tämä vihamielisyys johtui, sitä ei tiedetty; vihamiehiä he vaan olivat.
Ei Antti Bech itsekään olisi kysyttäessä voinut selvittää, mistä se
johtui. Tosiasia vaan oli, että, jos hän tapasi Niko Makkaratikun
pohjoispuolella kaupunkia, niin tapella piti. Sitä kelpasi katsella,
kun hän taikka Niko oli jonkun seurassa. Jos he kohtasivat toisensa
kahden kesken, tarvittiin vaan pari haukkumasanaa ohi mennessä — kuten:
— Odotappas, sinä tolvana! tai: — Vieläkö viimekertainen selkäsauna
raajoissasi kihelmöi?
Kun jompikumpi sattui olemaan joukon mukana, oli asia itsestään selvä;
toiset muodostivat kehän, ja nuo kaksi alkoivat tapella.
Toisinaan, kun Antti oli luokkatovereineen pohjoispuolella kaupunkia
hongottelemassa, näkivät he Niko Makkaratikun etäällä äkkiä pujahtavan
porttikäytävään tai häviävän jostakin kadunkulmasta. Asia oli niin,
että Niko säännöllisesti sai selkäänsä. Antti Bechin tapa oli silloin
aina äänekkäästi valittaa tovereilleen, että taas oli hukkaan mennyt
hyvä tilaisuus saada rökittää Niko Makkaratikkua.
Mutta itseksensä hän iloitsi siitä. Ensiksikin, se oli aina hiukan
jännittävää joka kerta, — eihän voinut tietää, mitä temppuja Niko
Makkaratikku oli oppinut edellisestä kerrasta ja kuinka paljon
kansakoulutovereja hänellä oli takanaan; toiseksi, siksi — — no niin,
Niko Makkaratikku oli kasvoiltaan niin kummallisen kalpea, joka kerta
kun piti ottaa vastaan, ja silmissä niin kummallinen oudoksuvan kysyvä
katse, kun hän oli saanut selkäänsä. Kaikki tämä muistutti Antti
Bechille erästä runoa, jonka hän kerran oli lukenut; siinä kerrottiin
kuinka metsästäjä oli haavoittanut hirveä metsässä ja aikoi leikata
siltä kaulan poikki — — hänen oli hyvin vaikea sitä tehdä eläimen
katseen vuoksi!
Kaikesta huolimatta, Niko Makkaratikku oli ja pysyi vihamiehenä; mikä
siihen oli syynä, ei kukaan tiennyt. Antin luokkalaiset ja kansakoulun
pojat pitivät sitä vanhastaan varmana asiana. Se oli kaupunkilaista
sotakantaa, eikä sitä asiaa kannattanut syvemmältä harkita.
— — Jouluaattona kertoi rouva Bech päivällispöydässä Öien'in eukon
olleen keittiössä surkeasti valittamassa, kuinka heille tulisi köyhä
ja kurja joulu, sillä mies oli työttömänä; ja rouva Bech oli antanut
hänelle Antin arkihousut — jotka kyllä olivat eheät ja pitokuntoiset
vielä. Varsinkin oli huonoa vaatteen puolesta: Niko poika tuskin
saattoi menua kouluun risoissansa.
Päästiin kolmanteen joulupäivään, joka lopultakin oli arkipäivä.
Luokan pojat yhtyivät. Antti Bech oli uusissa vaatteissaan,
liivintaskussa kaksikymmentä viisi äyriä; ne hän oli saanut Fredrik
sedältä. Tänään se oli uhrattava kakkuihin.
Nyt Otar Ingebrigtsen toi sellaisen mieliä kiihoittavan uutisen,
että kansakoulun poikien lumilinna alhaalla "Pitkässä Satamassa" oli
suurempi kuin heidän luokkalaistensa Bechin pihalla.
