Vuonna 1830 oli joukko nuoria miehiä päättänyt kokoontua kerran
viikossa, alussa lauantaisin, vaihtaaksensa mielipiteitä
kaikenlaisista aineista, varsinkin kirjallisuutta koskevista.
Jokainen suoritti pienen jäsenmaksun, ja rahoilla ostettiin uusinta
kirjallisuutta, joka kierreltyään jäsenten keskuudessa lopuksi
jaettiin arvalla. Kokoonnuttiin vuoroin kunkin jäsenen luo, ja
aineellinen kestitys oli mitä yksinkertaisinta laatua, samoin
tarjoilu. Jos oltiin poikamiehen luona, saattoi tapahtua että
pärekori täynnä voileipiä tuotiin sisään ja pantiin pöydälle; siitä
sai sitten jokainen ottaa mitä tahtoi; siinä koko illallinen.
Sitä runsaammin saatiin tässä seurassa henkistä ravintoa. Sillä
siihen liittyivät vähitellen melkein kaikki ne sen ajan miehet, jotka
sittemmin ovat saavuttaneet mainetta maamme henkisen viljelyksen
historiassa. Fredrik Cygnaeus kuvaileekin tätä seuraa myöhemmin
seuraavasti:
"Harvoin lienee semmoisissakaan maissa, jotka ovat meidän maatamme
rikkaammat kaikesta muusta sekä varsinkin suuriin pyrintöihin
johtavista herätyksistä, ja vielä harvemmin meillä, muodostunut
seurapiiriä jota enemmän kuin tätä olisi elähyttänyt lämmin harrastus
kaikkeen jaloon ja kauniiseen, jonka edestä on suloista elää ja
kuolla... Usein pysyi piiri koolla vielä kauan senjälkeen kun
sydänyön kello oli kehottanut jäseniä eroamaan. Ja aamuaurinko,
jonka ensi säteet pilkistivät avatuista ikkunoista tutkivina sisään,
tapasi vielä kaikki yhtä virkeinä, jopa virkeämpinäkin, kuin
illalla, jolloin oli heitetty jäähyväiset päivän työn vaivoille.
Ei mikään kirja, vaikkapa olisi suurimmankin neron kirjottama,
ole sisältänyt sellaista tulvaa välistä kyllä mitättömiä, mutta
useimmiten kuitenkin jalosti ajateltuja ja suurisuuntaisia aatteita,
niin monta innostuneen ja innostuttavan tunteen purkausta, niin
monta tulista, katkeraa tahi ystävällisen leikillistä sukkeluutta,
kuin olisi mahtunut niihin pöytäkirjoihin, joihin olisi merkitty
kaikki paras mitä näinä 'attikalaisina öinä' tuhlattiin menemään
hukkaan jälkimaailmalta, mutta katoamattomaksi iloksi niille
jotka kukin asemansa ja varojensa mukaan edistivät tätä yhteistä
henkistä mässäämistä. Melkein kaikki he olivat köyhiä tämän
maailman tavarasta. Mutta rikkaita he olivat vielä silloin, jos
oli kysymyksessä luottamus itseensä ja muihin, vielä pettämättömät
toiveet, suunnitelmat joiden toteutumiseen he lujasti uskoivat,
rohkeus, elämänhalu, tulevaisuus."
Kaikki muut lausunnot Lauantaiseurasta käyvät samaan suuntaan.
Eikä kumma että seura oli aivan harvinainen, sillä monipuolisempaa
tuttavapiiriä kuin tämä tuskin saattaa ajatella. Kuuluivathan siihen
runoilijat Runeberg ja Cygnaeus, molemmat samalla estetikkoja,
Cygnaeus sitäpaitsi historioitsija; Nervander, runoilija ja fyysikko;
Snellman, filosofi; välistä Lönnrot, kansanrunouden kerääjä;
myöhemmin Castrén, kielen ja mytologian tutkija; Nordström, lakimies.
Ja heidän ympärilleen kokoontui joukko filosofian, jumaluusopin,
lääke-, vuori-, kieli- ja luonnontieteen edustajia. Päälle päätteeksi
rouvia ja "mamsseleja", osanottajien vaimoja tahi sisaria,
niidenkin joukossa kirjailijoita, niinkuin rouva Runeberg ja hänen
ystävättärensä Augusta Lundahl.
Elämä tässä piirissä oli niin toisellaista kuin sen ulkopuolella
että, rouva Runebergin sanojen mukaan, se joka ensi kertaa joutui
siihen oli alussa aivan ymmällä pelkästä hämmästyksestä ja
ihmettelystä. -- Mutta ei seuran tarkotuksena ollut pelkkä huvittelu.
Keskusteltiin myöskin siitä mitä voitaisiin tehdä isänmaan hyväksi.
Ja samoinkuin Tengström ohjelmassaan kiinnitti seura huomionsa
etupäässä kasvatukseen: päätettiin perustaa oppilaitos, jossa
noudatettaisiin uudenaikaisempia kasvatusopillisia periaatteita --
tämä koulu oli äsken mainittu Helsingin lyseo. Samaten piirin
alotteesta perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Tämä Lauantaiseuran toiminta oli sitä tärkeämpi koska
yliopistoelämä muuten oli lamassa: oudoksuttiin alussa uusia
oloja, niin ettei nuorisossa syntynyt mitään eloisaa yhteishenkeä.
Pohjalais-osakunnassa kuitenkin oli elämä virkeämpää ja
Runebergiakin siinä yhä enemmän ihailtiin. Pyydettiinpä häntä kerran
kuraattoriksikin, mutta hän kieltäytyi.
