orjatartaan entistä hän etsi,
kevät-norjaa, ruusun-nuorta neittä,
ja hän äidin, valjun äidin löytää,
elon huolten varhain vaalistaman,
otsall' alttiiks-antaumuksen, murheen
aateluus.
Tämä aateluus voittaa Dmitrin; hän poistuu, häipyy tuntemattomiin
kohtaloihin, osotettuansa sitä ennen Vladimiria kohtaan muuttunutta
mielialaansa.
On sanottu että Dmitrin kuva on poikkeusilmiö Runebergin runoudessa:
semmoista synnynnäistä himoa ja vihaa hänellä ei muuten ole
tapana kuvailla. Ja jos Runeberg todellakin on tahtonut kilpailla
Almqvistin kanssa, niin tämä kai tapahtuu juuri Dmitrin kuvaamisessa.
Olihan Almqvistkin Amorinassa tahtonut esittää ihmisiä joilla on
vastustamaton synnynnäinen halu rikoksiin. Mutta omalla tavallaan
Runeberg tämänkin kysymyksen ratkaisee: valtaavinkaan himo ei voi
vastustaa edes uhrautuvan rakkauden näkyä.
Himo on siis voitettu, mutta sukuylpeys ja valtioviisaus ovat vielä
voitettavina. Ruhtinatar, Voldmarin äiti, on valittanut "Venäjän
äidille", joka on ymmärtänyt "äidin surun".
Ihmeellisen taitavasti on Runeberg tässä kohden nojautunut
historiaan. Ainakin tavataan vielä hänen kirjastossaan vanha
saksalainen kirja, jossa kerrotaan kuvaavia piirteitä Venäjän
valtiollisista tahi muuten merkillisistä henkilöistä. Siinä mainitaan
Katariinasta että kun hän 1768 avasi säätyjen edustajain kokouksen,
puhuteltiin häntä sanoilla: "suuri ja viisas kansan äiti". Mutta
siihen sanotaan Katariinan vastanneen:
-- Ei ketään saata sanoa suureksi, niin kauan kuin hän elää, eikä
ketään kuolevaista viisaaksi, mutta toivon voivani olla ja toimia
kansani äitinä.
Mutta jos keisarinna on Venäjän äiti, niin hän näyttää olevan
sitä vaarallisempi Nadeshdalle. Dmitrin tämä kyllä on voittanut
äidinrakkaudellaan, mutta keisarinnassa vastustaa häntä juuri sama
tunne, jos kohta valtiollisessa muodossaan.
Tämän pulman Runeberg kuitenkin selvittää tavalla joka taas ilmaisee
hänen runolliset perusaatteensa.
Keisarinna tulee ruhtinattaren luo ja näkee siellä kaukaa sieviä
talonpoikaisasuntoja. Hän luulee ruhtinattaren olevan "äitinä hänen
Volgarannan lapsillensa". Mutta hän oppii ymmärtämään, ettei niin ole
laita, nuo asunnot ovat maalattuja, "lapset" asuvat turvetölleissä ja
näkevät nälkää. Sensijaan esiintyy nyt Nadeshda todellisena äitinä,
hän tulee antamaan, eikä pyytämään, antamaan poikansa, jotta heistä
ruhtinaita kasvatettaisiin. Ja silloin keisarinna, Venäjän äitinä,
ymmärtää todellisen äidin mielen ja viimeinenkin vastus on voitettu.
