MIES.

Oi, sataman kun saat sa, saa hän myös!

Kai itse hyvää enkeliäs etsii

hän tuota luokses-tuojaa. -- Unohda

min rikkoi maa, min täällä kärsit, siksi.

Nuku, sanoo hän, ja uneksi onnea ja rauhaa. Niin, vastaa Minna,

kuinka kuolo viepi onnen jälleen takaisin kautta maailman. Ja koska

rakastaja itse on kuolon enkeli, niin kai hänen on aarteita tarvis,

voittaaksensa maan lasten lemmen. Niitä tahtoo Minna hänelle antaa:

kyynelensä, huokauksensa, jotka kiiluvat timantteina ja helminä. Ja

missä

valittaa leski turvaton, ja turhaan

hält' itkee leipää valjut pienoiset,

ja paarten ääress' asuu karvas hätä,

ne sinne sirota, ja siunaten

saleista taivahan ma näen sen.

Vaan lempi lohduton miss' autuuttansa

mennyttä vaatii maalta, taivahalta,

siell' älä kylvä kultaa, helmiä,

vaan nosta viikatteesi, niitä!

Muistamme että mustasukkainen, joka alussa turhaan on turvautunut

järkeen, myöhemmin on kehittynyt tyytymään entisen onnensa muistoon

ja mielikuvituksen luomiin kuviin. Nyt Minnankin järki on soaistu,

ja hänkin elää mielikuvituksen maailmassa. Mutta kun molemmista

nyt kuolo on rakastavien vapauttaja, niin he ajattelevat etupäässä

jälkeenjäänyttä. Armaan kadottaminen on lyhyt koetusaika, jonka

jälkeen kuolo vapahtaa toisenkin, "iäti kukkimaan ja lempimään".

Minnasta taas ensin lähteneen huokaukset ja kyyneleet ovat aarre,

jolla voidaan lohduttaa onnensa menettäneitä, mutta jos lohduton

rakkaus _vaatii_ maalta ja taivaalta mennyttä autuuttansa, silloin

tulee kuolon niittää jälkeenjäänyt.

Minkätähden? Sitä Runeberg ei sano, mutta hän näyttää tarkottavan

että vaatiminen on itsekästä, ja että kuolon tulee puhdistaa ihmiset

kaikesta maallisesta tahrasta -- aivan niinkuin runossa Elo ja kuolo.

Lausuttuaan äsken mainitut sanat Minna nukkuu ja hänen rakastajansa

sanoo häntä sen johdosta onnelliseksi: hänen ajatustaan vainoavat

vielä murheen laumat, mielipuolisuuskaan ei suo lepoa, vain uni on

hylättyjen ystävä.

Mutta nyt ovat runon sankarin silmät, samoinkuin äsken Minnankin,

auenneet näkemään ihmisten yleistä kohtaloa. Kaikkialla "itku kohtaa,

kurjuus vallitsee". Ihmiselle on annettu kaksinainen osa, maallista

pimeyttä ja taivaallista valoa; ja sentähden ihmiselämä on "yö synkkä

tähden ympär' ainokaisen". Ja tämän tähden "valju tuike turhaan puhki

pilvein ja usmain hunnun pyrkii".

Vaan silmä toisinaan tok' unhottaa

yön hämärän ja kauhut, taistot, tähteen

vain lapsen ihastuksin tähyää;

ja hetket nuo, ne nimee heikkous

kirkkaiksi hetkikseen ja niitä lempii

keveinä elon riemutuokioina;

vaan voima, sydän väkevä, se kiroo

ne kiusaajina hornankitaisina,

poloisen toivon turmaan kiehtojina,

vain näyttääkseen kuin siltä siipi herpoo,

valon ja rauhan valhe-airuina

tiell' aatoksen, mi harhan korpiin käy.

Taas esiintyy siis vastakohta aatoksen ja tunteen välillä. Valoisempi

käsitys elämästä on tunteen luoma, "lapsen ihastuksin" sydän katsoo

henkistä maailmaa; mutta aatos, voima, sydän väkevä, näkee siinä vain

valon ja rauhan valhe-airueita. Sentähden ainoa lohdutus on uni ja

unho, kun vain voidaan unhottaa.

Leponi vaivuntaa vain kärsimyksen

on taakkahan, mi kantaakseni karttuu.

Mutta sentään hän ei enää ajattele vain itseään, hän katselee Minnan

unta "iloin vienon-haikein".

kun murhe haudall' istuu rakkaan vainaan

ja kukast' iloitsee, mi sille kohoo.

Vieläpä hän neljännessä yössä kertoo kuinka hän on koko yön valvonut

Minnan vieressä, muistellen lapsuutensa rauhaa,

kun aatos viel' ei tiennyt itsestänsä

viel' entänyt ei turhaan etsimään

kuin Noan kyyhky rantaa viherjöivää,

vaan arkiss' unten turvaisessa tuuti

yl' elon aavan pohjattoman aallon.

Siis taas vastakohta aatoksen ja välittömän tunteen välillä. -- Mutta

myöskin lemmen aikoja hän nyt oli muistanut "täynn' iloa ja haikeutta

vuoroin".

Siten on hän valmistunut vastaanottamaan niitä jäähyväissanoja, jotka

Minna lausuu herättyään täysin tajuisena ja "taivaan tyynnä":

Nyt vaivan tutkain taittui, verho vaipui

mun silmiltäni; olen löytänyt

mit' etsinkin, ei muuta sydän vaadi.

Mit' omistavi maa, sen riemut, tuskat,

ne maljoin kukkuraisin join, eik' ole

sen ahtaass' aartehistoss' enempää.

Nyt menen minne seurata et saa;

vaan kohta lähden kauemmas, ja silloin

perästä tervetullut!

Saat laillani ehk' uneksua kauan,

tääll' että turhaan etsit onneas.

mun laillani myös olet kerran, sydän

tyventyneenä, valoisana sielu,

sen helmaan ihmetellen heräävä;

hyvästi siksi jää!

Nämä sanat ovat runon käsittämiselle hyvinkin tärkeät, koska runon

sankari sittemmin toistaa ne. Minnalla on nyt elämästä se käsitys,

että tyytymättömyys siihen on unelma; kun herätään, niin huomataan

että ollaan onnen helmassa.

Niin oli Minna lähtenyt ja uhkaavasti varottanut häntä seuraamasta.

Hän oli lähtenyt -- minne? Tietysti puolisonsa luo.

Miel' ylevä näät pakkons' aina kantaa,

ja velvotuksen vaskikahleet takoo

se lujiksi.

Mutta ajatellessaan tätä ja Minnan puolison onnea runon sankari taas

tuntee mustasukkaisuuden heräävän, hän tahtoo nähdä kilpailijansa

veren veitseen hyytyvän. Mutta, sanoo hän, pois hornan aatos, joka

viettelet sieluni ainoata aarretta, Minnan vastalemmen toivoa.

Vaan hän ei voi edes itselleen etsiä vapautusta kuolemasta. Tosin

nurmen alla nukkujan povessa ei enää tuska herää. Mutta henki, onko

se kuolemassa vapaa? Ei:

Saleissa taivaan viel' on orja se;

se kantaa kahleen itsessänsä, kunis

se lempens' ajallisen muiston kantaa.

Ja lempi se ei niin vain varisekaan,

kuin kätkee tomun hauraat kahlehet.

Puhdistumatonna tästä maan tomusta saavuttaisi henki kuoleman kautta

ainoastaan elämän, "syvemmin tuskansa vain tajuavan".

Mutta ei mikään taivas olisi kylliksi ihana houkutellaksensa henkeä

luokseen, niin kauan kun Minna vielä hengittää maan laaksoissa.

Aistillisuus yhä vetäisi häntä Minnan luokse, se veisi voiton

henkisyydeltä. Ei olo siis muuta neuvoa kuin koettaa yhä enemmän

kiihdyttää tuskaansa; "niin polon ponnettuuteen polo kuolkoon".

Sentähden hän koettaa itselleen kuvailla Minnan puolison onnea

kiduttaakseen sillä itseään, mutta lopuksi nämä kuvatkin vaikuttavat

niin voimakkaasti häneen, että hän aatokselleen sanoo:

Saata

yön tähteä kaks yhteen törmäämään

ja pirstoin radoiltansa suistumaan, ja

maailman vankka perus pettäköön, ja

maa, taivas huokaukseen hukkukoon.

Jyrkkänä vastakohtana tälle neljännen yön lopulle alkaa viides yö

huudahduksella:

Sees ehtoo, rauhaa! Rauhaa, taivas, maa!

Kuin elinkautis-vanki armaan saanut...

kuin hän vaan autuaampana ma seison

jaloissa intohimon kahlepirstat...

Räpyttää aatos siipiään ja empii

eik' uskois vapauttaan, vaikka vie

jo päälle pilvein joka siiven-isku.

Kaikki on autuasta, hän seisoo Minnan haudalla.

Mutta Minna ei nuku, hänen henkensä valvoo, hänen hahmonsa katsoo

joka kukasta, äänensä soi linnunlauluna, tuulet ja pilvet lähettävät

hänestä viestejä. Murhe, vaivat, huolet, tuskat, kauhut,

mit' on ne? -- Varjo-aavehia parvi,

todellisia silmiss' ajatuksen,

se kunis vanki pimeän on mailla,

vaan tyhjiä, vaill' olemusta, voimaa,

päin valoa se konsa kohouu.

Ylemmäs multaa kohtalon ei mahti;

ja inehmo, mi maassa maata on,

on heti taivasta tuoll' ylähällä.

Kaikki hänen entiset huolensa näyttävät hänestä nyt pieniltä,

vähäpätöisiltä. Mitä hän olikaan kadottanut? Maallisen puolen

Minnaa, mutta ei hänen sieluansa, "silmist' iäisnä mi siinsi", ei

kauneuttaan, "mi syttyi ajassa, mut iäisyyteen".

Nyt hän siis ymmärtää Minnan jäähyväissanojen tarkotuksen.

Ol' unta vaivani -- mi todellista

ei kera hetkein synny, vaihdu ei.

Yks oli totta toki: lempeni;

sen helmass' uneksin -- nyt valveill' olen.

Näin uniss' aaveita, yön hirmuja;

nyt Minnan nään ja taivaat, Jumalan.

Ja noita sanoja seuraa tuo merkillinen kuvaus rakkaudesta:

Oi rakkaus, kuink' ihanuutes voittaa

tuon myrkkynuoli-Amorin, tuon, jota

ihannoi runo, intohimo uskoo!

Nyt kirkastettuna sun hahmos nään:

nään joutses tähtäävän, mut sylis on

se avara, mi aukee maailmalle;

ja nuoles tunnen -- taotut ne on

valosta, viattuudest', autuudesta.

Tässä hahmossa rakkaus kerran ennenkin oli esiintynyt hänelle,

kun ensi kerran

näin Minnan katseessa sun ilmestykses

ja hänen kanssaan syliini sun suljin;

mutt' hetken vain sun näin, en sitten enää.

Valoni sammui, varjot sielun täytti,

ja himojen soi viekas kehtovirsi

unissa kävijälle elon yön.

Ja sitten seuraa tuo ihana vertauskuva: ihminen lepää iäisyyden

helmassa kuin lapsi äitinsä helmassa; vain kaksi tuokioista hän on

valveilla mullan horrosta ja voi luoda katseen henkimaailman riemuun;

ja nämä tuokiot ovat ensi lempi ja ihmisen viimeinen hetki. Kaikki

muu on vain unia, kavaloita, ahdistavia, julmia; mutta joskus myös

unia joiden utupiirteissä ystävällinen vilahdus "hohtaa taivast',

iäisyyttä" -- puhtaan lemmen tuokioita.

Näissä tunteissa eläen rakastaja voi riemumielin muistella

lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Haudan vierellä on paikka uinua

viattomuuden unia. Ja kun hän tuntee hetken lähestyvän, jona hän saa

seurata Minnaa, niin hän lausuu:

Hellin sovitetuin katsein heitän

mä hyvästi mist' iäks' eroon nyt.

Oi, helppo vääryydet on unohtaa,

kun taaksi jäi jo kärsimys ja murhe!

Eik' aatos katkera saa tulla myötä

valoisiin juhliin rakkauden ja rauhan.

Yksin luontokin nyt esiintyy hänelle toisessa valossa kuin ennen.

Intohimon hetkenä oli hänestä tuntunut mahdottomalta yhtyä siihen

riemuun, minkä päivännousu kaikkialla luonnossa herättää. Nyt hän

sensijaan kiittää aurinkoa

jok' ilosta, mi versoi suojassas,

ja tunteesta, min kypsytti sun liekkis,

valon ja elon parhaist' antimista.

Mutta ei siinä kyllin. Hän, joka tähän asti on paennut muita

ihmisiä, hän pyytää nyt kotilaaksoansa ottamaan hänen sijaansa

helmalapseksensa toisen, joka on

kuin minä eksyksissä tomun maassa.

Ain' uusin keväin hälle kirjaellos

sa kukkakirjas maista paremmista.

