olla noin varma asiasta; voisihan sattua, että Antti Bech anastaisi
Simolta tuon ensimmäisen sijan! Eikä Simon norjalaiset ainekirjoitukset
olleet likimainkaan niin mainiot kuin Antin! Hän, Mikko Tiukkatuuli,
oli kyllä lukenut molemmat.
— Onhan se suuri ilo, herra Selmer! sanoi ruununvouti.
— On, on! sanoi herra Selmer, kääntyen Mikko Tiukkatuulen puoleen;
pitihän hänenkin puolestaan sanoa jotakin — ruununvoudin pojalle —: Ja
nyt mahtaa loma-aika maistua, eikö niin, Mikko?
— Kyllä! vastasi Mikko Tiukkatuuli.
— Niin, kouluaika on ihana aika, sanoi herra Selmer, — ja varsinkin
nuo pitkät loma-ajat. Ja ne tulevat jokaisen osaksi, olkoon hänen
arvosanansa tutkinnoissa millaiset tahansa!
— Niin kyllä, hymyili ruununvouti, ne ovat kuin Jumalan antama sade; se
valun yhtä hyvin syyllisille kuin syyttömillekin!
Mikko Tiukkatuuli olisi suonut herra Selmerin ymmärtävän, että isä teki
pilkkaa hänestä ja — hänen kopeudestaan! Voi, kuinka hän toivoi Antti
Bechin pääsevän ensimmäiseksi!
Voimistelusali oli koristeltu vihreillä seppeleillä. Salin
päätyseinällä, rehtorin puhujalavan kohdalla, roikkui koulun lippu.
Kaikki tangot olivat siirretyt nurkkaan, jossa hevonen, pukki ja
tikapuutkin olivat; kaikkia lautaseiniä koristivat seppeleet ja
irtohirsi oli hinattu kattoon. Koulun penkit olivat järjestetyt
riveihin lattialle, keskellä leveä käytävä. Tilat alkoivat täyttyä.
Ensimmäisellä penkillä istui kamreeri Ingebrigtsen vaimonsa ja
kahdeksan lapsensa kanssa. Muut olivat kiltisti asettuneet viimeisille
tiloille.
Ruununvouti saattoi vaimonsa ja Mikko Tiukkatuulen keskimmäiselle
penkille. Itse hän meni ylös ihan nojatuoliin asti, lähelle
puhujalavaa, jossa opettajilla ja kaupungin luottamusmiehillä oli
paikkansa. Kaupunginvouti Bech istui siellä myöskin Svenningsenin,
Buggen ja Langen kanssa.
Mutta kauppias Selmer asettui mahtavasti kolmen vesansa kanssa
ensimmäiseen riviin kamreeri Ingebrigtsenin kohdalle, mutta käytävän
toiselle puolelle.
Mentiin ja tultiin, haettiin paikkoja, tervehdittiin, päätä nyökättiin
toisilleen, mutta kaikki kävi meluttomasti ja juhlallisesti kuin
kirkossa!
Pojatkin istuivat äänettöminä ja hiljaisina. Heistä tuntui
voimistelusali äkkiä muuttuneen jonkinlaiseksi temppeliksi — tämä
oli jotakin toista kuin tuo tavallinen elämöiminen ja kujeileminen
voimistelussa opettaja Olsenin kanssa. Ja kaikki vanhempien
keskinäiset, ahkerat kuiskaukset ja ystävälliset puheet kesäluvasta
ja m.s. meni sivu korvien. Vapaudentunteen sulkuna oli vielä odotettu
todistus. Vielä piteli koulu heitä lujilla kourillaan pelonsekaisessa
odotuksessa!
Nyt tulivat ylioppilaskokelaat yhdessä joukossa niinkuin määrä oli,
tupsulakit kainaloissa — aivan nojatuolien luo, jossa heitä onniteltiin
koko yleisön nähden. Vanhemmat — eritahoilta kukin paikaltaan —
nousivat puoleksi seisaalleen loistavin katsein nyökäten ja hymyillen,
samoin kuin siellä edessäkin nyökättiin ja hymyiltiin...
Paksu Wiers saapui hengästyneenä. Hän rikkoi juhlallisuuden puhumalla
ääneen nahkuri Svendsen'ille, joka seurasi häntä ylöspäin kauheasti
hämillään. Muutoinkin juhlallisuus tuli häirittyä tuon tuostakin: niin
esim. rouva Beer'in tullessa liinatukkaisten kaksoistensa kera, jotka
olivat ensimmäisellä valmistavalla luokalla, huusi toinen ääneen ja
selvästi, että "tuon laatikon päälle minä tahtoisin mennä istumaan", —
osoittaen puhujalavaa.
