XI.

Jälleennäkeminen.

Oli tammikuun ilta, sellainen, jonka vain erämaa ja metsä voivat

synnyttää. Myrsky soitteli hongissa jättiläisurkujaan ja puitten rungot

huojuivat ja ryskyivät puhurin syöksyessä yksinäisen tuvan ohi viskoen

rapisevia, jäisiä lumikuuroja sen ikkunaan, joka sisältä katsoen näytti

pieneltä, mustalta pilkulta. Mutta myrskynkin pauhinan voitti sutten

ulvonta, joka nousten ja laskien vihlovana kuului milloin kauvempaa,

milloin aivan oven ulkopuolelta. Ne olivat ihmeelliset, juhlalliset

soittajaiset, joita nuori nainen kuunteli istuessaan avonaisen takan

ääressä kädet helmaan vaipuneina ja tuijottaessaan tuleen. Ne saivat

hänen omankin laulunsa soimaan melkein samassa kurjassa, synkässä

sävellajissa kuin erämaan ja metsän; sitä laulua ei hän vielä vuosi

sitten olisi tajunnutkaan, mutta nyt pulppusi se kuin itsestään

huulilleen.

Kun laulu vaikeni tuvassa pitkittivät erämaan lapset ulkona

valituksiaan. Hetki sitten olivat he etääntyneet tuvasta niin että

heidän ulvontansa oli hukkunut lumimyrskyyn, mutta ääni läheni taas

nopeasti. Se kävi yhä hurjemmaksi ja pelottavammaksi niinkuin kaikki

kadotetut henget olisivat kiitäneet tuvan ohi valittaen, vaikertaen ja

huutaen kostoa sille maailmanjärjestykselle, joka oli syössyt heidät

valosta ja rauhasta.

Ne aivankuin tahtoivat hyökätä tuvan ohuitten seinien läpi, ja

vaistomaisesti heitti nuori nainen uuden sylyksen puita takkaan. Nyt

oli hurja lauma aivan tuvan vieressä, ja äkkiä tempaistiin ovi auki ja

kylmä virtasi huoneeseen. Ovi jysähti jälleen kiinni, ja ulkopuolelta

kuului pettynyttä raaputusta ja ulvontaa. Sakari seisoi huoneessa

leimahtelevan tulen valossa. Hänen kasvonsa olivat hurjan ja kauhean

näköiset lumisen lakin alla.

Tyttö nousi hitaasti ja kuolonkalpeana ojentaen hänelle kätensä,

mutta mies ei sitä nähnyt, sillä takkavalkea tuntui huikaisevan hänen

silmiään. Lumi alkoi sulaa hänen turkistaan kunnes hän riuhtasi sen

päältään ja heitti nurkkaan. Sitten laahusti hän tulen ääreen ja

istahti raskaasti tytön äsken jättämälle paikalle. Tuvassa oli niin

hiljaista, että hornan äänet ulkona tuntuivat taas yltyvän.

— Missä ovat Usko ja Polle? — kysyi hän vihdoin etsiessään syötävää

miehelle.

— Etkö sinä kuule — vastasi mies kolkosti, — mutta hän ei kuullut muuta

kuin sutten ulvontaa.

— Ja missä on hän, jonka piti tuoda rauha ja valo majaasi? — kysyi

tyttö väristen kauhusta.

Mies ei vastannut ja tyttö näki hänen kalpenevan ja vapisevan.

— Herra Jumala, oletko sinä heittänyt hänetkin susille? — kysyi Ella

silmät selällään kauhusta.

Mieheltä pääsi mielipuolinen, vihlova nauru, joka päättyi nyyhkytykseen.

− En, en, — sanoi hän vihdoin ponnistaen voimiaan, — hänet surmasin

minä itse — jos se olikaan hän. Herra Jumala, ehkä ei se ollutkaan

hän, se oli mahdotonta. Hän, jonka löysin, oli vanha eukko, jolla oli

kylmät jääsilmät ja joka ymmärsi tuskin kieltäni, kohdellen minua kuin

vierasta. Ei hän ollut Liisa, minun metsänneitoni, jolla oli lumoavat

siniset silmät. Hän oli ruotsalainen talonpoikaisvaimo, joka ajoi minut

pois ja pakeni toisen miehen turviin, pitkäpartaisen talonpojan, joka

nauroi minulle pilkallisesti, kun en ymmärtänyt hänen kieltään. Nainen

pyysi murteellisella kielellään minua jättämään heidät rauhaan, ja minä

olin jo lähtemäisilläni, sillä tuskin saatoin tuntea häntä. Mutta kun

hän pakeni tuon vieraan miehen luo, joka tahtoi ajaa minut ovesta kuin

syyhelmäisen koiran, kuohahti vereni. Olinhan eläissäni nähnyt niin

paljon verta, ettei pieni lisä merkinnyt minulle sen enempää. Minä

tähtäsin mieheen veitseniskun, mutta vaimo juoksi väliin ja veitsi

sattui suoraan hänen sydämeensä. Minkä vuoksi olisin sen jälkeen

säästänyt miestäkään? Hän oli vienyt minulta vaimoni. Hän oli monta

vertaa enemmän viholliseni kuin moni moskovalainen ja sentähden sai hän

kuolla.