Ja vihdoin hän jättää hellät jäähyväiset niille miljoonille

sydämille, jotka jäävät tänne iloon ja tuskaan. Jos elämä ei anna

heille sitä mitä he ovat toivoneet, jos hyiset myrskyt riistävät

heidän viimeisenkin onnensa, niin älkööt he silloinkaan nurkuko,

sillä "auvoineen ja vaivoineen vain unelma on elo".

Olen jotensakin laajasti esittänyt tämän merkillisen runoelman

rakennetta, syystä että Mustasukkaisuuden öitä usein pidetään

hämäränä, epäselvänä jopa epärunebergilaisenakin. Ja tosiaan

eroavatkin teoksen sekä sisällys että esitystapa tuntuvasti siitä

mitä Runebergin runoelmissa myöhemmin tavataan. Mutta juuri sentähden

tämä teos on sitä merkillisempi. Siitä näet mielestäni selvästi

huomataan miten tosirunebergilainen katsantotapa muodostuu.

Lähtökohta on siinä ettei järki, johon runoilija ennen on

turvautunut, pystykään hillitsemään niitä intohimoja jotka ovat

vallanneet mustasukkaisen mielen. Ja läpi koko runoelman näemme

kuinka järkiperäinen "aatos" osottaa samaa kykenemättömyyttä, vieläpä

estää tunnetta antautumasta ylevämpiin iloihin.

Mutta intohimot, aistillisuuden maailma, ovat nekin voimia jotka

estävät ihmisen onnea. Näitä esteitä on mahdoton voittaa muilla

keinoin kuin siten että tunne jalostuu, vapautuu itsekkäisyydestä ja

kohoaa korkeampaan maailmaan kuin aistillisuuden. Tämä taas tapahtuu

ensiksi kun tunteet siirretään mielikuvituksen maailmaan, ja sitten

kun ihminen johtuu ajattelemaan toistenkin suruja ja tuskia. Mitä

enemmän tämä tapahtuu, sitä enemmän tunne saapi kokea että sielun

oikea elämä on elämää semmoisessa rakkaudessa, joka avaa sylinsä

maailmalle, se on kaikille ihmisille, ja joka jakaa niille valoa,

viattomuutta, autuutta.

Ja samalla muuttuu luonnonkin merkitys ihmiselle. Niin kauan kuin

hän elää itsekkäissä himoissa, hän pakenee luontoa eikä voi yhtyä

sen riemuun. Mutta kun sielu on kohonnut maille paremmille, silloin

luontokin niistä "kirjottaa kukkakirjansa".

Lopputulos on siis sama kuin jo Syysillassakin: katoavaisuus,

aistillisuus, ja niiden mukana elämän vaivat ja tuskat, ne ovat vain

iäisyyden helmassa nukkuvan unelmia.

Tämä suuremman ja pienempien runojen täydellinen yhtäpitäväisyys

osottaa selvästi että runoilija tässäkin, niinkuin noissa runoissa,

on lähtenyt personallisista tarpeistaan ja kokemuksistaan. Oman

itsensä vuoksi, saavuttaaksensa itse selvitystä elämän tarkotuksesta

ja ihmisen asemasta maailman kokonaisuudessa, runoilija on esittänyt

ihmissydämen sisällisiä taisteluita. Ja päätöskin on hänen luonteensa

mukainen: tuo kirkastettu rakkaus, joka avaa sylinsä maailmalle, se

on hänen luontainen ihmisystävällisyytensä, ainoastaan vahvistuneena

ja selvinneenä sisällisessä taistelussa; ja siihen on yhtynyt rakkaus

toiseen Friggaan ja luontoon. Samaten tiekin, jota hän on kulkenut,

on hänen oman luonteensa määräämä; se on runoilijan tie, se viepi

tunteen ja mielikuvituksen, eikä järkiperäisen mietiskelyn maitten

halki.

Mutta niinkuin jo mainittiin on tämä tie yhteinen uuden vuosisadan

koko runoudelle. Ja kaikkialla pyrittiin tähän aikaan, samoinkuin

Runeberg teki, käsittämään maailmaa siten että sen henkisempiä puolia

katsottiin ainoiksi korkeammassa merkityksessä todellisiksi, jota

vastoin aineellisuutta pidettiin niiden rinnalla ala-arvoisena, jopa

olemattomanakin. Tässäkin kohden käypi virta edellisen vuosisadan

ajatustapaa vastaan, tämä kun uudistajain mielestä oli vienyt ihmisiä

harrastamaan etupäässä vain aineellisia pyrintöjä.

Mutta kysymykseen mikä sitten oikea korkeampi todellisuus on,

vastattiin eri lailla. Luokaamme lyhyt silmäys näihin vastauksiin,

siten parhaiten selviää Runebergin asema ajan henkisessä kehityksessä.

12.

Ajan virtaukset tulivat yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella

Suomeen pääasiallisesti kahdelta taholta: Ruotsista ja Saksasta.

Ruotsi vaikutti runoudellaan, Saksa filosofiallaan. Ruotsin

runoudessa esiintyi taas kaksi pääsuuntaa: varsinainen romanttinen

ja gööttiläinen. Saksan uusi filosofia vaikutti meillä syvemmin vasta

Hegelin kautta.

Romantikot sanoivat: aineellisuus painostaa ajan mieltä,

jokapäiväiset huolet tekevät ihmisistä hyödyn orjia. Korkealle

pyrkivä henki ei viihdy siinä maailmassa, tunne kohottaa hänet

toiseen maailmaan, missä mielikuvitus vapaasti luopi ihanteitaan.

Vähät siitä pitävätkö poroporvarit niitä ihanteita vain unelmina,

meille niiden maailma on korkeammassa merkityksessä ainoa todellinen.

Göötit sanoivat: velttous painostaa ajan mieltä; jokapäiväiset huolet

tekevät ihmiset heikoiksi. Korkealle pyrkivä henki ei viihdy siinä

maailmassa; tahto kohottaa hänet toiseen maailmaan, missä tarmo

liikkuu vapaasti. Vähät siitä jos suuri tarmokas henki aikaansaa

mullistuksia, joista poroporvarit joutuvat kärsimään; meille tuo

suuri henki edustaa sitä mikä korkeammassa merkityksessä on, tahi

ansaitsee olla, todellista.

Kumpaiseenkaan näistä ohjelmista ei Runeberg voinut yhtyä. Hän kyllä

tunnusti toiselta puolen tunteen ja mielikuvituksen, toiselta puolen

puhdistuneen tahdon merkityksen. Mutta niinkuin jo on huomautettu

oli hänen elämänsä ollut semmoista ettei hän tarvinnut henkisesti

siitä paeta mielikuvituksen maailmaan; ja tarmon perikuvana oli

hänelle esiintynyt suomalaisen talonpojan hiljainen kärsivällisyys.

Ja lopuksi, kun molemmat mainitut suunnat halveksivat jokapäiväisiä

ihmisiä, niin niiden edustajat helposti joutuivat ylpeilemään

ja prameilemaan. Mutta mitään ei Runeberg vihannut niin paljon

kuin juuri ylpeilemistä. Näistä syistä häneen enimmin vaikuttikin

Stagnelius, joka asettui noitten kahden suunnan ulko- tahi

yläpuolelle. Ja muistettava on myöskin että varsinkin gööttiläisen,

mutta muutamissa kohden romanttisenkin suunnan esiintyminen

ja ohjelma riippui Ruotsissa vuoden 1809 jälkeen heränneistä

valtiollisista ja yhteiskunnallisista harrastuksista, joille Runeberg

oli vieras -- niinkuin suuressa määrin Stagneliuskin.

Jos siis nuo kaksi vastausta aikakauden suureen kysymykseen eivät

voineet tyydyttää Runebergia, niin tulee meidän tarkastaa hänen

suhdettansa Hegelin filosofiaan.

Tässä kohden eivät kansalliset eroavaisuudet olisi estäneet

Runebergia yhtymästä ulkoapäin tulleeseen ohjelmaan. Nojautuihan

Snellmankin juuri Hegeliin, kun hän ryhtyi taisteluun kansallisuuden

hyväksi. Vieläpä Hegelin filosofia tavallansa oli vastakohta sekä

romantikkojen että gööttien ohjelmalle. Mielikuvitus ei Hegelin mukaan

ollut korkein sielunkyky eikä tarmokaan. Ainoan todellisen loi hänen

mielestään järki, ei tosin tuo valistusfilosofian "terve järki", vaan

korkeampi sielunkyky, joka käsitteistä muodostaa järjestelmän, missä

vallitsee ehdoton yhtenäisyys ja lainmukaisuus.

Mutta olemme jo nähneet että Runeberg nimenomaan julistaa järjen

kykenemättömäksi auttamaan ihmistä siinä taistelussa, josta hänen

sisällinen onnensa riippuu. Tähän päätökseen oli jo hänen oma

elämänkokemuksensa vienyt, mutta omituista on nähdä kuinka hän tälle

kokemukselleen on saanut tukea tuosta ennen mainitusta Gerlachin

kirjasta, jota professori Avellan peräti halveksi, pitäen sitä kovin

vanhanaikaisena.

Koska Gerlachin kirjaa ei ole tähän asti käytetty Runebergin

kehitystä esitettäessä, katson tarpeelliseksi antaa mahdollisimman

lyhyen ja yleistajuisen selonteon sen sisällöstä; sitä seuraa lyhyt

yleiskatsaus järjestelmän pääpykäliin, johon ne lukijat tyytykööt,

joita filosofiset yksityiskohdat eivät huvita.

Niin pian kuin ihminen on jossain määrin kehittynyt henkiseen

itsenäisyyteen, hän koettaa saavuttaa yhtäpitäväisyyttä omansa ja

muiden ihmisten mielipiteiden välillä; ja varsinkin tunnetaan tämä

tarpeelliseksi kun on kysymys yhteisen tarkotusperän saavuttamisesta

taikka asioista jotka hänen silmissään ovat tärkeitä ja pyhiä. Mutta

kultuurin monimuotoisuus on vaikuttanut että semmoinen yhtäpitäväisyys

kaikkialla puuttuu, ja välttämättömästi edistyvä kehitys saa aikaan

ettei ihminen omasta itsestäänkään sitä löydä. -- Omantunnon ääni

ruumiillisen vietin vaatimusten rinnalla, tahdon vapauden aate

verrattuna ihmisen riippuvaisuuteen olosuhteista, mielteiden

häilyväisyys pyrittäessä käsittämään maailmaa kokonaisuudessaan,

jumalallisen kaitselmuksen aate pelkän sattuman rinnalla -- kaikki

tämä synnyttää sisällistä taistelua ja epävarmuutta, josta vakavammat

luonteet elävästi tuntevat tarvista päästä. Sentähden jokainen siihen

tilaan joutunut ihminen pyrkii muodostamaan itselleen semmoisen

elämän- ja maailmankatsomuksen, joka voi häntä rauhottaa, ja siinä on

filosofoimisen historiallinen peruste. Filosofian tarkotus on siis se

että ihminen, tehdessään arvostelmiansa maailmasta ja ihmiselämästä

olisi sopusoinnussa itsensä kanssa.

Tämän tarkotuksen saavuttamiseksi täytyy ihmisen tarkastaa

sisäistä maailmaansa ja sitä tutkimalla pyrkiä sellaiseen

maailmankatsomukseen, jonka avulla selvästi tajuamme vakaumuksemme

sisäisen perustuksen ja henkisen välttämättömyyden. Mutta kun

samallainen vakaumus on tärkeä myöskin ihmisten yhteiselämälle, niin

pyrkii totuuden ystävä, saavutettuansa vakaumuksen, levittämään

sitä muidenkin yhteisomaksi. Mutta silloin tulee vakaumuksen olla

yleispätevä, se on niin muodostettu, että jokaisen, joka kykenee

asiaa selvästi tajuamaan, täytyy tunnustaa se oikeaksi. Ja kun

ihmisten mielipiteiden eroavaisuudet johtuvat heidän erilaisista

elämänkokemuksistaan, on sitävastoin _puhtaan_ ihmisluonnon

lainmukaisuus (joka ilmenee esim. matemaatisissa totuuksissa)

yleispätevyyden perusta ja tunnusmerkki. Filosofian voimme siis

määritellä niin että se tieteellisesti esittää sellaista maailman- ja

elämänkatsomusta, joka perustuu inhimillisen hengen puhtaaseen

luontoon. Mutta kun tuohon puhtaaseen luontoon todellisuudessa

aina sekaantuu jotakin yksilöllistä, niin on mainitun tarkotuksen

täydellinen saavuttaminen luettava inhimillisten ihanteiden joukkoon,

pidettävä tutkivan hengen loppumattomana tehtävänä, jolla kuitenkin

on arvonsa yhtä hyvin kuin hyveeseen pyrkimisellä, vaikka täydellinen

hyve ei olekaan saavutettavissa.

