanoa. Tiettävästi hän paljon kaipaa, sillä olihan hän
sydämensä pohjasta kiintynyt tuohon tosiaan tavattoman elähyttävään
eli sivistävään ja sivistyneeseen henkeen, joka eli niissä nuorissa
miehissä, joiden kanssa hän siellä seurusteli." Mutta hän lisää heti:
"mutta toiselta puolen hän on siinä kohden onnellinen, että voi
kiintyä kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin harrastuksiin".
Runeberg itse sitävastoin kertoi myöhemmin että hänellä, ensimäisinä
Porvoon aikoinaan oli tapana sanoa helsinkiläisille, kun he tulivat
Porvooseen:
-- Tulette tänne pääkaupungista senaatin linna hännystakkina ja
yliopistorakennus housuina, ja olette olevinanne aika mahtajoita,
mutta minä sanon teille, että on täällä vuorien takanakin ihmisiä.
Hänen vaimonsakin, joka kuitenkin näyttää kaivanneen Helsinkiä
enennän koin hän, valittaa vähän myöhemmin että entiset
Helsingin-ystävät olivat "sielultaan vanhentunet".
Tämmöisistä lauseista ei voida tulla muuhun päätökseen kuin että
Porvooseen muuttaminen oli Runebergille onneksi. Helsingissä,
varsinkin jos hän olisi jatkanut sanomalehtitointaan, hän varmaankaan
ei olisi saanut samaa rauhaa kuin täällä, eikä olisi voinut säilyttää
sitä tosi- ja yleisinhimillisyyden harrastusta, joka oli hänelle niin
ominainen ja niin tärkeä. Hän olisi sensijaan helposti kiintynyt
liian paljon johonkin erikoisharrastukseen tahi yhtynyt johonkin
niistä erisuuntaisista ryhmistä, joita nyt vähitellen muodostuu.
Porvoossa hän sitävastoin ei seurustellut vain yhteen luokkaan tahi
suuntaan kuuluvien henkilöiden kanssa, vaan hänellä oli tilaisuus
tutustua mitä erilaisimpiin ihmisiin, tutkia heidän omituisuuksiaan
ja tehdä heille tapansa mukaan ystävällisiä kujeitaan. Erittäinkin
hän kiintyi tullinhoitaja Dreilickiin ja tilanomistaja Dunckeriin.
Edellisestä hän myöhemmin sanoi:
-- Tulin tänne korkeasti oppineena maisterina, luullen olevani
jotakin; mutta vasta hän, syntinen ja publikaani, opetti minut
ihmiseksi.
Tietysti eivät Runebergin ja hänen Helsingin-ystäviensä välit sentään
rikkouneet. Helsingissä käydessään Runeberg saattoi olla varma
siitä että hänet otettiin ihastuksella vastaan, varsinkin nuorison
piirissä; ja yhä useammin ja useammin tulivat ensiksi samanikäiset,
vähitellen nuoremmatkin yliopistomiehet Porvooseen nauttiaksensa
Runebergin seurasta. Usein seurustelua silloin, samoinkuin ennen
Lauantaiseurassa, jatkettiin illasta aamuun asti, ja nyt oli
Runeberg sen keskustana, lausuen syvämietteisiä sanoja ei ainoastaan
taiteestaan, vaan kaikista elämän kysymyksistä. Ei hän kuitenkaan
tahtonut keskustelua hallita: päinvastoin hänellä oli, niinkuin hänen
rouvansa sanoo, ihmeteltävä taito "saada ihmiset tulistumaan",
avaamaan sydämensä ja lausumaan mitä ehkä muuten eivät olisi
uskaltaneet tuoda ilmi.
Näin oli Runeberg tosin ulkonaisesti luopunut kaikesta
johtajantoimesta: hän ei enää julkisesti lausunut mielipiteitään
muuten kuin runoelmissaan, eikä pyrkinyt vaikuttamaan muihin kuin
niihin jotka itse hakivat hänen seuraansa. Mutta näille hän oli
henkinen johtaja, ja täten hän pysyi isänmaallisen kultuurikehityksen
huipulla. Ja juuri tämä asema oli hänelle sopiva: häiritsemättä
hän saattoi runollisesti selvitellä kysymyksiä jotka olivat ajan
pyrkimysten perusteena, mutta joihin muut, päivän hyörinässä toimien,
eivät ehtineet kyllin syventyä. Saatuansa Helsingissä elävän tunnon
elämän ristiriidoista hän nyt saattoi antautua niiden runolliseen
sovittamiseen.
Yksi semmoinen ristiriita ikäänkuin tunkeutui häneen: se oli
uskonnollista laatua, herännäisyyden aikaansaama.
Sill'aikaa kun sivistyneihin vaikuttivat yhdeksännentoista
vuosisadan suuret henkiset liikkeet, oli kansa nukkunut. Mutta se
suuri vastavirta, joka kohtasi edellisen vuosisadan järkiperäisyyttä,
se esiintyi vihdoin kansassakin ja sai varsin oikean nimen:
_herännäisyys_. Sillä herätys, mahtava sielunvoimien herätys, tämä
liike todellakin oli.
Mutta luonnollista oli että liike pian esiintyi hyökkäävänä.
Papit olivat vielä useissa paikoin vanhalla kannalla: kristinoppi
oli heistä pääasiallisesti järkiperäistä siveysoppia, mutta syvempää
tunne-elämää he pelkäsivät, sen helmassa muka "fanatismi" voisi
rehottaa. Kun nyt tuo tunne-elämä vaati tyydytystä, ja kun kansa
rupesi kokoontumaan yksityisiä hartaushetkiä viettämään, niin
tätä katsottiin ulkonaiselle järjestykselle vaaralliseksi, jopa
vallanpitäjät välistä vainusivat noissa liikkeissä valtiollista
kapinallisuuttakin. Ja kun sitten heränneitä vastaan ryhdyttiin
käräjöimiseen ja rankaisemiseen, niin liike tietysti siitä vain yhä
enemmän kiihtyi.
Tästä syystä ja itse liikkeen luonteesta johtui jyrkkä ristiriita
"uskovien" ja "uskottomien" välillä. Valtaava tunne, joka tietää
harrastavansa suurta, ylevää tarkotusta, se ei tingi: kaikki tahi
ei mitään on sen tunnussana. Varsinkin on niin laita silloin kun
harrastus täyttää ihmisen koko henkisen toimialan. Ja siihen aikaan,
niinkuin usein on mainittu, ei ollut mitään yhteiskunnallisia
harrastuksia: ihmisillä ei, niin sanoaksemme, ollut maallista
kotimaata, tahi se oli heillä vain aineellisten harrastusten
esineenä; sentähden taivaallinen kotimaa oli heille kaikki kaikessa.
Tavallansa sopii sanoa että Runebergkin oli jo ennen kokenut
aivan samaa: hänellekin oli taivaallinen kotimaa kerran ollut
kaikki kaikessa. Mutta hänen kehityksensä oli johtanut siihen, että
taivas oli hänelle esiintynyt maan päälläkin. Siihen oli hänet
vienyt ensiksi hänen sovinnollinen ja ihmisystävällinen mielensä,
toiseksi hänen valpas todellisuudentuntonsa ja kolmanneksi hänen
ankara velvollisuudentuntonsa. Tehdä työtä itse jalostuaksensa ja
tuottaaksensa lähimmäisillensä onnea -- se oli hänestä Jumalan
valtakunnan levittämistä.
