aikapa murheen liens, ja jo vierahien taloloissa
armaat lapseni hyöstyy taas, tytyväisnäpä itse
harppua soittain mieroa käyn, kuten istuvi sirkka
päivänä pilvisenäi kulokorren päässä ja laulaa.
Kerrotaan että kun Helsingin lyseon opettajat kerran (1835) olivat
koolla, syntyi kysymys siitä missä paikassa Hirvenhiihtäjiä Runeberg
oli parhaiten kuvaillut suomalaista luonnetta. Muut viittasivat
mikä mihinkin paikkaan, kunnes lopuksi A.G. Borg muistutti
äsken mainittuja säkeitä. Siitä Runeberg ilostui niin että nousi
seisoalleen ja syleili Borgia.
Mitä tämä merkitsee? Varmaankin sitä että Runebergin mielestä
suomalaisen -- niinkuin yleensä ihmisen -- paras ominaisuus on tyytyä
kohtaloonsa, jos voi olla muiden iloksi. Sentähden puhutaan miltei
aina kun Aaro esiintyy myöskin hänen harpustaan, ja kihlajaisissa
juuri hän, joka kaikista läsnäolevista on enimmän kärsinyt, hän saapi
ilon yltymään ylimmilleen
polskallaan, joka soi kun pohjan tuul' petäjässä.
Vahvana heiluu käs' nopeaisina notkuvi sormet,
silmä on tyyni ja sees, kuin taivaan tuikkiva tähti.
Jos siis Runeberginkin mielestä "soitto on suruista tehty", niin
toiselta puolen soitto on ilon tuottaja.
Mutta Aaron tyyneyteen ja tyytymättömyyteen on toinenkin syy: hänen
alistumisensa Jumalan tahtoon. Ja samoin Sakariias puheensa lopussa
sanoo:
Hurskas turvasa on kuin kankaan vänkeä honka:
ei sitä milloinkaan voi turjuttaa rajutuuli.
Herran pelko se se on "etupäässä mik' onnistaa tääll' inehmolapsen",
siinä tulee ihmisen elää ja liikkua. Mutta tätä jumalanpelkoa
Runeberg kuvailee hyvinkin merkillisellä tavalla: se "ei koskaan saa
kyllikseen hyvää ja oikeaa". Se on: totinen jumalanpelko on alituista
kehitystä siveelliseen jalostumiseen, halu tehdä hyvää ja oikeaa,
saattaa lähimmäisiäkin onnellisiksi.
Muutamin sanoin muistutettakoon vielä sitä kuvaa, jonka kertomus
vanhasta pyssystä esittää.
Aihe näyttää tosin vähäpätöisemmältä kuin Perhon hauta, koska
pääasiana voidaan pitää vain Jussi kapralin oivallista laukausta.
Mutta toiselta puolen esiintyy nyt sotilaita ja talonpoikia yhdessä
taistelemassa vihollisia vastaan; ja soturi tuntee, päällikkö
tunnustaa, että taistellaan "maan ja valtiaan edestä". Vaan omituista
on nähdä kuinka taas kapralin tunteita pyssyänsä kohtaan verrataan
isän tunteisiin poikaansa kohtaan. -- Lopuksi tässä mainitaan myöskin
nuoremman sukupolven halua kuulla kerrottavan
urotöist' isiemme ja maineikkaast' elämästä.
Semmoiset tunteet edellyttävät että tuntee omistavansa isänmaan ja
kansan, ja juuri tämä tunne ilmaantuu Hirvenhiihtäjissä siten että
Runeberg niin lämpimällä rakkaudella kuvailee kansaa. Sentähden
Runeberg saattoikin sanoa runoelmaansa "jäljennökseksi" siitä
mitä hän oli nähnyt. Nimitys on oikeutettu siinä kohden, että
Runeberg, lahjomattoman rehellinen kuin runoilijatoimessaan on,
ei ole runoelmassa tehnyt kansaansa paremmaksi kuin miksi oli sen
todellisuudessa havainnut. Mutta toiselta puolen oli runoelma enemmän
kuin pelkkä jäljennös todellisuudesta, se oli kirkastettu kuva siitä,
ja kirkastuksen oli aikaansaanut Runebergin elämän taisteluissa
saavutettu ja runoelman läpi kuultava elämänkatsomus.
19.
Hirvenhiihtäjissä käytetty runomittakin nojautuu samoinkuin
sen sisällys pitkään runoilijakokemukseen. Jo koulupoikana oli
Runeberg samalla runomitalla kuvaillut sudenajoa, käyttäen välistä
Vergiliusesta lainattuja lauseparsia parodisessa tarkotuksessa.
Myöhemmin hän muovaili samaa runoa uudestaan, jolloin nuo parodiset
kohdat katosivat. Kun hän sitten rupesi kuvailemaan hirvenammuntaa
sudenajon sijasta, niin hän jo oli harjaantunut tuon muodon
käyttämiseen. Mainita sopii myöskin että hän ylioppilasvuosinaan
kirjotti lyhyen leikillisen runon kreikkalaisella kuusimitalla, ja
samaa runomittaa käytettiin ennen mainitussa Kihlaus runoelmassa.
Kuusimitta onkin oivallinen muoto. Se antaa esitykselle ikäänkuin
juhlallisuuden leiman, mutta suopi samalla mitä suurimman
vaihteluvapauden, niin että eri tunnelmat voivat saada erilaisia
ilmaisumuotojakin. Olihan sitäpaitsi tämä sama runomitta jo
ennen koteutunut Suomen runouteen, vieläpä samallaista ainetta
esitettäessä. Franzén oli näetten jo 1799 runossa Hymni maalle
laulanut Suomen talonpojan taistelusta hallaa vastaan:
Jääkööt pois kesät, murheiset, kun maamies kammoin
selviävän yöks saa koko pohjaistaivahan nähdä,
kun olo tähkäin kukkivien juur' on arimmillaan;
viljan nähdäksensä hän vartoo valvovin tuskin,
huomaa kuin jääpuikoin murheisesti se välkkyy;
vuoden vaivat ja toivehet menneet on minutissa. --
Kauan hän seisoo mykkänä, tylsänä, liikkumatonna.
Vaan majastansa kun hän parun kuulevi, kirvehen kaappaa.
rientävi metsään leikkuuseen petun kurjan, ja lapset,
kuin kukat kuihtuvat niitoksessa, he hellästi riippuu
ympäri kelmeän äidin ja, raukat, huutavat leipää.
Niinkuin nähdään on tässä jo luonnos Aaron historiaan; mutta tämä
seikka tietysti ei vähennä Runebergin ansiota. Itsekin hän oli nähnyt
Suomen talonpojan elämää ja siis voinut omasta kokemuksestaankin
sitä kuvailla; mutta jos hän senohessa nojautui Franzéniinkin, niin
saatamme sanoa että hänen kuvallansa on sitä vankempi kansallinen
pohja.
Mutta Franzénin Hymni maalle oli alkujaan mukaelma eräästä niin
sanotusta homerilaisesta hymnistä, ja samaten tietysti tutustuminen
Homerosen lauluihin on Hirvenhiihtäjiin jättänyt selviä jälkiä.
Ja kun sekä Franzén että Runeberg suuresti ihailivat Homerosta ja
katsoivat häntä runomestarikseen, niin huomaamme että tässäkin kohden
esiintyy suomalais-kansallinen suunta, sillä Ruotsin runoilijoilla
oli Franzénin aikana aivan toiset esikuvat. Mutta molemmat Suomen
runoilijat varmaan ihailivat Homerosta yhteydessä sen seikan kanssa
että olivat Suomessa nähneet jotakin Homeron aikojen kaltaista. Olemme
jo kuulleet mitenkä Tengström sen määrittelee: Suomessa oli, niinkuin
ennen Kreikassa, vallitsemassa semmoinen villin vapauden ja
yhteiskunnallisen järjestyksen välinen tila, joka, niinkuin nuoruuden
aika yksilölle, on kansakunnan kehitykselle ylen tärkeä.
Että asia on tältä kannalta katsottava, ja ettei siis Hirvenhiihtäjät
ole mikään pelkkä mukaelma kreikkalaisesta runoelmasta, se selviää
riittävästi jos silmäilemme Runebergin kirjotusta Saarijärvestä,
sekin vuodelta 1832.
Hänen siinä antamansa kuva suomalaisesta kansanluonteesta on
kauttaaltaan yhtäpitävä Hirvenhiihtäjissä esitettyjen kuvaelmien
kanssa. Mutta Runebergista -- samoinkuin ennen Tengströmistä -- ihminen
on ympäristöjensä kuvastin, ja kansan luonne riippuu siis sisämaan
luonnosta. Mitään tämän luonnon kaltaista taas ei vieras liene
missään muualla nähnyt. Siis Hirvenhiihtäjissä kuvaillulla kansalla,
ympäröivän luonnon kuvastimena, myöskin on omintakeinen luonteensa.
Tosin on merkillistä huomata kuinka Runeberg, kuvaillessaan kansaa
ja luontoa, käyttää lauseparsia jotka selvästi muistuttavat vanhaa
maailmaa. Kerjuri on "jumalan seuraama niinkuin Homeron kerjuri".
Mutta Hirvenhiihtäjissä esiintyy sama ajatus Pietarin muistutuksessa
Paavolle, että "Jumala on kerjurinkin kanssa"; ja siinä tietysti
ei ole enää ajateltava mitään Homerosen jumalaa, vaan kristittyjen
Jumalaa.
Samaten Runeberg sanoo luonnosta: Silloin tällöin tapaa silmä
metsälammen "niinkuin käytävän manalaan". Tämä muistuttaa aivan
selvästi kreikkalaisten ja roomalaisten uskoa että muutamat järvet
olivat käytäviä manalaan. Mutta kohta senjälkeen sanotaan: "niinkuin
iäisyyden ovella luulee siellä olevansa jumalien ja henkien seurassa,
joiden haamuja silmä etsii ja joiden kuiskeita korva joka hetki
odottaa kuulevansa". Näissä sanoissa ilmaistu tunnelma on taas
Runebergin oma eikä antiikista saatu -- mutta vielä merkillisempää on
että se on täysin yhtäpitävä sen tunnelman kanssa, jonka sama luonto
on herättänyt muinaisissa suomalaisissa erämiehissä, ja josta koko
Tapiolan väki on syntynyt.