Kun siis filosofia tilapäisestä, kokemusperäisestä sivistyksestä

pyrkii elämänkatsomukseen, jossa puhdas henkisyys täydellisesti

kuvastuu, niin sen täytyy muodostaa järjestelmä, jossa ne käsitteet

ja aatteet, jotka ovat korkeamman ja puhtaasti järjellisen

maailmankatsomuksen perustana, asetetaan selvään yhteyteen sekä

keskenänsä että sisäisen perustuksensa kanssa. Tätä tehdessään

filosofia tosin ei voi sitoutua olemaan opettamatta muuta kuin vain

semmoista, jota n.s. terve ihmisjärki tietää ja käsittää, sillä jos

tämä ihmisjärki on tarpeeksi valveilla, se pian huomaa kietoutuvansa

ristiriitoihin, jotka juuri tekevät filosofisen selvittämisen

tarpeelliseksi. Mutta toiselta puolen filosofia ei voi joutua

ehdottomaan ja täydelliseen ristiriitaisuuteen luonnollisen elämän

kanssa, koska sen tehtävänä juuri on tämän elämän selvittäminen.

Filosofian ei siis pidä luulotella että se vasta on kaiken totuuden

luoja, ja että ihmishenki vasta tätä keinotekoista tietä voisi

yleensä ajatella järjellisesti.

Se sisällinen maailma, jota filosofian tulee tarkastaa, esiintyy ensi

sijassa tajuna (Bewusstsein). Tajuummehan me vetoamme, kun olemme

vakuutetut jostakin, joko vakaumuksemme sitten koskee totta, hyvää

tai kaunista. Taju on siis toista kuin tunteemme, pyrkimyksemme,

käsitteemme ja aatteemme, koska se niille juuri antaa todellisuuden

ja välttämättömyyden leiman. Taju vaikuttaa että jokin esiintyy

_meille_ olevana; niitä tiloja ja toiminnan ilmauksia, jotka ovat

tajuttomia, emme käsitä oleviksi. Taju on siis tajuavan osanottoa

toimintaansa ja sen sisältöön.

Alkuperäisin tajun muoto on _välitön_ taju. Se ei erota tajuavaa

tajutusta ja on siis himmeää. Tuon eron toimittaa ajattelu

(Reflexion), joka muodostaa käsitteitä, erottaen erilaisen

ja yhdistäen yhtäläisen. Tästä syntyy _välillinen_ taju. Kun

alkuperäinen ja välitön taju täten ajattelun välityksellä on saanut

sisällölleen käsitteen varmuuden ja lujuuden, silloin esiintyy taju

_tietona_.

Mutta käsitteetkin kaipaavat tajun vahvistusta esiintyäkseen meille

olevina. Lähinnä on meillä siis aina välitön taju itsestämme. Vasta

se vakuuttaa meitä kaiken sieluntoiminnan välttämättömyydestä, ja

välitön itsetajumme on siis hengen elämän varsinaisena keskuksena

ja tyyssijana sekä sinä sydämenä, joka tosin tarvitsee kehittyä

kasvaaksensa tiedon puuksi, ja joka senvuoksi vaatii tai herättää

ajattelua, jonka kautta tämä kehitys tapahtuu, mutta joka kuitenkin

antaa kaikille kehittyneen tajun aineksille sen merkityksen tajuavaan

nähden, joka on _totuudelle_ ominaista.

Välitön taju esiintyy _tuntemisena_. Mutta elävänä yksilönä ihminen

huomaa omistavansa eri voimia, joiden kautta hän joutuu riippumaan

vieraastakin toiminnasta. Siten ihmisen elonjännitys voi muuttua

tavallista, normaaliastetta suuremmaksi tai pienemmäksi, ja tästä

syntyy mielihyvän tai mielipahan tunteita, jotka siis eivät ole

minkään erityisen peruskyvyn ilmauksia. Ja kun koetamme säilyttää

mielihyvän ja poistaa mielipahan syitä, syntyy _viettejä_. Jos

nyt ajattelu kohdistuu tunteihin ja vietteihin, vertaamalla niitä

keskenään ja huomioon ottamalla vietin tyydyttämisen etäisemmätkin

seuraukset, niin tapahtuu valinta eri nautintojen tai tekemisen

ja tekemättä jättämisen välillä, eikä siis tahtokaan, joka tämän

valinnan toimittaa, ole mikään erityinen sielunkyky.

Lopuksi on sanottava samaa _mielikuvituksestakin_ (Phantasie). Sitä

ei voi erottaa muista sieluntoiminnan muodoista, se liittyy kaikkiin

niihin, ja sen tarkotuksena on korvata niitä puutteellisuuksia,

joiden huomataan olevan olemassa todellisuudessa.

Se sopusointuinen elämän- ja maailmankatsomus, johon valistunut

ihminen pyrkii, se muodostuu siis niin että sieluelämän kaikki

toimintamuodot kehittyvät keskinäisessä yhteydessä. Ajattelu

muodostaa käsitteitä, hankkien siten tajuavalle puhtaasti henkistä

omaisuutta. Käsitteet ryhmittyvät niin että niistä syntyy yhä

yleisempiä käsitteitä, kunnes kaikki mikä voi olla tietämisen

esineenä muodostaa yhtenäisen järjestelmän. Samaten ymmärrys

erottaa eri pyrkimykset, samalla arvostellen niitä, ja niin eri

pyrkimyksetkin liittyvät yhteen, kuten eri käsitteet, kunnes syntyy

ihmiselämän koko alan käsittävä sopusointuinen yleispyrkimys, jota,

kun se pukeutuu ymmärryksen ja kehittyneen itsensätuntemisen muotoon,

sanotaan _tahdoksi_ (häikäilemättömän himon vastakohtana).

Tietämisellä ja pyrkimisellä on siis yhteinen päämäärä: nähdä

lainmukaisuutta kokonaisessa ja sopusointua kaikissa sen osissa.

Mutta tämän muodollisen yhteyden ohessa on olemassa yhteys

sisältöönkin nähden, sillä oikea tietopuolinen käsitys on

inhimillisten kykyjen oikean ja täysin luonnonmukaisen käyttämisen

ehtona. Jos taas pyrkimystä, harrastusta puuttuu, niin kaikki

ymmärryksen ohjeet eivät voi aikaansaada tahtoa.

Samaten mielikuvituksenkin toiminta riippuu muista sielun

toimintamuodoista ja niiden hankkiman sivistyksen sisällöstä ja

muodosta, sanalla sanoen mielikuvituksen tuotteiden laatu riippuu

ihmisen kehityskannasta. Ja kun mielikuvitus liittyy toisiin

toimintamuotoihin, täydentäen niiden tuloksia, niin täytyy sen

tuotteiden myöskin mukautua noiden toiston toimintamuotojen lakeihin.

Mutta toiselta puolen pyrkii mielikuvitus täten kohoamaan semmoiseen

toimintaan, jossa henkisen elämän puhdas lainmukaisuus eli

alkuperäinen luonto mitä laajimmin ja innokkaimmin on vaikuttamassa.

Ja kun mielihyvän tunne syntyy semmoisessa tilassa jossa elontoiminta

on kohonnut tavallista astetta ylemmäksi, niin on luonnollista että

mielikuvituksenkin toiminta synnyttää mielihyvää, siinä tunnetaan

henkisten voimain leikin helppoutta, sopusointua ja elävyyttä. Mutta

kun mielikuvitus samalla yhtyy muihin toimintamuotoihin, niin on yhtä

luonnollista että se toiselta puolelta yhdistystensä lennokkuudella

edistää käsittämistä ja helpottaa järjen yleiskatsetta, toiselta

puolen luopi kuvan siveellisestä täydellisyydestä, jonka kautta hyvän

aate tulee eläväksi ja vaikuttavaksi. Mitä likeisemmin pyrkimys

mielihyvään, kauneuteen, liittyy toden ja hyvän esittämiseen, sitä

enemmän täyttyy sija joka mielikuvituksella luonnonmukaisesti on

sielullisten toimintamuotojen sarjassa.

Mutta myöskin ajatuksen ja tahdon tietä kohoaa ihminen korkeammalle

alalle. Ihmisyys semmoisenaan on jo korkeampaa kuin pelkät luonnon

esineet. Samoin henki voi kehittyä hallitsemaan aistillisuutta ja

himoja, jotka määräävät eläinten toimintaa. Se arvon määrääminen,

mikä tässä tapahtuu, ei kohdistu yksilöllisiin tarkotuksiin, ja

siten herää _ihmisarvon_ tunne, tunne siitä että ihminen ei ole

luotu palvelemaan itsekkäitä pyrintöjä, eikä olemaan pelkkänä

välikappaleena. Tämä ihmisarvon tunne taistelee itsekkäästä

arvostelusta johtuvia pyyteitä vastaan, jos kohta se ei voi koskaan

tukahuttaa aistillisia haluja. Alussa se tosin on heikko, mutta

vähitellen se aikaansaa tajussa tosiasioita jotka yhä enemmän tulevat

käytännöllisen ymmärryksemme ohjeiksi ja muodostavat omantunnon

ensimäiset värähdykset, siveellisen itsetajun ensimäisen muodon.

Ajattelun avulla tämä itsetaju kuitenkin voi kehittyä niin että

toiselta puolen tunnemme oikeutemme, se on vaadimme riippumattomuutta

muiden mielivallasta, toiselta puolen tunnemme itsemme velvotetuiksi

säästämään ihmistä ja kohtelemaan häntä olentona jolla on oma

tarkotuksensa, mutta samalla ottamaan myös osaa inhimillisen

olevaisuuden kehittämiseen ja edistämiseen.

Jos täten toisella puolella käsitteiden, toisella puolella

pyrkimysten järjestämisellä on saavutettu sopusointua ja huomattu

lainmukaisuutta, niin puuttuu kumminkin äärimmäinen peruste,

ehdoton perussyy kaikkeen. On ikäänkuin kuuntelisi eri soittimien

sopusointuista säveltä olettamatta syytä, joka on sen kaiken

tuottanut ja joka siinä kaikessa on määräävänä. Mutta samaten kuin

tutkiskellessamme sitä henkeä, joka on luonut sopusoinnun, jätämme

syrjään tämän sopusoinnun, samaten muodostaessamme ehdottoman

perussyyn aatteen kohoamme ymmärryksen toiminnan yläpuolelle ja

tulemme uskon piiriin. Uskonnollinen aate johtuu siis erityisestä

henkisen elämän toiminnasta, jossa tämä elämä näyttäytyy korkeimmassa

puhtaudessaan.

Uskonnollinen aate on pyrkimyksiinkin nähden tärkeä. Sillä

jos inhimillisiä olosuhteita arvostellessamme lähdemme vain

kokemusperäiseltä näkökannalta, niin on vaara tarjona, että

siveellisen arvonmääräämisen täytyy väistyä itsekkään tieltä.

Onhan ihmisen olemassa-olo, mainitulta kannalta katsottuna, vain

lyhyt päivä, joka auttamattomasti häipyy takaisin ikuiseen yöhön,

ja ainoa viisauden sääntö olisi kai silloin nauttia siitä niin

kauan ja niin mieluisasti kuin mahdollista; ja samalla esiintyy

ihminen kietoutuneena ulkonaisen maailman välttämättömyyteen. Mutta

kun ihminen kohoaa tajuamaan ehdottoman perussyyn aatteen, joka

on kaikki tehnyt ja hallitsee kaikki, niin henki samalla tajuaa

oman toimintansa siinä toteutuvan ja sopivan yhteen sen kanssa.

Henkisenä voimana tuo ehdoton perussyy esiintyy korkeampana kuin

kokemusperäinen välttämättömyys, ja kohoten tuon voiman yhteyteen

ihmishenki huomaa olevansa sukua jumalalliselle perussyylle, ja

ihmisyyden kohtalo esiintyy samalla ehdottoman hengen johdon alaisena.

Mitä enemmän tämä ehdottoman perussyyn aate ihmiselle selviää,

sitä enemmän hän omassa hengessään ja ihmishengessä yleensä huomaa

korkeimman hengen heijastusta ja kuvaa. Johdumme siis siihen että

koko ihmisyyden ja ihmiskunnan olemassaolo ja kehitys esiintyy yhtä

paljon korkeampana itsekkäitä pyyteitä kuin kokonaisuus esiintyy

tiedollemme osia suurempana.

Täten kehittyy ihmisen tajusta käsitteitä jotka tulevat inhimillisen

elämän ja toiminnan johtaviksi periaatteiksi. Mutta kun ehdoton

perussyy hallitsee myöskin luonnon valtakuntaa, niin avautuu

henkemme katseelle täten näköala, jonka ulottuvaisuus ja kantavuus

on mitä suurin, sillä se käsittää sekä koko maailman että sen

perussyyn, ja sitä on siis pidettävä filosofian etsimänä korkeampana,

sopusointuisena maailman- ja elämänkatsomuksena.

Gerlachin järjestelmän merkillisimmät kohdat ovat siis lyhyesti

seuraavat:

Ihmisen tarkotus on pyrkiä sopusointuun itsensä ja muiden ihmisten

kanssa.

Tämä tapahtuu yhtämittaisessa kehityksessä, jossa kaikki sielunkyvyt

vaikuttavat yhdessä.

Ei mikään sielunkyky vie ihmistä pois todellisuudesta, jos kohta

eri kyvyt kohottavat häntä aatteellisemmalle alalle kuin se minkä

jokapäiväinen elämä tarjoo.

Sieluelämän keskuksena on välitön itsetaju, joka ilmenee tuntemisena.