Olemme nähneet että kysymys Jumalasta on esiintynyt hänelle hänen
runoilunsa alusta aina Hannaan asti. Hannassa ja Pyhäleikkuussa
näemme sen voiton, minkä hän on taisteluissaan saavuttanut. Nyt alkoi
herännäisyys juuri tähän aikaan vaikuttaa valtaavasti sivistyneeseen
säätyynkin, ja hän kuuli saarnattavan, että maallisella elämällä ei
ole mitään arvoa, ihmisen tulee elää vain taivasta varten.
Tämä oppi aiheutti "Vanhan puutarhurin kirjeet", jotka julaistiin
Helsingfors Morgonbladissa 1837 vuoden lopussa.
Merkillistä on nähdä kuinka kirjeissä esitetyn keskustelun lähtökohta
on todellisuudesta otettu.
Niiden arkkipiispan lapsenlapsien joukossa, joita Runeberg Paraisissa
oli opettanut, oli lahjakas tyttö, Maria Prytz, johon Runeberg oli
hyvin kiintynyt, ja joka näyttää olleen "korskan Marian" esikuva.
Eräänä kauniina kesäiltana vuonna 1836 hän oli Runebergiltä kysynyt:
-- Kumpiko on kauniimpi, taivas vai maa?
Mahdollista on että hän oli saanut tuon ajatuksen Atterbomin
runoelmasta Onnellisuuden saari, missä se myöskin esiintyy. Runeberg
oli silloin vastannut:
-- Toinen tarvitsee toista.
Mutta juuri saman kysymyksen sanotaan "puutarhurin" Roosan kerran
tehneen. Hän kuitenkin nyt, kun isä siitä muistuttaa, sanoo:
-- Ne sanat lausuin unessa, isä, unohtakaa ne nyt kun olen herännyt.
Tästä Runeberg saa tilaisuuden antaa isän lausua mielipiteensä. Isä
tempaa kauniin liljan maasta ja ripustaa sen puunoksaan, asettaen
hennon terän suojatonna kohti auringon säteitä. Kun se hetken perästä
jo on alkanut kellastua, hän sanoo:
-- Katso, äsken kasvoi tämä kukka alhaalla ja tunki juurensa alas
maahan, ja varjo ympäröi sen elämää ja tomu kosketti sen tomua;
mutta eikö sen olemuksessa ollut silloin enempi taivaallista kuin
siinä nyt on?... Jos se nyt olisi omin voimin irrottautunut siitä
paikasta, johon minun rakkauteni oli sen asettanut, ja heti kohta
puhdistuakseen pelkäksi ihanuudeksi eronnut maan tomusta ja noussut
auringon tuleen, pitäisikö minun sentähden rakastaa sitä?
Vastakohdaksi tämmöiselle maallisen elämän kuolettamiselle asetetaan
kuva siitä kuinka lilja eilen oli "kuollut umppuelämästään,
avatakseen tänään hopeavalkoisen teränsä". Se oli "pimeässä
kodissaan raikkaasti ja uskollisesti hoitanut lehtiänsä, kunnes
luonto huomasi ne kypsyneiksi päivää sietämään. Niin kuolee se, joka
kuolee elääksensä. Se ei ennen aikaansa tunkeudu ulos umpustansa,
vaan täyttää sen kauneudella ja elämällä, eikä se sitten heitä pois
lehtiänsä, vaan levittää ne ilossa ja valkeudessa."
Tämmöistä voi täydellä vakaumuksella puhua ainoastaan se joka itse
on ihmiskukkana kehittynyt samalla tapaa, täyttynyt kauneudella ja
elämällä ja levittänyt lehtensä ilossa ja valkeudessa. Ja kun kuulee
tämän uskontunnustuksen, niin ymmärtää vielä paremmin miksi Runeberg
niin ihaili Franzénia. Sillä tässäkin kohden on Franzén hänen
edelläkävijänsä: runoissa ja tieteellisissä kirjotuksissa hän edustaa
aivan samaa kantaa, viimemainituissa nimenomaan niitä vastaan, jotka
"fanaattisesti arvelevat" ettei maallisella elämällä muka ole mitään
arvoa.
Mutta vaikka Runeberg täten vastustaa heränneitten
maailman-ylenkatsomista, hän kuitenkin oivaltaa mitä siinä saattaa
olla suurta, ylevää. Jos ihminen pyrkii korkeampaan elämään, niin
hänelle avautuu "uusi maailma, rauhallinen ja hartautta täynnä",
niinkuin jos astutaan illalla ulos matalasta majasta katselemaan
tähtistä taivasta. Mutta silloin ihminen helposti joutuu kysymään
"tokko tuhannesta olennosta, jotka hänen ympärillänsä elävät, yksi
ainoakaan kohotaikse jokapäiväisyydestään elääksensä niinkuin hän".
-- Tätä samaa yksinäisyydentuntoa Runeberg varmaan on itse tuntenut
pyrkiessään sitä ihannetta kohti, jonka niin harvat oivalsivat.
Hyvin kuvaava onkin tuon kuvauksen jatko: "silloin pimenee hänen
sielunsa silmissä maa, ja ihmiskunta on hänestä vain aaltoileva
sieluton valtameri". Tämä viittaa aivan selvästi takaisin runoelmaan
Elämäni ja eteenpäin runoelmaan Turha toivomus -- molemmat mitä
personallisimpia Runebergin runoelmia.
Mutta jos kohta Runeberg täysin ymmärtää tämmöisen tunnelman, hän
ei kuitenkaan hyväksy siihen jäämistä. Se on hänestä kiusaus,
sillä "kaikki mitä on jalointa, tosinta ja pyhintä kelpaa keinoksi
kiusaajan kädessä. Ei sydäntä kiedota pahalla, vaan parhaimmalla."
Olisi sentähden pitänyt sanoa: "niin, se maailma, joka avautuu
minulle, on pyhä ja kallis, mutta oma majanikin on pyhä maailma,
sisaruksienikin silmät ovat kirkkaita, suloisia tähtiä, ja
vanhempieni sylissä on elämäni rikasta niinkuin täällä; opeta minua
rakastamaan, äläkä halveksimaan!"
Täten ratkaisee Runeberg suuren uskonnollisen kysymyksen täysin
luonteensa mukaisesti, mutta samalla niin että hän "sulaa yhteen
äärettömyyden kanssa" eikä pidä omaa yksilöllisyyttään pyrkimyksiensä
päämääränä. Ja jos vertaa tätä kuvausta Hannaan, niin huomaa selvästi
kuinka elämän ristiriidat nyt ovat hänelle astuneet paljoa jyrkempinä
näkyviin.