Helsingin aikanaan Runeberg siis taas, niinkuin ennen koulussa,
oli liittyneenä toverijoukkoon, jolla oli samat pyrkimykset kuin
hänellä. Mutta toiminta oli nyt vapaata itsenäisen miehen toimintaa
itsenäisten miesten parissa.
Toiselta puolen hänellä nytkin, niinkuin kouluaikanaan, oli määrätyt
työtuntinsa, ja velvollisuuksien tarkka täyttäminen oli nyt sitä
tarpeellisempi, kun perheen toimeentulo oli siitä riippuvainen.
Kouluvelvollisuudet tuntuivat kuitenkin yhä keveämmiltä, mitä
enemmän opettaja ja oppilaat liittyivät toisiinsa. Varsinkin latinaa
opettaessaan Runeberg innostutti oppilaitaan. Joskus hän tosin oli
heidän mielestään liian ivallinen, kun oli saanut väärän vastauksen;
mutta kerran eräs oppilas hänen ivaansa vastasi:
-- Maisteri voi rangaista minua väärästä vastauksestani, mutta teillä
ei ole oikeutta yhäti saattaa minua toverieni naurun esineeksi.
Silloin Runeberg kohta oli valmis tunnustamaan tehneensä väärin.
Että hän itse oli hyvin kiintynyt oppilaisiinsa näkyy siitä tavasta
jolla hän heistä erosi. Lyseon johtaja oli kutsunut oppilaat kokoon
ja ilmotti että Runeberg nyt sanoisi heille jäähyväiset. Mutta
Runeberg itse ei voinutkaan muuta kuin kostein silmin ja syvästi
liikutetuin äänin sanoa: "hyvästi, hyvästi". Ja sen jälkeen hän
nopeasti poistui salista.
Pääpiirteiltään Runebergin elämä Helsingissä siis oli sama kuin
ennenkin. Hänen elämänehtonsa eivät sanottavasti poikenneet
monen hänen vertaisensa kohtalosta; mutta sisällisesti hän eli
omaa elämäänsä. Ja sanomalehden toimittajana oli hänellä nyt jo
edustavampi asema.
Lähinnä hänen voi sanoa edustaneen Lauantaiseuran katsantotapaa
ja pyrintöjä. Mutta tämä piiri edisti monipuolisuudellaan
yleisinhimillisyyttä, ja sen jäsenenä Runeberg siis oli ja
pysyi senaikuisen henkisen sivistyksen huipulla. Ei mikään ajan
merkillisimmistä virtauksista jäänyt hänelle tuntemattomaksi;
olihan milloin mikin seuran jäsen ulkomaillakin ja toi sieltä aina
uusimpia aatteita mukanaan. Eikä hän ollut yksinomaan passiivinen
jäsen. Hän kuuntelee -- niin kerrotaan vuosista 1830 ja 1831 --
muiden keskustelua, kävellen edes takaisin lattialla, mutta kun hän
joskus sekaantuu sanataisteluun, niin hän tekee sen ratkaisevalla
voimalla. Samaten hänen sanotaan rakastavan filosofista mietiskelyä.
Mutta vuonna 1838 kirjottaa yksi piirin innokkaimpia jäseniä,
Lindfors, Runebergin olevan ainoan "joka saattaa käsittää semmoisen
maailmankatsomuksen syvyyttä, joka ei tyydy pikaisesti pukeutumaan
valloilla olevaan uskonnolliseen tahi filosofiseen terminologiaan".
Se on: hän on kuin onkin ennen kaikkea runoilija, hän näkee enemmän
kuin määrittelee.
Näiden aatteellisten harrastusten rinnalla esiintyvät vähitellen ajan
valtiolliset ja yhteiskunnalliset riennot. Innokkaasti seuraavat
varmaan Lauantaiseuran jäsenet 1830 vuoden vapaudenliikkeitä Europassa
ja varsinkin niistä johtuvaa vapaamielisyyden herätystä Ruotsissa.
Mutta Suomessa ei keisari Nikolai I:n hallitessa ole mitään sijaa
uudistuksille; päinvastoin täytyy jokaisen ottaa tarkasti vaari jo
puheestansakin.
Tapahtui vuoden 1830 lopussa, että ylioppilaskekkereissä, joissa
Runebergkin oli läsnä, joku nousi ehdottamaan maljaa kapinallisten
puolalaisten kunniaksi. Runeberg silloin keskeytti puhujan sanoen:
-- Jos tahdot uhrata elämäsi ja veresi Puolan hyväksi, niin
mene julistamaan sitä kaupungin toreilla ja kaduilla, mutta älä
saata täällä yksityisen seuran jäseniä onnettomuuteen noilla
kannunvalamisillasi.
Luultiin asian siihen päättyneen; mutta eräs mukana ollut dosentti
antoi sen ilmi ja mainitsi Runeberginkin osalliseksi kapinalliseen
yritykseen. Tämän katalan teon syyksi arvellaan sitä että Runeberg
-- poikamainen kun vieläkin välistä oli -- äskettäin oli kadulla
heittänyt häntä lumipallolla. Asia päättyi kuitenkin onnellisesti,
kun todistettiin dosentin olleen niin juovuksissa, ettei hän voinut
mitään selvästi tajuta; ja malja selitettiin niin että oli vain
kehotettu läsnäolevia "juomaan pohjaan".
Tämmöisissä oloissa luonnollisesti harrastukset yhä edelleen
kohdistuvat vain henkiselle alalle. Isänmaan hyväksi tahdotaan kyllä
työskennellä, mutta taistelu Suomen tulevaisuuden puolesta on nyt
niinkuin ennen puhdasta kultuuritaistelua. Eikä se siis vieläkään
synnytä mitään puolue-jakoa; ainakin kaikki nuoremmat kannattavat
edistystä, jos kohta monen vanhemman pinttynyt virkavaltaisuus vielä
edistystä hidastuttaa.
