yksi ja toinen: päässyt 30 sivua historiaa! Lukenut norjankielen koko
kieliopin! Kerronnat ihmisestä yksikavioisiin! j.n.e. Muutamat pojat
lukivat joukkueissa ulkona kaupungin puistossa — pänttäsivät päähänsä
ja kuulustivat toisiltaan. Söyrinki Miehentappaja oli kaksi tuntia
päivässä Antti Bechin luona ja sai luettua matematiikan ja saksan.
Mutta Mikko Tiukkatuuli ei voinut lukea sillä lailla. Hän koetti pari
kertaa mennä toisten mukaan kaupungille; istui hän kerran yksinäänkin
Nessin puutarhassa. Mutta kaikki tämä häiritsi häntä. Varsinkin
toiset pojat. Ja yksinkin ollessa oli vaikea pitää ajatuksia koossa.
Mehiläinen, tuulen suhina koivujen latvoissa ja koko ulkona olo teki
hänet hajamieliseksi; ei se sopinut. Lukea piti neljän seinän suojassa,
sillä sieltä olivat kirjat kotoisin; ulkona voi huvitella loma-aikoina,
vapaana ollessa, leikkiessä...
Ja niin hän istui kaiket päivät huoneessaan lukien ja muistiinsa
painaen aineen toisensa jälkeen; hän pani merkille joka päivä, mitä
oli lukenut, laski miten paljon oli jäljellä. Hän kulki katseellaan
kuin Stanley läpi mustain mantereen, lujasti ja varmasti työskennellen,
edistyen päivän matkan toisensa perästä. Se otti kovalle monta kertaa;
hän oli kovin tottumaton tällaiseen lukemiseen, — ja ulkona paistoi
aurinko...!
Kaikki tunsivat suurta helpoitusta, itse Söyrinki Miehentappajakin,
kun rehtori viimein eräänä päivänä toi tutkintojen järjestysluettelon,
koko ohjelman painettuna, suulliset ja kirjalliset kuulustelut kaikilla
luokilla, ylemmistä luokista alempiin luokkiin saakka, joilla, viimeksi
mainituilla, oli pari viatonta ainetta, "lukemista", "laskentoa" ja
"uskontoa" tutkinnon viimeisinä päivinä.
Helpoitus se oli, sillä nyt tiedettiin, mihin oli ryhdyttävä, jotta
oltaisiin valmiina, kun alettaisiin, mikä aine tuli ensin ja oli siis
ensiksi luettava — j.n.e.
Tämä tuli maantieto-tunnilla, ja kun paksu Wiers viittasi kädellään
jäähyväiset rehtorille — Wiersin paksuus teki nousemisen vaikeaksi,
mutta hän oli niin hyvä ja vanha, että kädenliike oli rehtorin ja
kaikkein muidenkin mielestä ihan kylliksi — alettiin kovasti rapistella
painettuja papereita, ja pojat sohisivat ja mutisivat ohjelmia
lukiessaan, jotta paksu Wiers lopulta läimäytti kämmäkkänsä pöytään:
— Panetteko pois ne lappusenne, vai! Ja lakatkaa rapistelemasta heti
paikalla!
— Niin, mutta nämä ovat tutkinto-ohjelmia! sanottiin rukoilevasti.
— Ei auta. Mitä muita kaupunkia Espanjassa on, poika?
Matti Johnsgaardia kuulusteltiin; rehtorin tultua luokkaan käytti poika
hyväksensä tätä keskeytystä ja sai kuiskaamalla lisätietoja ensimäisen
penkin pojilta.
— Vaneleia.
— Mitä — mitä lajia?
— Ei — Valencia!