Muistamme että luonto Hannalle esiintyy mykkänä, täynnä kaihoa,
kunnes rakkaus selvittää sen arvotuksen; rakkauden valossa
katsottuna taas luonto on täynnä hymyileviä enkeleitä. Täällä luonto
esiintyy tosin ylevänä, mutta kolkkona ihmiselle joka eristyy
muista ihmisistä; ja sekin, luonnon äärettömyys, joka varmaan
Runebergin mielestä on "jalointa, tosinta ja pyhintä", sekin voi
olla kiusauksena, jos se eristyy siitä maailmasta, jossa elävä
rakkaus vallitsee, ihmiselämästä -- jota taas edustaa ennen kaikkea
perheellinen rakkaus.
Meidän aikaistemme lukijain kannalta katsoen odotettaisiin että
tämä Runebergin ylevä, sopusointuinen käsitystapa olisi hänen
aikalaistensa puolelta saanut osakseen täyttä tunnustusta. Mutta
kaukana siitä; ei sitä aina edes ymmärretty. Stenbäck kirjotti
"Vastauksen vanhalle puutarhurille", jossa hän muka kirjeiden saajana
sanoi että "puutarhurilla" ei ollut rahtuakaan tietoa siitä mitä
kristillisyys on, ja että hän vain tahtoi "nauttia maailmasta ilman
mitään korkeampaa huolenpitoa ja pyrkimystä". Sillä Stenbäckin
mielestä kristinusko vaatii syvää, oleellista ja perinpohjaista
mielen uudistusta, eikä Jumalalle ole olemassa kuin kaksi lajia
ihmisiä: kääntyneitä ja kääntymättömiä. Samalla hän valittaa sitä
että todellisen kristillisyyden osaksi aina tulee vihaa, katkeruutta
ja häväistystä.
Tähän Stenbäckin hyökkäykseen Runeberg vastasi kirjotuksella,
jota muodoltaan sopii sanoa riitakirjotuksen malliksi ja joka
sisällykseltäänkö on erittäin merkillinen.
Kun Stenbäck oli sanonut olevansa kirjeiden saaja ja julkaisija, niin
olisi kai moni lukija voinut luulla että hänen kirjotuksensa ilmaisi
alkuperäisen julkaisijan, siis Runebergin, mielipiteitä. Toiselta
puolen taas, jos katsottiin puutarhurin edustavan Runebergia, niin
Stenbäckin ankara tuomio puutarhurista oli Runebergille kovin
loukkaava. Molemmissa tapauksissa Runebergilla olisi ollut syytä
paheksua Stenbäckin hyökkäystä. Mutta lausumatta tästä suoranaisesti
mitään Runeberg pysyy omalla alallaan, jatkaen vastauksessaan omaa
kirjeissä esittämäänsä kertomusta. Oli, sanoi hän, aivan selvää
ettei se, joka oli kirjottanut "puutarhurille", koskaan ollut häntä
tuntenut, kirjottaja kun ei edes tietänyt ensiksi tuon puutarhurin
jo jonkun aikaa sitten kuolleen, ja toiseksi ettei hän ollutkaan
tavallinen puutarhuri, vaan eron saanut virkamies, joka oli
elämässään paljon kokenut. Ja tähän vastalauseeseensa sanoo Runeberg
tahtoneensa purkaa ja todella purkaneensakin "kaiken sen vähäisen
vihastuksen", jonka vastaus oli hänessä herättänyt.
Tyynesti ja maltillisesti Runeberg tosiaan sitten jatkaa, kertoen
tavanneensa puutarhurin vanhan palvelijan ja keskustelleensa
hänen kanssaan. Hän oli muka lukenut palvelijalle Stenbäckin
kirjotuksenkin, ja tämä oli vastannut vain:
-- Olkoon se kirjotettu. Kukin hakee parastaan omalla tiellään, mutta
hyvin tekee se joka ei tuomitse.
Tapaamme siis tässäkin kirjotuksessa sitä suvaitsevaisuutta, joka on
niin ominaista Runebergille. Mutta senohessa selitetään nyt tarkemmin
hänen käsityksensä "maailmasta ja Jumalan sanasta", luonnosta ja
uskonnosta. Molemmat ovat toisistaan erotettuina yksipuolisia, mutta
yhdistettyinä ne selittävät toisiansa. Eikä maailmaa ole katsottava
kadotetuksi ja Jumalaa vastaan sotivaksi. "On uskottava ja elävällä
vakaumuksella tunnustettava, että Sovittaja on poistanut särkymyksen,
että langenneen voima olla langenneena on murrettu... että Kristus on
pahan maailman voittanut."
Eikö tästä selvästi huomaa kuinka likeisesti runous ja uskonto ovat
toisiinsa liittyneet Runebergin elämänkatsomuksessa? Kristitty, joka
näkee maailman sovituksen valossa, mitä hän muuta on kuin runoilija,
joka tekee samoin?
Ja samaten Runebergin mielipiteet siitä kuinka saa tuomita
vertaistansa elävästi muistuttavat hänen kirjotustaan parodiasta.
Voimme arvostella ovatko toisen teot ja ajatukset sopusoinnussa
oikean kanssa. "Mutta kun tuo ajatus, tuo teko ei muodosta
ajattelevan tahi toimivan henkilön koko oleellisuutta, vaan on
siitä ainoastaan yksi ilmaus, niin oli selvää että se tuomio, joka
langetetaan tästä ilmauksesta, ei voi ulottua koko olemukseen. Ja kun
tämän olemuksen alalta iankaikkisesti on uutta löydettävissä, niin
ihminen ei kai myöskään voi riistää itselleen oikeutta tuomita muuta
kuin sitä mitä hän siitä on löytänyt, se on: hän voi tuomita henkilön
teot y.m., mutta henkilön itsensä tuomitseminen hänen tulee jättää
Jumalalle."
Ja lopuksi Runeberg nyt uskontoon katsoen terottaa mieleemme saman
perusaatteen joka hänen runoudessaankin miltei kaikkialla ilmenee:
uskonnossakaan ihminen ei saa olla itsekäs, ajatella vain omaa
autuuttaan. Sensijaan hän sanoo:
"Kristitty elää todellista elämäänsä uskossaan, rakkaudessaan,
ajatuksissaan ja teoissaan. Uskoa valoisasti, rakastaa runsaasti,
ajatella totta ja toimia oikein, se on se ikuinen autuus, johon
kristityn on pyrittävä; ja elävästi ihastuessaan ajatuksensa,
toimintansa sopusoinnusta oikean kanssa hän unohtaa helposti ja
suloisesti, että se on hän joka ajattelee ja toimii. Ja tämä oman
itsensä unohtaminen on se lempeä uhri, jonka oppimme käskee laskemaan
Korkeimman alttarille."
Niin on Runeberg, nimenomaan uskontoa koskevassa kirjotuksessa,
lausunut ilmi elämänkatsomuksen, joka osottaa kuinka hän tälläkin
alalla on saavuttanut saman sopusoinnun kuin runoudessa. Ei ole siis
kummaa että hänen vaimonsa juuri tähän aikaan (1838) kirjottaa:
"Nyt vasta olen oikein ja täydellisesti oppinut näkemään mitä minulla
miehessäni on. Mikä valoisa, itseään ja maailmaa käsittävä henki
hänessä asuu! On ihanaa nähdä kuinka hän hajottaa jokaisen usvan,
jokaisen epäilyksen, kuinka kaikki hänen sanansa kautta selkenee ja
kirkastuu jokaiselle joka vain tahtoo avata korvansa kuullaksensa."