Samaan päätökseen tullaan siitä mitä Runeberg sanoo sisämaan
luonnosta yleensä. "On vaikea kuvitella kirkkaampaa, ihanampaa ja
ylentävämpää jumalallisuuden ilmestysmuotoa kuin se, jonka meille
näyttävät sisämaan seutujen suuremmoiset ulkopiirteet, niiden
yksinäisyys ja syvä, läpitunkematon rauha". Ja verrattuaan tätä
luontoa rannikko- ja tasankomaisemaan hän väittää että "jokainen,
jolla on ollut tilaisuus elää pitemmän aikaa näiden eri seutujen
vaikutuksen alaisena, on syvimmässä sydämessään säilyttävä niistä
toisen eikä molempia, olkoonpa niistä sitten kumpi hyvänsä hänen
synnyinseutunsa ja muuten hänelle kallis". Mutta kun hän kohta
jatkaa: "rauhalliseen runollis-uskonnolliseen mietiskelyyn
taipuvainen mieli on etupäässä mielistyvä sisämaahan", niin tämä
tietysti ilmaisee hänenkin mielipiteensä; ja kun kansa on tämän
luonnon kuvastin, niin se on myös hänen kansansa.
Vielä enemmän: se on niidenkin kansa, joita varten hän kirjottaa. Se
nähdään mainitun kirjotuksen loppulauseesta, jonka on aiheuttanut
kato, joka silloin uhkasi maan pohjoisosia:
"Sikäläistä väestöä voi pitää isänmaan asutuksen etuvartiona,
asetettuna taistelemaan sen toimeentulon ja vaurauden vihollisia
vastaan. Totta on että sodassa uhkaa suurin vaara etuvartioita;
mutta jos joskus käy, niinkuin nyt näyttää käyvän, että nämä ovat
joutumassa tappiolle ja joukottain hukkaan, niin tulee niiden, joiden
etua siellä valvotaan, muistaa heitä heidän hädässään eikä jättää
heitä oman onnensa nojaan epätasaisessa taistelussa."
Talonpoika on etuvartio Suomen kansan yhteisessä viljelyssodassa --
siinä isänmaanystävän johtopäätös siitä mitä runoilija on nähnyt ja
kuvaillut.
Täten heränneen ja selvinneen kansallistunteen johtamana Runeberg
seuraavina vuosina vielä jatkoi suomalaisen kansanluonteen
kuvailemista.
Vuonna 1833 ilmestyneessä toisessa runovihossa oli runo Mustalainen,
jonka sankari tosin ei ole Suomesta kotoisin, mutta juuri sentähden
voi sanoin ihailla Suomen kauneutta -- mitä luonnollisesti maan omat
lapset eivät yleensä tee, he kun eivät ole muuta nähneet; ja ryssien
mielestä taas
Suomi se köyhää on, saloloita ja vuoria täynnä.
Mustalaisen esikuvana saatamme varsin hyvin pitää tuota
romantillista suurvarasta, jonka Runeberg oli tavannut Saarijärvellä.
Mutta hänen vastakohtanaan esiintyy vanginkuljettaja, Antto,
kavaluuden ja kiittämättömyyden esikuva. Ja ankarana kaikuu runon
lopussa mustalaisen tuomio hänestä, muistuttaen vanhan Haanen sanoja
kun hän luulee Tuomaan pettäneen.
Seuraavan vuoden lopulla Runeberg alotti Pilven veikkonsa, yhä
entisellä viisimitallaan. Se valmistui keväällä 1835 ja painettiin
elokuussa Helsingfors Morgonbladiin.
Vielä kerran Runeberg, niinkuin Perhon haudassa, ottaa
lähtökohdakseen kuvauksen perhe-elämästä johtuakseen siitä taisteluun
isänmaan puolesta. Mutta Pilven veikolla ei ole omaa perhettä; ei
kukaan tiedä mistä hän tulee, ja vasta rakkaus tyttöön kiinnittää
hänet siihen taloon missä hän on ottopoikana. Muuten hänen elämänsä
on ollut täynnä työtä sekä taistelua metsän petoja vastaan.
Sentähden ei ukko vaadikaan häntä taisteluun isänmaan puolesta, hän
ainoastaan tahtoo tietoja sodasta. Mutta kun nuorukainen lähtee
niitä hankkimaan, niin hän ikäänkuin itsestään joutuu taisteluun.
Hän on ennen tappanut "karhun, karjan surman", täten hän on kasvanut
"avuks kurjain, turvaks turvatonten". Ja semmoisena hän nytkin
ensinnä esiintyy; vasta täytettyään kaksi ihmisyydentunteen käskemää
urotyötä, hän tulee "maan pelastajaksi", vaan semmoisenakin hän
samalla on heikkojen turvana. Soturit ilman häntä olivat "karja
kaitsijatta, toivotonna, kuoloon tuomittuna". Mutta kerjäläispojalla
on "kuninkaan otsa", hän on johtajaksi luotu ei vain ulkonaisen
voimansa kautta, vaan sisäisen jaloutensa määräämänä.
Tässä siis jo Saarijärven Paavossa kuvattu auttavaisuus esiintyy
uudessa muodossa, joka ei kuitenkaan ole Runebergille uusi. Heikon
suojeleminen sortoa ja vääryyttä vastaan oli hänelle luonteenomaista,
ja siitä hän oli laulanutkin jo runossa "Jalouden voitto". Mutta
kun siinä sortoa vastaan taisteli "jumallapsi" ja tämän voittoa
seurasi "riemukisa", niin sensijaan taistelijana nyt on suomalainen
kerjäläispoika, ja riemukisasta on tullut hautausmaan itku ja
vaikerrus. Mutta kuitenkin, tahi oikeastaan sitä enemmän, "jalo, sa
elät ja voiton sa saat".
Ja sentähden jalo tyttö ei niinkuin hänen isänsä vaikeroi sitä mitä
hän on menettänyt. Hänessäkin asuu uhrautuva rakkaus, sentähden hän
voi sanoa:
Kallein kaikesta mit' ompi maassa
olit sylihini suljettuna,
kahta vertaa kalliimpi nyt vielä
olet mulle mullan sulhosena.
Enempi kuin elämä on lempi,
enempi kuin lempi moinen kuolo.
Ja siis hän jättää sulhonsa isänmaalle, joka on sankaria itkevä,
mutta ei murheella, vaan "tyynnä, loistavana, laulullisna".
Ja isänmaa esiintyykin tässä eri edustajien kautta. Talonpojat,
pappi, entinen soturi, nuoret isänmaan puolustajat ryhmittyvät
kerjäläispojan ympäri osottaaksensa että johtajakseen tämä kansa
tunnustaa vain sen, joka uhraavalla rakkaudella puolustaa heikkoja ja
sorrettuja.
Selvänä jatkona Pilven veikkoon on seuraavana vuonna (1836)
kirjotettu ja julaistu runo Kuoleva soturi.
Molemmissa esiintyy kahden nuoren rakkaus isänmaan puolesta kestetyn
taistelun rinnalla ja tavallaan sen vastakohtana, ja kuolo isänmaan
puolesta on molemmissa ristiriidan sovittajana. Mutta edellisissä
runoissa on samassa jotakin joka yleisinhimilliseltä näkökannalta
katsoen vielä kaikuu soraäänenä: vihollisia on kuvailtu julmiksi
sortajiksi. Nyt kuolo sovittaa tämänkin ristiriitaisuuden: haudan
ääressä ei kukaan enää vihaa, mutta itkeä täytyy _ihmisen_ kovaa
kohtaloa, kun hän "vaivaa vain ja vaivataan".
Tässäkin ilmenee Runebergin luonteen syvälle juurtunut piirre:
sovinnollisuus, suvaitsevaisuus, joka jo on Kaitselmus runon aiheena.
Mutta aatteelliseen kansalliseen ohjelmaankin kuuluu ettei Suomen
kansa vihaa toista kansaa, yhtä vähän kuin kansan lapset toisiansa
vihaavat.
20.
Kun Runeberg vuonna 1832 muistutti ylhäisemmille säädyille heidän
velvollisuuksiaan kovempiosaisia veljiänsä kohtaan, niin hän ei itse
puolestansa jättänyt velvollisuuttaan täyttämättä. Kehotettuaan
myöhemmin samana vuonna lehdessään yleisöä auttamaan hädänalaisia,
hän itse 1833 saman tarkotuksen hyväksi painatti toisen osan
lyyrillisiä runojaan. Kun tulot siitä nousivat nykyisessä rahassamme
laskettuina yli kolmen tuhannen markan, niin lahja, verrattuna hänen
omiin samanaikaisiin tuloihinsa, oli todellakin suuremmoinen.
Mainitussa vihossa oli ensiksi Hauta Perhossa, sitten Mustalainen,
Jouluilta ja Mökin poika, joista jo on ollut puhetta, ja
niiden ohessa joukko lyyrillisiä runoja sekä jatkoa idylli- ja
epigrammisarjaan; lopuksi kymmenen käännöstä. Enimmät näistä runoista
olivat ennen olleet julaistuina Helsingfors Morgonbladissa.
Melkein kaikki lyyrilliset runot koskevat rakkautta ja luontoa ja
melkein kaikissa nämä aiheet asetetaan keskinäiseen yhteyteen, joko
vertauksen kautta taikka niin että annetaan tunnelmakuva, joka johtaa
toiselta alalta toiselle. Rakkaus esiintyy milloin kaipaavana,
milloin leikillisenä, milloin tuokion iloa nauttivana, milloin
selittämättömänä, mutta aina vallitsee näissä rakkaudenkuvissa suopea
tyyneys, joka kuvastaa mielen puhtautta. Ainoa runo joka muistuttaa
entisiä myrskyjä on Ruusulle, mutta se onkin ehkä muita vanhempi.
Näistä runoista on vielä, osaksi poikkeuksena, osaksi lisäyksenä,
mainittava seuraavaa.