— Tunnetko sinä Valencian, poika? Siellä ollaan appelsiineilla
lumipallosilla. Etkö sinä tiedä, mitä Valencialaiset tekivät
vuonna 1811, kun ei heillä enää ollut kanuunankuulia, ammutakseen
ranskalaisia? Niin, ystäväni, he vasta olivat poikia! He latasivat
kanuunansa appelsiineilla, sen he tekivät, mädänneillä ja raaoilla
— joten ne räiskyivät Ranskalaisten silmille ja kirvelivät niitä
aikalailla. Eräs espanjalainen merimies kertoi minulle kerran,
että yksi appelsiini lensi suoraa päätä Napoleonin kitaan, hänen
töllistellessään — sinkosi samaa tietä mahaan asti ja jäi sinne, kunnes
Napoleon kuoli siitä St. Helenan saarella. Uskotko sinä, Matti, sitä
juttua?
— No, en!
— En minäkään. Ensiksikin siitä syystä, ettei keisari Napoleon koskaan
töllistellyt, ja toiseksi hän ei koskaan ole ollutkaan Valencian
edustalla. Se lienee siis valhetta. Mikä on Valencian vientitavara?
— Appelsiinit.'
— No, se oli helppo sanoa. Muita Espanjan kaupunkia!
Matti Johnsgaard ei tiennyt mitään enää, eikä uskaltanut tokaista
sitä, mitä hän näki Simo Selmerin huulien sanovan. Hän ei sitä oikein
tajunnut ja pelkäsi tulevan jotakin hullua!
— Kuinka sinunkin, mies, tutkinnossa käy?
— Minä en ole vielä ennättänyt kerrata maantietoa, änkytti Matti.
— Mutta tämänpäiväinen läksy olisi ollut ennätettävä, hölmö!
— Mutta meillä on niin sikamaisen paljon maantietoa tänä vuonna,
sanottiin alapenkeillä.
— Niin, lisäsi joku, — ei sitä voi lukeakaan kaikkea.
— Niinkö sinä, Otar rukka, luulet, ett'et voi sitä lukea?
— Mahdotonta! Emmekö saisi jättää jotakin?
— Niin, juuri, emmekö saisi jättää jotakin! huudettiin.
— Kyllä, minun puolestani, hyvät pojat! Niin paljon kuin vaan tahdotte.
— Niin!
— Mutta silloin saatte viitosia.
— Silloin — niin! Höö!
— Yhden kohdan voisi opettaja, minun mielestäni, jättää pois, sanoi
Antti Bech.
— Mikä kohta se olisi?
— Kaikki Pohjois-Amerikan valtiot.
— Oletko sinä hullu, Bech parka! Kaikki Pohjois-Amerikan valtiot!
Luuletko sinä, että ne voidaan jättää lukuunottamatta! No, sepä vasta
olisi! Miksi emme yhtä hyvin voisi syrjäyttää Euroopan valtioita?
Ne eivät useinkaan ole niin tärkeitä kuin ovat olevinaan — Ranska
ministerikiistoineen, eikä liioin Saksakaan sen jälkeen kun Bismarck
ovesta ajettiin, eivätkä muutkaan. Vai Pohjois-Amerikan valtiot!
Odotahan, Bech ystäväiseni, ennen kuin aavistatkaan, on niistä
vaikeampi selviytyä kuin kaikista Euroopan ja Aasian valtioista
yhteensä! Vai jättää!
— Mutta ne ovat niin vaikeita!
— Vaikeitako? Saatat olla oikeassa, samaa mieltä ovat muutkin, niinkuin
tuo Salisbury veitikka Englannissa ja Espanjalaiset, Mutta ei niistä
sentään auta eroon pyrkiä, luulen minä.
— Voimmehan suorittaa ne ensi vuonna!
— Antakaa niiden jäädä! Jätetään! Jätetään! huusi koko luokka.
— Meillä on niin kauhean paljon vielä luettavaa tutkintoon!
— Oletteko mielettömiä, pojat! Minä kyllä sanon teille, mitä teidän on
tehtävä.
— Sanokaa! Sanokaa jotakin!
— Kysykää niiltä toisilta miekkosilta, siltä, joka teillä on saksassa,
ja latinassa, ja raamatunhistorian opettajalta, kysykää heiltä, eivätkö
he voi hiukan hellittää — kun teillä on niin paljon maantiedettä
opittavaa! Kysykää, niin saatte kuulla, mitä he sanovat!