Sisään tulivat kaikki, suuret ja pienet, sali täyttyi, siinäkös
kuiskailtiin ja sohistiin...
Nyt rehtori Holst nousi puhujalavalle. Kello oli täsmälleen
puoliyksitoista, niinkuin kutsuntakorteissa oli sanottu.
Salissa vallitsi kuolon hiljaisuus. Vahtimestari Ibenfeldt puuhaili,
käyden varpaillaan ja puhuen kuiskaamalla, hakien paikkaa muutamille
myöhästyneille.
Rehtori seisoi vaiti hetken aikaa, tapansa mukaan hiukan heiluen
ja suurilla silmillään tarkastaen yleisöä. Kun myöhästelijät ja
vahtimestari Ibenfeldt olivat rauhoittuneet ja täydellinen hiljaisuus
vallitsi, yskäsi hän ja alkoi.
Rehtori Holst ei pitänyt koskaan pitkiä puheita. Lyhyesti, levollisesti
ja järkähtämättömällä totisuudella hän puhui koululle tavallisuuden
mukaan ja siirtyi sitten ylioppilaskokelaisiin, joille hän puhui
"elämään astumisesta" ja antoi varoituksia. Ja asianomaiset seisoivat
päät kumarassa nyppien silkkitupsujaan.
Sitten siirryttiin Luokka luokalta alaspäin.
Rehtori mainitsi aina parilla sanalla luokan edistyksestä ja
ahkeruudesta yleensä, ja sitten luettiin todistukset; yksitellen
tulivat pojat numerojärjestyksen mukaan puhujalavan eteen ja seisoivat
siinä, kunnes arvosana edistyksessä, ahkeruudessa ja käytöksessä oli
luettu; näin julistettiin tuomio enemmän tai vähemmän syntiselle.
Kuudes keskiluokka, joka oli suorittanut keskikoulun kurssin sai
osakseen erityisen, tavanmukaisen huomautuksen.
Mikko Tiukkatuulen vatsaa kouristi.
— Viides keskiluokka! luki rehtori.
Hetken hiljaisuus. Mikko Tiukkatuuli painui koukkuun, vatsaa niin
kivisti, — vielä oli hetki hengityksen aikaa, ensin yleinen lausunto,
sitten Simo ja Antti ja...
Hän putkahti: Rehtori mainitsi hänen nimensä, lausumatta sanaakaan
luokasta yleensä...
Hän ei heti voinut tointua. Mieleen välähti: ehkä rehtori aikoo — koko
kansan läsnä ollessa — pitää hänelle rangaistuspuheen kaikesta tämän
vuoden huonoudesta...
— No, Mikko! huusi rehtori Holst uudestaan katsellen alas penkkeihin.
Ruununvouti nousi ylös nojatuolistaan ja tuijotti ankarana Mikko
Tiukkatuulen paikkaa kohti.
Notkuvin polvin, pelosta kalpeana Mikko Tiukkatuuli melkein horjuen
astui keskikäytävää pitkin. Rehtori odotti, todistus kädessä. Hän
katsahti Mikko Tiukkatuuleen, joka oli pysähtynyt hänen eteensä, Sitten
rehtori luki:
— Edistys hyvin kiitettävä 1,45. Muutetaan 6:een keskiluokkaan
ensimmäisenä oppilaana.
Rehtori kurkotti todistusta alaspäin. Mikko Tiukkatuuli ei ottanut sitä.
— No, so! sanoi rehtori, — saat ottaa todistuksesi! Paperi rasahti
Mikko Tiukkatuulen kourassa. Hän unohti kumartaa muiden tapaan, seisoi
vaan ja tuijotti rehtoriin.
Mutta rehtori jatkoi levollisesti:
— — Simo Selmer!
Pois kääntyessään kohtasi hän Simo Selmerin happaman naaman, — ja
samassa hän vilaukselta näki herra Selmerin ensimmäisellä penkillä.
Silloin vasta Mikko Tiukkatuuli tajusi, että hänestä oli tullut numero
yksi —!
Koko poikaa loisti riemusta saapuessaan äidin luo, jolla oli
ilokyyneleet silmissä.