Nuoruuden kaipausta, joka ei ole selvillä tarkotuksestaan, kuvataan
kahdessa runossa, jotka ovat selviä vastineita toisillensa; Tyttö ja
Nuorukainen nimellisinä ne painettiinkin kohta perätysten erääseen
sanomalehteen jo 1831. Edellisen nimi on nyt Seitsentoistavuotias
tyttö. Samansuuntaista aihetta käsittelee Varro, vaanii jumalainen.
-- Omituinen vastakohta näille kuvaelmille on Kuoleva, täynnä rauhaa
ja sopusointua, joka tässäkin on ikäänkuin heijastusta luonnon
sopusoinnusta.
Etteivät kuitenkaan elämän rauhattomuus ja vaiheet ole runoilijalle
vieraita osottaa Lähde, josta sittemmin niin moni on löytänyt oman
sielunsa kuvastimen. Mutta tämäkin runo on vihon vanhimpia, se
painettiin sanomalehteen jo joulukuulla 1830, ja kenties se on --
ainakin aiheeltaan -- vieläkin vanhempi. Kerrotaan näetten että
Runeberg ja Nervander jo 1826 kilpaa runoilivat lähteen reunalla, ja
että Runebergin laulua katsottiin huonommaksi, jonka tähden hänen
täytyi tanssia lähteen ympäri tuohinen päässä.
Lopuksi muistettakoon Laulurastas, koska se on vihon ainoa -- ja
Runebergin viimeinen -- runo jossa runoilija puhuu laulustaan. Syystä
näetten Runebergista itsestäänkin sopisi sanoa:
Laps onnen, luonnon parmahilta ken
saa lemmen, saapi sanat, soinnut sen,
eik' äidinkieltään vaihda vaiheissaan,
hän uneksii vain, virkkaa uniaan,
ei harkitse, ei kaavoin kammitsoi,
mut virttä virkkaa, viisautt' unelmoi.
Viisaus, ylevä elämänkatsomus, ei ilmene järkiperäisyyden neuvoissa
ja säännöissä, vaan hellän tunteen ja mielikuvituksen unelmissa. Ja
rakkaus on laulajalle ensi sijassa tarpeen; sitä seuraavat sanat ja
soinnut.
Kohta tämän runovihon ilmestyttyä näyttää puhtaasti lyyrillinen
runolähde Runebergiltä miltei kokonaan ehtyvän, ja niissä harvoissa
runoissa, jotka hän lähinnä seuraavina vuosina kirjottaa, huomataan
uudet tunnelmatkin. Mutta jos täten uusi ajanjakso näyttää olevan
tulossa, niin edellinen suunta sitä ennen ikäänkuin päättyy
kokonaiskuvaan. Elokuussa 1836 painettiin Morgonbladiin Hannan
ensimäinen laulu, ja joulukuussa runoelma ilmestyi täydellisenä
kirjakauppaan.
On vaikea sanoa mistä alkaa, mihin lopettaa, kun otetaan puheeksi
ne lyyrillisten runojen aiheet ja tilat joita tavataan Hannassakin.
Luonnon elämä eri muotoineen ja vivahduksineen esiintyy tässäkin,
ja se on usein samalla tapaa ihmiselämään sovellettu. Koko
luonnontunnelma muistuttaa runoja Matka Turusta ja Joutsen, paimenen
soitto Paimenpoikaa ja Mökinpoikaa. Hanna puhuu lapsuudestaan
samaan tapaan kuin runo Lapsuuden muistoja, hän on veljineen
soutanut saaresta saareen niinkuin Kesäyössä tehdään, hän muistaa
muuttolintuja ja kuvailee mielessään kuinka hän on esiintyvä kirkolla
-- niinkuin Palvelustyttö. Hänkin tahtoo pelastaa lintuja niinkuin
tyttö runossa Herkästi taipuva, vertaus sylin ja ansan välillä
tehdään jo runossa Linnun pyydystäjä-poika, Maria muistuttaa
Kaunotarta, vanha kalastaja kuolee niinkuin Kuoleva, Hannan isälle
voisi runo Vanhukselle olla omistettu. Itse Hannan mielentilaa, joka
vaihtelee surun ja ilon välillä, ennustetaan runossa Varro, vaanii
jumalainen ja kuvaillaan runoissa Neidon valitus, Suru ja ilo,
Kaipaus ja Seitsentoistavuotias tyttö. Nuorukaisen kohtaaminen ja
lemmen äkillinen syttyminen esiintyy runoissa Ken tänne tiesi toi?
(jonka eri osia käytetäänkin eri laulujen mottoina), Ainoa hetki ja
(jos vaihtaa "pojan" tytöksi) Idylli-epigrammi 4. Vanhan ja nuoren
kosijan vastakohta esiintyy saman sarjan numeroissa 5, 11 ja etenkin
26. Lopuksi alkuruno Ensi lemmelle muistuttaa sekä Idylli-epigrammia 2
että Mustasukkaisuuden öitä.
Mutta tämä tietysti ei merkitse sitä ettei Hannassa olisi muuta kuin
ennen käytetyt lyyrilliset aiheet yhteenpoimittuina. Ei, vaan runo
on katsottava kokonaiskuvaksi niistä runoilijan elämänkatsomuksen
kohdista jotka eivät Hirvenhiihtäjissä esiinny, ja nuo yhtäläisyydet
osottavat vain samaa mitä jo ennen olemme nähneet, nimittäin että
Runeberg astui runollisia päämääriänsä kohti askel askelelta,
koettaen voimiansa pienemmissä tehtävissä ennenkuin ryhtyi suurempiin.
On jo viitattu siihen ettei kansa puhele luonnosta eikä liioin
lemmestäkään. Mutta papintyttärelle ja ylioppilaille juuri nämä
ovat luonnollisimpia miettimisen ja puhelun aineita. Mitä ensin
luontoon tulee, niin nähdään helposti että se vallitsee nuorten koko
sieluelämän. Hanna tuntee liittyvänsä lujilla siteillä kotiseutuunsa,
mutta hän ei ymmärrä luonnon ääntä, sentähden ettei ymmärrä omaa
sydäntään; lempi, kun se tulee, selvittää kaikki. Ja hänen veljensä
silmissä luonto on vielä paljoa enemmän, vaikk'ei hän kotonaan siitä
puhu. Vasta kaupungissa, missä kaikki on toisin, hän kertoo siitä.
Milloin pilkottaa kevät kerronnasta ja milloin
näet syys-illan ja lehdet harvenneet, sumut raskaat,
ilmassa tähdet valjut ja kummulla kuun veriruskeen.
Ja nyt hän ystävällensä näyttelee sisämaan kauneutta, huomauttaen:
Toista se on kuin
meri, joka huoaten sun kotis kalliorantoja pieksee.
Ihmeen kaunis onkin tämä maisema:
Silmään
loppumaton ala metsiä, järviä, peltoja aukee,
illan kimmoiseen ruso-hohteeseen puettuina.
Tyyntä on, henkäyst' ei edes. Karjojen kelloja, hellää
lemmen laulelmaa, johon vastaus soi salotieltä,
kuuluu laaksosta vain, katovaisiin äänihin joskus
paimen helkyttää säveleen, min kertovi kaiku.
Silloin ystävä ihmeissään sanoo:
August, nyt tutump' oot sinä mulle kuin olit koskaan,
nyt sinut ymmärrän ma ja tunnen sun periluontees.
Tuossa sen kirjan näen, min kirkkailta lehdiltä varmaan
kaiken luit, mitä kerroit, kun hämärässä sa istuit
mun sekä siskoni kanssa, ja haaveiltiin läpi illat.
Ihmis-onnen sa tääll' opit, rakkauden, ilon, rauhan,
tääll' unelmissasi näit nuo kirkkahat lempeät henget,
suodut luomahan täällä jo maassakin taivahan meille.
Kuuntelehan, sävel laulujen, vaipunut huokaus kaiun,
lintujen äänet ilmassa, metsissä, eikö se kaikki
enkelien ole laps'iän tuttujen vienoa kieltä?
Oi, ne nyt selvään näen! Runopilvillä leijuvat illan,
säihkyvät auringon sätehessäkin, tuikkivat joskus
silmistä kukkain, järvellä päilyvät, ilmassa soivat;
näitähän tarkoitit sa ja nää teit rakkahiks meille!
Ja tämä käsitys luonnosta, se se on vaikuttanut korskaan Mariaankin
ja saanut hänet muuttumaan; hänessä on lempi selvinnyt luonnon kuvien
kautta.
Mutta luonto ei vaikuta yksistään nuoriin; vanha kalastajakin
tahtoo kuollessaan nähdä salon ja aallot, hengittää illan ilmaa, ja
hän kuolee riemunsäde kasvoillaan. Eikä hän Hannalle ole "kammona
koommin";
vaan kuin muisto, mi mieleen jää, kesäiltasin kauan
järveä katseltuain, yön puoleen, tuuli kun tyyntyy,
aurinko sammuvi, aallot, riehuntaan väsyneinä,
hiljeten laskeuvat sekä viihtyvät peiliksi vihdoin.
Eikö ole merkillistä että Hanna tässä kertoo kuolonhetkestä
juuri ennenkuin ensi lemmen hetki hänelle lyö? Muistamme että jo
Mustasukkaisuuden öissä nuo hetket pantiin rinnakkain semmoisina,
jolloin ihminen on valveilla mullan horrosta ja saapi luoda katseen
henkimaailman riemuun. Mutta nyt ei enää kaiu "aistillisuuden viekas
kehtovirsi"; rakkaus on puhdas, ja niin on kuolevan mielikin,
sentähden kaikki on rauhaa ja sopusointua. Niin, iäisyys on maan
päällä, luonto on puhdassydämiselle täynnä lempeitä henkiä,
suodut luomahan täällä jo maassakin taivahan meille.
Täten Runeberg nyt on astunut uuden tärkeän askeleen tiellä
yhtenäisen maailmankatsomuksen muodostamiseen ja esittämiseen.
Puhdas tunne-elämä käsittää ja soinnuttaa nyt koko olemuksen,
luonnon yhtä hyvin kuin ihmiselämän. Ja taas huomaamme miten tämä
tulos on saavutettu personallisen kehityksen kautta, mutta niin
että samalla ajan ihanteellinen katsantotapa siinä kuvastuu.