Tyytymätöntä mutinaa.
— Ja luuletteko hyötyvänne saksankielen ja raamatunhistorian
oppimisesta ja kaiken maailman asioista, ennenkuin tunnette tämän
maailman itsensä. Ensin maantiede, pojat, ja sitte muut. Ensin täytyy
nähdä ja tuntea huoneensa, ja sitten vasta voi sitä koristaa ja tehdä
sen hauskaksi! Se on minun mielipiteeni, enkä minä ole tuhma!
Paksu Wiers oli tänään hyvällä tuulella, ja pojilla oli hauskaa.
— Mutta ei se auta, vaikka sanoisimmekin niin toisille opettajille.
— Vai ei auta! Sanokaa vaan minun käskeneen kysymään heiltä.
— Eivät he sittenkään myönny!
Luuletteko paremmin saavanne minut taipumaan? Oletteko te hulluja,
pojat?
— Saamme kyllä, olettehan te kiltimpi kuin toiset! sanoi Simo Selmer.
Tätä ei Simon olisi pitänyt sanoa. Äkkiä hävisi leikillisyys ja
lystikkäisyys paksun Wiersin kasvoilta.
— Mitä sinä sanoit, Simo Selmer? kysyi hän pauhaavalla äänellä.
— Minä sa — sanoin vaan, — että te — olette kiltimpi...
— Simo Selmer, miekkonen! Mene hakemaan rottinki!
— Mutta...
— Mene hakemaan rottinki! sanoin minä. Se on kuudennessa luokassa. Simo
Selmerin täytyi mennä. Odottaessaan oli Wiers totisissaan, koputteli
sormillaan pöytää, eikä puhunut mitään. Simo Selmer toi rottingin.
— Tuo se tänne! No — seiso tuossa — tännemmäs. No!
Keppi viuhui ilmassa ja läjähti Simon selkään.
— Kyllä minä sinut opetan, kuinka minä olen kiltimpi!
Vielä yksi, kaksi, kolmas ja neljäs lyönti.
— Nyt sait tuntea kilttiyttä, senkin imartelija! Mene istumaan!
Ulvoen ja voihkien meni Simo paikalleen.
— Muita Espanjan kaupunkia, mies!
— Sevilla, Granada, Cadix.
— Kuka on sinulle ne sanonut? Vastaa? Kuka on kuiskannut?
Matti Johnsgaard tunsi vanhastaan paksun Wiersin, kun tuuli oli
vastainen, ja hän oli pahalla päällä; silloin oli parasta heti
tunnustaa.
— Paavo Gundersen kuiskasi! sanoi hän onnetonna.
— Viitosen saat. Mene istumaan.
Paksun Wiersin tunnit olivat harvoin surunvoittoiset; mutta jos niin
sattui, silloin otti kovalle.
— Viitosen saat! ärjyi hän toiselle, toisensa jälkeen, ja kun tunti
oli loppunut, puki hän itse päällystakin ylleen, ilman apua, ja se oli
hänen suurimman epäsuosionsa merkki.
Seuraavalla tunnilla oli norjankieltä, lehtori Sömme. Hän oli siro ja
hieno, hohtavan valkea paidanrinta, pitkät kultavitjat, suuret napit
kalvosimissa ja pitkät, valkeat kädet. Hän asettui istumaan ja huomasi
Wiersin rottingin pöydällä, Hän piteli sitä hyppysissään ja kysyi:
— Ketä — ketä tämä tänään on koskettanut?
— Minua, vastasi Simo Selmer nousten seisaalleen.
— Sinuako, Simon, Pietari — taikka kallio! Vai niin! Se vihainen Mooses
on siis lyönyt sinuun sauvallansa! Annoitko sinä vettä?
Luokka ulvoi nauraen.
Yht'äkkiä tuli hiljaisuus. Ovi käytävään reväistiin selkiseljälleen ja
avonaisessa ovessa seisoi paksu Wiers.
— Anteeksi, herra lehtori!
— Ei tee mitään, herra Wiers!