Mutta samalla on, niinkuin näemme, suuri ihmisten välillä vallitseva
ristiriita hänelle esiintynyt, vaatien ratkaisua ja saaden sen.
Luonnollista on siis että Runeberg tästä lähtien runoudessaankin
tuntee tehtäväkseen osottaa miten muutkin elämän ristiriidat
selvitetään sovituksen valossa.
25.
Vuoden 1838 alusta alkaen oli Porvoossa kahdesti viikossa ilmestynyt
uusi sanomalehti, Borgå Tidning. Sitä toimitti lukion lehtori Öhman,
ja Runeberg lupautui avustajaksi. Kesällä 1838 Öhman kuukauden
ajaksi matkusti pois, ja Runebergin täytyi ruveta toimittajaksi,
mikä ei hänelle suinkaan ollut mieluista, se kun häiritsi hänen
kesärauhaansa. Muiden avulla hän kuitenkin suoriutui toimestaan
jotenkin helposti, mutta olipa hän itsekin enemmän kuin nimeksi
toimittajana. Etenkin on mainittava että elokuussa lehteen painettiin
Jouluillan ensimäisen ja kolmannen runon alkupuolet, jotka siis
varmaan juuri silloin olivat sepitetyt.
Runoelma ei kuitenkaan heti valmistunut. Lukuvuonna 1838--1839 oli
Runeberg lukion rehtorina, ja tämä toimi antoi hänelle kaikenlaisia
huolia; sitäpaitsi hän vuoden lopussa taas sairastui vilutautiin.
Syksyllä 1839 julaistiin kuitenkin ensimäisen runon loppu Borgå
Tidningissä. Mutta ennenkuin ehdittiin saada muut osat valmiiksi,
tapahtui että Runebergin ystävän Ahlstubben sisar tuli Porvooseen
jouluksi. Hän oli ollut muutamia vuosia kotiopettajattarena
Venäjällä, ja nyt hän kertoi Runebergille vanhan tarinan venäläisestä
orjattaresta. Tähän Runeberg mielistyi ja alkoi heti kirjottaa siitä
runoelmaa, Nadeshdaa. Sitä hän jatkoi koko kevään 1840, toivoen
saavansa teoksen valmiiksi yliopiston riemujuhlaan. Tämä toivo ei
kuitenkaan toteutunut: Nadeshda valmistui vasta 12 päivänä tammikuuta
1841 ja ilmestyi toukokuussa kirjana. Senjälkeen Runeberg taas ryhtyi
viimeistelemään Jouluiltaa; sen painattaminen alkoi syyskuulla ja
päättyi joulukuussa 1841.
Koska siis Jouluilta synnyltään on Nadeshdaa vanhempi, tulee meidän
ensin puhua siitä.
Etsiessämme runoelman juuria on ensiksi huomioon otettava että
synnyltään suomalainen kirjailija G.H. Mellin oli vähän aikaisemmin
julaissut novellin Paavo Nissinen, jonka aihe on saatu 1808 vuoden
sodasta. Sen johdosta Runeberg Borgå Tidningissä kesällä 1838
julkaisi leikillisen kirjeen, jonka muka joku ruotsalainen oli
kirjottanut eräälle suomalaiselle ystävälleen. Hänestä on ollut
rohkeata kuvailla kansanmiehen rakkautta upseerin tyttäreen, joka
luultavasti ei olisi tahtonut seurata häntä nokiseen pirttiin. Mutta
samassa kirjeessä sanotaan Suomen sodan tarjoavan monta omituista
puolta kuvailijalle, jos tämä vain ne oikein ymmärtää ja piirtää
niitä luonnon mukaan.
Etenkin huomautetaan kirjeessä päällikköjen ja sotamiesten
"patriarkaalisesta" välistä sodassa. Runeberg siis tässä katselee
sodan oloja aivan samalta kannalta kuin aikaisemmin kotikaupunkinsa
ja Saarijärven oloja. -- Mutta juuri semmoista patriarkaalista väliä
kuvaillaan Jouluillassa, ja runoelman päähenkilöt ovat kuin ovatkin
kansanmies ja upseerin tytär.
Näitä päähenkilöitä ei kuitenkaan yhdistä rakkaus, vaan
ihmisystävällisyys ja -- Augustan puolelta -- kiitollisuus. Ja tämä
johtaa mieleemme että samankaltaista aihetta käsitellään jo Franzénin
runoelmassa Julie de S:t Julien.
Tämän teoksen sankarittarella, Juliella, on ollut kasvattisisar,
köyhän talonpojan tytär. Ranskan vallankumouksen aikana tämä uhraa
elämänsä Julien hyväksi, ja senjohdosta Julie, kreivin tytär, katsoo
velvollisuudekseen korvata talonpojalle tämän kuolleen tyttären. Hän
siis muuttaa talonpojan kotiin, eläen siinä hänen tyttärenään ja
toimitellen maalaistytön tehtäviä.
Siitä mitä Runeberg on lausunut Paavo Nissisestä voimme otaksua että
hän piti kovin vaikeana runoelmassa kuvailla semmoista uhrausta
uskottavaksi. Mutta itse aihe taas, kiitollisuuden vaikutus
säätyerotukseen, häntä varmaan viehätti. Olihan tässäkin kohden
ristiriita sovitettava; ja yleisen näkökohdan, jolta ainetta
katsottaisiin, hän oli ennakolta määrännyt mietelmässä, joka
painettiin Borgå Tidningiin kesäkuussa 1838.
"Pudistamme surullisina päätämme sanoen: tuo on rikas, tuo köyhä,
tuo on saanut paljon, tuo vähän; miks'ei kaikki ole tasaisemmin
jaettu maailmassa? Oi mikä lyhytnäköisyys! Emmekö kaikki ole jo
syntymälahjaksi saaneet auringon valoa, maan kauneutta ja äärettömän
maailman ihanuutta; emmekö kaikki ole perillisiä, kun perimme
vuosituhansien parhaat aarteet, uskonnon totuudet, esi-isien teot ja
tapojen suloisuuden? Mitä semmoisessa rikkauden meressä tuo pieni
erotuksen pisara, muutamia tuhansia kullassa, voi merkitä?"
Ottaessaan tämän ristiriidan runollisesti sovittaaksensa, Runeberg
helposti saattoi menetellä niinkuin usein ennenkin. Olemme nähneet
että hän edellisissä suuremmissa runoelmissaan aina yhdistää
kokonaiskuvaan aiheita joita hän ennen on erikseen käsitellyt. Nyt
hän samaten Jouluillassa yhdistää ne kaksi osaa kansastamme, joita
hän oli erikseen kuvaillut Hirvenhiihtäjissä ja Hannassa. Molempien
edustajat runoelmassa, Augusta neiti ja Pistool, ovat kokonaisuudelle
yhtä välttämättömiä, kiinnittävät yhtä paljon, vaikka eri tavalla,
mieltämme, ja epäilemättä on runoilija heissä tahtonut kuvailla
sitä yhteistä sielun rikkautta, jonka rinnalla ulkonaiset erotukset
kadottavat merkityksensä.