Ja vielä merkillisempää on että tuo nyt esitetty koko luonnon
sielullistaminen on -- puhtaasti suomalaista, se kohtaa meitä
ehtimiseen kansanrunoudessamme. Mutta Runebergin luonnottaret ovat
hymyileviä enkeleitä, ne eivät edusta pelkkiä luonnonvoimia, vaan
kaikkeudessa elävää rakkauttakin.
Tietysti Hannaa ei siltä ole katsottava miksikään elämän
korkeimpien kysymysten filosofiseksi selvitykseksi. Runebergin
maailmankatsomuksesta sopisi sanoa mitä hän itse sanoo hyveestä
Franzénin lauluissa: se elää hänen runoissaan alkuaineissaan, jotka
ovat viattomuus, rakkaus ja ilo. Ja tämä elämäkin on Hannassa
suomalaista elämää, runoelma kuvailee maamme sivistynyttä säätyä
samoinkuin Hirvenhiihtäjät kuvailevat kansaa.
Mutta näillä kahdella piirillä on kuitenkin paljon yhteistä.
Molemmissa runoelmissa ylistetään luontevaa maalaiselämää siten että
kaupunkilaiselämää kuvaillaan sen vastakohdaksi, sievistelemisen
kotipaikaksi. Ja Hannassakin huomaamme ettei säätyerotus estä
ihmisiä lähestymästä toisiansa; yhteinen hyväntahtoisuus on tässäkin
yhdyssiteenä. Äiditön Hanna turvautuu vanhaan palvelijattareen kuin
uskottuunsa ainakin, ja kauniin Johannan asema on sama kuin Helvin.
Samaten työ yhdistää eri luokat. Hanna kutoo kangasta niinkuin Helvi
ja tarjoilee teetä herroille, August on vanhan kalastajan parissa
usein unhottanut leikit ja luvut.
Poikkeuksena on nimismies, jonka Hanna on nähnyt "äissään moukillen
välist' ärjyvän, keppiä nostain", koska muka "muust' ei piittaa nuo,
ei tottele löylyttämättä". Mutta nimismiehen asia onkin ylläpitää
ulkonaista järjestystä, josta Runeberg puolestansa "ei piittaa".
Nimismies muistuttaa paljon Hirvenhiihtäjäin voutia ja hänen
kosimisensa samalla tuopi mieleen Ontron tarjoukset: rikkautta, mutta
ei rakkautta. Vieläpä ärjymisen puolustaminenkin muistuttaa Ontron
puhetta humalasta -- jälkimäinen puolustus on vain pätevämpi.
Nimismiehestä on vähän tarttunut itse pastoriinkin: onhan hänelläkin
maallisia huolia, ja hänen Hannalle antamansa neuvot muistuttavat
vähän Idylli-epigrammien äitien neuvoja. Johanna sitävastoin on kohta
selvillä moisen tarjouksen arvosta -- samoinkuin Helvi. Hannalle
taas kotiseutu on kalliimpi kuin kaikki muut rikkaudet maailmassa.
Mutta myötätuntoisuus yksinäistä vanhusta kohtaan on todellisen
rakkauden edelläkävijä. Kun hän itse on ollut valmis antautumaan
toiselle tehdäksensä tämän onnelliseksi, mutta vaatimatta rakkautta
itselleen, niin on luonnollista että hän on valmis antaumaan sille,
jolla on niin paljon hänelle antamista, varsinkin kun nuorukainen
osaa selittää sen mitä hän vain aavistaa. Rakkaus semmoinen kuin
hänen alkaa ylevimmistä tunteista ja kohdistuu näiden tunteiden
selittäjään. Ihaillessaan korkeinta ihminen tarvitsee toista joka
tuntee samaa -- sen Runeberg lausui jo runossa Naisen luominen.
Sentähden Runeberg antaakin ensi lemmen sanoa:
Ma oman rintaa olen huokaus,
mi rauhan toivoss' etsi taivastaan;
ma oman sielus päivänpaiste oon,
sa helläss' elät hohtehessani.
Mutta semmoinen lemmen selitys edellyttää koko olemuksen
ihanteellista käsittämistä, jonka ainoastaan korkeampi sivistys voi
antaa. Ja tämmöinen ihanteellinen sivistys onkin tässä runoelmassa
ikäänkuin koko tunnelmaelämän pohjana. Kuvaavaa on siis sekin että
nuorten yhtymisen taustana on isien ystävyys. Ensin koulussa
rinnan istuttiin, tasan pantihin kaikki
kiitos ja nuhde ja läksyjen työ sekä leikkien riemu.
Kuka ei tässä huomaa Runebergin omaa kokemusta koulutoveruudesta? --
Vaan sitten jatkettiin, kunnes
tieteitten esikartano kerran
templihin vaihdettiin, ja kun valkeuden pyhist' aarteist'
etsittiin muru auvoks itsellemme ja muille.
Eiköhän tässä taas kuvastu se käsitys yliopistollisen sivistyksen
merkityksestä, joka on ollut valloillaan runoudessamme ja yleisessä
mielipiteessä meidän päiviimme saakka?
Mutta tuo valkeus, jota viisauden temppelissä etsitään, se on
suomalaisessa muodostuksessaan samaa kuin Jumalan temppelissä jaettu
valkeus, ja tämä voi elää oppimattomimmankin povessa. Rakkaudesta
puhuvat luonnon hymyilevät enkelitkin, uhrautuvasta rakkaudesta, joka
"ei koskaan saa kyllikseen hyvää ja oikeaa".
Yhteensä Hirvenhiihtäjät ja Hanna osottavat kuinka Suomen kansa
saattaa tuon rakkauden "hellässä hohteessa" elää, elää korkeiden
aatteiden elämää, muodostukoot ulkonaiset elämänehdot millaisiksi
tahansa.
21.
On jo mainittu että Runeberg vuoden 1832 alusta alkaen toimitti kaksi
kertaa viikossa ilmestyvää sanomalehteä Helsingfors Morgonblad. Tämä
lehti oli kooltaan hyvin pieni, eikä ensinkään, niinkuin nykyiset
sanomalehdet, tarkottanut tuoreiden uutisten antamista. Sopimuksen
mukaan oli käsikirjotus yleensä jätettävä kirjapainoon kolme
päivää ennen sen numeron ilmestymistä, johon kirjotukset olivat
aiotut. Pikemmin sopii siis verrata lehteä meidän aikamme jotakin
erityistarkotusta harrastaviin aikakauslehtiin. Tosin ei lehden
ohjelma ollut periaatteessa rajotettu, mutta itse asiassa oli
valtiollisten ja yhteiskunnallisten kysymyksien ala melkein kokonaan
suljettu pois tästä ohjelmasta, osaksi siitä syystä ettei semmoisia
kysymyksiä saatu ottaa julkisen keskustelun alaisiksi, osaksi
syystä että yleisöltä puuttui harrastusta niihin. Tämän johdosta
sisällys pääasiallisesti supistui kirjallisuutta ja muutamia muita
kultuurialoja koskevaksi.
Kustantaja, kirjanpainaja Frenckell, takasi Runebergille palkaksi
800 paperiruplaa vuodessa, mutta jos tilaajia karttuisi enemmän
kuin 400, niin toimittaja jokaisesta tilaajasta saisi kolmanneksen
tilaushinnasta eli kaksi paperiruplaa. Enemmän kuin pohjapalkan sai
Runeberg kuitenkin vain ensimäisenä vuonna, jolloin oli 472 tilaajaa;
vuonna 1833 niitä oli vain 330 -- mahdollisesti oli katovuosi syynä
vähenemiseen -- ja vuosien 1834--1837 tilaajamäärät olivat 371, 377,
349 ja 329.
Nervander oli luvannut olla avullisena lehden toimittamisessa,
ja hän kirjottikin jo ensimäiseen numeroon uudenvuodenrunon.
Mutta ennen pitkää syntyi jostakin kysymyksestä erimielisyyttä
hänen ja Runebergin välillä ja hän erosi. Runeberg jäi siis yksin
toimitustyöhön, mutta vähitellen karttui kuitenkin kirjotuksia
muualtakin, ja niinkuin jo on kerrottu avusti hänen vaimonsa häntä
tehokkaasti.
Ensimäisenä vuonna on sentään Runeberg itsekin hyvin tuottelias.
Runokappaleita (alkuperäisiä ja käännettyjä) on lehdessä hänen
kädestään lähteneitä lähes kahdeksankymmentä, ja suorasanaisia
kirjotuksia parisenkymmentä.
Viimeksi mainitut koskivat etupäässä Ruotsin samanaikaista
kirjallisuutta, jota Runeberg välistä kovin ankarasti arvosteli. Nämä
arvostelut herättivät suurta huomiota, ja paljon on -- silloin ja
jälestäpäin meidän aikoihimme saakka -- kiistelty ja kirjotettu siitä
olivatko Runebergin mielipiteet oikeutettuja. Hyödyllisempää lienee
kuitenkin etupäässä kysyä miten Runebergin arvostelut valaisevat
hänen omaa käskystänsä runouden tehtävistä. Onhan omintakeisella
runoilijalla tämä käsitys tietysti lähtökohtana muita arvosteltaessa.
Ja jos huomaamme että runoilijalla teoria ja käytäntö ovat
täydellisessä sopusoinnussa, niin voimme pitää aivan luonnollisena,
että tämä teoria ei kaikissa kohdin sovellu toiseen kerrassaan
eriluontoiseen runoilijatoimintaan.
Ne periaatteet, jotka ovat Runebergin arvostelujen lähtökohtana,
löydämme ehkä paraiten erään painamatta jääneen kirjotuksen
katkelmasta, joka käsikirjotuksena on säilynyt. Se on nähtävästi
aiottu vasta-arvosteluksi serbialaisten laulujen johdosta, ja
todennäköistä on että se on kirjotettu jo vuoden 1831 loppupuolella,
siis ennenkuin hän alkoi varsinaisen sotaretkensä ruotsalaisia
runoilijoita vastaan. Ainakin on siinä lause jonka hän sittemmin otti
elokuussa 1882 julaistuun arvosteluunsa Euphrosynen runoelmista.