Ei, ei, hän ei voinut olla Liisa. Hänellähän oli suuri, karkea ruumis

ja jääsilmät. Hänen sileäksi vedetyt hiuksensa olivat harmaat, ja

kun hän kohotti kättään minua vastaan, oli se suuri ja punainen kuin

torpparin eukon. Tuvassa ei ollut ketään muuta kuin he, eikä kukaan

nähnyt, mitä tapahtui, ja minä ajoin nopeasti pois, mutta kuollut

nainen, jota en tuntenut, on koko matkan ajanut minua takaa huutaen

kuin veistä paljastaessani.

— Ja sinä — sinä tapoit heidät, — huusi Ella hurjalla kauhulla, —

miehen hiljaa vaikeroidessa. — Sinä uskalsit tuomita heitä sentähden,

että hän oli unohtanut sinut... Sinä... Oi, Jumalani, etkö sinä

ymmärrä, että sinä samalla langetit omasi ja minun tuomioni. Se oli

sittenkin kuolemansynti, vaikka en sitä siksi luullut enkä minä

senvuoksi ole saanut rauhaa. — Kuinka sinä uskalsit?

− Niin olisi jokainen mies tehnyt minun asemassani, — mutisi hän. He

olivat ansainneet kuolemansa.

− Jeesus, huudahti hän vihlovalla äänellä, − kuinka et sinä sitä

ymmärtänyt... Nyt täytyy minunkin kuolla. Nyt saavuttaa minut tuo

musta, joka koko talven on vaaninut minua... Sinun piti tuoda mukanasi

rauhan enkeli ja sinä toitkin kuoleman.

Hän painoi käsillään ohimoitaan niinkuin olisivat ne tahtoneet haljeta,

miehen istuessa hiljaisena ja kokoonlyyhistyneenä paikallaan.

— Hyvästi, Sakari, minä tiedän rakastaneeni sinua ja tiedän myös, että

minun täytyy kuolla sentähden, — sanoi hän rauhallisempana silmäten

akkunaan, joka katseli häntä kuin pimeyden musta, tuijottava silmä. —

Etkö kuule, kuinka minua kutsutaan ulkona... tuomio on langetettu...

Hän syöksyi ovesta ulos pimeään, joka sulki hänet syliinsä. Hän

kuuli miehen huutavan jotakin, jota hän ei jaksanut ymmärtää, ja ovi

sulkeutui jysähtäen hänen jälkeensä. Hän vaipui polviaan myöten lumeen,

mutta ei tuntenutkaan niitä jääneulasia, joita myrsky viskoi hänen

kasvoihinsa. Hänen kalpeat huulensa kutsuivat vain hiljaa kuolemaa,

kuolemaa...

Mutta kuolema ei kuullut häntä. Kuolema, joka niin usein sivuuttaa sen

paikan, missä sitä eniten kaivataan, jätti hänet yksin pakottavine

ohimoineen ja epäselvine ajatuksineen. Susien ulvonta loittoni —

erämaan lapset eivät koskeneet häneen. Hänen jalkansa liikkuivat

tahdottomasti eteenpäin kalpeansinertävää rataa pitkin, jonka vanha

maantie muodosti. Hän kulki aivankuin pakeneva nopeasti eteenpäin —

kenties hän pelkäsi elämän uudelleen kutsuvan.

Mutta vihdoin näytti kuolema kuulleen hänen rukouksensa. Susien ulvonta

lähestyi kuorossa. Erämaan nälkäiset lapset, jotka eivät kenties

viikkokauteen olleet verta nähneet, olivat vihdoinkin löytäneet varman,

avuttoman saaliin.

— Verta, verta, — vaikeroitiin ja huudettiin mustassa metsässä

pakenevan nuoren naisen ympärillä, mutta hän juoksi juoksemistaan

painaen kädellään sydäntään.

Nälkäisiä silmiä kiilui hänen ympärillään — tuossa oli silmäpari,

tuossa toinen — tuossa kaksikymmentä — ne vilkkuivat yhä ahtaammassa

piirissä hänen ympärillään, ja kuolema seisoi voitonvarmana ja

juhlallisena hänen vieressään. Kaikki muu oli katkennut — kuolema yksin

ei häntä pettänyt.