Koko joukko ryntäsi pohjoista kohti. Aivan oikein: Pitkässä Satamassa
kansakoululaisten linnoitus oli kohonnut hävyttömän korkeaksi! Se oli
jäästä ja lukuisista nyrkeistä tullut likaisen kiiltäväksi; tosiaankin,
sitä ei voisi valloittaa. Kansakoulun pojat vilisivät sen kimpussa.
Vitkaan luokka lähestyi, kerääntyen puoliympyrään lähelle linnoitusta.
Pari hyökkäävää poikaa vastakkaisilta puolilta alkoi syytää
haukkumasanoja ja vaatia tappeluun. Antti Bech seisoi alallaan ja
kuunteli. Äkkiä Simo Selmer ja pari muuta alkoi pökkiä häntä kylkeen:
— Antti! tuolla on Makkaratikku! Etkö näe'? Karkaa kimppuun!
Matta Antti ei liikahtanut. Silloin toisetkin alkoivat huutaa:
— Kuules, Niko! Etkö sinä aijokaan pamppua paukuttaa tänä jouluna?
Tässä seisoo Antti Bech ja pelkää sinua!
— Pelkää! huusi Antti; kierippäs tänne, Makkara!
Niko ei hievahtanut, likisteli vaan lunta linnoituksen muuriin, eikä
nähtävästi välittänyt hyökkäämisestä, vaikka hänen puoluelaisensa
ärsyttivät ja kehoittivat, Antin siirtyessä yhä lähemmäksi. Silloin
Antti äkkiä tokaisi:
— Makkaratikku pelkää turmelevansa uudet housunsa, — sillä ne hän on
perinyt minulta.
Kaikki pojat nauroivat; tunsivathan he Antti Bechin housut. Mutta siinä
tuokiossa oli Niko Makkaratikku Antti Bechin kimpussa ja läimäytti
häntä nyrkillään nenän alle, niin että Antti kaatui taaksepäin, ja
verta syöksyi nenästä. Niko mukiloi ihan silmittömässä raivossa,
joten Antti tointui vasta kun Niko istui hänen päällänsä, vimmatusti
nyrkillänsä pehmittäen hänen kasvojaan.
Kaikki tuntevat, miten tappelussa aivan äkkiä voi tulla pysäys, josta
vaan nuo kaksi tietävät. Nikon kuuma hengitys tunki ihan Antin veriseen
nenään; hän lakkasi lyömästä, ja molemmat huohottivat.
Juuri silloin huomasi Antti, että hän olisi voinut pyöräyttää Nikon
pois päältänsä, päästä itse päällepäin ja antaa runsaasti takaisin;
sillä hän näki, että Makkaratikku itki vimmoissaan ja oli melkein
tajuttomana. Mutta hän pysyi alallaan, irroitti toisen kätensä ja sai
sen liivintaskuunsa, josta otti hyppysiinsä viisikolmattaäyrisen.
— Lakkaa jo, hölmö!
Ja Makkaratikku hellitti. Antti pujotti salaa kaksikymmentäviisi
äyriä Makkaratikun kouraan, ja sitten he pysyttelivät hiljaa, toinen
alla, toinen päällä. Yht'äkkiä pyöräytti Antti Nikon pois päältään ja
nousi ylös. Toiset huusivat yhtä ja toista, mutta Makkaratikku juoksi
tiehensä, ja Antti pesi lumella veren pois nenästään. Hän ei puhunut
mitään. Sen kerran perästä ei hän koskaan tapellut Niko Makkaratikun
kanssa.
Tämä juttu kahdestakymmenestä viidestä äyristä tuli jollain lailla
poikien korviin.
Simo Selmer kirjoitti kerran tunnilla kirjelipun ja lähetti sen Ville
Gabrielsenille; siinä hän kertoi, että Antti Bech oli 25 äyrillä
ostanut itsensä vapaaksi selkäsaunasta Niko Makkaratikulta. Tämä lappu
joutui Antti Bechin käsiin, ja siitä oli seurauksena Antti Bechin ja
Simo Selmerin tappelu Naularannassa.