— Te saatte jättää Pohjois-Amerikan valtiot, pojat! sanoi Wiers,
pyöräytti mahtavan ruumiinsa ja lähti, Erään pojan piti sulkea ovi
hänen mentyään.
-- - Jo viimeinkin oli tutkinto käsissä.
Norjan- ja saksankielen kirjallinen koe oli jo ollut. Äidinkielessä
he kirjoittivat: "Hupaisa päivä", ja tietysti se meni kylläkin hyvin,
vielä Söyrinki Miehentappajaltakin, vaikka hän istui ja itki kaiken
aikaa hupaista päiväänsä! Saksan kirjoituksessa hän oli saanut apua.
Bechin oli onnistunut toimittaa kirjoitettu lappu miehestä mieheen
Söyringille saakka. Mutta tämä oli ollut kovin vaarallista ja niin
vähällä tulla ilmi pari kertaa, ettei sellaista yritystä voinut
uudistaa.
Nyt oli matematiikankoe, ja Söyrinki piteli vatsaansa peloissaan,
Langen esimerkkiä odotettaessa. Kyllä heillä kaikilla oli tänään
vatsakipua, eikä vähimmin Mikko Tiukkatuulella. Antti Bech lohdutti
Miehentappajaa, että kyllä tästä selvitään, hän oli keksinyt keinon!
Esimerkit tuotiin, Lange meni, vanha Bugge oli valvomassa; hän
kulki edes takaisin penkkien välissä, jotka olivat muutetut etäälle
toisistaan. Kaikkien poikien päät painuivat esimerkkijä tutkimaan;
pitkän aikaa oli niin hiljaista, että olisi kuullut neulan putoamisen
jokaisen ukko Buggen askeleen välillä. Sitten alkoi joku kirjoittaa.
Toinen nosti päätään ja katseli miettiväisenä kattoon; kolmas huokasi.
Neljännestunnin kuluttua rapisivat koko luokan kynät. Söyrinki
Miehentappaja tuhri ja kirjoitteli, pörrötti tukkansa ja ajatteli
mahdottomasti. Hänen silmänsä vartioitsivat Antti Bechin selkää, joka
levollisessa ahkeruudessa oli kumarruksissa.
Parin tunnin kuluttua oikaisi Antti Bech itsensä tuolillaan ja
katsahti ympärilleen. Tarkkaavaisesti hän seurasi ukko Buggen kulkua
edestakaisin. Hän otti pienen paperilipun ja kirjoitti siihen pienillä
numeroilla tiheään lukuja. Kaikki tämä kävi kovin vitkaan. Joka kerta,
kun Bugge kävellessään tuli lähelle, pani hän lapun pois. Viimein
se oli täyteen kirjoitettu; hän rupesi yhä varovammaksi. Hän otti
kynänpitäjän kynänvarresta irti; hän taivutti paperilapun lujasti
kasaan, likisteli sitä joka puolelta ja paineli, sitten hän istui
hetken aikaa alallaan. Pian pisti hän paperin metalliseen torveen ja
kynänvarren päälle; hiukan parannettuna ja paineltuna oli lappu viimein
hyvässä tallessa, ihan näkymätönnä metallikuoren sisässä.
Antti Bech niisti nenäänsä meluisesti.
Hetken kuluttua kuului risahdus takapenkiltä. Söyrinki Miehentappaja
nousi seisaalleen:
— Minulta taittui kynänvarsi!
— Senkin tuhrus! sanoi Bugge katsellen viratonta pätkää, jota Söyrinki
näytti; opettaja tähysteli ympärilleen keksiäkseen jotakin neuvoa, kun
Antti Bech nousi ja meni viemään laskujaan opettajain pöydälle.
— Valmis!
— Kas, kas, joko nyt, sanoi Bugge, — pane tuonne!
— Nyt voi Söyrinki saada minun kynäni!
— Hyvä on! Ja Bugge ukko otti itse Antin kynän ja vei sen Söyringille.
— Tässä on, ystäväiseni, nyt olet autettu! sanoi hän ystävällisesti.