Mutta toiselta puolen puhutaan tässä katkelmassa runouden tehtävästä
tavalla joka on täysin yhtäpitävä niiden määritelmien kanssa, jotka
annetaan hänen 1833 julaistussa, antiikkisen tragedian kuoroa
koskevassa väitöskirjassaan. Runebergilla olivat siis periaatteet
aivan selvillä jo ennenkuin hän ryhtyi arvostelutoimeensa.
Todellinen runous, sanoo hän mainitussa katkelmassa, osottaa meille
äärettömyyttä aistinalaisessa muodossa, mutta samalla sopusointua,
sillä sopusointu on oleellisesti äärettömyyttä aistinalaisessa. Mutta
kaikki aistillisesti esiintyvä äärettömyys on syvyys, jota mitatessa
ihminen voi ikäänkuin kadota ja päästä yksilöllisyytensä rajotuksen
kahleista. Siis ainoastaan halu vapautua omaa olemustaan yleistämällä
se on se vaikutin joka pakottaa ihmistä rakastamaan kaunista:
runoutta, luontoa, sanalla sanoen kaikkea missä on aistillisesti
havaittavan äärettömyyden leima.
Äärettömyyden sijasta Runeberg väitöskirjassaan käyttää sanaa
kaikkiyleisyys (universalitas). Ja siinä hän sanoo, että runoudella
on sama lähtökohta kuin uskonnollakin: halu vapautua yksilöllisyyden
kahleista yhtymällä kaikkiyleisyyteen.
Helppo on nähdä että tämä näkökanta on tulos Runebergin koko
tähänastisesta personallisesta kehityksestä; mutta samalla
huomataan että Franzén, Gerlach ja Tengström kukin kohdaltansa ovat
vahvistaneet hänen mielipiteitään. Itsekkäisyyden voittaminen on
ihmisen päätarkotus, mutta sen hän saavuttaa siten että kohoaa ja
yhtyy johonkin korkeampaan, yleisempään, äärettömään. Ja kun tuohon
korkeampaan pyritään sekä runon että uskon siivillä, niin se itse
asiassa ei voi olla muuta kuin ikuinen rakkaus. Sillä ainoastaan
rakkaudessa me yhdymme johonkin yleisempään, korkeampaan kuin oma
itsemme on.
Luonnonkin mainitsee Runeberg äärettömyyden edustajaksi. Ja sen
suhdetta runouteen ja uskontoon hän väitöskirjassansa määrittelee
niin, että runous luonnon tavoin uskollisesti ja sopusointuisesti
ylistää ikuisesti olevaa. Sillä niinkuin luonto elää Jumalassa, niin
elää runous, luonnon kuva, uskonnossa, Jumalan kuvassa. -- Huomattava
on että _luonto_ sana Runebergin kirjotuksissa yleensä merkitsee
koko todellisuutta, mutta että sitä usein käytetään tavallisessa
merkityksessään, välistä se taas muistuttaa sitä mitä Gerlach sanoi
"puhtaaksi luonnoksi", todellisuuden yhteistä perussisällystä.
Jos näihin määritelmiin vertaamme mitä jo ennen olemme huomanneet
toiselta puolen Mustasukkaisuuden öistä, toiselta puolen Hannasta,
niin näemme että Runebergin teoria on sopusoinnussa myöskin hänen
runollisen tuotantonsa kanssa. Ja toisessakin kohden huomaamme samaa,
mitä ensin mainittuun runoelmaan tulee.
Jos runous vapauttaa yksilöllisyyden rajotuksesta, niin sitävastoin
-- sanoo Runeberg mainitussa katkelmassa -- ehdoton itsekkäisyys
välttämättömästi viepi luonnon ja kauneuden ylenkatsomiseen ja
välinpitämättömyyteen siitä. Sillä itsekäs katsoo itseänsä kaiken
keskipisteeksi, ja silloin kaikki muu tulee hänen vastakohdakseen;
hän kieltää siis kaiken yhtäpitäväisyyden (identitet) ja täten
hän pysyy korkeimmassa määrässä epävapaana. -- Eikö tämä juuri
ole Mustasukkaisuuden öitten sankarin sieluntila ennenkuin hän
mielikuvituksen ja uskon avulla vapautuu?
Mutta muistamme senkin että sama sankari alussa turhaan oli
turvautunut järjen apuun. Ja tämäkin seikka esiintyy Runebergin
teoriassa.
Äärettömyyden voimme, sanotaan katkelmassa, tajuta ja siihen kajota
ainoastaan jos se esiintyy aistinalaisena. Sillä tätä pukua vailla se
ajatellaan, asetetaan ulkopuolelle meitä, meistä erotetuksi, ja siitä
tulee pelkkä lauseke. Sentähden käsitteistä ei voi syntyä kauneutta.
"Turhaan pukeutuu käsite loppusoinnun ja runomitan sulhasvaatteisiin
-- morsian ei tule sinä ilmoisna ikänä."
Tämmöinen lausuma on taas yhtäpitävä Gerlachin katsantotavan
kanssa. Mutta sen alkulähteenä ei ole Gerlach. Omassa runoudessaan
oli Runeberg, niinkuin jo on osotettu, ratkaisevasti yhtynyt
uuden vuosisadan runouden tunnussanaan: runous on tunnetta ja
mielikuvitusta, eikä järkeä, ajattelua.
Ja merkillinen on toinenkin johtopäätös hänen ylimmästä
periaatteestaan.
Koska runollinen mieli, sanoo hän, on kaikista vähimmän itsekäs tahi
itsensä määräävä, niin on selvää että se esiintyy sitä kauniimmissa
luomissa, mitä avonaisempi mieli on luonnon äärettömyyden
vaikutelmille. Sentähden luonnonihmisten tuotteet ne vasta henkivät
ihaninta runoutta.
Tämä tarkottaa nimenomaan serbialaisia lauluja. Mutta samalla kun
Runeberg ihaili luonnonihmisten runollisia tuotteita, hän tietysti
joutui ihailemaan luonnonihmisiäkin -- niinkuin hän Hirvenhiihtäjissä
tekee.
Jos nyt näistä periaatteista lähtien tarkastamme Runebergin lausumia
mielipiteitä ruotsalaisista runoilijoista, niin huomaamme helposti
että nämäkin johdonmukaisesti seuraavat samoista periaatteista;
vieläpä usein käytetään samoja lauseparsiakin.
Pääsyytökset Ruotsin runoutta vastaan ovat että siinä vallitsee
ajattelu, refleksioni, ja itsekkäisyys.
Edellinen näistä syytöksistä koskee etupäässä niin sanottua "vanhaa
suuntaa", kahdeksannentoista vuosisadan runoilijoita. Siinä kohden
oli tietysti "uusi suunta" Runebergin puolella, ja hän sanookin itse
yhtyvänsä romantikkoihin, "fosforisteihin", siinä ettei järkiperäinen
runous ole varsinaista runoutta.
Mutta tämän johdosta hän kysyy: ovatko yhdeksännentoista vuosisadan
runoilijat edeltäjiänsä paljoa paremmat?
Hyvin kuvaava on siinä kohden jo tämä hänen vertailunsa:
"Samoinkuin voima, vapaus ja isänmaantunne nyt ovat kirjailijaimme
kuluneita aineita, niin osattiin vanhan suunnan aikana puhua
hyveestä, mielenlujuudesta ja rehellisyydestä. On surkuteltavaa nähdä
nämä pyhät elämänvoimat riippumassa kyltteinä kylmän runoilun päällä,
joka tyhjillä käsitekaavoilla uskaltaa koettaa loihtia esiin niiden
olentoja."
Tämä selitetään likemmin äsken mainitussa katkelmassa, jossa sanotaan
että "hyve, kunnia, isänmaa runollisina näkemyksinä, aatteina, ovat
ikuisia kauneuksia ja sattuvat sydämeen kaikkina aikoina; mutta
rehentelevinä pelkkinä käsitteinä, vaikka olisivat kuinka komeasti
puetut, niitä ihaillaan tänään ja unhotetaan huomenna".
Ja mitä hän oikeastaan tarkotti, osottaa se lause, joka molemmissa
paikoissa seurasi äsken mainittuja väitteitä:
"Oli yksi runoilija tänä kunnon hyvekautena Ruotsin kirjallisuudessa,
Franzén, joka lauloi hyveestä yhtä ahkerasti kuin kukaan muu,
mutta ero oli suuri sikäli että sitä ei näkynyt otsakkeena hänen
lauluissaan, vaan se oli siellä alkuaineissaan: viattomuudessa,
rakkaudessa ja ilossa."
Samaten hän sanoo:
"Fosforistit näkivät vanhempain kirjailijain teoksissa käytännöllistä
didaktiikkaa, joka uudemman filosofian soihdun valossa välttämättä
näytti heistä usein valheelliselta, vielä useammin tylsältä ja
pintapuoliselta. Sen sijalle he panivat myöhemmän tutkimuksen
teoreettisia tuloksia, joiden, kun ne oli mielikuvituksen
haaveellisten retkeilyjen kautta nostettu salaperäiseen
puolihämärään, luultiin olevan runouden oikea olemus. Näkyi
unohdetun, että pelkät runomittaan puetut filosofiset väitelmät
eivät koskaan voi olla runoutta, vaikkakin jokainen runoteos on
ehtymätön lähde, josta sellaisia voidaan ammentaa. Mutta lähimmässä
yhteydessä tämän kanssa on se, että kun vanhat panivat kaiken
painon ilmaisutavan ja käsitteen peittämättömälle selvyydelle
ja seikkaperäiselle määrittelylle, turvautuivat uudemmat, kun
katsoivat tämän johtaneen velttouteen ja venyttämiseen, uhkarohkean
johtopäätöksen nojalla useinkin vain hämäriin viittauksiin ajatusten
asemasta; ja nämä viittauksetkin olivat usein täynnä onttoja
loistosanoja ja itsensä kumoovia sanainsalvaimia. Tästä johtui, että
kun vanhat sanoivat selvästi paljon vähäpätöisiä asioita, sanoivat
nuoret paljon vähäpätöisiä asioita samalla epäselvästi, niin että
lukija, joka edellisten runoissa heti löytää sen mitä saa pitää
hyvänään, jälkimäisten runoissa ensin saa kokea suuria sekä toiveita
että vaivoja, voittaakseen lopulta yhtä vähän. On selvää että tässä
on puhe kumpaisenkin suunnan omaksuman maneerin liiallisuuksista,
eikä kirjailijoista joilla saattaa olla monta ja tärkeätä
onnistunutta teosta, ja joiden epäonnistuneiden teosten yksistään
katsotaan kuvaavan toista tai toista suuntaa."