Tämä oli tapahtunut edellisenä talvena. Silloin juuri "kilvoittelija"
sai selkäänsä; mutta siitä oli nyt jo puolitoista vuotta; siinä ajassa
olivat asianhaarat paljon ehtineet muuttua.
-- - Puolineljältä kerääntyi suuri poikajoukko Naularantaan. Siellä
oli mahdottoman suuri lankkuaidalla ympäröitty ala, jonkinmoinen
piha, jossa oli puulattia erään kauppaliikkeen kahden varastohuoneen
välillä. Varastohuoneiden seinustalla oli kaksinkertainen rivi tyhjiä
tynnyreitä. Näille istuttiin neuvottelemaan, nuijien saappaankoroilla
tyhjiä tynnyreitä, jotta ne kumisivat. Aituuksen toisesta päästä johti
venesilta alas rantaan. Sillalla Söyrinki Miehentappaja ja muutamat
muut puuhasivat pyydysvehkeineen ja syöttineen. He onkivat rapuja,
odottaissaan.
Kaikki satamat olivat mukavia kokouspaikkoja pojille tähän
vuodenaikaan, ne kun olivat autioina melkein kaikki. Ja varsinkin tämä
Naulasatama, sillä se oli etäisin, kaupungin eteläisimmässä kolkassa.
Ja Naulasataman kaitsija, Hans Bentsen, oli harvinaisen hauska mies.
Vihdoin tuli Simo Selmer Otar Ingebringtsenin kanssa. Hän oli hiukan
kalpea; mutta tahtoi näyttää kuin ei olisi millänsäkään koko asiasta,
istui tynnyrille, puheli ja nauroi. Kun Söyrinki Miehentappaja ja
muut pojat sillalla kuulivat Simo Selmerin tulleen, jättivät he
ravunpyydystämisen ja astelivat toisten luo.
Kaukaa kaupungista kuului kirkontornin kellon lyönti. Se löi neljä.
Juuri silloin saapui Antti Bech. Hänen mukanansa oli Mikko Tiukkatuuli.
— Onpa se merkillistä, kuinka nuo kaksi aina roikkuvat yhdessä! sanoi
Matti Johnsgaard Ville Gabrielsenille.
— Etkö ole huomannut, — sanoi Ville Gabrielsen — että Antti Bech on
viime aikoina auttanut Mikko Tiukkatuulta kirjoituksissa?
— Niin, sitähän minäkin...
Antti Bech astui suoraan sen tynnyrin luo, jolla Simo Selmer istui ja
potki kantapäillään.
— Viimeisen kerran minä vaadin sinua sanomaan, — väitätkö sinä minun
pettäneen?
— En ole mitään sanonut. Enkä tahdo mitään väittää.
— Tuollaista roskapuhetta, ett'et sinä muka ole mitään sanonut, ei
hyväksytä. Minä kysyn...
— Pidä kitasi kysymyksinesi! huusi Simo Selmer, hypäten alas
tynnyriltä; samassa hän töykkäsi Antti Bechiä vatsaan.
Antti astui taaksepäin. Hän keitti takin yltään ja seisoi valmiina
paitahihasillaan. Pojat kerääntyivät tiheään piiriin heidän ympärilleen.
— Nyt saat hyökätä! sanoi Antti. Mutta Ville Gabrielsen astui esiin
joukosta ja sanoi juhlallisesti:
— Ensin on sovittava, ettei saa kampata, eikä panna jalkaa eteen, eikä
puskea.
— Niin, sanoi Matti Johnsgaard, joka asettui Villen viereen — ja kun
painitte, niin pitää vaihtaa altaheittoa ja päältäheittoa!
— Ei, — kumpi ensin puolensa pitää! huusi Otar Ingebrigtsen.
— Niin minustakin! myönsi pari muuta. Antti ja Simo tähystivät
toisiaan, nyrkit puristettuina, muiden luistellessa altaheitosta ja
päältäheitosta. Aina vähä väliin kuului Ville Gabrielsenin huuto:
— Järjestystä pitää noudattaa! Järjestystä pitää noudattaa!