Mutta minkätähden pedot empivät? Senkö vuoksi, että hän juoksi? Hän

pysähtyi odottamaan hyökkäystä, mutta sensijaan sammuivat kiiluvat

valot toinen toisensa jälkeen. Honkien välistä näkyi punertava hohde

ja hän kuuli ihmisäänten sorinaa. Valo läheni ja hän näki mies- ja

naisjoukon vaeltavan puitten lomitse soihdut käsissään iloisesti

nauraen ja puhellen. Heitä seurasi pitkä jono kahden hevosen vetämiä,

suuria rekiä. Niitä oli kuusi raskasta kuormaa. Ja näitten jälkeen

hiihti vielä suuri joukko iloisia poikia ja tyttöjä, mutta kuormissa

istui vanhuksia nukkuvia lapsia sylissään, ja he nyökyttelivät päätään

ja hymyilivät niinkuin olisivat olleet vanhoja tuttuja metsän ja

lumimyrskyn kanssa ja kohdanneet ne pitkän, pitkän eronajan jälkeen.

Joukkoa johti vanha hopeapartainen, vuosien koukistama ukko, raskaasti

nojautuen sauvaansa.

Valon langetessa nuoren naisen kasvoille, joka yksinäisenä seisoi

lumikinoksessa, pysähtyi ukko ja näytti hetkisen miettivän, kuuluiko

hän hänen opastettaviinsa, ja koko meluava joukko seisahtui ja ilonpito

vaikeni tuokiossa.

— Mitä sinä täältä erämaasta niin yksinäsi etsit, tyttö? — kysyi vanhus

vakavasti.

— Kuolemaa, — vastasi hän tuskin kuuluvasti.

— Ja minkätähden? — kysyi hän heittäen häneen tutkivan katseen

harmaitten, tuuheitten kulmakarvojensa alta.

— Olen tuomittu, — vastasi hän väsyneesti, ja päätäni pakottaa.

Vanhuksen terävä katse tuntui tunkevan hänen lävitseen muuttuen pian

valoisaksi ja lämpimäksi. Hän ei ollut syyttä vanhentunut valtakunnan

voitokkaina aikoina.

— Mutta onko sinulla oikeutta tuomita toinenkin kuolemaan? — kysyi hän

lempeämmällä äänellä.

— Tyttö katsoi häneen ihmeissään, mutta vanhus jatkoi:

— Tahdotko surmata lapsen, jota kannat sydämesi alla ja jonka äidiksi

pian tulet?

Ensin ei hän näyttänyt vähääkään käsittävän vanhuksen sanoja, mutta

vähitellen levisi hänen kasvoilleen miettivä ilme ja hän seisoi vaieten

kauvan aikaan. Äsken iloisesti meluava joukko tuntui henkeään pidättäen

odottavan hänen vastaustaan.

Vihdoin nosti hän päätään ja hänen silmänsä sädehtivät.

— Lapseni, — sanoi hän uneksien. — Puhutko sinä totta, vanha mies?

— Niin — sinun lapsesi, — kertasi vanhus lempeästi — ja naisten

silmissä kimalteli kyyneleitä, — se lapsi, josta sinä kasvatat hyvän

ihmisen ja jonka sinä opetat rakastamaan rauhaa, työtä ja meidän

Herraamme. Jos elämä — niinkuin näyttää — on ollut sinulle kova, voit

sinä tasottaa lapsesi tien; jos sinä olet jotakin oppinut, voit jättää

sen perinnöksi lapsellesi ja jos olet hairahtanut, voi lapsesi sen

välttää; näin olet ostanut toisen vapaaksi kärsimyksilläsi. Usko sinä

vanhaa miestä, joka on elänyt kolmen Kaarle-kuninkaan aikana ja nähnyt

sellaisia vaiheita, joittenka läpi hän ei uskonut kansan pääsevän. Ja

nyt minä kuitenkin saan julistaa rauhan sanomaa erämaassa.

— Mutta sittenhän en minä enää ole yksin, — sanoi nuori nainen

iloisesti ja ihmeissään; — niin — niin, — jatkoi hän väräjävin äänin

— rauha on parasta ja kauneinta, minkä voin lapselleni opettaa. Rauha

kaikkien luotujen kesken. Rauha maassa.

Vanhus otti hartaana lakin päästään ja viritti väräjävällä äänellään

jouluvirren, johon kaikki yhtyivät ystävällisten käsien hoitaessa

nuorta naista ja johtaessa hänet rekeen. Säveleet soivat juhlallisina

myrskyisessä metsässä, ja sutten ulvonta kuului enää vain kaukaiselta,

heikolta voihkinalta.