Eri sielunkyvyt ovat vain tämän itsetajun palvelijoita sen sisältöä

selvitettäessä, järjestettäessä ja täydennettäessä.

Sentähden kaikkien sielunkykyjen kehitys riippuu yksilön

personallisesta kehityksestä. Ja tämä osottautuu paraiten ihmisarvon

tajuamisessa sekä himojen ja itsekkäiden pyyteitten voittamisessa.

Korkeimman sopusoinnun saavuttaa ihminen kohoamalla mielikuvituksen

ja uskonnon aloille. Silloin hänelle esiintyy luontokin samoinkuin

ihminen ikuisuuden heijastuksena.

Jos joku olisi kysynyt Runebergin mielipidettä tästä ohjelmasta, niin

hän varmaan olisi vastannut yhtyvänsä siihen pykälä pykälältä, niin

ihmeellisen hyvin se soveltuu hänen personallisiin taipumuksiinsa.

Gerlachin kirjan lukeminen on siis selvittänyt ja vahvistanut hänen

käsitystänsä, houkuttelematta häntä millään muotoa alalle joka ei

olisi sopinut yhteen hänen runollisten taipumustensa ja tarkotustensa

kanssa. Päinvastoin hänen myöhemmin runoudesta lausumansa periaatteet

monessa kohden myös osottavat yhtäläisyyttä Gerlachin kanssa. Jopa

eräs tärkeä kohta Mustasukkaisuuden öissä vasta Gerlachin kannalta

katsottuna oikein selvenee.

Gerlach sanoo näetten että mielihyvän tai mielipahan tunteet syntyvät

siitä että elonjännitys on tavallista suurempi tahi pienempi. Siitä

johtuu että mitä enemmän ihminen kohoaa ihanteellisille aloille, se

on, mitä suurempi hänen elonjännityksensä on, sitä vähemmän hän voi

tuntea mielipahaa. Ja juuri tätä Runeberg nähtävästi tarkottaa, kun

hän sanoo että vaivat, huolet, tuskat, kauhut ovat varjo-aaveita,

todellisia silmiss' ajatuksen,

se kunis vanki pimeän on mailla,

vaan tyhjiä, vaill' olemusta, voimaa,

päin valoa se konsa kohouu.

Ja jos ihminen on kohonnut niin korkealle, että hän lepää ikuisuuden

helmassa, silloin ovat vaivat ja tuskat täysin olemattomia, ne ovat

vain unelmia.

Mutta kun tuo ikuisuuteen kohoaminen tapahtuu (runoelmassa,

samoinkuin Gerlachin mukaan) mielikuvituksen, puhdistuneen rakkauden

ja uskonnon siivillä, niin mainitun käsityskannan saavuttaminen on

runoilijalle ollut ylen tärkeä.

Ja seuraukset siitä tulevat pian näkyviin hänen runoudessaan.

Varsinkin rakkaus esiintyy nyt puhdistuneena, ihanteellisena. Runossa

Tytölle kuvataan sen varsinaiseksi kodiksi taivasta; rakastavalla

on korkeassa tähtikodissa ollut armas puoliso, ja tästä on mainen

tyttö heijastus. Sentähden yhdistää nyt molempia "rakkaus suureen

kaikkeuteen"; tyttö on rakastavalle maa ja taivas yhtaikaa. Ja

voitonriemua täynnä on myöskin se uusi laulu Friggalle, joka nyt

kirjotetaan; siinäkin on (toinen) Frigga korkeamman rakkauden

maallinen kuva.

Ja kun semmoinen voitto on saavutettu, tuntee Runeberg olevansa

runoilijaksi luotu. Hänellä on, sanotaan runossa Mua onnellista!

"sydämeen osuva kieli, jos villi verhoton mua kuulkohon" ja tämä

kieli on raikas rauha hänen seesteisellä otsallaan ja rakkaus hänen

vapaan silmänsä katseessa. Sentähden on koko maailma hänelle avoinna,

"kaunis tuhatmuoto ihanne" karkeloi hänen tiellään ja

aurinko kuolettuuden tyynnä kultaan

mun intoni luo maalin ihanan,

eik' epäilykset kehnot murra multa

poveni uhmaa nuoren, uljahan.

Lienee nyt selvä minkä tähden Runeberg jäi vieraaksi Hegelille yhtä

hyvin kuin ruotsalaiselle runoudelle. Kaikilla mainituilla kolmella

suunnalla oli se vika että eristettiin yksi sielunkyky, tunne, tahto

tahi järki, ja kohotettiin se hallitsevaksi, sensijaan että Runeberg

pyrki kaikkien sopusointuun. Mutta täten nuo suunnat näyttivät hänen

silmissään yksipuolisilta, vieläpä itsekkäisyyttä ja itserakkautta

edistäviltäkin. Niiden tarkotuksena oli luoda maailma joka tyydytti

vain muutamia valituita sieluja, ja niiden edustajat luulivat että

ihmiselle oli mahdollista luoda "ainoa todellinen", sensijaan että

hänen Runebergin mielestä tulee sitä etsiä, puhdistamalla omaa

sieluaan.

Mutta sopii kysyä: mistä sai Runeberg voimaa puolustaa

omintakeisuuttaan noita ajan valtaavia virtauksia vastaan? Eihän

tietysti Gerlachin kirja yksistään olisi siinä kohden mitään

aikaansaanut.

Tietysti ei. Mutta minkä vuoksi oli aikoinaan Gerlach määrätty

tutkintokirjaksi? Epäilemättä sentähden että se vastasi sitä

käsitystapaa, joka Turun yliopistossa vielä silloin katsottiin

oikeaksi. Ja itse asiassa oli tässä yliopistossa ollut siveysopin

opettaja joka olisi voinut hänkin pykälä pykälältä yhtyä Gerlachin

ohjelmaan. Tämä opettaja oli Franzén. Jopa huomataan saman

käsitystavan juuret aina Porthanin opeissa.

Mainitulla ohjelmalla oli siis Suomessa vankka kansallinen pohja.

Sillä toiselta puolen sen sisällys liittyi kansamme korkeimpaan

henkiseen elämään, kristilliseen katsantotapaan, toiselta puolen taas

olivat sen muodostamiseen vaikuttaneet ne yleiseuroppalaiset henkiset

virtaukset, joihin yliopistomme etevimmät miehet puolen vuosisadan

kuluessa olivat tutustuttaneet oppinutta säätyämme.

Ohjelma oli valistunutta kristillisyyttä -- siinä sen voima.

Ja merkillinen on edellisen ajan kehitys siinäkin kohden että

ohjelman kolmesta kannattajasta Porthan oli melkein yksinomaan

ajattelija, vaikka kirjotti runojakin; Franzén oli yhtä paljon

runoilija kuin ajattelija; Runeberg taas melkein yksistään runoilija,

mutta sen ohessa ajattelijakin.

Syvällä tammen juuret.

13.

Yleisaatteellisella alalla Runeberg täten Turun ja Paraisten aikanaan

kehittyi Suomen kansan runoilijaksi. Mutta toistaiseksi varsinainen

isänmaa ei esiinny hänen runoissaan muussa muodossa kuin luonnon

kuvailemisessa. Mikä oli syynä siihen?

Vastaukseen on jo ylempänä viitattu. Ensiksi hän ennen kaikkea

tarvitsi kehittää personallista tunne-elämäänsä sopusointuun, toiseksi

eivät yleiset olot alussa herättäneet virkeämpää kansallista

harrastusta.

Mutta koittihan jo siinäkin kohden uusi aika. Ero Ruotsista, jonka

pysyväisyyttä ei alussa pidetty varmana, osottautui Napoleonin

kukistumisen jälkeen lopulliseksi, ja nyt ruvettiin kysymään mitä

uusi asema vaati.

Ensimäinen julkinen vastaus tähän kysymykseen on kirjotus siinä

kirjassa, joka sekin oli uudestaan heräävän isänmaallisen

harrastuksen esikoinen: kalenteri Aura, joka kahdessa vihossa

ilmestyi Turussa 1817 ja 1818.

Auraa toimittivat muutamat nuorenpuoliset yliopistomiehet, ja varmana

sopii pitää että kaikki toimittajat olivat hyväksyneet senkin

kirjotuksen jota tarkotamme ja jonka otsakkeena oli "Muutamista

Suomen kirjallisuutta ja kultuuria kohtaavista esteistä". Se on

siis senaikaisten elinvoimaisien yliopistollisten ainesten ohjelma,

ja koko sisällys onkin semmoinen että historia on osottanut tekijän

selvänäköisyyttä. Eikä seuraavaan kymmeneen vuoteen olot sanottavasti

muuttuneet, niin että kirjotus varmaan edustaa Runebergin

ylioppilasajankin yleistä mielipidettä.

Kirjotuksen tekijä oli silloinen kirjastonhoitajan sijainen,

myöhemmin filosofian professori Johan Jakob Tengström. Hänen isänsä

oli tuo Vaasan kirkkoherra, jonka luona Runeberg kouluaikanaan joka

sunnuntai söi päivällistä, ja hyvin luultavaa siis on että Runeberg

jo silloin tutustui tähän kirjotukseen; mutta jollei, niin ainakin

tämä varmaan tapahtui hänen ylioppilasaikanaan: toimihan Tengström

vuodesta 1823 alkaen pohjalaisen osakunnan kuraattorina. Ja kun

sitäpaitsi Aura sisälsi runojakin, niin on aivan mahdotonta että se

olisi jäänyt Runebergille tuntemattomaksi.

Katsokaamme siis mitä Tengströmillä on sanottavaa.

Kuvaavasti kyllä alkaa tekijä puolustamalla sitä että kansalaiset

lausuisivat mielipiteensä yleisistä asioista, vaikka semmoista oli

siihen asti vain harvoin tapahtunut Suomessa. Mutta yhtä kuvaavaa

on että keskusteltavien kysymysten piiristä kohta suljetaan pois

ne jotka koskevat valtion ulkonaisia suhteita. Niitä ei suuri

yleisö osaa oikein arvostella, ja syystä on siis "valtiollista

kannunvalamista" katsottu "kunnottomien ja tietämättömien"

tehtäväksi. Sitävastoin "valistunut, järkevä ja oikeamielinen

kansalainen, kehittynyt ja sivistynyt ihminen" kyllä sisäisen

kultuurielämän alalta löytää tärkeitä yhteiskuntaa tahi koko

ihmiskuntaa koskevia kysymyksiä miettiäkseen ja varteen ottaakseen.

Sentähden tekijä nyt esittää mietteitään, arvellen että pienestä

kipinästä usein voi syttyä isokin tuli.

Tämän johdannon jälkeen tekijä kohta ryhtyy asiaan.

Asumme kauniissa maassa, joka on täynnä virtoja ja järviä, vuoria,

harjuja ja metsiä. Se on siksi ihana, etteivät sen asukkaat voi

olla sitä sydämestään ja ihastuksella rakastamatta. Tämmöisessäpä

maassa mielipiteiden rehellisyys ja itsenäisyys, mielen vakavuus

ja luotettavuus syntyvät ja viihtyvät. Sveitsin, Norjan ja Suomen

tuntureilla, niiden notkoissa ja laaksoissa ovat nämä avut, jos

missään, kuin kotonaan, siellä ne aina (älköön tämä toivo koskaan

pettäkö!) tulevat olemaan turvatut, jos ne karkotettaisiinkin

Europan muista osista. Semmoisessa ympäristössä eivät kotiseudun

rakkaus ja isänmaantunne, tuo ylevinten hyveiden kantaäiti, koskaan

kuole. Sillä kansakunnan samoinkuin jokaisen elimellisen tuotteen

luonnetta määräämässä on toiselta puolen sitä ympäröivä ulkonainen

luonto, toiselta puolen alkuperäiset, synnynnäiset, niin sanoaksemme

idussa tahi juuressa piilevät taipumukset, ja ihminen, samoinkuin

kasvi, saapi eri ilmanalojen ja eri asemien vaikutuksesta omituisen

luonteensa. Semmoisessa maassa, semmoisten kansallisten avujen

helmassa, rehottaa ja kukoistaa (edellyttäen muutkin olosuhteet

edullisiksi) todellinen kultuuri. Semmoinen ympäröivä luonto pidentää

sitä villin vapauden ja yhteiskunnallisen järjestyksen välistä

tilaa, joka, samoinkuin nuoruudenaika yksityiselle ihmiselle,

on ylen tärkeä kansakunnan kehitykselle. Melkein samallaisessa

ympäristössä kreikkalaiset -- samalla verrattomasti lauhkeamman ja

iloisemman ilmanalan ja maan rikkaamman hedelmällisyyden suosimina --

kohosivat kauneuden ja puhtaan inhimillisyyden harrastuksensa kautta

sivistykseen, joka on ollut ja aina on oleva ihailun ja tulevien

vuosisatojen huomion esineenä.

Sitävastoin on kylmä ilma vaikuttanut että ensimäisten ruumiillisten

tarpeiden tyydyttäminen on meikäläisiltä vaatinut raskasta ja

uutteraa työtä, eikä näin ollen korkeamman kultuurin siemen ole

voinut niin helposti itää ja luoda niin komeata kasvua kuin etelässä.