Vielä kerran on siis Runeberg runollisesti osottanut miten
yleisinhimilliset ja samalla luontoperäisimmät tunteet, semmoiset
kuin äidinrakkaus, saattavat yhdistää mitä erikohtaloisimpia
ihmisiä ja siten sovittaa elämän jyrkimpiäkin ristiriitoja. Mutta
mitä ylemmälle hän ehtii ihanteensa esittämisessä, sitä vapaammin
hän myöskin runoilijana toimii. Jos hän onkin muutamissa kohden
nojautunut Almqvistiin, niin hän on kilpaillut voitokkaasti tämän
kanssa ja itsenäisesti, sekä runomittaan katsoen että muutenkin,
luonut ihanteellensa ilmaisumuotoja, jotka ovat hänen omiansa ja
osottavat yhäti kehittyvää mestaruutta. Yhä täydellisemmin hän
runoilijanakin vastaa omaa vertauskuvaansa: hänen runoutensakin on
kukka, joka isänmaallisessa nupussaan on täyttynyt kauneudella ja
elämällä, uskollisesti hoitaen lehtiänsä, kunnes aika joutuu, jolloin
se voi levittää ne yhä ihanampaan iloon ja valkeuteen.
27.
Vanhan puutarhurin kirjeistä saakka näyttää uskonnollinen kysymys
yhä olleen Runebergin mielessä. On luonnollista etteivät nuo kirjeet
voineet hänelle olla riittävänä _runollisena_ vastauksena suureen
kysymykseen ihmisen ja maailman suhteesta Jumalaan. Sanoohan Runeberg
itse että runouden tulee osottaa ristiriitojen sovitusta kuvissa eikä
käsitteissä tahi mietiskelyssä. Sentähden hän tähän aikaan lausuikin:
"En voi ajatella _epäsuhdetta_ elämässä miksikään itsessään
todelliseksi. Tiedän kyllä että tuhannet yksilölliset edut joka hetki
kukistuvat korkeamman tieltä, mutta juuri tämä korkeampi tekee kaiken
_suhteeksi_, joksikin itsessään kauniiksi ja järjestetyksi. Kun siis
runoilen, niin runoilen luonnon vaistosta tämän elämänkatsomuksen
mukaisesti, välttäen kaikkea jossa en näe sovitusta, lempeää
järjestystä. Runoilijan tulee luoda Jumalan tavoin, jonka teoksissa
yksin hornakin lisää kauneutta."
Jumalan luomistavasta hän taas sanoi:
"Jumala ei ole ainoastaan mahtavin tuomari, mutta myöskin
rakastavaisin. Jos hän loisi vain voiman eikä rakkauden voiman
avulla, niin ei mikään luotu kappale olisi elossaan lämmin. Olentojen
lämpö, niiden sisäisin elämä syntyy siitä että Jumala pyhine,
lämpimine rakkauksineen elää niissä."
Tältä näkökannalta katsoen Runeberg nähtävästi pyrki osottamaan
kuvissa myöskin oikeaa uskonnollista suhdetta, eikä vain, niinkuin
Puutarhurin kirjeissä, epäsuhdetta.
Vielä kerran hän alkoi nojautumalla toiseen kirjailijaan. Saksalainen
Kosegarten oli runollisesti käsitellyt muutamia vanhoja legendoja,
ja niistä Runeberg mukaili viisi, jotka hän 1839 julkaisi Borgå
Tidningissä. Samaan aikaan hän virkaan asettamisensa johdosta piti
latinankielisen esitelmän legendoista, ja kirjottaessaan Macbethista
hän niinikään niihin koski. Molemmissa paikoissa hän esittää
legendoja todistuksiksi kristillisestä hengestä, joka siinä kohden
on vastakohta antiikkisen maailman hengelle, että se kohdistuu
sisälliseen maailmaan, eikä ulkonaiseen. Talvella 1842--1843 syntyi
sitten hänen neljä omintakeista legendaansa, jotka, samoinkuin
käännetytkin, otettiin hänen kesäkuussa 1843 ilmestyneeseen
kolmanteen runovihkoonsa. Niiden ohessa oli vihossa Pilven veikko,
Jenny, Kuoleva soturi, Vanhan puutarhurin kirjeet ja vuosina
1833--1838 syntyneet lyyrilliset runot.