Mutta molemmat kansamme osat esiintyvät samalla toisenlaisina, sopisi
sanoa runollisesti kehittyneempinä, kuin edellisissä runoelmissa.
Sanottiin että päähenkilöt Hannassa edustavat yliopistollista
sivistystä. Mutta Augusta ja hänen sisarensa ovat toki Hannaa
etevämpiä; tekisi mieli sanoa heidän edustavan Lauantaiseuraa: he
ovat lukeneet Mooren ja Irvingin teoksia ja molemmat sepittävät
runoja -- niinkuin rouva Runeberg ja Augusta Lundahl. Varsinkin
Augustan mielikuvitus on yhäti liikkeellä: jo heti alussa hän antaa
meille kuvan siitä kuinka
siell' lumen, kuusien keskellä, hylkeellään kopissansa
on kana vanha ja hoimeissaan viis poikoa pientä.
Ja yhtä elävästi kuvaava on kertomus langon lähdöstä:
Häntä kun matkahan säälittiin, tuhanneltakin kohden
kapineet kun piti kiirehen koota ja korjata rekeen,
niin, kera muun, ilo äitini, siskoni onni ja taaton
katse lempeä myös ulos kannettiin unohdukseen.
Vihdoin, kun hyvästeltyä läksi hän pois ijäks ehkä,
ääneti hauskuus vantille nous sekä läks hänen kanssaan.
Mutta samalla Augusta on muissakin kohden Hannaa etevämpi. Hanna on
kyllä hyväsydäminen, esimerkiksi vanhaa kalastajaa kohtaan; mutta hän
ajattelee myöskin itseään ja koreata pukuaan. Augusta taas
ei ketäkään jätä unhoon, muiden vain ilost' elää.
Samaa itsekkäisyyden voittamista osottaa vanhempi sisar, kun hän
"tukahuttaen tuskansa" lähettää palvelijattarensa -- joka taas
ajattelee vain itseään -- tupaan riemuamaan, jääden itse yksikseen
suruinensa.
Ja majuri kuinka paljoa ylevämpi hän on kuin Hannan isä, saatikka
kuin komisarjus! Hänkin on oppinut uhraamaan itsensä "isänmaalle ja
kunnialle".
Toiselta puolelta kansan edustaja, Pistool, monessa kohden muistuttaa
Aaroa; mutta erotus on samalla tuntuva.
Niinkuin Aaro elää Pistool yksikseen; hänen poikansa on poissa
samoinkuin Aaron lapset. Sittenkin hän kartanon tuvan väelle hankkii
iloa samoinkuin ennen Aaro -- ei kuitenkaan enää harpulla, vaan "kun
sotaretkiä, taistoja kertoo". Mutta kun majuri tekee hänelle saman
tarjouksen kuin komisarjus Aarolle, niin Pistool ei siihen suostu;
hän ei tahdo että kukaan
almujen saajaan
vois sanan singauttaa, joka raskaammalta kuin puute
tuntuis.
Mistä on Runeberg nyt saanut tämän miehekkään itsenäisyyden kuvan?
Kaukaa hänen ei tarvinnut sitä etsiä: olihan hän itse ollut samassa
asemassa, kun hänelle yliopiston puolelta tehtiin tarjous, joka olisi
voinut aiheuttaa juuri samallaisia pistosanoja, joita Pistool pelkäsi.
Mutta Pistoolin miehekkyyden selittää runollisesti se seikka että
hänkin samoinkuin majuri on ollut soturi ja oppinut uhrautumaan
korkeampien tarkotuksien hyväksi.
Sota on siis koko kuvaelman taustana; mutta sitä esitetään
runoelmassa eri tavalla vaikuttavaksi. Samanaikainen, Turkin sota
ei suomalaisissa herätä mitään kansallisin tunteita; sen vaiheet
edustavat vain sitä yleisinhimillistä kohtaloa, joka jakaa onnen
arvat epätasaisesti, niin että rikkaat saavat omaisensa takaisin
sodasta, köyhän taas täytyy ainaiseksi jäädä kaipaamaan ainoatansa.
Sentähden tämä sota saakin ihmisten kesken aikaan enemmän eroa kuin
yhtymistä. Majurin puhe "isänmaasta ja kunniasta" ei voi lohduttaa
hänen vaimoansa ja vanhempaa tytärtään, ja Pistoolkin ajattelee
alussa rikkaan ja köyhän erilaista kohtaloa.
Mutta on ennen aikaan käyty toista sotaa, sotaa isänmaan puolesta.
Se on yhdistänyt eikä erottanut ihmisiä, ja sen muistoissa elämällä
saavutetaan nytkin sopusointua. Eivätkä noissa muistoissa elä
ainoastaan majuri ja Pistool: Augustakin on perinyt samojen muistojen
synnyttämiä tunteita. Ja jo ensimäisessä laulussa hän soinnuttaa
ensin Pistoolin ja sitten majurin mieltä, asettuen heidän kannalleen.
Pistoolille hän kuvailee kuinka tulevaisuudessa pojanpoika saa
häneltä oppia "sauvoin kunniamarssin" ja kuulla
kehotustanne, kerran
kuin tekin kunniall' uhraamaan veren syntymämaalleen.
Isälle taas Augusta laulaa ja soittaa sotaisen laulun hänen nuoruuden
ajastaan, siis sekin varmaan "isänmaasta ja kunniasta".
Vaan ei siinä kyllin. Kun Augusta laulaa romansinsa sisarelleen, niin
siinäkin asetetaan vastakkain nykyinen sota, joka vain synnyttää
julmia tunteita, ja toinen, jota pieni kansa, Serbian kansa, on
käynyt ylivoimaa vastaan. Ja ne hellemmät tunteet, jotka tämä sota on
synnyttänyt, saavat voiton nykyisen sodan julmuudesta.
Aivan sama vastakohta ilmenee kolmannessa laulussa. Pistool ensin
kertoo mitä kaikkea julmuutta voidaan odottaa turkeilta; mutta
kun Augusta toruu häntä siitä, niin hän entisestä sodasta kertoo
muistelman osottaakseen että
Turkillakin sydän on, vaikk' ois ruma hirviö muuten.
Ja tuossa entisessä sodassa, siinä ilmeni ihmisystävällisyyttä ja
kiitollisuutta. Puolikuolleen kalmukin vieressä Pistool
heltyy nähdessään hänet kaikkien hylkynä aivan
kuolemanhetkellään, _vaikk' ihmislapseks hän syntyi_.
Ja kalmukki puolestansa osaa olla kiitollinen:
Vihan voitti
tuonkin rinnassa rakkauden sydämellinen käsky.
Nuo inhimilliset tunteet taistelevien rinnassa, ne muistuttavat sitä
tunnelmaa, joka esiintyi jo Kuolevassa soturissa. Mutta tässäkin
on edistys huomattavissa: haudan ääressä ei ainoastaan lakata
vihaamasta, vaan rakastetaankin.
