mielissään oli köyhäki kuin väki vauras.
Vielä merkillisempää on että kun Aaro kertoo talossaan pidetystä
ryöstöstä, hän ei ilmaise mitään katkeruutta niitä kohtaan, jotka
ryöstävät häneltä tarpeellisimmankin. On ikäänkuin tapahtuma
hänestä olisi yhtä välttämätön onnettomuus kuin halla. Mutta tässä
niinkuin muuallakin runoelmassa on tärkeätä muistaa että henkilöt
käsitetään _luonnonlapsiksi_.
Tahi oikeammin: he edustavat tuota Tengströmin sattuvasti mainitsemaa
"villin vapauden ja yhteiskunnallisen järjestyksen välistä tilaa".
Yhteiskuntajärjestys on olematon heidän tietoisuudelleen. Hymysuin
vain Pietari puhuu hirvenampumiskiellosta, ja Anna vastaa että asia
riippuu vain siitä ollaanko voudin kanssa hyvissä väleissä. Aarokin
pyytää ryöstömiehiä herkeämään toimestaan, ikäänkuin se olisi heidän
vallassaan. Ja mikä merkillisintä: hän on hyvässä sovussa varkaitten
kanssa ja sanoo heitä "älykkäiksi miehiksi", jopa hän heille jättää
"herttaiset jäähyväiset" ja eroaa heistä "kyynelsilmin". Mutta syynä
siihen on että hän on joutunut syyttömästi vankeuteen, ja sentähden
hän katsoo voivansa heidän kanssaan paeta, kun siihen tarjoutuu
tilaisuus. Mutta kun nuo älykkäät miehet lähtevät tutkimaan "aittoja
porvarien", niin hän tahtoo moitteetonna mennä tiehensä. Eikä
kansakaan, vaikkapa Aaroa tarkoin kuulutetaan saarnastuolista, henno
ukkoa "vaivata"; tuottaahan Aaro iloa muille tekemättä kenellekään
mitään pahaa.
Tätä luontoperäistä oikeudentuntoa, jolle ulkonainen
oikeudenjärjestys on tarpeeton, valaisee oivallisesti vastakohta,
Aaron kuvailema kaupunkilaisten kanta. Kukaan ei huoli hänen
tervehdyksestään, kadunlakaisija ja katupojat ovat hänelle ilkeitä,
syyttömästi hänet vangitaan, yksin vanginvartiakin häntä pilkkaa.
Toiseksi tulee luonnonihmisten kanta näkyviin heidän
teeskentelemättömässä ja vapaassa seurustelutavassaan. Tosin on
heilläkin siinä kohden sääntöjä: kun Pietari ja Matti tulevat
kartanoon, niin kaikki tuvassa olijat ensin hetkeksi aikaa istuvat
ääneti, kunnes vaitiolon katkaisee Sakariias, sillä hän on "arvosa
vanhus harmajapää". Ja kun hän runoelman lopussa ryhtyy pitämään
puhetta ja lähestyy Mattia ja Helviä, niin
joutuin kumpikin nous', heti nähdessään tulevaisen
vanhuksen, sekä kuuntelivat, mitä käskisi ehkä.
Samaten Pietari kunnioittaa Aaroa sentähden että tämä on vanha.
Mutta toiselta puolen, kun Matti palajaa metsästä, niin Helvi
aivan ujostelematta alkaa kysellä häneltä miten metsästys on
luonnistanut. Vaan silloin Rebekka ottaa nuhdellaksensa Helviä, sillä
laamanninkäräjissä piikana ollessaan hän on oppinut käyttäytymään
kuten siivon impyen tulee. Mutta kun hän sitten kertoo että
kyll' isosempiki mies, joka vaan liki tunkihe liiaks,
vasten silmiä rääsyn sai tahi vettäkin kousan.
niin koko hänen siivoutensa joutuu auttamattomasti naurunalaiseksi.
Ja tässä, samoinkuin kertomuksessa kaupunkilaiselämästä, koko
kieroon joutunut kultuurielämä samalla alenee arvossa verrattuna
luonnonihmisten vapauteen.