Näiden olojen vaikutus näkyy selvästi Runebergin kirjailijatoimessa.
Ensiksi hän nyt ratkaisevasti kääntyy kotimaisiin kansallisiin
aineisiin; toiseksi hän julkisuudessa puolustaa sitä katsantotapaa
jonka hän on saavuttanut, varsinkin mikäli se koskee runoutta ja sen
tehtävää; kolmanneksi hän Porvooseen muuttonsa tienoilla lausuu yhä
syventyneemmän käsityksen elämästä, mutta "pukematta sitä valloilla
olevaan uskonnolliseen tahi filosofiseen terminologiaan".
16.
Jo vuonna 1828 oli Runeberg aikonut julkaista runokokoelman. Mutta
ennenkuin tämä valmistui, oli hän joutunut vielä yhden vaikutuksen
alaiseksi, nimittäin kansanrunouden.
Tunnettua on että kahdeksannentoista vuosisadan miehet, ihaillen
omaa etevyyttään, yleensä syvästi halveksivat edellisten aikojen
runollisia tuotteita, siis kansanrunouttakin. Kuitenkin oli jo
silloin luontevuuden ihailu herättänyt harrastuksen kansanrunouden
tuntemiseen ja kokoilemiseen. Mutta usein tämä harrastua tarkotti
etupäässä tieteellisiä tuloksia; tahdottiin kansanrunoudesta saada
tietoja kansan muinaisista elämäntavoista j.m.s. Tämä harrastus
synnytti esim. Porthanin selonteon suomalaisesta kansanrunoudesta;
mutta runollisessakin katsannossa jo Franzén ihaili tätä runoutta
Homerosen ja Ossianin rinnalla.
Kun sitten yhdeksännentoista vuosisadan alussa ruvettiin harrastamaan
"kansallisen individisyyden" asiaa, niin luonnollisesti kiinnitettiin
huomio kansanrunouteenkin. Ruotsissakin uuden suunnan miehet
innokkaasti kokoilivat kansanlauluja, joita Afzelius ja Geijer
julkaisivat.
Mutta mitä Runebergiin tulee, on merkillistä etteivät ruotsalaiset
kansanlaulut juuri ensinkään häneen vaikuttaneet, eikä toiselta
puolen suomalainenkaan kansanrunous aiheuttanut mitään yritystä
runoilla suoranaisesti sen tapaan.
Molemmat seikat ovat kuitenkin helposti selitettävissä.
Ruotsalaiset "kansanlaulut" ovat etupäässä balladeja, joiden aiheet
ovat ritarielämästä saatuja. Niissä annetaan esiintyville henkilöille
usein kultaisia kruunuja ja muita samallaisia koristuksia, ja
luontokin on niissä vain koristeena tahi symbolina. Ruusut ja liljat
eivät ole todellisia ruusuja ja liljoja, vaan ainoastaan runollisia
merkkejä: ruusu tietää rakkautta tahi iloa, lilja viattomuutta tahi
surua. Yhtä vähän kuin tämä soveltui Runebergin runoilijaluonteeseen,
yhtä vähän häntä miellytti tuo näissä lauluissa useimmiten
käytetty aihe: kahden rakastavan kova kohtalo, kun heidät erottaa
kovasydäminen isä, syystä että kuuluvat eri säätyyn. Sillä mitään
vastinetta tähän hän ei todellisuudessa nähnyt.
Suomalaista kansanrunoutta taas oli vielä tähän aikaan hyvin vähin
kokoiltu ja vielä vähemmin käännetty, eikä Runeberg ollut niin
perehtynyt suomenkieleen että olisi voinut vaivatta lukea alkuteoksia
ja niistä saada vaikutteita. Perinpohjaisempaan suomalaisen runouden
tutkimiseen hän ei vielä ollut saanut herätystä, ja hänen sisäinen
kehityksensä oli tarjonnut hänelle kylläksi runollisia tehtäviä,
joihin kansanrunouden sävy ei soveltunut.
Mutta syksyllä 1828 hän kerran, tutkiessaan ystävänsä Cygnaeusen
kirjavarastoa tuolla salin lattialla, sai käsiinsä pienen vihon
saksaksi käännettyjä serbialaisia kansanlauluja. Kääntäjä, joka
asui Pietarissa, oli antanut vihon piispa Cygnaeuselle ja tämä taas
antoi sen Fredrikilleen, joka toi sen Helsinkiin. Nämä kansanlaulut
miellyttivät Runebergia suuresti. Enin osa niistä koski rakkautta
-- ja mikä olisi tähän aikaan ollut Runebergia lähempänä? Mutta
rakkautta esitetään näissä lauluissa enimmiten luonnosta otettujen
kuvien ja vertausten kautta, taikka niin että samanlaatuiset
lauseparret tahi kysymykset toistetaan (useimmiten kolme kertaa),
jolloin runon päätarkotus esiintyy vasta viimeisellä kerralla. Ja
tämä suora, luonteva muoto sekin miellytti Runebergia. Hän rupesi
kääntämään noita lauluja ja kirjotti itsekin "runoja kansanlaulun
tapaan", niinkuin hän niitä nimitti. Ja lähettäessään muutamia niistä
Snellmanille hän nimenomaan sanoo niitä kirjotetuiksi serbialaisten
kansanlaulujen tapaan. Myöhemmin nämä runot saivat nimen "Idyllejä
ja epigrammeja"; niiden vaihtelevat runomitatkin tavataan kaikki
serbialaisessa kokoelmassa. Niiden sävy taas on niin kansanomainen,
että niiden laulajaksi varsin hyvin voisi ajatella sisämaan poikaa
tahi tyttöä.