Täten ovat yleisinhimilliset, yhdistävät tunteet se perusta,
jolla erikohtaloiset henkilöt voivat yhtyä ja ristiriidat voivat
sulautua sopusoinnuksi. Mutta niissä henkilöissä, jotka aikaansaavat
ristiriidan varsinaisen sovituksen, Augustassa ja Pistoolissa,
ilmenee selvästi myöskin Runebergin omintakeinen elämänkatsomus.
Yhtä hyvin kuin Augusta elää vain muiden ilosta, yhtä vähän on
Pistoolkaan itsekäs; kun hän saa tiedon poikansa kuolosta, hän lausuu
vain:
Autuas hän joka pääs'; mun päiväni joutuvi illaks
hiljalleen, kuten ennen, jo mulle on kärsimys tuttu.
Matta tämä itsekkäisyyden voittaminen on Runebergin mielestä vain
sovituksen edellytyksenä; varsinaisesti ristiriita sovitetaan siten
että Augusta ja Pistool "yhtyvät äärettömyyteen".
Augustalle runous edustaa äärettömyyttä; sen helmassa hän "sulaa
rakkauteen" omaisiinsa, ja sen avulla hänestä tulee "lohdun enkeli",
joka sisarelleenkin voi keksiä tyynnyttävän sanan, kun sitävastoin
majuri sanoo:
Minä en sitä löydä,
järkeä vaikk' äre'issäni haastaisin koko liian.
Eikö tässä taas ilmene Runebergin vakaumus siitä että runous voi saada
aikaan sovituksen jota ei järki kykene luomaan?
Ja mitä runous on Augustalle, sitä on luonto Pistoolille. Mökissään
hän tosin elää yksikseen, mutta samalla yhteydessä luonnon
äärettömyyden kanssa.
Takan luona hän yksin
istuu, korjaa hillostaan, on vaiti ja miettii.
Ei ketäkään, ken kanssaan nauttisi antia köyhää:
ei ketäkään, ken vuotehen siivois, atrian laittais;
kolkkoa kaikk' on, kuuluvin main ei ihmisen ääntä.
Jos hän kuulostaa, lumimyrskyssä huokuvi hongat;
jos eläväisen luoman joskus mielisi nähdä,
yksikseen, kuni hän, mökin luo susi kulkeva pyrkii.
Ikkunastaan jos silmäilee, milt' ulkona näyttää,
huomaa vain ett' taivaaseen maa yhtyvi vihdoin
tietäen silloin ett' avaruudess' äärettömänä
ihmist' ei ole, ken sydämessään aattelis häntä,
ken ilomielin muistais, ett' eloss' on sotavanhus.
Sentään töllissään hän piippuahan yhä polttaa,
päivän alkavi hiljalleen ja sen loppua vartoo.
Mistä tulee tuo hänen tyytymisensä kohtaloonsa? Se tulee siitä että
tuossa äärettömässä luonnossa asuu ääretön rakkauskin, johon Pistool
voi yhtyä. Kun siis majuri pyytää:
Tulkaa, kumppani, rauhass' yhtenä harmentukaamme,
niinkuin rinnakkain monet taisteltiin sodat muinoin.
Lyhyt elo on, pois lähtevi toinen ja toinen, ja vanhus
saa yhä harvempaan kyvyn päivilt' ystävän nähdä,
niin Pistool vastaa:
Ei, erämaassa ma torpassain elän parhain
itseksein, iankaikkisen nauttien Antajan lahjaa.
Metsän vehreäks verhoo Hän, Hän eksyvän linnun
suo jyvän löytää; Hän mua vastakin auttavi aina.
Saatamme sanoa että täten Augusta ja Pistool molemmat ovat
vastakohtia puutarhurin Roosalle, tämä kun Jumalaa etsiessään
erottautuu omaisistaan yhtä hyvin kuin luonnosta. Ja omaistensa
hyväksi uhrautuva rakkaus ja rakkaus luontoon, ne eivät Runebergin
mielestä ole muuta kuin ikuisen rakkauden aistinalaisia
ilmenemismuotoja.
Mutta tuo ikuisen rakkauden palveleminen tapahtuu nyt isänmaallisten
muistojen pohjalla: majuri ja Pistool ovat "aseveikkoja".
Yleisinhimilliset ja isänmaalliset tarkotukset yhtyvät, ja vasta
täten isänmaa täydessä merkityksessään astuu runoilijan silmien
eteen, samoinkuin se esiintyy majurille, kun
suurenevan sydän tuntui.
Suomen hän hengessään näki, syrjäisen, karun, köyhän,
pyhän, pyhän syntymämaan; ja Saimaan vartio harmaa,
tuo ukon riemastus, viiskymmenvuotinen ylpeys,
kanss' aseveikon virkosi taas, sama kuin oli muinoin,
vankkumaton, juro, vakaa, rinnassa rautainen kunto.
Isänmaa ei ole runoilijalle käsite, se on kuva. Yksi mies on sen
edustaja, ja tuo mies kuuluu syviin riveihin. Mutta hän edustaa
parhaiten isänmaata sentähden että hänessä ovat säilyneet puhtaina ne
ominaisuudet, joista Suomen kansan onni riippuu: uhrautuva rakkaus,
kestävyys, miehuullinen itsenäisyys, rinnassa rautainen kunto,
luonnontuntemus ja luottamus Jumalaan.
Mutta kansamme onni riippuu siitäkin että korkeammalle asetetut
Suomen lapset, vanhat ja nuoret, tunnustavat samojen voimien
merkityksen ja yhtyvät niitä ylläpitämään ja kehittämään.
Oliko sattuma vain, että ennenkuin runoelma valmistui, yliopiston
riemujuhla oli vietetty? Tuskin. Sillä juuri tämän juhlan yhteydessä
-- jopa 1839 vietetyn ensimäisen Porthanin-juhlan johdosta -- oli
kansallistunne herännyt voimakkaammin kuin ennen. Mutta nämä juhlat
olivat kultuurijuhlia: yleisinhimillisten, yleisaatteellisten
voittojen muistoa niissä kunnioitettiin. Ja tälle pohjalle
Runebergkin perusti isänmaanrakkautensa.
26.
Jos mielessämme kuvittelisimme että Jouluillan ja Nadeshdan
nimilehdillä ei olisi ollut tekijän nimeä eikä muuten siitä
varmaa tietoa, ja jos silloin tehtäisiin kysymys: ovatko nämä
kaksi runoelmaa, niinkuin kerrotaan, saman miehen sepittämiä,
vieläpä samaan aikaan kirjotettuja, niin varmaan useimmat olisivat
taipuvaiset vastaamaan: mahdotonta! Eroavathan nämä teokset sekä
sisällyksen ja luonteenkuvauksen että muodonkin puolesta niin
paljon toisistaan, että tuskin voidaan ajatella niitä yhden miehen
samanaikaisiksi luomiksi.
Runebergin aikalaisetkin huomasivat tuon suuren erotuksen, ja
Topelius oli luullakseni ensimäinen joka (1843) syyksi siihen sanoi
että Nadeshdaa kirjottaessaan Runeberg oli ollut Almqvistista tulleen
vaikutuksen alaisena. Myöhemmin on Strömborgkin ohimennen maininnut
että Runeberg olisi tahtonut kirjottaa jotakin Almqvistin henkeen ja
katsonut tarinan orjattaresta siihen sopivaksi aineeksi.