— Paljon kiitoksia, sanoi Söyrinki Miehentappaja.
— — Kello yhden aikaan keräännyttiin aina kirjoituspäivinä vertaamaan
konsepteja koulurakennuksen takana; nurmikentällä seisoivat pojat
ryhmissä, kukin luokka itsekseen. Mutta leipuri Hansen'in kulma
akkunassa vastapäätä koulua istui seitsemän ylioppilaskokelasta,
verraten hekin laskujaan; he olivat kovin olevinaan, muka, joivat
limonaatia ja söivät leivoksia, parilla pojalla oli puoli pulloa
olutta, jota he näyttivät akkunasta toisien poikien kiusaksi; lie
polttivat paperossiakin siellä leipurilla. Jos joku opettaja kulki
ohitse, katosivat olutpullot akkunasta ja tupakinsavu puhallettiin
leipuri Hansenin huoneeseen.
Mikko Tiukkatuuli ei koskaan ollut neuvotteluissa. Hän juoksi
aina suoraa pää kotiin. Kun kotona kysyttiin, kuinka koulussa oli
onnistunut, sanoi hän varmalla tavallaan: — No, noin kohtalaisesti!
Eikä hänellä koskaan ollut mitään konseptia näytettävänä.
— Ei — no — tietysti minä kirjoitin konseptinkin, mutta kirjoitin
vihkoon ihan toisella tavalla — ja — konseptia ei lopulta voinut
lukeakaan — niin minä heitin sen pois!
Parasta olikin, ettei itse tiennyt mitään! Hän tunsi vatsassaan ja
rinnan alla ilkeätä kouristusta aina, kun vaan ajattelikin virheitä.
Hän tiesi joka kerta kirjoittaneensa sentään niin, ettei 6 tulisi. Ja
olkoon, mitä on! Todistuksessa sen kerran kuitenkin saisi nähdä.
Toisinaan hän joutui ihan tuskan valtaan ajatellessaan, — että olikin
ehkä kirjoittanut aivan hullusti! Olihan ennenkin niin käynyt, vaikka
hän oli ollut itse aivan varma kirjoituksistaan, toivoen 2. Ja
kirjoitus olikin ollut kamala, 4 ja 5 arvoinen!
Kaikissa tapauksissa oli nyt epätietoisuus parempi; sen nojalla voi
vielä toivoa, ja toivo oli hyvä apulainen jännittävissä ja vaikeissa
tutkinnoissa.
Suulliset tutkinnot olivat jo alkaneet, ja Mikko Tiukkatuuli iloitsi.
Söyrinki Miehentappaja oli pelastettu kirjoituksissa. Söyrinki olikin
koko luokan turvatti. Vieläpä toiset ääliötkin Söyringin omassa
rivissä, jotka kilpailivat ultimus-arvosta hänen kanssaan, olivat
isällisiä häntä kohtaan. Nämä olivat aika poikia, vahvoja kuin hongat,
heidän piti vaan suorittaa keskikoulu-tutkinto ensi vuonna ja sitten
— suoraa päätä merelle; Janne Kock, Sivert Voileipä ja pari muuta.
Söyrinki oli kurja ja pieni ja itki niin surkeasti. Hänen täytyi
kumminkin päästä lukutietä maailmaan, läpi kimnaasin, suorittaa
maturiteettitutkinto ja sitten yliopistoon; tämä oli hänen isänsä,
lukkarin, järkähtämätön tahto pikku Söyringin suhteen.
Ensimmäiseksi tutkittiin historiaa. Söyrinki oli nyt jätetty ihan oman
onnensa nojaan; sillä rehtorin läsnä ollessa ei kukaan uskaltanut
kuiskata. Söyrinki oli vihreä naamaltaan.