Tosin voimme empimättä väittää kultuurin olevan meillä yhtä raittiin

ja eloisan kuin monessa viljavammassa ja lauhkeammassa maassa,

mutta paljon on kuitenkin tekemättä, ja pahimmat esteet ovat

kokonaisuudessaan voittamattomia, jos kohta niitä saattanee jossakin

määrin vähentää.

Ensiksi me, vaikka olemme kieleltämme ja luonteeltamme erityinen

kansallisuus, emme kuitenkaan ole muodostaneet, emmekä koskaan

voi muodostaa omaa itsenäistä valtiota. Siitä johtuu että meiltä

puuttuu se sisäisen tilamme itsetieto, jota on pidettävä kaiken

valtiotiedon ja kaiken filosofian, kokonaisen kansan yhtä

hyvin kuin yksityisen ihmisen, korkeimpana ratkaisua vaativana

kysymyksenä. Sillä samoinkuin yksityinen ainoastaan sikäli kuin

hän saa tilaisuuden kehittää monipuolisesti taipumuksiaan, pääsee

sopusointuun itsensä kanssa ja oppii ymmärtämään maailmaa, samoin

voi kansa ainoastaan mikäli se kansallisessa runoudessa ja esi-isien

urotöissä saattaa kuvastaa itseänsä, taikka mikäli sillä on luontoon

likeisesti liittynyt muinaisuus ja historia, saavuttaa selvän

havainnon elämästään ja toiminnastaan. Niinkuin nero ja filosofi

vasta kohottuaan ihmiskunnan korkeimmille sijoille voivat saada

yleiskatsauksen ja oikean käsityksen maallisista oloista, niin

kansakin vain suurimman kunniansa ja historiansa loistavimman

ajanjakson jalustalta katsoen voipi tuntea itsensä, tehtävänsä ja

olosuhteensa. Mutta tuo korkein näkökanta, ja vaikutus maailman

kohtaloon ja aikakausien vaihdoksiin, eivät voi tulla jokaisen

kansallisuuden, yhtä vähän kuin jokaisen henkilönkään osaksi. Toinen

niinkuin toinenkin voipi sentään ahtaammissakin vaikutuspiireissä

kehittää luonnettaan, jos sillä sitä on; ja ennen kaikkea juuri

ihmisen määrätty luonne herättää mielenkiintoamme.

Yhdistymisemme vieraisiin kansakuntiin on lisäksi vaikuttanut että

meillä käytetään ja täytyy käyttää eri kieliä, ja että meiltä puuttuu

oma itsenäinen kirjallisuus. -- Kun ruotsalaiset kolmannellatoista

vuosisadalla vallottivat tämän maan, perustivat he sinne tänne

rannikolle siirtokuntia, jotka sitä helpommin säilyttivät emämaansa

kielen, luonteen ja tavat, kun ne kaupan ja merenkulun kautta olivat

yhä edelleen likeisessä yhteydessä sen kanssa. Näistä siirtolaisista

taikka heidän kansalaisistaan, jotka sivistyksen ja tiedon puolesta

olivat maan alkuperäisiä asukkaita paljon etevämmät, täytyi valita

ne sotapäälliköt, virkamiehet ja voudit, jotka Ruotsin kruunu tänne

asetti. Siten ruotsinkieli tuli vallitsevaksi kaikissa julkisissa

asiakirjoissa sekä vähitellen syntyneessä sivistyneessä säädyssä;

senohessa suomenkieli ja kansallinen individisyys (omintakeisuus)

kuitenkin säilyivät itse kansassa. Sivistyneet ja sivistymättömät

säädyt vieraantuivat sen vuoksi toisistaan; edellisiltä puuttui se

voima ja ryhti, joka tavataan niin sanoaksemme yhdestä kappaleesta

valetussa kansassa, jälkimäisissäkin oli erilaisia aineksia, niiden

sivistyttäminen hidastui ja kävi vaikeaksi. Tämä rikkoutunut väli

vaikutti myöskin että maan kieli laiminlyötiin ja sen runous

jätettiin oman onnensa nojaan kuihtumaan ja lopuksi häviämään, vaikka

se, ollen kansallisena eli kansakunnan katsantotavan havainnollisena

ilmauksena, olisi ansainnut maan hallitsijain huomiota. Täten

kyllä vähitellen kansan järkiperäinen valistus karttui, mutta sen

mielikuvituksen vaikutus supistui. Kieli on kumminkin säilyttänyt

kuvaannollisen ja havainnollisen rikkautensa ja voimakkuutensa,

mutta ainoastaan alempien kansanluokkien käyttämänä siltä aina tulee

puuttumaan sellaisten käsitteiden ilmaisukeinot, jotka syntyvät

ymmärryksen harjottamisesta ja kehittämisestä.

Kumminkin on kansan uskonnolliselle, siveelliselle ja

yhteiskunnalliselle, sanalla sanoen koko sen korkeammalle

sivistykselle yhtä tärkeätä että sen mielikuvitus säilytetään

virkeänä, kuin että sen käsitteet laajentuvat. Sentähden olisi

suotavaa että sivistyneet luokat rupeisivat harrastamaan

kansanrunouden kokoilemista, jottei se pian muutu vain

muinaistarinaksi että kansallista suomalaista runoutta kerran

on ollut olemassa. Senohessa olisi suomenkielen viljelemistä

harrastettava, täydellisempi sanakirja ja kielioppi hankittava;

ja aivan luonnollista on että ne virkamiehet, joilla on tekemistä

suomalaisten kanssa, osaisivat heidän kieltään.

Kirjotuksen lopussa sanotaan taas:

Että suomalaista kansallisuutta, joka, päättäen ulkomaalaisten

luonteemme omituisuuksia koskevista arvosteluista, ainakin osaksi

on sivistyneissäkin säädyissä säilynyt, ylläpidetään ja jalostetaan

kotimaisen kirjallisuuden avulla, se on kohtuullinen vaatimus.

Tämä tapahtuu parhaiten tutkimalla maamme historiaa ja maantietoa,

unhottumattoman Porthanin jäljissä. Kuitenkin muistettakoon, että

se rakkaus ja mieltymys kansallisiin ominaisuuksiimme ja etenkin

historiaamme, jonka Porthan osasi herättää eloon ja jonka ahtaiden

olojemme vuoksi ja arvokkaampien esineiden puutteesta usein

täytyy kiintyä pikkuseikkoihin, pian saattaa käydä yksipuoliseksi

ja takertua vähäpätöisyyksiin -- onhan arvatenkin tästä saatu

aihetta ruotsalaisten puolelta kuultuun lauselmaan, että meillä

olisi ollut jonkunlainen _fennomania_ vaikuttamassa muutaman aikaa

yliopistollisiin opintoihinkin.

Suomalaista jumalaistarustoakin voitaisiin ajatella käytetyksi

runoudessa suomalaisen kansallisuuden vireillä pitämiseksi

sivistyneissä säädyissä, mutta mikäli sitä on tunnettu, näyttää siitä

puuttuvan tarkkoja kansallisia piirteitä; onhan suomalaisten "Jumala"

aivan sama kuin kristittyjen.

Näistä otteista nykyajan lukija jo huomaa, että Tengströmillä oli

selvillä koko se kansallinen ohjelma, jonka toteuttamiseksi seuraava

aika sitten on työskennellyt, mutta että tämä ohjelma herätti hänessä

jotensakin vähäisiä toiveita.

Sitä vähemmin on meillä siis syytä kummeksia ettei Runebergkaan

antautunut toteuttamaan ohjelman supisuomalaisia pykäliä. Ruotsia

puhuva kun oli, ei hänellä ollut tilaisuutta tehdä työtä suomenkielen

ja kansanrunouden hyväksi; historia vähäpätöisyyksineen ei häntä

houkutellut, varsinkin kun hänestä ei ollut tiedemieheksi. Mutta

täyden myötätuntoisuutensa hän siltä saattoi näille harrastuksille

antaa -- niinkuin itse asiassa tekikin -- sillä olivathan ne

periaatteellisessa yhteydessä muiden ohjelman osien kanssa, jotka

hänelle paremmin soveltuivat.

Saarijärvellä hän oli tutustunut Suomen luontoon ja sen yhteydessä

suomalaiseen kansanluonteeseen. Ja kun hän kirjotuksessaan

Saarijärven oloista sanoo ihmistä ympäristöjensä kuvastimeksi ja

sisämaan luontoa tarkasti yksilöistyneeksi, niin voimme siitä

päättää että hän jo aikaisemmin oli saanut selville kansallisen

individisyydenkin.

Tässä kohden Runeberg on selvästi kansallinen, mutta tavalla joka on

yhteydessä suuren ajanvirtauksen kanssa. Muissakin maissa oli --

vastakohtana edellisen vuosisadan yleismaailmallisuudelle -- herännyt

kansallisuusaate, ja Suomessa on sen ensimäinen itu etsittävä

Porthanin ja Franzénin ajoista. Yleinen oli sekin käsitys että

kansanluonne riippuu ympäröivästä luonnosta: Ruotsissa esitti tätä

aatetta hyvin nerokkaasti Geijer, ja Tegnérin runoissa se samaten

esiintyy.

Mutta mitenkä saada tämä kansallinen individisyys ilmaistuksi?

Ruotsissa tämä luonnollisesti tapahtui ensiksi valtiollisissa ja

yhteiskunnallisissa harrastuksissa, toiseksi ylistämällä suurten

esi-isien muistoa, kolmanneksi elvyttämällä muinaisskandinavialaisten

sankarirunojen henkeä. Mutta kaikki nämä kolme tietä olivat

meillä siihen aikaan suljetut, niin sanoo Tengström nimenomaan ja

luultavasti juuri verrattuaan mielessään Suomen oloja ruotsalaisiin.

Mitä meiltä silloin puuttui, sen olemme myöhemmin saaneet: 1835

Kalevalan, 1848 Vänrikki Stoolin tarinat, 1863 valtiopäivät. Mutta

mitä oli silloin mahdollista tehdä?

Siihen kysymykseen Tengström antaa toisenkin vastauksen, joka sekin

sopi juuri Runebergille.

Puhuttuaan koko kansan sivistyksestä Tengström kääntyy tarkastamaan

niitä esteitä, jotka kohtaavat korkeamman kultuurin leviämistä

erittäinkin niin sanottuihin sivistyneihin säätyihin.

Silloin hän ensiksi huomauttaa että näissä säädyissä vallitsee

pintapuolisuus ja haluttomuus vakavaan työhön. Näiden puutteiden

juurena taas on edellisen vuosisadan ranskalainen sivistys, jonka

leviämistä Ruotsiin ja Suomeen Kustaa III suuressa määrin edisti.

Tosin tämä sivistys oli poistanut monta ennakkoluuloa, mutta samalla

vähentyi perusteellisuuden, innokkaisuuden ja luontevuuden harrastus,

usko pyhään ja yliaistilliseen rupesi horjumaan, löyhä itserakkauteen

ja itsekkäisyyteen perustuva siveysoppi levisi. Kirjallisuudessa

suosittiin keveyttä, sukkeluutta, loistoa, ja ihmiset luulivat ajan

saavuttaneen ehdottoman etevämmyyden entisiin aikoihin verraten. Tuon

uuden kultuurin tunnusmerkiksi sopii siis sanoa "itsekkäisyyttä,

taikka omanhyödyn harrastamista, ja itserakkautta, näiden käsitteiden

laajimmassa merkityksessä".

Kun siten ainoa päämäärä oli käytännöllinen hyöty, niin ihminen

vaipui maan tomuun ja päätyi elämään vain katoavaisia ja eläimellisiä

tarkotuksia varten; isänmaanrakkaus, uskonto ja hyve jäivät

merkityksettömiksi sanoiksi. Ja kumminkin aikakausi epäjumaloi

itseänsä, halveksi muilta kansoilta ja ajoilta oppimista, ja siitä

seurasi että ylenkatsottiin ikuisia aatteitakin, joista ihmisen

jalostuminen kuitenkin on lähtenyt ja aina lähtee.

Tästä katsantotavasta johtuu nautinnonhimo, joka on erittäin

turmiollinen pohjolassa, sillä täällä jos missään tarvitaan, ihmisen

sekä ruumiillista että siveellistä olemassaoloa varten, uutteruutta

ja kärsivällisyyttä, uhrautuvaisuutta, neuvokkuutta ja kestävyyttä.

Kirjalliseen sivistykseenkin katsoen on mainittu katsantotapa ollut

Suomelle enemmän haitaksi kuin isommille maille. Uskoen ruotsalaisten

kirjailijoiden etevämmyyteen oli yleisö laiminlyönyt tutustua

vieraaseen, vanhojen ja uusien kansojen kirjallisuuteen. Mutta siten

saavutettu sivistys ja valistus on nyt jo vanhentunut ja kulunut,

eikä kukaan, jolla on sielu ja sydän, niiden sanojen korkeammassa

merkityksessä, siihen enää voi tyytyä, koska se itsessään on

pintapuolinen ja väärä.