Eikö tässä lausunnossa (joka on otettu Euphrosynen runoelmien
arvostelusta) selvästi esiinny, että Runebergin väitteiden alkulähde
oli hänen luja oikeudentuntonsa? Jos edellisen aikakauden runoutta
halveksittiin, niin oli katsottava oliko uudempi runous todellakin
etevämpi. Aivan samaan tapaan, mutta paljoa ankarammin, oli
Tegnérkin, puhuessaan 1817 uskonpuhdistuksen muistoksi, arvostellut
uutta suuntaa yhtä hyvin kuin vanhaa.
Saman vuoden 1832 lopussa palaa Runeberg vielä kerran samallaiseen
vertailuun. Kirjotukseensa "Silmäys Ruotsin nykyiseen vallalla
olevaan kirjallisuuteen" hän ensin painattaa uudestaan erään
fosforistiselta taholta lähteneen arvostelun "vanhasta suunnasta"
osottaaksensa kuinka häikäilemättä uuden suunnan miehet olivat
paljastaneet vanhan puutteita. Ja yleinen mielipide oli tunnustanut
tämän hyökkäyksen oikeutetuksi, "ja siitä on seurannut ääretön ja
melkein yleinen kaiken sen hylkääminen, jota ennen oli ihailtu ja
ylistetty." Mitäpä jos nyt Ruotsissa tapahtuisi edellisen kaltainen
uusi vallankumous, "jolloin kaikki mitä tätä nykyä pidetään suuressa
arvossa heitetään alemmaksi kuin mitä se itsessään on, ja jolloin
uusia mahdollisesti yhtä vääriä säveleitä kunnioitetaan ja pidetään
verrattomina".
Runeberg itse uskoo semmoisen vallankumouksen olevan tulossa, ja
syy siihen on hänestä se että "ei kukaan uusista kirjailijoista
ole osottanut olevansa todellinen ja luova runollinen luonne.
Heidän ansionsa ovat enemmän tai vähemmän pinnalla ja vaihtelevat
sen mukaan. Ei kukaan heistä kaikista ole avannut meille uutta
yleistä käsitystä luonnosta, uutta maailmaa; mieltä kiinnittävimmät
heistä, Stagnelius ja Vitalis, ovat vain kyenneet antamaan meille
hajanaisia viittauksia omasta tavastaan katsoa elämää, samoinkuin
Lidner ennen heitä teki. Mutta heidän tapaisensa runous suhtautuu
todelliseen runouteen niinkuin yksilöllinen käsitys uskonnosta
suhtautuu uskonnolliseen elinalaan, niinkuin taistelu ihanteen
kanssa sen saavuttamisesta suhtautuu ihanteen omistamiseen tyynessä
ja iloisessa voitossa. Sentähden he voivat antaa meille ainoastaan
uskonnollisuutta, mutta eivät koskaan uskontoa, ainoastaan taistelua
ja ikävöimistä, eivät koskaan ihannetta. Voi myöskin totuuden
mukaisesti sanoa että heidän runoutensa on täynnä itsekkäisyyttä ja
siis tässä kohden vastakohta todelliselle runoudelle, joka on täynnä
vapautta."
Tämä tietää toisin sanoen että nuo runoilijat tosin ovat runon ja
uskon siivillä pyrkineet vapautumaan yksilöllisyytensä rajotuksesta,
mutta tämä ei ole heille onnistunut yleispätevällä tavalla. Runeberg
tiesi itse omasta kokemuksestaan, että Lidner ja Stagnelius ovat
ilmaisseet tunnelmia, joihin hänkin on voinut ainakin hetkeksi yhtyä.
Mutta Lidnerin uhka kaitselmusta vastaan ja Stagneliusen nautintoon
kallistuva kärsimyksen ihaileminen eivät olleet tyydyttäneet häntä.
Olemme nähneet että hän on molemmat kannat voittanut samassa kun hän
voitti itsekkäisyytensä. Hänen arvostelunsakin on siis vain tulos
hänen omasta personallisesta ja runollisesta kehityksestään, ja
semmoisena se on oikeutettu.
Vielä paljon kylmäkiskoisempi Runeberg on Tegnériä kohtaan.
"Tegnérin runous on vieläkin pintapuolisempaa. Hänen teoksissaan
näkee tuskin vilahdustakaan ihanteesta, ei edes taistelua, joka
ilmaisisi hänellä olevan aavistustakaan siitä. Se rauha ja
hilpeys, jota hänen runoutensa tulkitsee, ei ole seuraus iloisesta
katsauksesta luontoon, joka olisi paljastanut hänelle kauneutensa,
vaan pikemmin tulos refleksionikyvystä, joka on ylpeä voimastaan,
ja ulkonaisen muodon hallitsemisesta, jolle ei mikään vaikeus
ole voittamaton. Tegnérissä on sentähden paljon Leopoldia, niin
suunnattoman erilaisilta kuin nämä kirjailijat ensi katsannossa
meistä näyttävätkin, ja sangen varmaa on että he vaihtaen aikaa ja
paikkaa melkein olisivat muodostuneet toinen toisekseen. Ei voi
sanoin kuvata kuinka vähän heidän laisensa runous vaikuttaa sen
mieleen, jolle luonto on selvemmin ihanuutensa avannut."
Jos asettautuu Runebergin kannalle ja ottaa huomioon mitä hänen
käyttämänsä sanat hänen suussaan merkitsevät, niin tämäkin arvostelu
näyttää täysin oikeutetulta. Sillä semmoista "ihannetta", jota
Runeberg etsi ja jonka hän oli löytänyt, sopusointuista maailman- ja
elämänkatsomusta, sitä tosiaan ei Tegnérin runoudesta löydy, eikä
hän näy sitä tavotelleenkaan. Sitävastoin juuri se sielunkyky, jota
Runeberg nimittää refleksioniksi, ja jonka tehtävä on rajottaa,
erottaa, tarkasti esittää vastakohtia, juuri se vallitsee kaikkialla
Tegnérin runoudessa. Ja aivan johdonmukaisesti siis Runeberg sanoo,
että Tegnér on suuri lajissa joka on ulkopuolella varsinaista
runoutta.
Täytyy näetten muistaa että Runeberg useammin kuin kerran erottaa
toisistaan kaksi runouden lajia: varsinaisen tahi suuren runouden,
ja toisen, jota hän sanoo dilettanttirunoudeksi. Tälläkin voi
hänestä olla paljon ansioita, mutta väärää olisi katsoa siihen
kuuluvia teoksia varsinaiseksi runoudeksi, vielä enemmän väärää
kiittää semmoisia teoksia verrattomiksi. Sillä jos sitten ilmestyisi
joku uusi todellakin suuri runoilija, niin hän ei saisi ansaittua
tunnustusta.
Eikä Runeberg ensinkään vaadi että runoilija, ansaitaksensa suuren
runoilijan nimen, käsittäisi tehtävänsä aivan samalla tavalla kuin
hän itse. Bellmanin, rouva Lenngrenin ja Franzénin rinnalla hän
ihailee Almqvistiakin, joka monessa kohden on suora vastakohta
hänelle itselleen. Ja kun hän ennustaa uutta vallankumousta
runoudessa tapahtuvaksi, niin hän toivoo ettei mikään maneeri saisi
ylivaltaa, vaan että jokainen runoilija nojautuisi "itseensä ja
luontoon".
Vaikka siis Runeberg, omalta kannaltaan katsoen, oli aivan
oikeassa arvostellessaan Ruotsin runoilijoita, niin voitaisiin
väittää vääräksi koko tuo hänen jakonsa. Voitaisiin väittää että
refleksionirunous voi sekin olla suurta runoutta, ja että siis
esimerkiksi Tegnériäkin voidaan katsoa suureksi runoilijaksi.
On näetten nykyaikana vähitellen tultu siihen ettei mitata eri
runoilijoita vertaamalla heitä toisiinsa, vaan koetetaan ymmärtää
syitä heidän erilaisuuksiinsa. Täten meneteltäessä voidaan tulla
siihen päätökseen -- mihin jo ennenkin on viitattu -- että
Tegnér sekä luonteeltaan että ympäröivien olojen vaikutuksesta
oli luotu aivan toisellaiseen runoilijatoimeen kuin Runeberg. Ja
hänen suuruutensa on siinä että hän ilmaisi aikansa ja kansansa
luonnetta yhtä selvästi kuin Runeberg teki. Molempien runoilijain
erilaisuuksien syvimpänä syynä on siis se että toinen on
ruotsalainen, toinen suomalainen.
Tästä erotuksesta Runebergilla varmaan oli elävä tunto, mutta hän ei
näy, ei ainakaan tähän aikaan, selvittäneen itsellensä, eikä muille,
mihin erilaisuus oikeastaan perustui. Mutta syy tähän on sekin sangen
kuvaava.
Runebergkin tunnustaa että "ihminen on ympäristöjensä kuvastin",
ja tiedämme että hän piti suomalaista kansanluonnetta erämaan
kuvastimena. Sitävastoin hän ei näy tunnustaneen erilaisten
yhteiskunnallisten ja kultuuriolojen vaikutusta, ei ainakaan
runouteen. Tämä onkin luonnollista. Itse hän ei saanut paljon
oppia tajuamaan semmoisia vaikutuksia, hän kun eli sopusoinnussa
ympäristönsä kanssa; ja ajan katsantotavan mukaan nuo
"kokemusperäiset" erotukset etupäässä vain himmensivät "puhtaan
luonnon" esiintymistä. Ympäristöjensä kuvastimena ihminen siis oli
vain sikäli kuin häneen vaikutti luonto, mutta tämä vaikutus heikkeni
kultuurin edistyessä.