Mikko Tiukkatuuli tuli kouluun juhlapuvussa, uusissa, harmaissa
kesähousuissa, joissa oli kaksi kiiltävää nappia polvien kohdalla;
hänellä oli hienot, mustat, "nurjaa ja oikeata", kudotut sukat,
liivit ja lyhyt takki, puhdas kaulus ja oikea paidanrinta, sekä äidin
taitavasti sitoma nauha kaulassa; hijoissa oli isän kalvosimet,
jotka ulottuivat puolitoista kertaa ranteen ympäri. Juuri leikattu
ja kammatessa vedellä kasteltu pellavatukka seisoi pystyssä. Hän
tuli aikaiseen ja istui paikallaan pää kallellaan ja "tiukkatuuli"
katseellaan tähystäen rehtoria, joka istui tutkintopöydän ääressä.
Hänen edessään oli pohjoismaiden historia, yleinen historia ja
paksu muistikirja, johon hän lukiessaan oli kirjoittanut lyhyet
jälkikatsauksensa, kuninkaiden hallitusajat ja kaikkein tärkeinpänä
lyhyen selonteon kaikista koalitsiooni sodista Ranskaa vastaan vuodesta
1791 vuoteen 1815. Rehtori kyseli tasaisella ja matalalla äänellä. Joka
20 tai 30 minuutin päästä tuoli kolisi, tutkinnon suorittanut meni, ja
uusi mies tuli sijaan. Vitkaan, mutta varmasti käytiin rivi järjestään.
Mikko Tiukkatuulen edellä, numerojärjestyksen mukaan, oli Paavo
Gundersen; hän oli juuri suorittamassa. Mikko Tiukkatuulesta tuntui
kuin kylmä, syvä kuilu olisi avautunut sille puolelle, missä Paavo
istui, kun hän oli mennyt.
Paavo Gunderseniltä kysyttiin Fredrik Ulista ja yksinvallan
perustamisesta.
Mikko Tiukkatuuli hengitti helpommin. Toivottavasti häneltä
kysyttäisiin yleistä historiaa, koska edeltäjä, sai osakseen
pohjoismaista. Kyllä Mikko Tiukkatuuli osasi pohjoismaiden historiaa
hyvinkin, mutta se oli niin ikävä, niin ahdas, suppeammalla alalla ja
väritön.
Paavo Gundersen suoriutui kyllä. Nansen ja Svane ja Gabel ja 1660.
Sitten rehtori meni hiukan taaksepäin ruotsalaisten sotiin, kyseli
Kaarle X Kustaasta ja Roeskilden rauhasta, Kööpenhaminan pommituksesta;
tässä Paavo Gundersen iski väärään vallan sikamaisesti! Tökerö! Miks'
ei hän lukenut "Gjöngepäällikköä!" Eikä hän muistanut Kronborgia, eikä
Hollannin laivastoa, eikä amiraali Opdamia — eikä edes myrsky-yötä,
jolloin ruotsalainen veti paitansa, vaatteiden päälle lumiyönä...
Mikko Tiukkatuuli oli niin innostunut Paavo Gundersenin vastauksista,
ettei hän älynnytkään ennenkuin rehtori matalalla äänellään sanoi:
— Riittää!
Paavo Gundersen sysäsi tuolinsa taaksepäin, nousi ja meni.
Samassa Mikko Tiukkatuuli seisoi tuolin vieressä kumartaen.
— Ole hyvä! sanoi rehtori hellittämättä katsettaan papereista, ja Mikko
Tiukkatuuli istui. Hänestä tuntui omituiselta olla niin kovin lähellä
rehtoria; he istuivat vastakkain pienen pöydän ääressä — niinkuin
"hörrissä"!
Äkkiä syöksyi veri Mikko Tiukkatuulen päähän. Nyt oli tutkinto edessä!
Nyt oli rehtorin ykkönen voitettava. Nyt, nyt! Jos menee huonosti! Jos
hän jossakin kohdassa... joutuisi pois tolalta!
Kuuron aikaa rehtori teki muistiinpanoja paperille. Mikko Tiukkatuuli
näki kaikki nimet kirjoitettuna, jokaisen vieressä oli pieni merkki,
aina hänen nimeensä saakka, se oli arvosana. Se ei ollut kirjoitettu
numerolla, vaan jollakin salaperäisellä merkillä.
Viimein rehtori kohotti katseensa.