Ruotsissakin on korkeampien säätyjen sivistyksessä ja koko

kotimaisessa kirjallisuudessa alkanut uusi mullistus, joka tosin

näyttää sekavalta ja meluiselta tahi malttamattomalta, mutta joka

varmaan on lopullisesti herättävä uutta henkeä. Mutta siitä tulee

luultavasti koitumaan meille hyvin vähän hyötyä, koska tuo uusi

luoma osaksi perustuu Ruotsin kansan individisyyteen, joka on meille

vieras, osaksi taas ulkomaalaiseen, meillä tuntemattomaan filosofiaan

ja taiteeseen, jota paitsi se aikaa myöten, kun yhteys Ruotsin kanssa

vähenee, on yhä enemmän katoava näköpiiristämme.

Kaikkiin Tengströmin ohjelman nyt kerrottuihin kohtiin saattoi

Runeberg täydestä sydämestä yhtyä. Jo lapsuudestaan saakka hän

oli vastustanut itsekkäisyyttä ja itserakkautta kaikissa sen

eri muodoissa. Ikuisia aatteita, joita edellinen aikakausi oli

halveksinut, tahtoi hän palvella ja puolustaa. Ja lopuksi on osotettu

minkä tähden häntäkään ei tyydyttänyt Ruotsissa ilmennyt uuden

katsantotavan muoto.

Mutta millä keinoilla oli uudistus Suomessa aikaansaatava?

Yksi kohta on jo mainittu. Yksistään järkiperäinen sivistys ei ole

kansalle kylliksi, kansan mielikuvituksen vireillä pitäminen ja

kehittäminen on yhtä tärkeä. Mutta Runeberg oli runoilija, siis tämä

tehtävä oli hänelle kuin luotu, ja me tiedämme jo mikä merkitys

mielikuvituksella oli hänen koko maailmankatsomuksessaan.

Mutta Tengström suosittaa vielä yhtä keinoa uuden sivistyksen

edistämiseksi, ja se on kasvatus. Että täysi-ikäinen sukupolvi

luopuisi niistä taipumuksista ja mielipiteistä, jotka ovat sille

vereen juurtuneet, ja omistaisi uusia, se ei ole toivottavissa.

Mutta jos se ymmärtää kultuurinsa puutteet, jos sillä on rohkeutta

tunnustaa ne ja voimaa koettaa korjata niitä jälkeläisissään, niin

se voi kasvattaa uuden jalostuneen sukupolven. -- Ja Runebergin

elämäntyö oli juuri kasvattajan.

Mutta kannattaa seurata Tengströmiä vielä kappaleen matkaa.

Kasvatuksen tarkotuksena, sanoo hän, ei ole vain käytännöllisen

hyödyn saavuttaminen, eikä ulkonainen hienostuminen, eikä

järkiperäisten muistitietojen kokoileminenkaan. Mutta yhtä

vähän sopii sanoa että tiedot, niinkuin Rousseau väitti, ovat

yhteiskunnalle haitaksi. Tosin aikakausista, jolloin katsotaan

pimeyden ja raakuuden vallinneen, voi löytää ylevimpienkin hyveiden

esimerkkejä; mutta se tietää vain että silloin itse asiassa on ollut

sivistys korkeampi kuin mitä jälkimaailma on tahtonut tunnustaa. Jos

kohta ne siis muutamissa kohden näyttävät meitä paremmilta, niin

ihmiskunta ei voi pysähtyä niiden kannalle; se pyrkii aina eteenpäin.

Ja tätä kehitystä tarkottaa se kasvatus, jonka yhteiskunta antaa.

Yhteiskunnan tehtävä ei siis ole vain yksityisen kansalaisen

suojeleminen ja hyöty. Siitä ei koskaan voi johtua todellinen

isänmaanrakkaus.

Jollei kansalaista yhteiskuntaan liittäisi synnynnäinen rakkaus

maahan, jossa hän on syntynyt ja kasvanut, kansaan, jonka

elämän- ja toiminnantapa on hänelle luontaiseksi tullut, ja

yhteiskuntalaitokseen, joka on suojellut ja kasvattanut häntä, jollei

hän tuntisi kiitollisuutta niitä kohtaan siitä jalostumisesta, josta

hän on ihmisenä päässyt osalliseksi, ja jollei hän siis semmoisesta

korkeammasta syystä katsoisi tätä ympäristöä itselleen kalliiksi,

niin hän jäisi kylmäkiskoiseksi isänmaata kohtaan ja ajattelisi

ainoastaan omaa yksityistä viihtymistään ja turvallisuuttaan. Jos

isänmaanrakkauden synnyttäjänä olisi vain eläimissäkin huomattava

vietti säilyttää ja puolustaa ruumiillista elämää, torjua ulkonaista

väkivaltaa ja sortoa, ja jollei sen lähteenä olisi tunne siitä että

oma yhteiskunnallinen järjestys ja kansallinen individisyys ovat

ehtoja sielumme välttämättömien vaatimusten täyttämiselle, niin ei

isänmaantunne varmaankaan voisi innostuttaa kansalaisia yhteisen

hyvän puolesta uhraamaan omaisuuttaan ja henkeään, eikä se ilmenisi

niin ihmeteltävissä urotöissä kuin ne, jotka nykyaika asettaa

katseltaviksi ja noudatettaviksi.

Mutta juuri semmoisena kuin Tengström vaatii ilmaantuu

isänmaanrakkaus myöhemmin Runebergin teoksissa.

Jos siis yhteinen päämäärä on kultuurin ja ihmiskunnan yhä enenevä

jalostuminen, niin kirjallisuus ja tiede itsessään myöskin ovat

valtiolle tärkeitä. Ja kun niiden harrastaminen on korkeampien

säätyjen asia, niin näiden säätyjen tulee olla muiden esimerkkinä

näyttämällä mitä tosi sivistys vaikuttaa ja hankkimalla siten, eikä

arvonimillä ja sukuperällään, itsellensä muilta säädyiltä sitä

kunnioitusta, jonka yhteiskunnan onnikin tekee tarpeelliseksi.

Mutta miten saavutetaan tosi sivistys?

Se syntyy ainoastaan todellisesta, raittiista ja elävästä maailman

ja ihmisten havaitsemisesta. Se on siis yhtä vähän kuivettunutta,

hengetöntä oppineisuutta kuin pintapuolista "maailmantuntemista",

joka kyllä saattaa tehdä ihmisen älykkäämmäksi ja viekkaammaksi,

mutta ei koskaan jalommaksi ja viisaammaksi. Tosi sivistys on

vapaata, sopusointuista, filosofista. Kauniin ja jaloin luonnon

tuote on ihminen, ja sen tunteminen on sivistyksen tärkein tehtävä.

Mutta emme missään huomaa ihmistä niin monipuolisesti kehittyneenä

taiteen ja tieteen yhtä hyvin kuin yhteiskunnallisen toiminnan

kautta, eivätkä kansallisuus ja ihmisyys ole missään niin likeisesti

yhtyneet, kuin vanhassa maailmassa, kreikkalaisten ja roomalaisten

keskuudessa. Etevimmät kirjailijat eivät siihen aikaan kuuluneet

eri säätyyn, eivätkä oppineitten ammattikuntaan, jossa koneelliset

sielunharjotukset useinkin takerruttavat ihmisen abstraktisten ja

teoreettisten käsitteiden määrättyihin kaavoihin, vaan he olivat

vapaasti kehittyneitä ihmisiä, jotka sisällisestä kutsumuksesta

jakoivat aikalaisilleen mitä he julkiselle toiminnalle omistetussa

elämässään olivat sodan ja rauhan aikana kokeneet, taikka mitä he

joutilaina ulkonaisista tehtävistä ja niistä häiriytymättä olivat

luoneet sielun ja mielikuvituksen vapaan toiminnan avulla.

Eikö tämä tosi sivistyksen ja etevän kirjailijatoimen kuva taas

samalla ole Runebergin sivistyksen ja kirjailijatoimen kuva?

Mutta vanhan maailman tunteminen on vihdoin, jatkaa Tengström,

hyödyllinen siitäkin syystä että se kelpaa mittakaavaksi, jonka

mukaan sopii arvostella niitä usein pintapuolisia mietteitä, jotka

nykyaikana syntyvät. Siten voidaan parhaiten toteuttaa ajan tehtävä,

joka on klassillisen muodon yhdistäminen uuden ajan rikkaampaan

sisälliseen olentoon; voidaan, riippumatta muotifilosofiasta,

itsenäisesti erottaa ikuinen totuus ja kauneus väärästä, tyhjästä,

loistavasta ulkokuoresta ja sillä tavoin sulattaa kaikki se mitä

tunnemme ja tiedämme _yhdeksi_ kaikkine osineen sopusointuiseksi

_kokonaisuudeksi_.

Ja juuri tätä samaa päämäärää kohti Runeberg pyrki.

En voi lopuksi olla mainitsematta kuinka Tengström puolustaa

julkisia kouluja. On ikäänkuin hän siinä kuvailisi Runebergia Vaasan

koululaisena.

Julkisissa oppilaitoksissa kehittyy nuorukainen helpoimmin ja

voimakkaimmin kunnioittamaan vertaistensa oikeuksia, olemaan

inhimilliselle ja yhteiskunnalliselle järjestykselle kuuliainen,

ottamaan tarkasti huomioonsa velvollisuudet ja yhteiskunnan

olemassaololle tarpeelliset, vaikka välistä satunnaiset ulkonaiset

muodot. Yhteiskuntahenki kehittyy hänessä, ja hän oppii pitämään

arvossa ansioita, taitavuutta ja kykyä. Samoin hän seurustellessaan

joka päivä luonteeltaan, tavoiltaan ja kasvatukseltaan erilaisten

toverien kanssa helpoimmin saavuttaa sen elämänkokemuksen, ja tottuu

siihen itsetoimintaan, neuvokkuuteen ja kärsivällisyyteen, jotka

elämän moninaisissa vaiheissa ovat välttämättömiä.

Vieläpä Tengström moittii liian kuivia oppikirjoja esim.

luonnontieteellisiä, sillä nämä eivät voi palauttaa eivätkä

herättää sitä ihmiselämän raitista havaitsemista tahi sitä likeistä

tuttavuutta ulkonaisen ympäristön kanssa, minkä itsekseen jätetty

luonnonihminen omistaa. Ja kun hän sen johdosta suosittelee

voimistelua kouluihin, niin joudumme ajattelemaan että Runebergin

urheiluelämä vaikutti aivan samaan suuntaan.

Mitä kaikki nämä yhtäläisyydet merkitsevät?

Tietysti ei sitä että Runeberg olisi järjestänyt elämäntoimintansa

Tengströmin vaatimusten mukaan. Mutta ne merkitsevät että hänen

personalliset tarpeensa ja pyrintönsä olivat sopusoinnussa ylevän

isänmaallisen sivistysohjelman kanssa ja että hän siis tässäkin

kohden, kehittyen luonteensa mukaisesti, samalla yhä täydellisemmin

edusti ja toteutti kansansakin ylevimpiä tarpeita ja pyrintöjä.

Samaan tulokseen olemme ennenkin ehtineet, tarkastaessamme Runebergia

ympäröivää elämää ja aikakauden yleisinhimillisiä pyrintöjä. Voimme

siis nyt sanoa että Runeberg koko sivistykseltään ja kehitykseltään

oli kansallinen: hän oli itsellensä omistanut sen omintakeisen

sivistysmuodon, joka oli Suomessa kehittynyt aina Porthanin ja

Franzénin ajoista lukien, ja joka nyt esiintyi muuttuneiden olojen

vaatimassa uudessa muodostuksessa.

Tämän kansallisen sivistysmuodon edellytykset olivat seuraavat.

Koska Suomi ei ole riippumaton valtio, niin sen asukkaat eivät pyri

millään muotoa vaikuttamaan muiden kansojen kohtaloon.

Sitävastoin, koska yliopisto on sivistystyön keskustana, pyritään

henkisessä kehityksessä pysymään muiden kansojen tasalla, omistamaan

parasta mitä ihmiskunta on henkisellä alalla luonut ja löytänyt.

Mutta kun maa on köyhä ja sen asukkaat ovat suuressa keskinäisen

avun tarpeessa, niin henkinen sivistys ei irtaudu tarmokkaasta

käytännöllisestä työstä.

Kaikista näistä edellytyksistä seuraa että pääpykälänä kansallisen

sivistystyön ohjelmassa on itsekkäisyyden voittaminen ja kansalaisten

keskinäinen hyväntahtoisuus. Muita kansoja kohtaan ei aseteta

mitään vaatimuksia; ikuisten aatteiden maailma on kaikille avoinna,

luokkaetuja ei harrasteta, puolueita ei ole.

Mutta mitä enemmän itsekkäisyys voitetaan, mitä enemmän liitytään

toisiin uhrautuvassa rakkaudessa, sitä enemmän henkinen ja

siveellinen elämä esiintyy ainoana korkeammassa merkityksessä

todellisena.

Tälle henkiselle elämälle on kuitenkin hankittava kansallinen pohja

siten että kansallinen individisyys säilytetään ja kehitetään. Mutta

tämä individisyys ei sekään voi olla muuta kuin henkistä laatua.