Asia itsessään on hyvin luultava. Olemmehan ennenkin nähneet että
Runeberg on useasti nojautunut toisen kirjailijan ajatuspiiriin ja
esitystapaan; vieläpä saattaisi sanoa tämän olevan hänelle ominaista.
Täytyy vain samalla muistaa ettei siinä ilmene omintakeisuuden puute,
vaan pikemmin niin sanoakseni kilpailemisen halu.
Hänen runoilijatoimensa alkaa kilpailulla Berghin kanssa, ja siinä
hän nojautuu Choræuseen, koska tätä on hänestä helpoin jäljitellä.
Voitaisiin samoin sanoa hänen Koulu-runossaan koettaneen eikö hän
voisi tovereilleen luoda laulua laulettavaksi niinkuin laulettiin
Bellmania. Ylioppilaana hän kilpailee runoilussa Nervanderin kanssa,
arvostelijana hän runoilee kilpaa Dahlgrenin ja Beskowin kanssa.
Parodioja hän kirjottaa Tegnérin ja Geijerin mukaan. Ja kun hän eri
runoissaan nojautuu Lidneriin, Stagneliuseen, Tegnériin, Atterbomiin,
niin aina näyttää siltä kuin hän tahtoisi sanoa: voinhan minäkin
käyttää samoja muotoja tahi käsitellä samoja aiheita kuin te, mutta
koetan tehdä sen omintakeisella tavallani, lausua mikä minusta
paremmin vastaa ihannettani.
Tämmöinen menettely soveltuu ihmeen hyvästi yhteen Runebergin
personallisen luonteen kanssa: muistakaamme esimerkiksi hänen
haluaan kilpailla muitten kanssa linnustamisessa ja Ahlstubben
kanssa lukemisessa. Mutta myöskin hänen mielipiteensä runoudesta
johtavat samaan päätökseen. Kun hänestä runoelman aate, eikä tekijän
yksilöllisyys, määrää muodonkin, niin on luonnollista että missä jo
on olemassa muoto, joka sopii johonkin aatteeseen, siinä runoilijan
tulee sitä käyttää samallaista aatetta palvellessaan. Hän nimenomaan
moittii fosforisteja siitä että he ovat, vastakohdaksi vanhan suunnan
"runolliselle pönkkähameelle" yksitoikkoiselle aleksandriinille,
omaksuneet lukemattoman määrän muita runomittoja, unohtaen sen,
"että runomitalla on välttämättömyytensä, joka perustuu kielen,
aiheen ja kansan yksilölliseen kehitykseen". Semmoisena se on
runoilijan vapaus, muussa tapauksessa se käy hänelle kahleeksi,
jonka haitallista vaikutusta ei mikään hänen taiteensa ponnistus voi
poistaa.
Tähän periaatteeseen nojaten Runeberg piti aivan luonnollisena
käyttää serbialaisten runojen ilmaisumuotoja siinä missä aihe
oli sukua niiden runojen aiheille. Ja samoin hän, kun kerran oli
huomannut kuusimitan sopivaksi isänmaalliseen aiheeseen, käytti
sitä myöskin Hannassa ja Jouluillassa. Mutta niin pian kuin aiheen
laatu muuttui, Augustan romanseissa, runomittakin samoin muuttui.
Luonnollista oli siis että hän Nadeshdassakin valitsi uuden
ilmaisumuodon; ja yhtä luonnollista oli että hän nojautui Almqvistiin.
Jo 1835 oli Runeberg Almqvistin Törnrosens bok'in neljästä
ensimäisestä osasta kirjottanut pitkän arvostelun. Hän ei ensinkään
kaikkea kiittänyt, teki päinvastoin paljon muistutuksia, mutta
Almqvistia lukiessa hän sanoo lukijan huomaavan "mitä suurimmaksi
nautinnokseen, että teoksen epätasaisuus on sitä laatua joka
vaihtelee kauneuden ja virheiden välillä eikä latteuden ja
keskinkertaisuuden. Ja kun tässä käytetään sanaa kauneus, niin se
käsitetään pyhyytensä ja totuutensa täydessä merkityksessä. Tekijä
näyttää lähinnä omasta kokemuksestaan ottaneen sen kauniin kuvan,
jonka hän jossain paikassa, tosin kyllä toisin sanoin, esittää, mutta
jonka sisällys on että maalarin taistelu on turha, ellei kauneus omin
ehdoin suutele hänen sivellintään. On maalareita, joista voisi luulla
että kauneus itse on johtanut heidän kättään kaikkialla tasaisiin ja
vienoihin piirteihin; meidän kirjailijamme vieressä näyttää jumalatar
vain kernaasti viipyvän, tarkastellen lempeästi hänen sisällistä
miehekästä taisteluaan ja joskus palkinnoksi suutelevan hänen
lämmintä ja reipasta sivellintään."
Muistakaamme että tämä kirjotettiin samaan aikaan, jolloin
Runeberg itse oli huomannut elämänsä olevan "taistoa haudan
reunalla". Nähtävästi juuri se seikka teki Almqvistin hänelle niin
mieluiseksi, että hänessäkin ilmaantuu "miehekästä taistelua"
ihanteen puolesta, joka itsessään oli sama kuin Runebergin. Sillä
Almqvist ihaili niinkuin Runeberg luontoa, ja hänkin tahtoi
elämässä nähdä "taivaallista ja maallista yhtärinnan", hänellekin
oli ihmisen yhtyminen yleisempään, Jumalaan, kaikkien pyrkimysten
päätarkotuksena. Eikä Almqvistin tarvinnut, niinkuin Stagnelius ja
Vitalis tekivät, "taistella aavistetun ihanteen saavuttamiseksi", hän
omisti ihanteen "tyynessä ja iloisessa voitossa", taistelu koski vain
sen ilmaisemista.
Vuonna 1837 oli Runeberg osottanut voivansa vielä likemmin liittyä
Almqvistiin. Hän kirjotti silloin selonteon tämän draamasta
Ramido Marinesco, kuvaillen Almqvistin käyttämiä henkilöitä siitä
keskustelemassa. Ja draamasta hän löysi kauneuksia, joita Almqvist
itse ei sanonut tietävänsä siinä olevan, mutta "ovathan ne siinä,
koska Runeberg kerran on ne nähnyt".
Lopuksi Runeberg 1839 kirjeessään Grotille sanoo olevansa taipuvainen
antamaan Almqvistille ensimäisen sijan Ruotsin kaikenaikaisten
runoilijain joukossa. Mutta samana vuonna ilmestyi Almqvistin
Amorina, jossa esiintyy kaksi veljestä, jotka rakastavat samaa
tyttöä, ja joista nuorempi kadehtii vanhemman onnea -- aivan niinkuin
Nadeshdassa. Kummako siis että Runeberg nyt taas ryhtyi kilpailuun,
käyttäen monessa kohden Almqvistin tapaista kieltä. Neljännessä
laulussa on runomittakin sama kuin eräässä Ramido Marinescon
kohtauksessa, jossa samoinkuin Runebergin laulussa esiintyy kaksi
rakastavaa.