Kaikista näistä edellytyksistä selviää helposti kuinka Runeberg
saattoi Ruotsista sanoa:
"Aina siitä saakka kun Pohjan niemimaan sankariaika
viikinkiretkineen, taisteluineen ja omine suuremmoisine uskontoineen
oli lakannut, näyttää Ruotsilta puuttuneen itsenäistä asujanten ja
luontonsa sisimmästä olemuksesta pulppuavaa runoutta."
Ruotsissa oli näetten hänen mielestään sen jälkeen vallinnut
ajattelu, joka kai on himmentänyt luonnon vaikutuksia. Mutta itse
asiassa on se luonne, joka ilmenee viikinkiajan sekä urotöissä että
uskonnossa ja runoudessa, säilynyt vuosikausien läpi, ja juuri
Tegnérissä se kirkkaasti esiintyy. Saattaa sanoa että tämän luonteen
pääominaisuus on yhtä suuri halu taisteluun kuin suomalaisessa
luonteessa on halu sopusointuun. Ja merkillistä kyllä Runeberg
näyttää johonkin määrin huomanneen tämänkin erilaisuuden. Hän
sanoo näetten että erämaa ja rannikkoseutu ovat toistensa jyrkkiä
vastakohtia, ja että viimeksi mainittu seutu Suomessa on Ruotsin
rannikkoseutujen kaltainen. Tästä seuraisi siis helposti, että
meri olisi määrännyt ruotsalaisen luonteen samaten kuin erämaa
suomalaisen. Ja Runeberg on huomannut senkin että meri tietää
taistelua, erämaa rauhaa.
Mutta miksei hän siis tästä vetänyt sitä johtopäätöstä että meri,
viikinkien elementti, oli ruotsalaisen luonteen määrääjänä?
Arvattavasti siksi että tämä hänestä olisi ollut ruotsalaisen
luonteen alentamista. Sillä meri, sanoo hän, on ainoastaan tyynenä
jumalallisuuden kuva; myrskyssä se muuttuu jumalasta jättiläiseksi,
"eikä ihminen silloin enää polvistu, vaan suoriutuu taisteluun".
Tässäkin näemme siis kuinka Runebergin mielipiteet johtuvat hänen
yleisistä perusaatteistaan. Mutta samalla näemme vielä kerran kuinka
nämä perusaatteet ovat muodostuneet suomalaisella pohjalla ja
kuvastavat suomalaista luonnetta.
22.
Yksityiskohdissaanko Runebergin mielipiteet runoudesta samaten
pitävät yhtä hänen koko elämänkatsomuksensa ja yhtä paljon hänen
runollisen käytäntönsä kanssa. On siis valaisevaa katsella muutamia
näitä mielipiteitä.
Äsken mainitussa katkelmassa sanotaan että jokainen todellisesti
runollinen luonne, niinkuin kaikki elollinen, lausuu vain _yhden_
aatteen, joka ilmenee semmoisessa sopusoinnussa, ettei mikään sävel
esiinny toista voimakkaampana. Vaikea on sentähden sanoa, missä
kauniin teoksen kauneus oikeastaan on. Sillä samassa kun ollaan
taipuvaisia esittämään jokin osa toista paremmaksi ilmotetaan siten
että on huomattu, jos kohta ei tajuttu, epäsointuakin.
Luudaksensa tämmöisiä eheitä taideteoksia täytyy taiteilijan itse
olla eheä ihminen, sillä "taiteilija ilmenee teoksissaan". Väärin
on siis luulla että nero, keksivä kyky, toisin sanoen tunne ja
mielikuvitus, toimii tositaiteellisessa tuotannossa erillään
aistikkuudesta, järjestä. Päinvastoin yksin näiden kykyjen
käsittämätön yhteys kykenee loihtimaan näkyviin esineitä, joiden
olemuksen käsittämiseen jokainen muu ihminen tarvitsee samallaista
luonteen kaikkien yksityisten puolien sopusointuista yhtymistä; se
on: yksin tuommoinen yhteys kykenee luomaan taideteoksia.
"Taidetunne on tässä kohden täydellisesti uskonnollisen tunteen
kaltainen. Ei ole kaoottinen, sekasortoinen haaveilu, ilman sitä
rajottavaa järkeä, uskonnollista; ei myöskään ole järjen kuollut
dogmien ajattelu ja niiden järkiperäisyyden tunnustaminen uskontoa.
Ei edes tunne se ihminen uskonnollista antaumusta, joka järjen
avulla erittäin tahtoo tarkastaa tahi on pakotettu tarkastamaan
uskonnollisten mielikuviensa totuutta ja kauneutta." Ei, kaikkien
sielunkykyjen tulee yhtyä, ja silloin syntyy n.s. inspiratsioni,
jossa tunne -- taiteessa niinkuin uskonnossa -- vaistomaisesti hylkää
kaikki mikä oikeasta poikkeaa.
Tämmöinen inspiratsioni tunkee koko aineensa läpi, ja ollen itse
sopusointua se luopi sopusoinnun. Ei niin että taiteilija kaunistaisi
todellisuutta, hän vaan sitä kirkastaa, antaa puhtaasti (s.o.
korkeammassa merkityksessä) todellisen esiintyä vapautettuna siitä
mikä ei ole oleellista ja tarpeellista, taikka antaa tämän esiintyä
niin että sen ehdonalaisuus tulee näkyviin eikä häiritse.
Todellisuuden kirkastaminen tahi selittäminen (_förklaring_
sanaa voidaan ymmärtää molemmin tavoin) on samaa kuin sen osien
yhtenäisyyden ja sopusoinnun näkeminen. Jokainen tapahtuma
runoteoksessa on esitettävä "vaikuttavien voimien luonnosta
lähteneeksi välttämättömyydeksi". Ei mikään saa esiintyä sattumana;
"runoudessa tulee kaiken olla järjestystä, kaiken yhtenäisyyttä,
kaiken historiallista siinä korkeassa merkityksessä, että kaiken
tulee saada selvityksensä siitä kokonaisuudesta, jossa se esiintyy,
ja että sen tunnustamiseksi ei tarvita muuta kuin silmiä.
Semmoista tulee runouden olla, kuva jumalallisesta järjestyksestä,
kuva historiallisesta järjestyksestä, niinkuin se on avautunut
ihmissilmänkin nähtäväksi muutamissa suuremmoisissa tehokkaissa
ryhmissä."
Tässä yhtenäisyydessä jokainen erikoisosa saapi oikean paikkansa.
"Kirjailijan huomioon otettavia tärkeimpiä sääntöjä on ettei hän
syrjäseikalle anna rahtuakaan enemmän tärkeyttä kuin se tarkalleen
tarvitsee kuuluakseen elimellisenä osana kokonaisuuteen ja
täyttääkseen siinä paikkansa."
Sama koskee luonteiden kuvailemista. Tosi runous ei piirrä pelkkää
valoa tahi täydellisyyttä. Jos voitaisiin erottaa toisistaan kaikki
ne ainekset, jotka sisältyvät esimerkiksi omenaan, niin saataisiin
muutamia makeita, muutamia karvaita, ja jos ei olisi ennen tunnettu
sitä makua, jonka ne yhtyneinä synnyttävät, ja tulisi kysymys laatia
jotakin maulle mieluista, kuka ei silloin luulisi että karvas olisi
hylättävä; ja kuitenkin näemme kuinka yhtyväiset nuo molemmat
näennäiset ristiriitaisuudet ovat, ja minkä täydellisyyden ne,
sulautuneina toisiinsa omenan luonnossa, omistavat ja ilmaisevat.
Tämä laki vallitsee kaikkialla luonnossa ja sovittaa tunteemme sen
ajatuksen kanssa, että on olemassa vastakohta sille joka hyvää on.
Kun Runeberg nyt jatkaa: "On olemassa jokaisessa jotakin, joka
ajateltuna erikseen ja itsessään olisi pahaa, mutta joka yhtyneenä
johonkin muuhun, johonkin itsessään hyväksi ajateltuun, lakkaa
olemasta pahaa ja on pikemmin _todellisen_ hyvän ehto ja siinä
niin välttämätön ettei sitä voida toivoa poistettavaksi" -- niin
huomaamme helposti ettei ole kysymyksessä yksistään taiteellinen
periaate, vaan että tässä puhuu ihminenkin, joka elämässä on tottunut
katselemaan muita ihmisiä rakkaudella. Ja aivan johdonmukaista
on siis että Runeberg vertaa taiteilijan luomaa kuvaa rakkauden
luomaan. Rakkauskin näkee esineensä inspiratsionin eikä ajattelun
silmillä, "olennon sopusointu on sille ilmestynyt, ja samalla
jokainen, kaikkein pieninkin ja muiden silmissä epäonnistunein osa on
merkityksellinen ja miksikään sen paremmaksi muuttumaton".
Järki sitävastoin ei yksistään kykene taideteoksia luomaan; se näkee
vain ristiriitaisuuksia ja ajattelee mutta ei näe niiden sisäistä
sovitusta, josta on seurauksena että se voipi esittää ne vain
yhteen asetettuina, mutta ei yhtyneinä. -- "Ainoastaan taiteilija
sanan korkeimmassa merkityksessä voipi, verrataksemme pientä
suureen, Korkeimman Mestarin tavoin luoda kauneutta sen todellisessa
ilmestyksessä, ja hän luopi sen pelkistä vastakohdista -- käsitteen
kannalta katsoen -- ja hänen luomansa ovat, niinkuin luonnon, voiman
ja heikkouden, pahan ja hyvän eläviä ilmauksia. Niiden näkyväinen
kauneus on seurauksena siitä että hän inspiratsionin korkeudesta
on nähnyt vain vastakohtien sovinnollisen yhdynnän ja heittänyt
valonsa niihin, niin että ne esiintyvät muillekin, niinkuin hänelle
itselleen, ei vastakkaisina ja erotettavina, vaan yhdistyneinä ja
välttämättöminä elementteinä."