— Se on tietty, mutta altaheitto ja päältäheitto....
— Nyt voitte alkaa! Imusi Otar Ingebrigtsen. — Me asetumme kaikki
piiriin ympärille. Tietysti pitää järjestystä noudattaa, petosta ei
hyväksytä. Kas — niin, hiukan taaksepäin — noin. Nyt minä lasken
kolmeen:
— Yks, kaks, kolm...
— Ei, ei, odotappas, poika! Mikko Tiukkatuuli syöksyi esiin, — Simolla
on kivi nyrkissä! Hyväksytäänkö sitä?
Tulipunaisena Simo Selmerin täytyi pudottaa pyöreä kivi kumpaisestakin
kourastaan.
— Yks, kaks, kolme!
He syöksyivät toistensa kimppuun. Simo Selmer, pää alhaalla käsivarsien
välissä, ja nyrkit kävivät kuin höyryveneen propelli. Mutta Antti
Bech iski nyrkillään altapäin keskelle toisen naamaa. Se oli _hänen_
temppunsa! He olivat harjaantuneita miehiä kumpikin, ja tappelu kävi
yhä tulisemmaksi; oikealla kädellä he löivät ja vasemmalla puolustivat
itseään. Kumpikaan ei päässyt antamaan toiselle sukkelata nenä-iskua.
Kiihkoissaan he pyörivät ympäri, jotta poikien piirin piti siirtyä
paikasta paikkaan.
Äkkiä Antti Bech kompastui taaksepäin. Salaman nopeudella oli Simo
Selmer hänen niskassaan.
— Ei, sitä ei hyväksytä! huusi eräs ääni. Se oli Mikko Tiukkatuulen;
hän juoksi kiskomaan Simoa pois. Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt
päästä kiinni, oli Otar Ingebrigtsen tarttunut takaa hänen takkiinsa:
— Aiotko sinä auttaa? Hölmö!
— Sitä ei hyväksytä, hän vaan luisui, huusi Mikko Tiukkatuuli
vimmoissaan, riisti itsensä irti, tahtoen syöstä väliin. Silloin
Otar Ingebrigtsen ja Wille Gabrielsen kävivät häneen käsiksi; Matti
Johnsgaard meni väliin...
Vain hetkisen Simo oli Antin päällä. Tämä pääsi kääntymään ympäri, ja
nyt hän istui itse hajareisin Simon vatsan päällä.
Mutta äkkiä oli rymäkkä heidän ympärillään muuttunut niin raivoisaksi,
ettei kukaan katsellut, kuinka he asettuivat, — senpäiväistä kiistaa,
huutoa ja tyrkkimistä, ja lopulta yltyi koko joukko raivoisasti
tappelemaan, toiset huitoivat, toiset heittelivät nurin, muutamat
painivat parittain, toiset taas joukossa, mellakan keskellä; toisien
jaloissa loikoivat Mikko Tiukkatuuli ja pikku Söyrinki Miehentappaja,
ulvoen ja kirkuen, ja purivat toisia kinttuihin, eivätkä päässeet pois
— yli kaiken mellakan kuului Ville Gabrielsenin alituinen huuto:
— Järjestystä pitää noudattaa! samalla kun hän ja Matti Johnsgaard
vaihtoivat lyöntejä...
— Hoi, hoi, heretkää, pojat! Mitä, mitä mekkalaa tämä on?
Hans Bentsen, sataman kaitsija, saapui paikalle. Hän yritti tunkeutua
poikajoukkoon, hän huusi ja uhkasi; ei kukaan huolinut, ei yksikään
kuullut. Hans Bentsen hirmustui, juoksi kadulle ja palasi hetken
kuluttua tuoden mukanaan pari, kolme miestä.