Ja kun sen määrääjänä on ympäröivä luonto ja kun se ilmenee kansan

mielikuvituksen luomissa tuotteissa, niin tosikansallinen on se joka,

samalla kun hän voittaa itsekkäisyytensä, kuuntelee ja ymmärtää

ikuisten aatteiden, ikuisen rakkauden, luonnon ja runon kieltä.

Että Runeberg jo oli kehittynyt tätä kansallista ohjelmaa edustamaan

ja toteuttamaan, sitä todistavat muutamat hänen tämänaikaiset

runonsakin.

Ensiksi Matka Turusta. Luonnon ylistäminen on runon pääsävynä,

mutta luonnon helmasta ikäänkuin kehittyvät esiin rakkaus, laulu --

luonnonlapsen ja Choræusen -- ja uhrautuva kuolema isänmaan puolesta.

Ikuisten aatteiden alalle runoilija taas siirtyy runossa Jalouden

voitto.

Hänen "pyhä laulunsa" soi "kansoille maan", mutta "veljillekin" --

niinkuin jo runossa Kaitselmus. Hän näkee vääryyden, väkivallan ja

sorron hirmutöitä, mutta niiden johdosta "_luonnon_ templi huokaa

saastutustaan". Sentähden "jalo", tuo jumallapsi, suoriutuessaan

sotaan noita hirmuvaltiaita vastaan, juo vapautta ja valoa, mutta

vannoo viettävänsä "valon voittoa vapautuneen _luonnon_ kanssa".

Luonto on siis kaiken vapaudenkin lähde ja kaiken vääryyden

vastakohta.

Ja kun taistelu on alkanut, kun jumallapsi on lyönyt kilpeensä ja

tähdännyt nuolensa tirannia vastaan, niin "jalo" yhtäkkiä -- "kaartuu

rauhan taivahaksi", ja vapaana "siunaava maa syliss' asuvi sen".

Minkätähden runoilija ei pysykään ensin omaksumassaan kuvassa?

Nähtävästi siitä syystä että "jalo" on hänestä kuitenkin kaikitenkin

puhtaasti henkinen voima, joka ei taistele ihmisen tavoin, vaan

joka syleilee koko maailmaa. Mutta mitä muuta siis "jalo" on kuin

se kirkastunut rakkaus, joka Mustasukkaisuuden öiden lopussa avaa

sylinsä koko maailmalle?

Semmoisen henkisen voiman voitot ovat siis oikeastaan sisäisiä;

ne saavutetaan ihmisten sydämissä. Ja niitä voittoja ylistää runo

Laulaja.

Tässäkin on luonto lähtökohtana; laulaja on luonnon kasvatti, luonto

on tutustuttanut häntä ihmisten tunteisiin. Ja koko maailmalle hänkin

laulaa. Mutta vaikutus on sisällinen, henkinen: hänen laulaessaan

orjat unhottavat kahleensa, kuninkaitten otsat seestyvät. Ja

kuollessaan laulaja antaa henkensä "hengen isänmaalle".

Niin esiintyy kaikkialla tuo Runebergille ominainen yleisinhimillinen

aatteellisuus ja sen yhteydessä luonnon ylistäminen. Tarkotukseltaan

on kuitenkin hänen runoutensa jo kansallinen, ja pian hän Joutsen

laulussaan nimenomaan ylistää _Pohjolaa_ luonnonihanuuden, rakkauden,

uskollisuuden ja runon kotimaaksi. Ja sitä ennen hän jo oli siirtynyt

luonnosta kansaan runoillen Saarijärven Paavosta.

Mutta kun tämä tapahtui, oli jo alkanut uusi ajanjakso Runebergin

elämässä, josta ensin on kerrottava.

14.

Lopulla syyskuuta vuonna 1828 suoriutuivat Paraisiin

kokoontuneen akatemillisen siirtokunnan jäsenet matkalle uuteen

yliopistokaupunkiin, Helsinkiin, missä yliopisto taas oli avattava

1 päivänä lokakuuta. Matkustavien joukossa oli myöskin kamreerin rouva

Tengström, joka ritarikseen matkalla oli saanut maisteri Runebergin.

Molemmat ajoivat samoissa kääseissä, Fredrika mamsseli ja vanha

palvelijatar Lisette toisissa, joissa kyytimies oli ajurina. Maisteri

ei kuitenkaan jättänyt jäljestä tulijoita silmällä pitämättä, ja niin

hän eräällä taipaleella huomasi että toiset kääsit välistä jäivät

paljon jäljelle, välistä taas hurjaa vauhtia lähenivät. Pian hän sai

selville että kyytimies siten juonitteli pelottaakseen vallassaan

olevia heikkoja naisia. Maisterin veri rupesi kuohumaan, mutta hän

odotti aikaansa. Vihdoin, kun vastamäessä molemmat ajopelit olivat

tulleet lähekkäin, hän hyppäsi maahan ja meni toisten luo, ja

suuttumuksesta "valkoisena kuin liinavaate", hän säihkyvin silmin

ja vapisevin ylähuulin tarttui kyytimiehen kaulukseen, aikoen

kourintuntuvasti kurittaa häntä. Mies kuitenkin jo tästä säikähtyi

ja lupasi vastedes ajaa kunnollisesti. Mutta Fredrika oppi täten

tuntemaan muuten sävyisää Runebergia uudelta, eikä hänelle suinkaan

epäedulliselta puolelta; näkyihän selvästi että suuttumuksen syynä

oli huolenpito heikommista ja kaiken väkivallan vihaaminen.

Helsinkiin tultuaan matkue hajosi. Tengströmeillä oli asunto

Kruunuhaassa, jossa perheen poika, ylioppilas, myöhemmin yhtyi

heihin; Runeberg taas oli silloisen kaupungin toisesta päästä,

Iso-Robertinkadun varrelta, vuokrannut, yhdessä Fredrik Cygnaeusen

kanssa, salin ja kaksi kamaria.

Sisustus tässä ylioppilaskortteerissa oli mahdollisimman

yksinkertainen. Saliin olisi sopimuksen mukaan Cygnaeusen pitänyt

hankkia huonekaluja, mutta ei siinä muuta ollutkaan kuin iso

pöytä keskellä lattiaa. Nurkkaan oli Cygnaeus sensijaan jättänyt

kapsäkkinsä ja siinä olevan vaatevarastonsa; seinää vasten

ladottuina olivat hänen kirjansa runollisessa epäjärjestyksessä.

Ei edes omaan kamariinsa Cygnaeus hankkinut huonekaluja, vaan se

oli aivan tyhjä, ja isäntä makasi yöt Runebergin sängyssä. Muutamia

viikkoja samana syksynä Snellmankin vieraili Runebergin luona ja

nukkui hänkin Runebergin kamarissa, johon vuode tehtiin tuoleille

tahi lattialle. Mutta jo ennen kello kahdeksaa aamulla piti hänen

ja Cygnaeusen poistua kamarista, sillä silloin tulivat Runebergin

yksityisoppilaat. Snellman sentähden hankki itsellensä tuolin, jonka

hän asetti Cygnaeusen kamariin, jotta saattaisi oleskella siellä

kunnes oppilaat kello kymmenen lähtivät. Sillä välin oli tuotu

ja salin pöydälle asetettu tuoppi tilattua maitoa, ja myöhemmin

tuli leivänkaupustelija, jolta ostettiin kaksi Ranskan leipää.

Siinä oli sitten suurus; muut ateriat syötiin kaupungilla jossakin

ruokapaikassa.

Joulunaikana Snellman lähti kotiopettajaksi Vihtiin, mutta Cygnaeus

jäi vielä muutamaksi kuukaudeksi, vaikka hän oli jo itselleen

vuokrannut toisen mukavan ja hyvin sisustetun asunnon. Hän

viihtyi hyvin Runebergin kanssa, vaikka tämä ei voinut tukahuttaa

synnynnäistä kujeilun haluaan. Niin hän esimerkiksi huomasi että

Cygnaeus iltasin, kun Runeberg jo oli pannut maata, ensin istui

salin pöydän ääressä ja sitten rupesi kävelemään edes takaisin,

koettaen pukea runolliseen muotoon niitä suuremmoisia aatteita, jotka

hänen aivoissaan kuohuivat. Saadaksensa nähdä tätä hauskaa peliä

Runeberg oli nukkuvinaan; mutta kerran kävi näytelmä hänelle liiankin

hauskaksi ja hän purskahti nauruun. Silmänräpäyksessä Cygnaeus

sammutti kynttilän -- ja ennen pitkää hän painautui veljellisesti

Runebergin viereen nukkumaan.

Toiselta puolen oli tovereilla lupa mielin määrin käyttää Cygnaeusen

kirjoja sekä vaatevarastoakin, joka oli paljon runsaampi ja hienompi

kuin heidän. Eikä oltukaan niin tarkkoja erottamaan mikä oli minun,

mikä sinun; ja kerrotaan sentähden että, kun Cygnaeus tuli kotiinsa

Pietariin, niin hänen äitinsä, piispan rouva, kauhistui nähdessään

mitä kummallisia muutoksia, vaatekappalten sekä kokoon että laatuun

nähden, oli Helsingissä tapahtunut.

Tätä ylioppilaselämää Runeberg jatkoi vuoden 1829 loppuun. Sillä

välin olivat hän ja Fredrika 19 päivänä joulukuuta 1828 vaihtaneet

sormuksia, vaikka kihlaus aluksi oli pidettävä salassa. Millä

tunteilla vanha Lisette otti tämän uutisen vastaan näkyy siitä että,

kun se hänelle kerrottiin ehdolla ettei hän sitä muille ilmottaisi,

hän vastasi: "minulla ei ole tapana puhua pahaa herrasväestäni".

-- Kun sitten vuoden 1830 alusta rouva Tengströmillä oli huone

käytettävänä -- johon oli käytävä keittiön kautta! -- niin Runeberg

muutti siihen ja lausui silloin toivovansa että ennenkuin vuosi

menisi umpeen hän voisi perustaa oman kodin.

Sitä varten oli kuitenkin varma tulolähde tarpeen, ja semmoisen

Runeberg saikin, kun hän 24 päivänä helmikuuta 1830 nimitettiin

yliopiston konsistorin amanuensiksi. Tässä toimessa hänen kuitenkin

tuli istua puhtaaksikirjottamassa neljä tuntia joka arkipäivä vuoden

umpeensa, eikä sentään saanut palkkaa sen enempää kuin, nykyisessä

rahassa laskettuna, 570 markkaa vuodessa. Hän hakikin sentähden jo

1832 virkavapautta, jota sittemmin nautti melkein yhtä mittaa, kunnes

hän 1834 pyysi ja sai eron koko virasta.

Mutta toisellakin tapaa Runeberg koetti saada jalansijaa

yliopistossa. Hän julkaisi ja puolusti 16 päivänä kesäkuuta 1830

latinankielisen väitöskirjan ja nimitettiin sen johdosta 25 päivänä

elokuuta "kaunopuheliaisuuden" (Rooman kirjallisuuden) dosentiksi.

Väitöskirjassaan hän oli vertaillut kahta Euripideen ja Senecan

murhenäytelmää, jotka molemmat kuvailivat Medeaa. -- Dosenttina

Runeberg tosin ei nauttinut muuta vakinaista palkkaa kuin "oikeuden

saada kutsun rehtorin kemuihin", mutta ylioppilaille antamastaan

yksityisopetuksesta hän saattoi vähän ansaita, ja dosentintoimi oli

ensimäinen askel akatemisella opettajauralla, jota hän aikoi edelleen

jatkaa.

Niin hän myöskin uskalsi toteuttaa äsken mainitun toivomuksensa

oman kodin perustamisesta. Häät olivat 23 päivänä tammikuuta 1831

ja vietettiin ilman minkäänlaista prameutta. Fredrika oli omalla

työllään ansainnut neljäsataa riksiä, ja ne hän nyt käytti yhteiseen

talouteen. Kaksi pientä huonetta vuokrattiin samasta talosta, mutta

Runeberg käytti yhä edelleen työhuoneekseen entistä keittiöntakaista

kamariaan. Uusi "huoneusto" oli ennen ollut puusepän työhuoneena

ja oli kauhean näköinen, lattia oli kulunut, liima-, lakka- ja

nokitahroja kaikkialla. Mutta niitä koetettiin peittää matoilla

ja huutokaupasta ostetuilla huonekaluilla, joita morsian ja hänen

veljensä korjailivat. Seinät ja katot Fredrika itse paperoitsi ja

maalasi. Niin saatettiin "huomenpäivää" viettää iloisesti nuoren

pariskunnan luona. Useimmat häävieraat -- niitä oli ollut

yhdeksäntoista -- ja muutamat muut Runebergin ystävät "tulivat

aamulla, ja koko päivä siellä pidettiin surinata, naurettiin,

laulettiin ja niin edespäin", niinkuin nuori rouva itse kertoo

ystävättärellensä.