Jos siis taiteilija Suuren Mestarin tavoin voi sovittaa kaikki
ihmissielun vastakohdat, niin ei sentään elämä esiinny hänelle
kaikkia ristiriitaisuuksia vailla. Runouden samoinkuin uskonnon
tarkotus on vapauttaa ihminen itsekkäisyyden kahleista, mutta tämä
vapauttaminen ei aina tapahdu ilman taistelua. Olihan Runeberg itse
Mustasukkaisuuden Öissä kuvaillut semmoista taistelua, ja sentähden
hän nytkin, kuoroa käsittelevässä väitöskirjassaan, sanoo että
runouden tarkotuksena on "ikuisesti olevan ylistäminen", osottamalla
miten yksilöllisyys suhtautuu kaikkiyleisyyteen. Ja tästä syntyvät
runouden eri lajit: eepillinen runous osottaa ihmisen lepäävänä
kaikkiyleisyyden kuvan, luonnon, helmassa, lyyrillinen esittää
taistelua ihmisen sielussa yksilöllisyyden ja kaikkiyleisyyden
välillä ja niiden sovitusta, draamallinen runous näyttää yksilön
kapinaa kaikkiyleisyyttä vastaan ja hänen sortumistansa.
Kaikissa näissä lausunnoissa huomaamme täydellisen yhtäpitäväisyyden
Runebergin teorian ja hänen tuotantonsa välillä, mutta samalla
katsantotavan joka ei ole vain taiteilijan. Jokainen voi elämässään
olla taiteilija siinä kohden että hän koettaa nähdä elämän
ristiriidat sovituksen valossa; mutta siihen tarvitaan että
omassa itsessään on sovittanut suurimman ristiriidan, yksilön ja
kaikkiyleisyyden välillä; se on: että on voittanut itsekkäisyytensä.
Mutta Runebergin teoria riitti selittämään muutakin ja näennäisesti
aivan toista kuin "ikuisesti olevan ylistämistä".
Vuonna 1834 hän kirjottaa parodiasta, ja silloin hän johtaa senkin
yleisistä periaatteistaan.
Jokainen puhdas yksilöllisyys on yksi Korkeimman ilmestymismuotoja
ja sellaisenaan puhdasta kauneutta, se on yhteyden ja moninaisuuden
puhdasta yhtymistä. Mutta puhtaan yksilöllisyyden vastakohtana on
puhdas maneeri, joka syntyy kun yksilö _itse tahtoo_ vaikuttaa
jumalan kaltaisesti. Kaikella maneerilla on perustuksensa yksilön
oikeassa ja todellisessa luontaisen ilmausmuodon kauneuden
tajuamisessa ja saman yksilön väärässä ja pettävässä halussa saada
itse aikaan sellainen ilmausmuoto, vaikka hänen luontonsa ei kykene
täyttämään sitä hengellä ja voimalla. Samaten voi tapahtua että
ihminen _tahtoo_ luoda mielikuvia tavalla johon hän luonnostaan ei
kykene. Molemmissa tapauksissa, varsinkin jälkimäisessä, parodia on
paikallaan osottamassa maneerin epätodellisuutta.
Tämmöisen selityksen antamiseen Runebergillä oli personallista
syytäkin. Sillä taistellessaan sitä vastaan, mikä hänestä Ruotsin
kirjallisuudessa oli kieroa, hän oli käyttänyt parodiankin aseita.
Siinä kohden hän oli jo ylioppilasaikanaan harjotellut, kirjottaen
parodioja muutamista Frithiofin sadun lauluista, joita hän ei
kuitenkaan julaissut. Mutta 1832 hän Morgonbladissa ensiksi kehotti
"miehiä, naisia ja lapsia" muodostamaan suuren runoilijayhdistyksen,
jonka tarkotuksena olisi saada kokoon suuri sankariruno "Pohjolan
voimasta". Kohta senjälkeen ilmestyi lehdessä muutamia muka
"lähetettyjä" lisiä tuohon runoelmaan; ja yhdessä niistä Pohjolan
voima lausuu mainion voittolaulun senjohdosta että hän Tor-jumalan
vasaran avulla on tappanut -- kärpäsen.
Toisen kerran Runeberg esittää "luonnonhistoriallisen kuvauksen
runollisesta kotkasta", ivaten runoilijain käyttämiä mahtipontisia
mutta luonnosta poikkeavia vertauskuvia. Tämä kirjotus sattui
Cygnaeuseenkin, joka ruotsalaiseen runolliseen kalenteriin oli hänkin
runoillut kotkasta; ja samaten molemmissa kirjotuksissa hyökättiin
Arwidssoniin hänen voima-runojensa johdosta.
Vielä varsinaisempia parodioja löytyy arvostelussa eräästä C.F.
Dahlgrenin toimittamasta runollisesta kalenterista. Siihen Runeberg
on pannut runoja ja kertomuksia Dahlgrenin tapaan, mutta liiotellen
esimerkiksi hänen taipumustaan käyttää luonnonääniä matkivia sanoja
runoudessa. Kerrotaan että kun tämä kirjotus tuli Franzénin käsiin,
hän alkoi lukea sitä maata pantuansa, mutta hänestä se oli niin
mainion hauska, että hän nousi ja herätti kappalaisensa saadakseen
naurutoverin. Dahlgren puolestansa ei näy siitä suuttuneen, koska hän
senjälkeen "kunnioittaen" lähetti useita teoksiaan Runebergille.
Murhaavin kaikista Runebergin parodioista oli kuitenkin se, joka
koski von Beskowin runoelmaa Sveriges anor (Ruotsin jalot esi-isät).
Arvostellessaan tätä teosta Runeberg väitti ettei ollut ensinkään
vaikeata sepittää moista runoutta: voisihan kuka hyvänsä runoilla
esimerkiksi Rooman jaloista esi-isistä -- ja sen hän tekikin,
päälle päätteeksi niin että hän omista säkeistään sai aihetta tehdä
samallaisia muistutuksia kuin Beskowin teoksesta.
Mutta ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Tässäkin
Runebergilla oli vakava tarkotus: Beskowin runoelma oli saanut
Ruotsin akatemian suuren palkinnon, se oli siis leimattu
mestariteokseksi, vaikkei sillä Runebergin mielestä ollut
aatteellista yhteyttä eikä siis kauneuttakaan. Ja pontevasti hän
semmoista äpärärunoutta vastaan ylistää todellista runoutta, jolla on
sama välttämättömyys ja yhtenäisyys kuin tieteelläkin.
Mutta Runebergin mielipiteet parodiasta valaisevat hänen omintakeista
kirjailijatointansakin.
Muistamme että Runeberg jo lapsuudestansa saakka osotti
veitikkamaisuutta. Ja se eli hänessä vielä tähänkin aikaan; niin
esimerkiksi eräs hänen ystävänsä, maisteri Backman, oleskellessaan
Venäjällä sai suureksi hämmästyksekseen Morgonbladista lukea että
huhu kertoi hänen kuolleen; vieläpä lehti sen johdosta sisälsi
naurettavan surullisen runonkin. Vasta myöhemmin Backman sai tietää
että lehdestä oli erikseen häntä varten painettu toisinto, johon runo
oli pantu.
Mutta tässä runossa Runeberg juuri koskettelee erästä Backmanin
"maneeria": hän luuli olevansa taitava mekaniikassa ja hommasi
kaikenlaisia merkillisiä koneita sillä alalla. Ja me olemme nähneet
että Runebergin edellisetkin kujeet usein tarkottivat saada ihmisiä
ilmaisemaan samallaista maneeria. Aivan samalla tapaa hän nyt
tähän aikaan syntyneissä ja Morgonbladissa julaistuissa pienissä
kertomuksissaan usein kuvailee ihmisiä, joilla on semmoisia
naurettavia puolia.
Ensimäinen kertomus, Jouluilta luotsimajassa (1832), on tosin läpi
läpeensä vakava, toinen, Salakuljettaja (1833), traagillinenkin.
Mutta 1834 tulee Tulipalo, 1836 Odottava ja Riitapukari. Ja niiden
ohessa on mainittava 1834 käännös Heibergin komediasta "Katsokaa
kuvaanne peilistä!", edelleen samana vuonna alkuperäinen huvinäytelmä
Maalaiskosija sekä 1836 ja 1837 katkelmia romaanista, jonka aihe on
otettu 1808 vuoden sodasta.
Kaikissa näissä esiintyy henkilöitä joilla on juuri semmoinen
maneeri, josta Runeberg puhuu. Se on: niissä on jotain joka itsessään
ei ole väärää eikä naurettavaa, mutta joka muuttuu semmoiseksi sen
tavan kautta, jolla henkilöt ikäänkuin pitävät sitä näkösällä.
Niin esimerkiksi Maalaiskosijassa on vanha herra, joka haluaa
maalaiselämän rauhaan ja yksinkertaisuuteen, mutta liiotellulla
tavalla; samoin herra Flygerman Odottavassa on auttavainen, mutta
puhuu liian paljon vaivannäöistään, j.n.e. Mutta se tapa, jolla
Runeberg käsittelee näitä henkilöitä, nojautuu myöskin siihen
mitä hän parodiasta sanoo: yksilöä, jolla on maneeri, ei koskaan
voida täydellisesti hajottaa ristiriitoihin tai olemattomiin,
koska hänessä, korkeimman luoma kuin on, täytyy olla jotakin
tosiluonnollista. Sentähden tapahtuu että henkilössä, joka alussa
on tehty naurunalaiseksi, niinkuin herra Gyllendeg Tulipalossa,
lopulta ilmenee liikuttava luonteenpiirre: kiitollisuus, kun
luulee että "kenraali" on hänet pelastanut. Samoin on Riitapukari
pohjaltaan hyväsydäminen, j.n.e. Näin Runeberg kehittää, alkaen
niinkuin tavallista pienistä tehtävistä, sitä kuvailemistapaa,
joka sittemmin esiintyy monessa Vänrikki Stoolin tarinassa, missä
esitetään henkilöitä, joita nauramme ja rakastamme yht'aikaa. Ja
kuvaavaa on että hän, kääntyessään 1808 vuoden sodan alalle, aluksi
suorasanaisesti tekee ikäänkuin luonnoksia niihin kuviin, joihin
sittemmin vuodatti runollisen kirkastuksen.
Mutta tämä Runebergin menettely ei perustu yksistään
kaunotieteelliseen teoriaan, vaan tämän teorian alkulähteenä on
vuorostansa syvä piirre hänen luonteessaan: ihmisarvon tunnustaminen,
johtuen ylevästä ihmisrakkaudesta.
23.