Hiljaisuus tuli yht'äkkiä. Kaikki pojat päästivät toinen toisensa
hengästyneinä, jotkut verissään, toiset hiukan valitellen, toinen
piteli nenäänsä, toinen sivuansa... ja joukon jaloista ryömivät
ylös Mikko Tiukkatuuli ja pikku Söyrinki Miehentappaja. He olivat
kurjannäköisiä. Söyrinki itkeä jollotti pidellen vatsaansa; Mikko
Tiukkatuulen nenästä vuoti verta oikeenaan, oikean silmänsä yläpuolelle
oli hän saanut tummanpunaisen merkin.
Mutta kaikki seisoivat suorina kuin kynttilät.
Yhdellä niistä miehistä, jotka Hans Bentsen oli tuonut kadulta, oli
keltainen raita lakissa. Hänet kyllä tunnettiin.
Poliisi Loe.
— Olette parempain ihmisten lapsia, ja pidätte tuollaista elämää! sanoi
poliisi Loe, — jotta kuuluu ympäri kaupunkia! Hävetkää toki!
Poliisi katseli joukkoa, otti esiin muistikirjansa ja kirjoitti pari
nimeä.
— Teidän ei tarvitse ilmoittaa muita kuin minut ja Simo Selmer, sanoi
Antti Bech astuen poliisin eteen.
— Me olemme tapelleet.
— Ja sinäkin, itse kaupunginvoudin poika! Etkö sinä häpeäkään? sanoi
vanha Loe ravistaen päätään.
— Ilmoittakaa te vaan minut, niin.....
— Mitä vielä! Kaikki tyyni te kuulutte samaan sakkiin! Pötkikää ulos
täältä ja nyt heti! Parempain ihmisten lapsia!
Poliisi Loe ajoi joukon edellään kadulle.
— Kappaleen matkaa kuljettuaan tapasi joukko opettaja Svenningsenin
kadulla. Koko viides luokka poliisin hoteissa!
— Hyvät ihmiset! Mitä tämä merkitsee?
Kaikki pojat pysähtyivät lakki kourassa. Mutta Loe marssi esiin, teki
kunniaa ja ilmoitti koko asian:
— Luulen olevan kylliksi, jos vaan koulun asianomaiset saavat tämän
tietää, sanoi Loe, sormi keltaraitaisen lakin rajassa.
— Kiitos, kiitos, hyvä Loe, se kyllä riittää!
* * * * *
Kun Mikko Tiukkatuuli saapui kotiin, herätti hänen turvonnut nenänsä ja
sinipunainen merkki oikean silmän päällä kaikkein kauhun. Ja lopulta
hänen täytyi kertoa koko juttu. Äidin mielestä se oli rumaa ja kamalaa
kaikki tyyni, mutta isä nauroi partaansa:
— Niin, näetkös, poikaseni, sanoi isä — tämän selkäsaunan on sinulle
kohtalo lähettänyt. Nyt sinä voit paremmalla omallatunnolla pitää
hyvänäsi rehtorin ja minunkin anteeksiantoni!
— Niin! sanoi Mikko Tiukkatuuli hiukan juhlallisesti, katsoen isäänsä
vakavasti suurilla silmillä — tai oikeammin yhdellä suurella ja yhdellä
pienellä, sillä oikea silmä oli käynyt jotensakin pieneksi tuon
sinipunervan merkin alla.
* * * * *
Seuraavana päivänä piti rehtori toisella tunnilla ankaran nuhdesaarnan
"koulun häpeästä", "poliisit niskassa", "elämöimisestä kaupungilla"
j.n.e.
— Rangaistukseksi saa koko luokka jälki-istuntoa 2-3.
Svenning oli kannellut! No, hän oli kerrassaan halpamainen! Aina!
Kun Svenningsen tuli saksankielen tunnille kello 12, oli luokka tehnyt
suuremmoisen päätöksen, yksimielisesti. Ja jos joku pettäisi, niin
sille annettaisiin sellainen selkäsauna, että hän tietäisi saaneensa.
Aate oli Simo Selmerin, ja Antti Bech oli heti innokkaasti kannattanut
sitä. He olivat hyviä ystäviä jälleen, tietysti! Sovittu oli sovittu...
Kaikki luokkalaiset olivat taas ystävyksiä!