— No — onko nyt sinun vuorosi, Mikko? Mutta — oletko sinä terve?
— O — olenhan minä, kiitoksia!
— Juo hiukan vettä! sinä näytät olevan sen tarpeessa!
Ujostellen joi Mikko Tiukkatuuli vettä, vaikkei hän sen tarpeessa
ollut! Hyvää se teki sentään! jossakin kohdassa... joutuisi pois
tolalta!
— No. Meillä oli esillä Kaarle X Kustaa, joka kuoli — milloin!
— 1660, vastasi Mikko Tiukkatuuli alakuloisena: tuli kun tulikin
pohjoismaiden historiaa.
— Häntä seurasi?
— Holhoojahallitus Kaarle XI:n ala-ikäisenä ollessa.
Näin jatkettiin kuivia kysymyksiä ja kuivia vastauksia, niinkuin
tavallisesti pohjoismaiden historiassa. Fehrbellinin tappelusta alkoi
kumminkin taivaanranta selvitä, tuli puhe Brandenburgin suuresta
vaaliruhtinaasta, Preussista, Fredrik I:stä, ja edelleen Fredrik II
Suuresta, ja nyt asetuttiin mukavasti pohtimaan; Mikko Tiukkatuuli
sai selvitellä seikkoja, kertoi Maria Theresiasta, Kathariina II:sta,
Ranskasta ja Voltairesta, Ludvig XV:sta ja marsalkka Soubise'sta,
Englannista ja suuresta Pitt'istä, — kaikki nämä muodostivat
monipuolisen, mahtavan kehän, joka ympäröi Preussin suuren kuninkaan
olentoa. Hymyn tapainen ilme välähteli rehtori Holstin suurissa,
tutkivissa silmissä hänen istuessaan hiljaa ja kuunnellessaan Mikko
Tiukkatuulen hiljaista, innokasta kaunopuheliaisuutta. Aralla
varovaisuudella liitti hän jonkun piirteen kuninkaasta itsestään ja
sitten William Pitt'istä — vaikk'ei sitä ollut kirjassa, ja rehtori
kysyi:
— Mistä sinä tämän tiedät? Olet kai kurkistanut Macaulay'hin?
— Olen, vastasi Mikko Tiukkatuuli, luoden alas katseensa.
Mikko Tiukkatuulen kuulustelu oli kestänyt kolme neljännestä, kun
rehtori sanoi "riittää".
Epäilemättä oli ykkönen pelastettu? Ja Mikko Tiukkatuuli meni kotiin
juhlallisella tuulella; niin, hän söi livekalaa ja olutjuustoa,
maanantain päivällistä, sellaisella mielihalulla, kuin ne olisivat
olleet häränpaistia ja mehusoppaa! Ja puhui laajasti tutkinnosta.
Näin selviydyttiin askel askeleelta suullisista tutkinnoista. Söyrinki
Miehentappaja oli onnettomasti alkanut historiassa. Hän antoi Kaarle
XII:n hävitä Poltavan tappelussa Napoleonia vastaan; Kristian Neljäs
oli tapellut piispa Absalonin kanssa Femernissä ja paljon muuta
hyvää. Paavinvallan rappeutumisesta puhuttaessa on kirjassa sanottu,
että "kaksi hävytöntä naista anasti haltuunsa paavin istuimen; he
eroittivat ja asettivat paaveja paraansa mukaan". Tämän Söyrinki osasi
vallan hyvin muuten, mutta kun hän lopussa sanoi, että kaksi hävytöntä
naista "eroitti ja asetti paavia paksuuden mukaan", silloin ei rehtori
Holst'kaan voinut pidättää nauruaan, vaan hohotti ääneen ja lopetti
kyselyn. Tämän jälkeen autettiin Söyrinkiä kuiskauksella ja merkeillä,
ettei hän aivan häpeään joutunut.