Mutta serbialaisten runojen joukossa oli muutamia eepillisiäkin,
joille Serbian historia oli antanut aiheet. Ja tämä historia on
muutamissa kohden hyvin Suomen historian kaltainen. Neljännellätoista
vuosisadalla oli kansa menettänyt itsenäisyytensä, ja kääntäjä sanoo
sen johdosta esipuheessaan:
"Tiettävästi eivät siis tämän kansan rikkaat synnynnäiset
taipumukset saattaneet kehittyä täydelliseksi sivistykseksi. Mutta
onnettomuuksien ja sorron alta tämän kansakunnan on kuitenkin
onnistunut pelastaa laulunsa ja niiden ehtymätön lähde. Ja juuri
se seikka, ettei Serbialla ole muuta kirjallisuutta kuin laulunsa,
tekee nämä laulut erittäin tärkeiksi historioitsijan ja ihmistutkijan
silmissä."
Mutta juuri samaa oli Tengström sanonut suomalaisesta
kansanrunoudesta.
Noista eepillisistä runoista löysi Runeberg muodon joka soveltui
ilmaisemaan niitäkin vaikutteita, jotka hän oli vastaanottanut
sisämaan kansasta. Tämä muoto oli hänen niin usein käyttämänsä
viisitahtinen laskevapoljentoinen säe -- siis Kalevalan runomitta
laajennettuna yhdellä tahdilla. Tähän koruttomaan muotoon pukeutuivat
nyt muiden muassa n:o 22 (Sotavanhus talonpojan pirttiin tuli) ja n:o
25 (Saarijärven Paavo).
Nyt niinkuin ennenkin on runojen sisällys omintakeinen: vieläpä
jokainen tietää että näistä runoista Runebergin tosikansallinen
runous alkaa. Mutta samalla runot taas kuvastavat hänen
elämänkatsomustaankin.
Kun talonpoika kysyy vanhalta sotamieheltä miltä tuntui,
konsa vihollinen päälle täytti,
pyssyt paukkuivat ja luodit lensi,
niin näyttää vastaus ikäänkuin tarjoutuvan itsestään: muistin
taistelevani isänmaan ja maineen puolesta. Siltä kannalta oli
Runeberg itse runossa Matka Turusta katsellut Ramsayn taistelua.
Mutta sotamies ei siitä mainitse sanaakaan; hän asettuu talonpojan
kannalle eikä sano kokeneensa sodassa muuta kuin mitä talonpoikakin
on kokenut,
kun joskus syksyin
alla salamain ja rakeen rankan
kotoisilles vilja-kultaa korjaat.
Niin ei puhu muu kuin suomalainen soturi. Sillä ainoastaan Ruotsissa
ja Suomessa ovat soturit samalla olleet talonpoikia ja siis voineet
asettua talonpojan kannalle. Mutta Ruotsin soturit ovat sentään
lähteneet kotimaastaan hankkiakseen sille etuja ja mainetta, Suomessa
taas on sota tietänyt kodin ja omaisten puolustamista. Mutta
samalla kun ei ole kysymyksessä maine, vaan omaisten puolustaminen,
siirrytään valtiolliselta alalta perheen alalle, jossa itsekkäisyys
katoaa ja ainoastaan uhrautuva rakkaus vallitsee.
Mutta rakkaus omaisiin voipi sekin olla itsekäs, jos se viettelee
ihmisen unhottamaan muut lähimmäisensä. Silloin _hätä_ saattaa
ihmisen oikealle tielle, niinkuin näemme Saarijärven Paavosta.
Usein kyllä, kun puhutaan tästä runosta, esitetään Paavo vain
suomalaisen kestävyyden ja Jumalaan-luottamuksen esikuvaksi. Ja
semmoinen hän tosin onkin; hän taistelee hallaa vastaan samalla
urhoollisuudella kuin soturi vihollisiansa vastaan. Ja kun ei kukaan
häntä auta, niin hän voi tuntea itsensä yksinäiseksi vihollisten
saartamaksi soturiksi. Mutta runon pääajatus on sentään varmaan sen
loppusanoissa: "sit' ei kuri kaada", ainoastaan se kestää koetuksen,
tahi ansaitsee koettelemusta (ruotsalaista sanaa _tål_ voidaan
ymmärtää molemmin tavoin) "veljeään ken hädässä ei hylkää".
Mutta tätä oppia ei esitetä oppina, vaan kuvana. Tosin Runeberg
itse, niinkuin jo olemme nähneet, oli omasta kokemuksestaan oppinut
ymmärtämään että "vaikka koettaa, eipä hylkää Herra". Ja samaten
on jo osotettu miten hänen sisäiset kokemuksensa johtivat häntä
ajattelemaan toistenkin ihmisten sisäistä hätää. Mutta kuitenkaan hän
ei enää puhu omassa nimessään, sillä hän on nähnyt miten suomalainen
talonpoika kestää vielä suurempaakin hätää ja miten hänkin on siitä
oppinut samaa. Ja silloin runoilija itse väistyy ja antaa talonpojan
puhua.
Tässä esiintyy siis ensi kerran yhdistettynä ensiksi Runebergin
personallinen elämänkatsomus, toiseksi kuva kansan elämästä ja
luonteesta ja kolmanneksi suuri yleisinhimillinen periaate. Sillä
Paavo on yhtä hyvin oikean kristityn kuin oikean suomalaisen perikuva.