Svenningsen tervehti niinkuin ennenkin. Luokka nousi seisomaan, kaikki
olivat synkän ja tyytymättömän näköisiä.
Svenningsen alkoi kuulustella. Kukin koetti olla happaman näköinen,
vastaten lyhyesti, toinen toisensa perään.
Svenningsen ei näyttänyt olevan tietävinäänkään. Hän rupesi tapansa
mukaan latelemaan sukkeluuksia, tekemään pilkkaa, ensin Söyrinki
Miehentappajasta ja sitten Hannes Otterbechista. Ei kukaan nauranut.
Kaikki olivat synkkiä ja jöröjä naamaltaan. Ei sittenkään naurettu,
vaikka pikku Söyrinki kaikessa yksinkertaisuudessaan käänsi:
"Die Schweisstropfen traten vor seine Stirn" lauseella:
— Sveitsiläisioukot astuivat tähtensä luo.
Svenningsen sai tästä vettä myllyynsä, nauroi ja pilkkasi. Mutta pojat
eivät hymähtäneetkään. Pari ei voinut olla nauramatta, mutta he pitivät
nenäliinaa suunsa edessä, ettei sitä huomattaisi.
He saattoivat hyvin huomata, että Svenningsen oli ihan raivostua tunnin
lopulla.
Kello 2 tuli opettaja Svenningsen luokkaan, valvomaan jälki-istuntoa.
Siellä ei ollut sieluakaan. Svenningsen etsi ylhäältä ja alhaalta,
koulun pihasta ja voimistelusalista. Ne nulikat olivat luultavasti
menneet kotiin!
Täydessä raivossa hän kiskasi takin ylleen ja meni pois. Koulun portti
läjähti, kun hän lähti.
Samassa syöksyi koko poikajoukko meluten sisään. Ja se jälki-istunto
vietettiin ilolla ja riemulla kaikin tavoin. Jotkut käyttivät
tilaisuutta hyväkseen, onkien etevimpien neuvoja laskentoesimerkkeihin
ja latinankirjoitukseen; toiset kurkistivat opettajain pöytälaatikkoon
ja tarkastivat, päiväkirjaa. Useimmat toivat lakkinsa käytävästä,
asettivat ne riviin seinälle ja heittivät pallolla niihin. Matti
Johnsgaardilla oli pallo mukana.
Kun kello oli kolme, pukivat he ylleen sillä aikaa kun Hans Otterbech
lähetettiin rehtorin luo kysymään:
— Joko saisi mennä?
Rehtori seurasi Hans Otterbechia vallan vihoissaan:
— Mutta hyvät pojat, eikö herra Svenningsen ole täällä?
— Ei, ei kukaan ollut nähnytkään herra Svenningseniä.
— Hm! Sepä kummallista. Te olette siis istuneet ihan yksin?
— Olemme.
Seuraavana päivänä ei ollut saksaa. Mutta Svenningsen tuli kumminkin
ensimäisellä tunnilla, joka oli lehtori Sömmen' norjankielen-tunti,
suurella kiireellä luokkaan tulipunaisena kasvoiltaan.
— Anteeksi, herra lehtori, että häiritsen hetkisen! Minun täytyy saada
tietää teiltä, pojat, minne te jouduitte eilen?
— Vastatkaa heti! Täällä minun piti odottaa teitä, luokka oli tyhjä!
Simo Selmer nousi:
— Ehkä opettaja tarkoittaa: juuri silloin kun kello löi kaksi?
— Niin, niin, luonnollisesti.
— Jaa, silloin me olimme menneet hetkiseksi pihalle.
— Lorua, katsoinhan minä pihallekin!
— Ei — vaan pihalle minä tarkoitan!
Lehtori Sömme, joka ei ollut asian perillä, nauroi ääneen. Mutta
Svenningsen heitti häneen raivoisan katseen:
— Olitteko te — siellä sisällä kaikki tyyni? Koko luokka?
Simo Selmer katseli kysyen poikia:
— En tiedä, kyllähän siellä oli hyvin monta...