Mutta lännestä saatuun vaikutukseen on nähtävästi liittynyt toinenkin
-- idästä.
Vuonna 1838 oli Cygnaeus esitellyt Runebergille venäläisen
tiedemiehen Jakob Grotin, joka oleskeli Suomessa tutustuaksensa
täkäläiseen elämään ja kirjallisiin oloihin. Niistä Runeberg
lupasi antaa hänelle tietoja, ja senjohdosta syntyi se merkillinen
kirje, johon jo useasti on viitattu. Seuraavana vuonna Grot palasi
takaisin ja oleskeli Kroksnäsissä muutamia päiviä. Ja vuoden
1840 riemujuhlassa oli samaten useita venäläisiä kirjailijoita
yliopiston vieraina, ja mitä ystävällisin mieliala vallitsi heidän ja
suomalaisten välillä. Molemmin puolin harrastettiin Suomen ja Venäjän
keskinäistä lähenemistä kirjallisuuden alalla. Ulkonaisena merkkinä
siitä on se kalenteri, jonka Grot julkaisi ruotsiksi ja venäjäksi
riemujuhlan johdosta, ja johon Runebergkin antoi kirjotuksen "Onko
Macbeth kristillinen tragedia?"
Nähtävästi on siis Runebergia, Nadeshdaa kirjottaessaan, elähyttänyt
ajatus että sekin voisi olla renkaana yleisinhimillisessä
veljestymissiteessä. Ja samoinkuin hän kirjeessään venäläiselle,
Grotille, puhuu Almqvistista ja Kalevalasta, samoin Nadeshdassa
saattoi yhtyä venäläinen aihe, Almqvistiin nojautuva esitystapa --
mutta suomalainen katsantotapa.
Sillä sisimpänä vaikuttimena on Runebergilla kuitenkin kai ollut
halu koettaa runollisesti selvittää yhä vaikeampia vastakohtia, ja
tässä kohden Nadeshda, kaikista erilaisuuksista huolimatta, liittyy
likeisesti Jouluiltaan.
Rikas ja köyhä, ylhäinen ja alhainen, voivat yhtyä sopusointuun, jos
he tunnustavat toistensa ihmisarvon, ja jos korkeammat tarkotusperät
ovat molemmille selvinneet. Mutta entäs jos semmoista ihmisarvon
tunnustamista ei ole?
Sen kysymyksen oli Runeberg tavallansa tehnyt jo pienessä runoelmassa
Jenny, joka tosin julaistiin vasta 1843, mutta nähtävästi on ennen
Nadeshdaa syntynyt. Siinä kuitenkin toinen puoli, neuloja Jennyn
äiti, tyynesti puolustautuu paronittaren ylpeyttä vastaan. Ollaanhan
vielä Suomessa, missä ihmiset ovat vapaita kansalaisia. Mutta maamme
on yhdistetty toiseen maahan, jossa on orjia. Miten voi heidän
ihmisarvonsa tulla tunnustetuksi?
Ei saata sanoa että Runeberg olisi itselleen liiaksi helpottanut
tehtävänsä. Päinvastoin. Nadeshda on alussa ainoa jossa ihmisarvon
tunne elää. Hän kärsii siitä että tietää kasvavansa "oikulle
käskijän, himoks silmän juopuneen kenties". Hänen kasvatti-isänsä
ajattelee sitävastoin vain sitä että ruhtinaan katse, jos se iloiten
huomaa Nadeshdan, "toisi töllihimme valon". Ja molemmista ruhtinaista
orjat ovat pelkkää tavaraa, jolla voidaan korvata haukan hinta.
Kun nyt Nadeshda esiintymisellään suututtaa herraansa, kun Dmitri
vielä yllyttää veljensä vihaa ja Miljutinkin tytärtänsä toruu, niin
mitä uhkaavimmat pilvet nousevat Nadeshdan tulevaisuuden taivaalle.
Mutta olihan Runeberg jo Jalouden voitossa lausunut laulullensa:
Lohduks' sortuvan, jonk' epätoivo voittaa,
orjan tallatun soi korvaan: vapaus koittaa.
Ja olihan jo silloin lain polkijasta laulettu:
Mutta hyveen kirkas-otsaisen hän kohtaa,
häntä vastahan sen vakaa katse hohtaa,
ja hän voimatt' uhkaa, häpeäänsä vaipuu,
aristuneen alas katseen jo luo.
Samoin nyt Nadeshda pelkällä katseellaan voittaa Voldmarin, ja
"vapaus koittaa": "ken syntyy enkeliks on vapaa synnyinhetkestään".
Mutta samalla nousee orjattarelle uusia ja vielä uhkaavampia vaaroja.
Voldmar häneen rakastuu, mutta Dmitrinkin intohimo herää. Ja avukseen
Dmitri kutsuu ensin äitinsä, sitten hänen kauttaan keisarinnan, joka
ei kai voi sietää Voldmarin ja Nadeshdan yhtymistä syystä että se
rikkoo sen "järjestyksen", joka on "Venäjän voiman ydin".
Mutta Runeberg ei tyydy edes siihen että himo, sukuylpeys ja suuren
valtakunnan järjestys yhtyvät ehkäisemään rakastavien onnea.
Ristiriita syventyy vielä enemmän, kun se asetetaan yhteyteen
maailmanhistoriallisen vastakohdan kanssa. Sen Potemkin lausuu,
viitaten Rousseauhon:
Genèven haaveopit hurjat nuo
Europan kaiken hurmanneet jo ovat,
ja tännekin se myrkky hiipii. Haihtuu
jo korkeamman järjestyksen tunne
ja heikon halu sulaa suurehen.
Käy maassa puhe ihmis-arvosta,
mi muuta on kuin ihmis-alamaisuus
eess' esivallan.
Eiköhän samaa liene sanottu Runebergin aikanakin? Ja eikö meidänkin?
Ja eikö Runebergille liene esiintynyt kysymys: mitäs jos tuo
ristiriita meilläkin tositoimessa vaatisi selvitystä?
Alussa kaikki näyttää kääntyvän rakastavia vastaan. Voldmarkin saa
huomata ettei hän ole vapaa: hänet lähetetään Tomskiin, eikä hänelle
edes anneta tietoa saako hän koskaan palata omaistensa luo. Ainoa
neuvo, jonka Potemkin voi hänelle antaa, on tuo kuvaava: tottele ja
varro!
Nadeshdallekin käy samoin. Hänet ajetaan pois linnasta, eikä hän ole
lapsuuden majassaankaan turvattu, sillä Dmitri häntä vainoo. Mutta
hän on äiti ja on oppinut rakastamaan epäitsekkäästi; kansakin on
saanut sitä kokea, niinkuin viesti sanoo:
Sa kannat murhees
ilman valitusta, muiden lohduks
oman lohtus uhraat.
Sentähden "vait hän poistuu" poikineen,
ei itkevän, ei vaikeroivan
nähty hänen; muita lohdutellen
elävi hän enkelinä täällä
yläpuolla maisen ilon, huolen.