Mikko Tiukkatuuli pääsi aineesta aineeseen, kuin tanssien ilmassa
nuoralla — niinkuin mikäkin Blondin Niagaran ylitse. Hänen allansa
pauhasi saksan — norjan kielioppi, matematiikka, uskonto, fysiikka ja
muut hyvät sekaantuen hämärään viitosten ja kuutosten pelkoon. Mutta —
hän pelastui maihin joka kerta ja meni kotiin, taaksensa katsomatta,
miettimättä ja punnitsematta, niinkuin toiset, minkä arvosanan hän oli
saanut. Pari luokan rohkeinta poikaa varustautui eräänä ehtoopäivänä
katsomaan tyhjään opettajahuoneeseen, jossa arvosanat säilytettiin;
matta he löysivät vaan salaperäisiä ja käsittämättömiä merkkejä, ei
mitään numeroita, — Mikko Tiukkatuuli oli iloissaan siitä.
Se saataisiin kyllä aikonansa kuulla — todistuksia julki luettaessa!
-- - Oli hohtavan kirkas aamupäivä, heinäkuun yhdeksäntenä päivänä.
Koulu mäkeä kohti kulki arvokas, juhlapukuinen yleisö. Siinä astui
kaupunginvouti Bech rouvineen ja Antti heidän välissään; kulmassa he
kohtasivat lukkari Sörensenin laajassa mustassa, pitkäliepeisessä
takissa; hänen silkkihattunsa hohti kuin metalli; hän talutti pikku
Miehentappajaansa kädestä. Taaempana tuli kamreeri Ingebrigtsen viiden
poikansa kera; hänen vaimonsa oli myöskin mukana ja kolme tytärtä
laveissa pussihousuissa ja pääkampa tukassa. Kamreeri Ingebrigtsen toi
aina koko joukkonsa; niinpä nytkin, vaikka nuo viisi olivat hartaasti
rukoilleet, ettei tyttöjä otettaisi mukaan! Tuli rouvia mustissa
silkkihameissa, päivänvarjot kädessä, eukkoja, joilla oli leveät,
kankeat hameet ja kolmikulmainen saali hartioilla; kaupungin molemmat
papit, valkeat liperit kaulassa ja silkkihattu päässä, virkamiehiä ja
kauppiaita ja laivuria, joilla oli karkeat siniset sarkatakit ja kovat
kourat, suutareja ja räätälejä juhla-asussa, kiiltävissä saappaissa ja
harjatuissa takeissa.
Tämä oli kuin kirkkoon meno sunnuntai- aamuna. Mutta nyt oli tiistai —
ja todistusten jako koulussa.
Pojat kävelivät vanhempainsa, tai tätiensä, tai muorin ja vaarin kera
juhlallisina, tukka vedellä kostutettuna ja kammattuna, ja elleivät
he olisi olleet niin erilaisia iältään ja suuruudeltaan, olisi heitä
saattanut luulla rippilapsiksi.
Mikko Tiukkatuuli tuli isänsä ja äitinsä kanssa. Kotona hän oli
kovasti saanut riidellä, sillä sisaret olivat rukoilleet äidiltä lupaa
päästä mukaan, mutta se ei ensinkään ollut Mikon mieleen. Ilmankin
pojat puhuivat alituiseen, että hän leikkii "tyttöjen kanssa", on
"tyttöpoika", j.n.e.
Koulun mäessä tapasivat he räätäli Johnsgaardin vaimoineen. Matti
käveli heidän välissään. Edempänä liittyi heihin kauppias Selmer, Simon
ja kahden pienemmän poikansa kanssa. Simolla oli kiiltävillä napeilla
koristettu verkatakki yllään.
— Teille, herra Selmer, tämä juhla on iloinen tilaisuus, sanoi räätäli
Johnsgaard. — Kaiketi he ovat ensimmäisiä luokallaan, kaikki kolme!
— No, vastasi herra Selmer hymyillen, — Simosta olen varma siinä
suhteessa. Noista toisista miekkosistani olen epätietoinen.
— Vai on Simo sellainen päälläpäsmäri! sanoi Mikko Tiukkatuulen isä.
— Niinhän tuo, herra ruununvouti, on tavallisesti ollut toveriensa
joukosta ensimmäinen.