Rehtori ei ollut hyvillään; hän puri huultaan;
— No, nyt voitte mennä.
— Minä olin siellä! nousi Antti sanomaan.
— Ja minä!
— Ja minä!
— Ja minä!
Nämä huudot seurasivat toisiaan kuin pyssynsuusta laukaukset; toinen
toisensa perään nousivat kaikki ylös sanoen:
— Ja minä! kunnes kaikki 25 poikaa seisoi rivi riviltä pystyssä.
Lehtori Sömme huomasi tietysti olevan jotakin tekeillä; mutta hänen
piti niistää nenäänsä, kääntyneenä isoon tauluun, kovalla pärinällä —
kolme — neljä kertaa.
Svenningsen katseli hetkisen seisovaa luokkaa.
Sitten hän kumarsi äkkiä lehtori Sömmen selälle:
— Anteeksi, ja kiirehti ulos.
Vähitellen pojat istuivat jälleen. Pojat hymähtelivät salaisesta
voitonriemusta. Mikko Tiukkatuuli oli kouluun tullessansa sattumalta
kuullut rehtorin ja Svenningsenin vaihtavan muutamia sanoja keskenänsä.
Rehtori oli ollut hyvin tyytymätön. Pari sanaa, niinkuin "hullusti —
minä menen kello kolme luokkaan ja siellä ovat pojat ihan itseksensä!"
j.n.e. kertoi Mikko Tiukkatuuli tovereilleen todisteeksi, että kosto
oli täydellisesti onnistunut.
Nuhteita rehtorilta — ei vähäistä mitään!
TUTKINTO.
Ajatelkaas, pojat, tutkintoa! Nyt on vaan neljätoista päivää jäljellä!
— Hyvät ihmiset, miten tästä nyt selviää? Tutkinto ihan nokan edessä!
— Emme koskaan pääse tutkintoon tällä tavalla!
Tutkinto, tutkinto! Lukeminen kävi hengen asiaksi näinä helteisinä
kesäkuun päivinä, kun kuuma tutkinto uhkasi yhtäältä ja 20 asteen
lämpö paahtoi akkunasta toisaalta, kilvassa tehden olon tukahuttavan
raskaaksi! Raivoisasti päntättiin päähän läksyjä, takapajulla
oltiin ja eteenpäin piti päästä kaikin mokomin--! Paitsi rehtorin
aineessa, historiassa, jossa juuri oli päästy kirjan loppuun kesäkuun
ensimmäiseen päivään, joten lopputunnit saatiin käyttää levolliseen
kertaukseen ja jälkikatsaukseen — ilman varsinaisia läksyjä.
Pahin kaikista oli Svenningsen. Vihainen hän oli ollut viime aikoina
järjestään — sehän oli luonnollista, — ja nyt hän antoi kieliopista
ja lukukirjasta virstan pituisia läksyjä joka tunti. Saksan tunnilla
kävi aina rajuilma, Svenningsen jyrisi, "tutkinto" salamoi ilmassa,
ja pari — kolme alipenkeillä itki aina hereästi. Arvolauseita tuli
kuin rakeita, viitosia ja kuutosia, ja lopuksi saatiin sellainen läksy
toiseksi kertaa, ettei siitä tullut loppuakaan.
Otar Ingebrigtsen sai kestää äänetönnä ja sisuissaan, eräänä päivänä,
kovakouraisen tukkapöllön. Svenningsen päätti tunnin antamalla
seitsemän sivua kielioppia, joista oli viisi pitkää kappaletta
ulkoa luettava — ja Otar kauhistui niin, että hän, unohtaen kaikki
ympärillään, huusi ääneen istuessaan:
Hän on aivan hullu, hän!
Svenningsen syöksyi sanatonna hänen kimppuunsa. Ja niin rajattomasti
oli Otar Ingebrigtsen kauhistunut omia sanojaan, että hän unohti huutaa
— ainoa vastakeino Svenningin selkäsaunoille — vaikka hän jälkeenpäin
näytti aikamoista hiustukkoa, jonka hän oli kerännyt lattialta.