Legendojen oli Runeberg puheessaan sanonut kuvailevan hengen voittoa
ulkonaisesta maailmasta, voittoa joka osottautuu erakkoelämässä,
marttyyriudessa tahi ihmeissä. Mutta hänen omissa legendoissaan ei
ole näistä aineista mitään muuta kuin että Kasteessa pyhä erakko
esiintyy puhuvana. Runossa Kirkko puhuu taas suomalainen talonpoika,
ja pisimmän legendan sankari Krysantos on puoleksi pakana ja
vastustaa erakkoelämää.
Sensijaan Runebergin omat legendat esittävät hengen voittoa
kirjaimesta ja muodosta. Tosikristillinen mieli ei osottaudu
muodoissa vaan mielialassa. Äidin kyyneleet ovat nekin kaste, sepän
työ on rukous, ja luonto on Jumalan kirkko tahi Kristuksen kukkatarha.
Huomattava on varsinkin Runebergin käsitys luonnosta ja sen suhteesta
uskontoon.
Hannassa luonnon hymyilevät enkelit vielä ovat "suodut luomahan
täällä jo maassakin taivahan _meille_". Roosalta tämä idyllinen väli
on rikkounut, hän kun pyrkii yksipuolisesti taivaalliseen elämään,
ja luonto silloin hänelle pimenee. Pistoolille, joka elämässään
on oppinut kieltäymystä, luonto taas tulee ystävälliseksi, se
kun heijastaa ikuista rakkautta. Mutta Onni ja Krysantos näkevät
luonnossa jotakin joka suorastaan tyydyttää heidän uskonnollista
tarvettansa: luonto saarnaa ja laulaa Jumalasta, ja he yhtyvät
lauluun. Runouden ja rukouksen siivillä he siis saavuttavat
vapautusta yksilöllisyyden rajotuksesta, yhtyen äärettömyyteen,
Jumalan kuvaan, luontoon.
Ja kun luonnonihmiset ovat likellä tuota äärettömyyttä, niin Runeberg
hyvin kuvaavasti valitsee tämän katsantotavan edustajiksi suomalaisen
talonpojan ja antiikkisessa sivistyksessä kasvaneen Krysantosin. Ja
kristillinen virsi "Jo joutuu armas aika" yhtä hyvin kuin Sofoklesin
tapaan sepitetty laulu Kolonosin kauneudesta, ne saapuvat molemmat
saman Jumalan luo.
Mutta Jumala ei ilmene yksistään luonnossa. Runollisesti kuvailee nyt
Krysantos mitä Runeberg jo 1838 oli kirjottanut Stenbäckille: että
luonto ja Jumalan sana vuorotellen selittävät toisiansa -- kuitenkin
vain sille, jonka sydämessä asuu Kristuksen rakkaus. Tämän rakkauden
silmillä ihminen voi nähdä kuinka Sovittaja
maat laajat hoitaa,
kaitsee kansakunnat, pienimmänkin
ihmiskukan huokauksen kuulee,
kaikkein puoleen lempeästi kääntyin.
Tässä kohden liittyy legendoihin Kuningas Fjalar, joka nähtävästi
alotettiin jo ennenkuin viimeinen legenda, Krysantos, pääsiäisviikolla
1843 sepitettiin.
Mutta Fjalar-runoelma on likeisessä aatteellisessa yhteydessä
Nadeshdankin kanssa.
Nadeshdassa kuvataan yhteiskuntaa jossa yhden ihmisen tahto
on kaikkien lakina, ja jossa ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia ei
ehdottomasti tunnusteta; mutta valtias aikaansaa sovituksen, sillä
hän, Venäjän äiti, ymmärtää Nadeshdan äidinrakkauden. Mutta jos olisi
valtias joka ei tunne semmoista rakkautta, kuinka silloin kävisi?