Ja nyt ymmärrämme minkä tähden serbialaiset laulut vaikuttivat niin
syvästi häneen ja ikäänkuin aukaisivat sulun, josta hänen kansallinen
runoutensa alkaa virtailla. Hän löysi siinä muodon, jossa saattoi
antaa kansan itsensä puhua. Ja se seikka että hän itse väistyi
eikä enää puhunut omassa nimessään, se varmaankin tuntui hänestä
vapautukselta. Hän kohosi siten oman individisyytensä piiristä
kansansa individisyyteen, säilyttäen kuitenkin yleisinhimillisen
pohjan. Luodessaan tämmöistä kuvaa hän arvatenkin tunsi että hänen
elämänkatsomuksensa oli "yleispätevä", käyttääksemme Gerlachin sanoja.
Mutta tie jota hän astuu on yhäti runoilijan tie. Se viepi
mielikuvituksen maahan, mutta samalla uskonnon maahan.
Ja kun hän näin antaa kansansa puhua, niin kansa esiintyy semmoisena
miksi ympäröivä luonto on sen muodostanut. Mutta samalla kansan
edustajat puhuvat luontevaa, korutonta kieltä. Ja siten on Runebergin
luonnonihailu ja pyrkimys luontevuuteen esiintynyt alalla jolla se
saattaa yhtyä ihmiselämään ja sen korkeimpiin pyrkimyksiin.
Voimme sanoa että Runebergin kansallis-runollinen ohjelma on nyt
valmis.
17.
Äsken mainittuun kahteen runoon liittyy samassa kokoelmassa vielä
kolme muuta; kaksi niistä, nro 24 (Leikki poika rannan kuusten
alla) ja nro 27 (Suur' ol' Ojan Paavo, Hämeen poika), on nimenomaan
sijotettu Suomeen, kolmannesta, nro 26 (Tytöll' oli äidiltänsä
muisto), saattaa esteettömästi ajatella samaa.
Yhteistä näille viidelle runolle on että ne kuvaavat rakkautta:
kerran nuoren tytön raittiin rakkauden voimaa, joka masentaa väkevän
Ojan Paavon korskeuden, mutta muuten uhrautuvaa rakkautta: äiti,
jonka poika on joutunut Vetehisen saaliiksi, seuraa häntä; rakastava
tyttö uhraa solkensa, kysyen:
mitä suuruus rinnall' elon onnen,
kulta, rikkaus rakkautta vastaan;
ja soturi taistelee omaistensa puolesta, Saarijärven Paavo muistaa
lähimmäisiään.
Mutta kaikissa esitetään rakkauden voittoa kuvina, eikä vaatimuksina;
vieläpä siitä kerrotaan niin luontevasti ja koruttomasti kuin
jos uhrautuminen olisi mitä luonnollisinta. Ei edes henkilöiden
kuvaamiseen käytetä runollisia koristeita, vaan aivan tavallisia
laatusanoja: vilkas poika; ihanainen poika, äiti; jalo tyttö.
Poikkeuksena on vain Ojan Paavo: hänen voimaansa esitetään miltei
ylenpalttisilla vertauskuvilla. Mutta sitä enemmän ihailemme lemmen
voittoa, kun tytöstä ei sanota muuta kuin että hän oli "ihanaisin
seudun impyeistä" ja "armas kuin aamu katsella".
Tähän asti mainittujen ja muiden runojen kautta oli Runebergin
runovarasto lisääntynyt niin että hän alkoi tarmokkaammin hommata
runovihon julkaisemista. Mutta kustantajasta ei silloin voinut olla
toivoakaan; oltiin Suomessa vielä samalla kannalla kuin 1817, jolloin
Tengström valitti että kirjottajain täytyi julaista pienimmätkin
kirjaset omalla kustannuksellaan ja hankkia tilauksia ennakolta.
Niin Runebergkin nyt teki; ja itsensä hänen siis täytyi pitää huolta
paperista, joka otettiin Pietarista, j.m.s. Kuvallinen nimilehtikin
hankittiin; siinä oli joutsen uivana Pohjolan virrassa ja sen alla
Joutsen runon loppusäkeet. Nähtävästi olivat Franzénin kootut teokset
tässä kohden olleet hänen esikuvanansa, niissä kun joka osassa on
samallainen kuvallinen nimilehti värssyineen. Tuo nimilehtikin
painettiin Pietarissa, sillä Suomessa ei silloin voitu semmoista
saada aikaan. Itse kirjan painatti G.O. Wasenius Helsingissä.
Miten suuri yleisö kohteli tätä yritystä nähdään siitä että kun
Runeberg kerran oli eräässä Helsingin kirjakaupassa, niin hänelle
tuntematon herra, osottaen esillä olevaa tilausilmotusta, sanoi
hänelle: Olisi hauska tietää millä varoilla tuo herra aikoo julaista
runojansa. Paljon melua ei kirja ilmestyttyäänkään (huhtikuulla
1830) nostanut; sitä levittivät parhaasta päästä tekijän ystävät.
jotka olivat tilauksiakin hankkineet. Maan harvalukuisessa
sanomalehdistössä sitä mainitaan vasta vuoden kuluttua; aikaisemmin
sitä arvosteltiin Ruotsissa, missä kirjalliset harrastukset olivat
vireämmät kuin Suomessa. Arvostelijat enimmiten kiinnittivät
huomiotaan Mustasukkaisuuden öihin; Idyllien ja epigrammien
luultiin Ruotsissa olevan vain käännöksiä ja mukaelmia, ja tämä
käsitys vahvistui kun Runeberg saman vuoden jouluksi julkaisi vihon
käännöksiä serbialaisista kansanlauluista.