— Anna se Svenningille voitonmerkiksi! neuvoi Simo Selmer.
Surkein oli Miehentappajan kohtalo näinä päivinä. Vaikeata hänen aina
oli ollut pysyä muiden tasalla, mutta nyt nämä luonnottomat läksyt
päivän jokaiseen kuuteen tuntiin, tässä suunnattomassa pikamarssissa
tiedon kirjavan moninaisuuden kautta, saattoivat hänet aivan
pyörälle, ja hän unohti senkin vähän, minkä tiesi, kun tutkintoa vaan
mainittiinkin. Eikä Svenningsen armahtanut. Söyrinki Miehentappaja
jollotti ja valitti, mutta Svenning tahtoi vaan ilmoittaa, ettei
tutkinto tullut suoritettua kyyneltulvalla; hän tahtoi neuvoa Söyrinkiä
menemään kaupungin vesimyllyn palvelukseen tänä suuren kuivuuden aikana
— ennen kuin hän uppoaisi tutkintoihin ja jäisi istumaan luokallensa
vielä koko vuodeksi!
Ja Miehentappaja taisteli, liina nenän edessä, itku kurkussa; oli
kerrassaan mahdotonta oppia "Angst, Axt, Bank, Braut..." puhumattakaan
taivutuksen säännöistä!
Koulun pihalla, välitunneilla, olivat pojat vallan hiljaisia. Mutta
eräänä päivänä Matti Johnsgaard selitti, ettei tämä nyt sentään — niin
vaikeaa kuin olikin — hengen asia ollut!
Ja Paavo Gundersen kertoi, ettei nyt ollut kysymyksessä keskikoulun
päästötutkinto, eikä ylioppilastutkintokaan, niin vähät siitä — kunhan
vaan läpäsee...!
Mutta tämä ei lohduttanut Söyrinkiä. Hän uhkasi juosta järveen, ja ehkä
olisi sen tehnytkin, ellei Antti Bech olisi rohkaissut häntä, luvaten
auttaa kuiskauksella suullisissa tutkinnoissa ja — jos sopisi —
lippusella kirjallisissa kokeissa.
Tämä oli Söyrinki Miehentappajan ainoa pelastuksen toivo.
Mikko Tiukkatuuli oli kaiken tämän ohessa hyvin ihmeissään, kun ei
tutkinto tuntunut häntä ollenkaan peloittavan.
Eikä hän uskaltanut myöntää itselleen, että hän oikeastaan iloitsi sen
tulosta!
Ei hän missään aineessa jäisi. Opettaja Lange oli niin hyvin ohjannut
häntä matematiikassa, että siitä hän kyllä selviäisi. Ja toiset aineet
piti hänen voida suorittaa jotakuinkin — reppuja ei hän ainakaan saisi!
Yhdessä aineessa hän tiesi olevansa niin varma, että siinä piti tulla
ykkönen. Rehtorilta historiassa. Ja rehtori Holstin ykkösellä uskoi
hän olevan voimaa pelastaa hänet, vaikka saisikin pelkkiä kolmosia ja
nelosia toisissa aineissa. Ja sitten, tutkintoon päättyisi lukuvuosi,
sitä seuraisi pitkän pitkä kesäloma ja sen jälkeen tulisi "uusi
lukuvuosi", uusi luokka ja uusi elämä kaikin puolin, sekä ulkonaisesti,
että sisällisesti! Tämän viimeisen vuoden synnit olivat jätettävät
ja pois pyyhittävät. Sen hän kyllä tiesi, ettei voinut välttää tuota
onnetonta arvosanaa ahkeruudessa ja tarkkuudessa, ja ehkä vielä
käytöksessäkin tänä vuonna — — lukukausitodistuksessa, mutta tutkinto
itsessään oli jännittävä, — ja sitä paitsi oli vaan yhtä ainetta
päivässä ja kesäloma pian odotettavissa.