Pian sen jälkeen, 15 päivänä maaliskuuta 1831, avattiin Helsingissä

uusi yksityiskoulu, "Helsingin lyseo", ja siinä oli Runebergkin

opettajana; alussa hän opetti raamatunhistoriaa, maantietoa ja

historiaa, myöhemmin latinaa ja kreikkaa. Vuodesta 1832 alkaen

hän senohessa otti vielä yhden toimen lisää, ryhtyen toimittamaan

uutta, kaksi kertaa viikossa ilmestyvää sanomalehteä, Helsingfors

Morgonbladia. Samaan aikaan hän haki yliopistollista "apurahaa nuoria

kirjailijoita varten", 250 hopearuplaa (= 1,000 markkaa), mutta

konsistori antoi sen toiselle; tosin oli Runeberg saanut puolet

äänistä, mutta puheenjohtaja oli häntä vastaan, ja se ratkaisi asian.

Seuraavana syksynä tehtiin uusi yritys tulojen kartuttamiseksi.

Vuokrattiin tilavampi huoneusto -- se saatiin halvalla, siinä

kun vuotta ennen oli ollut kolerasairaala, jonka tähden ihmiset

sitä kammoivat -- ja siihen otettiin 1 päivänä lokakuuta 1832

kuusi täysihoitolaista, jotka samalla saivat yksityisopetusta

kouluaineissa, ja kaksi vuokralaista, joille annettiin vain lämpö

ja passaus. Edelliset, joiden joukossa oli nuori Zakarias Topelius,

maksoivat 500 riksiä mieheen; mutta yritys ei näyttänyt kannattavan,

jonka tähden seuraavana syksynä taas vuokrattiin pienempi huoneusto.

Syksyllä vuonna 1833 Runeberg julkaisi ja puolusti toisen

latinankielisen väitöskirjan, joka koski antiikkisen murhenäytelmän

kuoroa. Tällä hän osotti hakukelpoisuuttansa avoinna olevaan

Kreikan ja Rooman kirjallisuuden apulaisen virkaan, ja molemmat

asiantuntijat, mainittujen aineiden professorit, asettivatkin

hänet ensimäiselle sijalle. Mutta heihin yhtyi vain kaksi muuta

konsistorin jäsentä, jota vastoin kymmenen antoi toiselle hakijalle

etusijan. Seuraavana vuonna Runeberg sentään sai tuon ennen

hakemansa apurahan, ja senohessa hän jonkun aikaa oli jäsenenä

ylioppilastutkinto-valiokunnassa, saaden siitäkin lisätuloja.

Viimeksi mainittu toimi loppui kumminkin kevätlukukaudella 1836, ja

toiselta puolen oli perhe lisääntynyt kolmella lapsella: 1832 syntyi

tytär, joka kuitenkin kuoli puolentoista vuotiaana, 1835 ja 1836 taas

kaksi poikaa. Sitäpaitsi oli hänen jo vuodesta 1828 saakka, jolloin

hänen isänsä 12 päivänä joulukuuta kuoli, täytynyt pitää huolta

äidistään ja sisaristaan; äiti tosin kuoli 1834.

Asiain näin ollen Runeberg piti arveluttavana elää yhä edelleen ilman

vakinaista tulolähdettä, ja sentähden hän heinäkuulla 1836 haki ja

seuraavana keväänä sai latinankielen lehtorin viran Porvoon lukiossa.

Toukokuulla 1837 hän perheineen muutti Porvooseen.

Runebergin lähes yhdeksän vuotta kestänyt olo Helsingissä

oli, niinkuin nähdään, täynnä tasaista, uutteraa työtä leivän

hankkimiseksi. Ja samalla tämä aika oli rikas pettyneistä

toiveista; tyhjiin raukesivat hänen aikeensa saada turvattu

toimeentulo pääkaupungissa ja yliopistossa. Ja kun hän senohessa

useat kerrat sairasti kovaa vilutautia, niin ulkonainen kuva hänen

elämänehdoistaan ei ole valoisa.

Aivan toisenlaiselta taas näyttää tämä aika hänen sisäiseen

elämäänsä katsoen. Nythän Runeberg yhtyy sydämensä valittuun; nyt

hän liikkuu ystäväpiirissä, jonka jäsenillä on yleviä harrastuksia:

nyt hän julkaisee kaksi vihkoa lyyrillisiä runoja ja kaksi suurta

eepillistä teosta, Hirvenhiihtäjät ja Hannan; nyt hän suurta huomiota

herättävissä arvosteluissa lausuu mielipiteensä runoudesta ja sen

tehtävistä.

Katselkaamme erikseen näitä hänen sisäisen elämänsä eri puolia.

Fredrika Tengströmin nuoruuden kehitys ei ollut niin sopusointuinen

kuin hänen miehensä. Hän syntyi 2 päivänä syyskuuta 1807 perheen

nuorimpana lapsena. Ja kun iältään lähin sisar oli häntä kolme vuotta

vanhempi, niin häneltä puuttui leikkitovereita; ja kivulloinen

kun senohessa ensimäisinä elämänvuosinaan oli, hän kehittyi

umpimieliseksi ja itseensä sulkeutuvaksi. Isä, joka 1809 nimitettiin

hallituskonseljin valtionvarain toimituskunnan kamreeriksi, erosi

virastaan kun virasto 1817 siirrettiin Turusta Helsinkiin, ja hän

eleli sen jälkeen omassa talossaan Turussa. Tämä talo oli ennen

muinoin kuulunut dominikaniluostariin, ja vanhanaikuinen rakennus

maanalaisine salaperäisine kellareineen vaikutti syvästi nuorimman

tyttären vilkkaaseen mielikuvitukseen.

Neljän vuoden vanhana Fredrika sai leikikseen oppia lukemaan,

ja kaksi vuotta myöhemmin hän osasi pitkän katkismuksen ulkoa.

Senjälkeen hän rupesi lukemaan vanhimman veljensä johdolla, mutta

noudattaen hyvin omituista menettelyä. Saksankielessä hän esimerkiksi

ensin sai lukea paljasta kielioppia, ja sittemmin hänen piti, aivan

omin neuvoin, kääntää tekstiä ja kirjottaa "mitä hän tahtoi".

Varsinkin jälkimäinen tehtävä rasitti häntä. Muutamia tuntia

mietittyään hän ei saanut kokoon muuta kuin "Ich sterbe im Gram"

(kuolen huoliini). Ranskassa taas häntä ikävystytti runojen ulkoa

lukeminen.

Kolmentoista vanhana hän sairastui vilutautiin ja lähetettiin

senvuoksi asuntopaikan vaihteeksi Raahessa asuvan enonsa luo. Siellä

hän oleskeli vuoden päivät samanikäisten serkkujensa parissa ja

opiskeli yhä edelleen ranskaa ja saksaa, mutta nyt järkevämmällä

tavalla; opettajana oli eräs perheen tyttäristä. Kotimatkalla hän,

niinkuin ennen on kerrottu, ensi kerran näki Runebergin.

Palattuaan Turkuun hän sai opetusta vielä englanninkin kielessä; ja

sitäpaitsi hän oli oppinut piirustamaan ja maalaamaan vesiväreillä

sekä sametille. Keinotekoisten kukkienkin valmistamisessa hän

oli taitava. Näitä taitojaan hän käytti hankkiaksensa rahaakin,

mutta tuotteensa hänen täytyi lähettää myytäviksi sanomatta kuka

ne oli tehnyt -- eihän siihen aikaan rahanansaitsemista katsottu

"paremmalle" naiselle sopivaksi.

Perheen nuorin jäsen kun oli, häntä usein käytettiin ääneenlukijana

muiden naisten tehdessä työtä. Jos silloin luettiin vieraskielisiä

kirjoja, ja jos seurassa oli joku jolle kirjan kieli oli outoa, niin

Fredrika valmistaumatta käänsi kirjan ruotsiksi melkein yhtä nopeaan

kuin joku muu olisi lukenut alkuteosta. Ruotsia hän tottui lukemaan

ääneensä sekä hyvin että nopeaan, ja ajan romaanikirjallisuuteen hän

täten tutustui.

Itsekseen hän olisi tahtonut lukea vielä enemmän, mutta siihen oli

vain vähän tilaisuutta, koska aika kului kodin askareissa aina kello

seitsemään illalla. Ja kello yhdeksän piti kaikkien olla hiljaa

talossa, koska isän oli vaikea saada unta. Hänen kuolemansa jälkeen

1824 suotiin kuitenkin tässä kohden enemmän vapautta.

Umpimielinen oli Fredrika yhä edelleen, ja omasta mielestään hän

oli "ruma, kömpelö ja kykenemätön kaikkeen", varsinkin hänen oli

vaikea ujostelematta liikkua seuroissa, ja hän pysyi siis enimmäkseen

kotona. "Lemmiskelemistä" hän vihasi; Runeberg oli hänen ensimäinen

rakastettunsa.

Jo kouluaikana hän salaa sepitti runoja, ja viisitoistavuotiaana

hän hämmästytti sukulaisiansa lukemalla heille arkkipiispan luona

Paraisissa kertomuksen, jonka hän itse oli kirjottanut. Mutta kun

tätä katsottiin liian "rohkeaksi" naiselle, niin hän taas sulkeutui

itseensä. Vaan kun sitten Runeberg tuli, tunsivat nämä molemmat

suurta seuraa ujostelevat sielut keskinäistä vetoa toisiinsa.

Liittyminen semmoiseen lahjakkaaseen, hienosti sivistyneeseen ja

jalomieliseen naiseen oli tietysti omiansa vaikuttamaan paljon

Runebergiin. Ja vasta tutustuttuansa Fredrikaan hän saavuttuakin

sopusointua maailmankatsomuksessaan.

Työssäänkin Runebergilla oli paljon apua Fredrikasta. Kirjottaessaan

ensimäistä väitöskirjaansa hän mielellään olisi noussut aikaiseen

aamulla, jos vain olisi silloin saanut kahviakin, mutta vanha Lisette

ei tahtonut vaivautua sitä keittämään. Silloin morsian rupesi

nousemaan kello neljältä, keitti kahvia ja herätti sitten Lisetten,

joka vei sen maisterille ja senjälkeen taas pani maata.

Naimisen jälkeen Fredrika vielä tehokkaammin auttoi miestänsä; hän

käänsi kirjotuksia Morgonbladiin, jopa kirjotti välistä siihen

alkuperäistäkin. Usein hän silloin ja myöhemmin luki miehensä

edestä kirjoja, joiden sisällyksestä hän sitten teki tälle selkoa.

Uskollisesti hän senohessa hoiti emännän velvollisuuksiaankin,

vaikka ne välistä saattoivat olla kylläkin painavia, esimerkiksi

sinä talvena jolloin hänellä oli täysihoitolaisia ja samalla kaksi

kälyäkin perheessä asumassa.

Mutta olihan hän sensijaan mukana siinä seuraelämässäkin, jonka

alusta, häitten jälkeisenä päivänä, äsken kerroimme Fredrikan omilla

sanoilla. Hän jatkaa: "Olipa hauska alkaa uutta elämäänsä sillä

tavoin likeisten sukulaisten ja tuttavien piirissä. Tuntui aivan

siltä kuin jos, vieraalle paikkakunnalle muuttaessa, sattuu olemaan

jo ensi päivänä hyvä sää."

Samaan suuntaan jatkettiin seuraelämää lähimpien tuttavien kanssa.

Nimi-, syntymä- j.m.s. päivinä kokoonnuttiin aamupuolella, mutta kun

tämä päivän osa kävi ilolle liian lyhyeksi, menivät emännät kukin

kotiinsa ja toivat yhtymäpaikkaan mitä oli päivälliseksi aiottu, ja

sitten pitkitettiin seurustelua myöhään iltaan. Kesäaikana lähdettiin

joukolla tilapäisille huviretkille jonkun saaristossa asuvan piirin

jäsenen luo, ja sinne jäätiin kalastajamökkiin yöksi huolimatta siitä

oliko vuoteena melkein paljas lattia.

Muutamat kesät Runebergkin asui perheineen saaristossa, ja siellä

hän tietysti antautui entisiin mielitoimiinsa, kalastamiseen ja

linnustamiseen. Vuonna 1834 oleskeltiin jonkun aikaa Hämeessä.

Mutta Helsingissäkin hän välistä irtaantui määrätunneistaan, jos

nuo mielitoimet houkuttelivat häntä. Topelius on pari kertaa

muistikirjaansa merkinnyt: "meillä oli lupa, koska maisteri oli

lintuja viekoittelemassa" -- oppitunti siirrettiin silloin toiseen

aikaan. Kerran Runeberg koetti kasvitieteellisessä puutarhassa

pyydystää tilhiä ansalla, mikä ei sitä ennen ollut onnistunut

kenellekään, nämä linnut kun ovat kovin arkoja. Hän seisoi sitä

varten liikkumatonna vähintäin kolme tuntia, kunnes vihdoin sai kuin

saikin ansan linnun kaulaan -- ja iloisena onnistumisestaan hän

kohta antoi linnulle vapauden takaisin. Mutta samassa tuli paikalle

luonnontieteiden professori, joka asui tarhassa, ja Runeberg kertoi

hänelle mainion ennätyksensä. Professori taas ei tuntenut lintujen

elämäntapoja senkään vertaa, että olisi edes tiennyt ihmetellä

Runebergin taitoa. Silloin hänen tieteellinen maineensa Runebergin

silmissä oli kerrassaan mennyttä.