Mutta tärkein oli kuitenkin Runebergille itselleen se arvostelu,
jonka hän sai Franzénilta. Tälle hän oli omistanut runovihkonsa
innokkaalla alkurunolla, ja Franzén vastasi kirjeellä, jossa hän
lausuu vakaumuksekseen että hänen entisessä isänmaassaan nyt oli
nousemassa todellinen ja suuri runoilija. Ja hänkin mainitsi
etupäässä "Mustasukkaisuuden öitä", mutta senohessa hän sanoi että
runo Saarijärven Paavosta oli liikuttanut häntä kyyneliin.
Nojautuen tämmöiseen arvosteluun Runeberg suuremmalla varmuudella
saattoi jatkaa alottamaansa kansallista runoilijauraa. Vuonna 1831
hän taas oli sairastanut vilutautia, ja toipuessaan siitä hän
vaimolleen saneli runon Hauta Perhossa, jonka hän sitten lähetti
Ruotsin akatemian palkintokilpailuun. Palkinto annettiinkin, mutta
vain toisarvoinen. Ja Runeberg itse jäljestäpäin katsoi erehtyneensä
vedotessaan arvosteluun, josta jo ennakolta olisi voinut tietää että
se perustui aivan toisiin mielipiteisiin runouden tehtävästä, kuin
mikä hänellä oli. Mutta arvattavasti hän juuri tämän tapahtuman
kautta johtui tarkemmin miettimään erotusta omansa ja ruotsalaisten
kannan välillä.
Hauta Perhossa onkin läpiläpeensä suomalainen; mutta samoinkuin
viimeksi mainitut runoelmat, tämäkin samalla selvästi ilmaisee
Runebergin elämänkatsomuksen.
Tosin saattaisi sanoa että Runeberg on runoelmaansa saanut muutamia
piirteitä kääntämästään serbialaisesta runosta "Verikosto". Eräs
Serbian mies on joutunut turkin vangiksi, ja säälimättä hänet
surmataan, vaikka hän tarjookin lunnaita pelastuakseen. Surmatun isä
valittaa ettei kukaan hänen pojistaan aio kostaa veljensä surmaa,
mutta yksi poika pyytää isää tyyntymään. Tovereineen hän sitten
lähtee turkkilaista vainoomaan, vangitsee hänet ja silppoo häneltä
pään poikki, samoinkuin ennen oli tehty hänen veljelleen. Tuon pään
hän lopuksi viskaa isänsä jalkain eteen, ja isä kuolee iloonsa koston
täyttämisestä.
Mutta juuri vertailu tähän runoon osottaa selvimmin Runebergin
käsityskannan ominaisuuksia ja runon suomalaisuutta.
Ainoa piirre, joka semmoisenaan on serbialaisesta runosta siirtynyt
Runebergin teokseen, on tuo pään silpominen. Ja arvatenkin monesta
lukijasta, joka ei tunne tämän piirteen alkuperää, juuri se on
näyttänyt niin sanoakseni epärunebergilaiselta; sillä myöhemmin emme
hänen runoudessaan tapaa semmoista julmuuden kuvaa. Mutta muissa
kohden Runeberg asettuu aivan toiselle kannalle kuin serbialainen
runo.
Ensiksi kosto, joka siinä on pääasia, on Runebergilla aivan
syrjäytetty. Toiseksi serbialaisen isän pojista vain yksi noudattaa
isän kehotusta, ottaen mukaansa tovereita. Haanen pojat taas toimivat
kaikki yhdessä, ja juuri heidän osottamansa yhteistunto on pääaineena
Runebergin runoelmassa. Ja kun ei ole mitään tovereita, vaan veljet
yksinään taistelevat isänmaan ja kodin puolesta, niin pääpaino
tässäkin on perhesuhteilla, mutta nämä taas edustavat korkeampaa
tarkotusperää.
Vaan samalla on kuva suomalaisen talonpojan pyrinnöistä nyt
laajentunut. Paavo taisteli yksin ja sai yksin oppia että "vaikka
koettaa, eipä hylkää Herra". Haanen pojat kärsivät yhdessä
isän kovuutta; mutta maallisella isällä on sama tarkotus kuin
taivaallisella: että yhteinen hätä vaikuttaisi jalostuttavasti
hänen lapsiinsa. Ja tässä kohden vanhus edustaa samalla Suomea,
sillä Suomi-äitimmekin on kasvattanut lapsiansa yhteistuntoon juuri
yhteisen hädän kautta. Mutta kun koko kuvaus koskee samaa perhettä,
niin tuo veljesten yhteistunto näyttää niin luonnolliselta, että
monelta lukijalta varmaan on jäänyt huomaamatta kuinka ylevä siinä
esitetty ihanne on. Kun isä on määrännyt kovan rangaistuksen sille
pojalle, joka on laiminlyönyt osansa yhteisestä tehtävästä, niin
jokainen veljistä väittää olevansa syyllinen. Mutta se joka ottaa
toisen syyn kantaaksensa, hän astuu Kristuksen jälkiä.
Ja kun kaikki sen tekevät, niin ei kukaan ole toisia parempi, eikä
siis ole kysymystäkään siitä, että teosta niitettäisiin erityistä
mainetta. Isäkään, vaikka iloitseekin poikiensa käytöksestä, ei heitä
kiitä, he ovat vain täyttäneet velvollisuutensa.
Tästä veljesrakkaudesta kehittyy sitten isänmaanrakkaus yhtä
luontevasti. "Hymyellen" sanoo poika Tuomas isälleen:
Vanhalle ei sovi sota-aseet
enemmän kuin pelko nuorten poviin.