Onko olemassa voima, joka sittenkin saapi aikaan sovitusta? Jos
on, niin tämä voima ei voi olla muuta kuin jumalallinen, ja siten
esiintyy ratkaistavaksi kysymys Jumalan ja ihmisen tahdon suhteesta
toisiinsa. Ja että tämä on Fjalar-runoelman pääaihe, sen on Runeberg
itse selittänyt Snellmania vastaan, tämä kun oli väittänyt runoelman
käsittelevän ristiriitaa valtion ja perheen välillä.
Mutta Fjalarissa huomataan myöskin, samoinkuin edellisissä
runoelmissa, muualta saatuja runollisia vaikutuksia.
Ensiksi on mainittava että Dargarin ennustus ja Fjalarin lasten
kohtalo muistuttavat Sofoklesin tragedioissa käsiteltyjä aiheita,
lähinnä Oidipus kuninkaan historiaa. Ja Oidipus-draaman mukaan on jo
Krysantosin laulu sepitetty. Luonnollista olikin että Runeberg tähän
aikaan kääntyi kreikkalaiseen kirjallisuuteen, koska hän 1842 oli
siirretty kreikan kielen lehtoriksi.
Tuntuvammin on Fjalariin kuitenkin vaikuttanut teos joka ilmestyi
1842 ja jonka Runeberg mainittuna vuonna sai joululahjaksi.
Se oli uusi Ossianin laulujen ruotsinnos. Onhan toinen puoli
Fjalar-runoelman toimintaa sijotettu Ossianin maahan, Morveniin,
ja esitystapa on tässä runoelman osassa monessa kohden Ossianin
kaltaista.
Mutta runoelmassa on toinenkin toimintapaikka: Gautiod, Fjalarin maa,
ja tämän maan olojen kuvailemisessa Runeberg taas nojautui vanhoihin
skandinavilaisiin satuihin, joissa esimerkiksi tuo Fjalarille
ominainen usko omaan voimaansa usein esiintyy.
Tässä kohden sopii kuitenkin otaksua lähempääkin vaikutteen lähdettä.
Jos Runeberg oli Nadeshdassa kilpaillut Almqvistin kanssa, niin olisi
hyvin luonnollista että hän nyt olisi halunnut koettaa voimiansa
myöskin sillä alalla, jolla Tegnér oli saanut niin monta ihailijaa.
Varmaa on ainakin että päähenkilö Runebergin runoelmassa voidaan
asettaa hyvin läheiseen yhteyteen Frithiofin sadun kanssa. Siinä
näetten esitetään sankari joka luottaa omaan voimaansa, "panee
miekkansa kärjen kohtalon, nornan, rintaa vastaan ja sanoo: väisty!"
Mutta Frithiofin rinnalla esiintyy runoelmassa vanha kuningas Ring,
joka harrastaa rauhantöitä ja tunnustaa jumalien valtaa. Nämä
vastakohdat on Tegnér "asettanut yhteen vaan ei yhdistänyt". Runeberg
taas vaati runoudelta semmoista vastakohtien yhdyntää että niiden
sovitus tulee näkyviin kuvassa eikä vain puheluissa. Ja semmoinen
kuva on Fjalar: hän sekä harrastaa rauhantöitä että uskoo omaan
voimaansa, hänessä on siis yhtaikaa Ringiä ja Frithiofia.
Tietysti Fjalar-runoelma ei siltä ole pelkkä runollinen kilpailukoe.
Sen syvimmät juuret ovat varmaan etsittävät Runebergin omasta
edellisestä tuotannosta.
Saatuansa Jouluillan ja Nadeshdan valmiiksi Runeberg sanoi aikovansa
kirjottaa runoelman, jonka toimintapaikkana olisi Suomi ja Intia.
Sen enempää ei tästä aikomuksesta tiedetä, mutta lause on sinänsäkin
merkillinen, se kun osottaa että Runeberg on tahtonut kuvailla
rinnakkain kahden eri maan oloja, ja että näistä maista toinen olisi
Suomi. Mutta nyt on kuin onkin Fjalar-runoelmassa kuvailtu kahta
maata, ja toisessa niistä, Morvenissa, näemme oloja, jotka monessa
kohden muistuttavat Runebergin kotimaisissa runoelmissa kuvailtuja
oloja.