Veljet ovat valmiit menemään, niinkuin isä vaatii, _ilolla kuolemaan_
"eestä kotinsa ja isänmaansa". Ja he ovat samalla, niinkuin
suomalaiset talonpojat ainakin, valmiita sotureita, harjaantuneita
käyttämään pyssyä ja karhunkeihästä. Eikä taistelussakaan ole kysymys
maineesta, vaan ainoastaan siitä ettei kukaan toisia pettäisi.
Täydellä syyllä Runeberg runoelmansa alussa sanoo runotartansa
_Suomen_ tyttäreksi.
Ennen pitkää seurasi tätä teosta kaksi pienempää samaan suuntaan
kirjotettua runoelmaa. Maaliskuun 23 päivänä 1832 julaistiin
Helsingfors Morgonbladissa Jouluaatto (Kuu kalvas kankaan hopeoi) ja
14 päivänä toukokuuta Mökin poika. Edellisistä ne eroavat siten että
runomitta on lyyrillinen. Jouluaatto on ikäänkuin jatkoa Saarijärven
Paavoon: köyhä jakaa leipänsä köyhempänsä kanssa. Ja uskonnollinen
tausta tässäkin esiintyy, vieläpä kertomus siirtyy ihmeen alalle,
mikä ei Runebergille juuri muulloin tapahdu. Mahdollista on että
sen on vaikuttanut Franzénin esimerkki, hän kun runossa Siunaus on
käsitellyt samallaista aihetta, hänkin antaen kertomuksensa päättyä
ihmeeseen.
Mökin poikaa piti Runeberg itse parhaimpana lyyrillisenä
runoelmanaan, samoinkuin eepillisten joukossa antoi etusijan
Hirvenhiihtäjille. Runomitta on sama kuin Joutsenen, ja sisällyskin
muistuttaa paljon sitä. Isänmaan luonto on molemmissa tunnelman
pohjana, ja molemmissa liittyy luontoon tunne siitä
siell' ystäväinen kellä on,
kuink' iki-ihanaa;
kuink' ompi unhottumaton
se uskollisten maa.
Vielä kolmas piirre on molemmille runoille yhteinen: rakkauden
ilmaisijana on laulu.
Mutta samalla kuinka erilaisia ne ovat! Joutsen ylistää luonnon,
lemmen ja laulun suloutta; mökin poika muistaa että "talven pettua
hän söi ja vettä päälle joi". Mutta kärsimys tekee kotiseudun, armaan
ja laulun vielä kalliimmaksi; niitä hän ei tahdo vaihtaa pois, sillä
ilman kotoa ja synnyinseutua "mit' ihmis-elo on?"
Siis luonnontunne, joka ei edellisissä runoissa ole voinut
suoranaisesti ilmaantua, syystä että toimintakykyinen luonnonlapsi
ei siitä puhu, se esiintyy nyt, kun yleensä siirrytään tunteiden
alalle. Mutta siten on nyt lausuttu ilmi että isänmaanrakkaudenkin
perustuksena on rakkaus luontoon, lähimmäisiin ja -- Jumalaan. Sillä
tässäkin turvaudutaan Herraan, ja nyt koko kansan puolesta. Herra
ehkä "kuulee ääntä _maan_" ja lieventää _kansan_ hätää.
Niin on isänmaa ja kansa askel askeleelta selvinnyt runoilijalle,
tosin erilaisissa kuvissa, mutta niin että kaikissa yhteensä
ilmaantuu hänen käsitystapansa kokonaisuudessaan. On siis ehditty
siihen kehityskohtaan, että runoilija voi yhdistää nämä erikoiskuvat
kokonaiskuvaksi, jossa näemme koko kansamme ympäröivän luonnon
yhteydessä, mutta ikuisten johtavien aatteiden elähyttämänä.
Tämä kokonaiskuva oli Hirvenhiihtäjät.
18.
Ennen mainitussa kirjeessään Grotille Runeberg sanoo jo 1826
alkaneensa Hirvenhiihtäjiään. Runoelman nimi oli silloin Hirvenajo,
ja pääasiallisesti se kuvailikin hirvenammuntaa varustuksineen ja
vaiheineen; kerrotaanpa että Runeberg itse oli Ruovedellä ollut
mukana semmoisessa yrityksessä. Teos tuli melkein valmiiksi, mutta
kun ei saatu kustantajaa, niin se jäi sikseen. Ystävät saivat
kuitenkin sitä lukea, ja Cygnaeus kirjottaa 1827 isälleen että tämä
teos on ehkä etevin mikä koskaan on Suomessa syntynyt. Ja Runeberg,
sanoo hän samassa kirjeessään, on epäilemättä mies joka on hankkiva
erinomaista kunniaa maallemme, joka kirjallisuuteen katsoen on
melkein yhtä köyhä ja kurja kuin kaikissa muissa suhteissa. Snellman
taas teki sen muistutuksen, ettei Hirvenajossa puhuttu ensinkään
rakkaudesta, ja sentähden hän pelkäsi ettei teos huvittaisi yleisöä.
Niinkuin olemme nähneet tunkeutui sitten muita runollisia aiheita
väliin. Vasta julaistuaan serbialaisten laulujen ruotsinnoksen
Runeberg ryhtyi tuon laveamman runoelman uudestaan muodostelemiseen,
ja nyt hän pani kuin panikin siihen rakkaus-aiheen. On varsin
kuvaavaa että tämä aihe, kahden rakastavan yhtyminen perhe-elämään,
tuli runoon vasta sitten kun Runeberg itse oli elämässä kokenut
samaa, aivan niinkuin alkuperäinen sisällys, hirvenajo, vastasi
hänen silloista kokemustaan. Ja kun täten runoelmassa annettu kuva
laajeni niin että se tuli kokonaiskuvaksi kansan elämästä, niin tämä
tapahtui vasta sitten kun hänellä jo oli runollista kokemusta siitä
miten eri kohdat olivat yksitellen käsiteltävät.