Ensiksi Morvenissa vallitsee hyvä sopu saman perheen jäsenten kesken.
Morannalin pojat osottavat isäänsä kohtaan samaa kunnioitusta kuin
Haanen pojat, ja yhteistunto on heidän välillään yhtä vahva, mutta
samalla kehittyneempi: Gall ajattelee maataan, kun sanoo veljilleen:
Minne joutuvi muiston Morven,
kauas-kaikuva laulujen maa,
vihan vaajoilla toistaan
jos sen ruhtovi ruhtinaat?
Morvenissa myöskin heikomman oikeutta kunnioitetaan: Morannal
kasvattaa Oihonnan tyttärenään. Lopuksi luonto on Morvenin asukkaille
jumalallisuuden heijastusta, ja maa on laulujen ja harppujen maa.
Mutta laulut ja harput soivat mennyttä suuruutta, sotaisia urotöitä
kansa ei enää rakasta; vaan jos vihollinen uhkaa maata, silloin kansa
puolustautuu urhokkaasti. Jos kohta ei voittoa voida toivoakaan,
kun taistellaan ylivoimaa vastaan, niin mennään kuitenkin iloisina
kuolemaan oman maan ja sen kunnian puolesta.
Gautiodissa, Fjalarin maassa, on kaikki toisin. Sotakunto on
korkeimpana arvonmäärääjänä, heikomman ihmisarvoa ei tunnusteta.
Fjalar uhraa oman tyttärensä, ja hänen poikansa rikkoo isän säädöksiä
vastaan. Harput kyllä täälläkin soivat, mutta vain urotöistä, ei
niinkuin Morvenissa sydämen hellemmistäkin tunteista.
Tosin Fjalar nyt tahtoo maahansa luoda uudet tavat -- mutta
ainoastaan ulkonaisesti. Järjestystä hän tarkottaa -- mutta sitähän
myöskin Potemkin ylisti. Itse Fjalar sisimmässä sydämessään yhä on
sotasankari, ja entisten myrskyisten aikojen muistoista hän vielä
runoelman lopussa haastelee.
Mutta taas huomaamme samaa kuin Jouluillassa, missä myöskin oli
yhdistetty kahden edellisen runoelman toimintapiirit: aiheet
esiintyvät ei ainoastaan yhdistyneinä, vaan edistyneinäkin.
Verrattakoon vain Augustaa Oihonnaan, niin nähdään helposti kuinka
paljon ylevämpi jälkimäinen on. Eikä Runeberg ennen ole luonut kuvaa
joka suuruudessa olisi verrattava Fjalariin.
Sentähden hänen taiteellisuutensa nyt esiintyykin täyteläisempänä
kuin koskaan ennen sekä runoelman rakenteeseen että luonteiden
kuvailemiseen ja koko lausumistapaan katsoen. Parhaansa on runoilija
tahtonut antaa, sillä runoelma koskee ylevintä aihetta: se on, sanoo
Runeberg itse, kiitosvirsi jumalien kunniaksi.
Suoranaisimmin Runebergin elämänkatsomus ehkä esiintyy Morvenin
kuvailussa. Itsekkäisyys on kokonaan voitettu ja ihmiset "yhtyvät
äärettömyyteen", jota edustavat luonto ja laulu. Mutta samassa he
myöskin alistuvat korkeamman tahdon alle, vaikka, niinkuin Runeberg
itse huomauttaa, he eivät tunne jumalia, vaan uskovat ainoastaan
esi-isäin henkiin.
Mutta "Jumalan henki", sanoo Runeberg, "ei kuviansa muovaellessaan
rakasta vahaa, vaan marmoria. Hän sietää vastustusta, kovuutta,
sillä hän tahtoo että kuva valmiina kestäköön ikuisesti." Sen tähden
runoelman syvin vaikutus ei lähdekään Morvenin kuvasta, vaan Fjalarin.
Hänkin on tavallansa voittanut itsekkäisyytensä, kun hän voi kysyä
jumalista:
Alttiiksi kaiken antoivatko,
ennenkuin kaikki mahtoivat, niinkuin hän?
Ja hänen lupauksensa tarkottaa toistenkin hyötyä. Mitä siis häneltä
puuttuu? Juuri "yhtyminen äärettömyyteen".
Luonnolle hän on vieras. Istuen salissaan, missä "luo sadat soihdut
loimoansa", hän halveksien puhuu niistä jotka kukkanurmilla
pyydystelivät perhoja, silloin kun hän jo suoritti nuoruutensa
urotöitä. Lauluunkin hän on väsynyt -- se on soinut vain hänen omista
töistään.
Kolmas äärettömyyden muoto on ikuinen rakkaus. Mutta siitäkin on
elämä vierottanut Fjalarin.
Runeberg sanoo itse Macbethista:
"Kaikilla oikeilla taideluomiila on toistensa kanssa yhteistä se,
että ne ovat saaneet alkunsa yksinkertaisesta perusaatteesta, joka
ikäänkuin elämänhengen tavoin muodostaa niitä ja virtaa kaikissa
niiden osissa. En koskaan ole lukenut Macbethia pysähtymättä tähän
ajatukseen: Mitä auttaa se ihmistä, jos hän voittaa koko maailman ja
kuitenkin saapi sielullensa vahingon?"
Kuningas Fjalarista johdutaan samaten tähän ajatukseen: Jos joku ei
rakasta veljeänsä, jonka hän näkee, kuinka hän voi rakastaa Jumalaa,
jota hän ei näe?
Ikuinen rakkaus ilmaantuu ihmisille veljesrakkaudessa. Mutta
Fjalar ei rakasta ketään. Hänen ikäisensä sankarit kaatuivat hänen
ensimäisellä sotaretkellään, Sjolf yksin jäi eloon; toiset, jotka
häntä nyt ympäröivät, ovat nuorukaisia vain. Vasta vanhana oli Fjalar
nainut, "_mut_ kuninkuuteen impeni vienon vein" -- siis hän ei
puolisolleenkaan ole voinut tarjota rakkautta. Nyt on kuningatarkin
kuollut ja lapset ovat pieniä.
Fjalar on siis yksin, hän ei sisäisesti yhdy kehenkään; hänen
lupauksensakin sotii yleistä mielipidettä vastaan, eikä Sjolfkaan
häntä siinä kohden ymmärrä. Mutta itse tuo lupaus, eikö se osota
että Fjalar kaipaa ihmisiä jotka liittyisivät häneen kiitollisuuden
siteillä?
Vaan tälle kaipaukselleen hän etsii tyydytystä uhraamatta sentään
uskoansa omaan voimaansa. Hän jää siis yksilöllisyytensä rajotukseen,
ja siinä hänen erehdyksensä. Mutta siinä yksinäisyydessä, johon hän
on joutunut, hän on pikemmin kovaonninen kuin rikoksellinen, ja
sentähden jumalat, niinkuin Runeberg itse sanoo, osottavat hänelle
enemmän armoa kuin he häntä rankaisevat.
Eikä siis Dargarin ennustus siitä mikä tulevaisuudessa on tapahtuva
ensinkään viittaa sokeaan kohtaloon. Se on vain muoto, joka on
runollisesti tarpeellinen, jotta se vastakohta esiintyisi näkyvänä,
joka itse asiassa piilee Fjalarin omassa sydämessä. Tavallansa
jumalat voittavat jo kohta kun Fjalarin taistelu heitä vastaan alkaa.