Mutta saatuaan runonsa miltei valmiiksi Runeberg piti huolta siitä
että se niin tarkasti kuin mahdollista kuvailisi kansan elämää
ja luonnetta. Sitä varten hän vuonna 1831 julkaisi Helsingfors
Tidningarissa muutamia osia siitä, toivoen sen johdosta saavansa
mahdollisesti muistutuksia, jotka aiheuttaisivat oikaisuja. Ja
ennen painattamista runoelmaa muutamissa kohden huolellisesti
viimeisteltiin, ja Lönnrot sai lukea sen läpi. Ainoa hänen tekemänsä
muistutus oli se että Matilla, tullessaan Pietarin luo, pitäisi olla
mukanaan tuliaisia lapsille; ja Runeberg muodostikin sen johdosta
muutamia säkeitä uudestaan.
Kuinka tunnollisesti Runeberg suoritti viimeistelytyönsä näkyy
siitä että kokonaista kaksi alkuperäiseen muodostukseen kuuluvaa,
aivan valmista laulua jätettiin teokseen ottamatta. Kun joku
kysyi Runebergiltä niitä, niin hän sanoi että ne "kyllä olivat
yhtä hyviä kuin muutkin". Mutta kun suunnitelma muuttui, niin ne
Runebergin mielestä tulivat tarpeettomiksi, ne koskivat näetten
itse metsästystä, joka ei nyt enää ollut pääasiana. Nämä laulut
ovat sitten hävinneet. -- Syyskuulla 1832 teos ilmestyi painosta ja
julaistiin niinkuin runovihkokin tekijän omalla kustannuksella.
Niinkuin tunnettua kuuluvat useimmat Hirvenhiihtäjissä kuvaillut
henkilöt varsinaiseen kansaan, vieläpä he edustavat kaikkia sen
eri asteita: esiintyyhän siinä itsenäinen talonomistaja Matti,
torppareita, renkejä ja piikoja, loismies, ruotulainen ja kerjuri.
Mutta kartanonomistaja, komisarjus, on myöskin toiminnalle tärkeä,
ja hänen rouvastansakin näemme vilahduksen. Torpparintytär Helvi on
ikäänkuin väliasteella, puoleksi piika, puoleksi herrasväen kasvatti.
Vaan ei siinä kyllin. Maalaisolojen rinnalla kuvaillaan kaupungin
elämää (Aaron kertomuksessa) ja rauhallisten tointen rinnalla samaten
sotaa (kertomuksessa vanhasta pyssystä). Päälle päätteeksi ovat
vilkkaammat ryssät vastakohtana hitaammille suomalaisille; samalla he
edustavat kauppiaselämää maanviljelijäin rinnalla. Maalaiskansaa taas
kuvataan onnessa ja onnettomuudessa, ilossa ja surussa, ulkotyössä,
kodinaskareissa, metsästyksessä ja tanssissa.
Kaikki nämä vaihtelevat kuvat on runoilija ihmeteltävällä taidolla
tietänyt ulkonaisesti liittää päätoimintaan, joka koskee
hirvestystä ja lempivien käden-antoa nopsaa.
Mutta vielä tärkeämpi on kaikkien henkilöiden sisäinen
yhteenkuuluvaisuus.
Tämä johtuu ensiksi yhteisestä elatustyöstä. Kato uhkaa komisarjusta
yhtä hyvin kuin talonpoikia, metsästyksessäkään hän ei yksin voi
tulla toimeen, vaan hän tarvitsee siihen useampia pyssymiehiä.
Tunne siitä että kaikki tarvitsevat toisiansa, synnyttää sen
hyväntahtoisuuden, joka yhdistää ylhäiset alhaisiin. Mattia
komisarjus kohtelee vertaisenaan, mutta ruotueukkokin ja kerjäläinen
saavat osakseen kohtelua joka osottaa heidän ihmisarvonsa korkeinta
kunnioittamista. Armolahjoja heille ei anneta, ei, komisarjus
selittää tarvitsevansa heitä molempia.
Samaa ystävällisyyttä ja ihmisarvon kunnioittamista muutkin osottavat
toisilleen. Ainoana poikkeuksena on loismies Paavo, joka pitää
itseänsä kerjuria "etevämpänä"; mutta Pietari tästä vain naurahtaa ja
muistuttaa Paavolle:
Paavali veikko, mi oikeus on, sitä muilt' älä kiellä;
köyhäkin uunin päällä on Luojan suojelemaisna.
Pietari itse taas sanoo että "häpy mulle se ois pitäjässä" jos
antaisi Aaron jalkaisin kulkea pimeässä kartanoon, "kun vielä on
sälköjä mulla".
Annassakin voisi huomata hiukan tyytymättömyyttä ihmisten välisiin
suhteihin. Kun Pietari oli "hirvet kaatanut useimmat", niin hänen
täytyi tyytyä,
jos taljasen yhden
sait yli sen min muut, kun herrasi vei enäpuolen.
Mutta kun Pekka vastaa siihen "hymysuin", niin näemme ettei asia ole
niinkään kamala. Tyytyyhän muuten Annakin tähän:
Mutta se sikseen jää; mies köyhä on renkinä rikkaan.
Tämä on hänestä luonnollinen asianlaita. Eikä hänen köyhyytensä
olekaan kovin vaarallinen; kohta senjälkeen hän valmistelee
illallista veljelleen
hänt' ilahuttaaksensa ja _näyttääkseen tavaroitaan_.