X.

Talvi.

Seuraavana aamuna löi hän tyttöä syyttäen häntä ankarin, vihamielisin

sanoin, mutta ei valitusääntäkään noussut tämän huulille. Hän seisoi

vain kalpeana ja väristen ja aivankuin tiedottomana. Eikä kyyneltäkään

näkynyt hänen silmissään, kun hän syyskuun auringon kelmeässä valossa

seisoi rapulla katsellen miehen varustautuvan matkalle ja valjastavan

hevosta. Koira istui alakuloisen näköisenä hänen vieressään katsellen

ihmeissään vuoroin kumpaistakin ihmislasta. Se ei voinut käsittää

isäntänsä menettelyä. Välistä nuoleskeli se tytön kättä ja hiipi sitten

häntäänsä heiluttaen isäntänsä luo saadakseen aikaan sovintoa, mutta

tällä kertaa sai se siltä taholta osakseen potkuja ja kärsimättömiä

sanoja, jotka ajoivat sen rappujen alle piiloon.

Kaste kimalteli vielä ruohikossa uutisasukkaan lähtiessä matkalleen

ilman ainoatakaan jäähyväissanaa. Usko juoksi ulvoen rattaitten

jälessä, mutta saatuaan hyvästi tähdätyn ruoskaniskun, pakeni se

takaisin Ellan turviin.

Vasta rattaitten auttamattomasti kadottua metsään, heittäytyi tyttö

maahan, vaikeroiden ja valittaen niinkuin olisi hänen sydämensä ollut

pakahtumaisillaan. Hänestä tuntui, että hänen täytyi kuolla eikä häntä

varten ollut mitään pelastusta olemassa. Tämä kaikki valtasi hänet

sellaisella voimalla kuin unessa, jolloin tunteet ovat voimakkaammat

kuin todellisuudessa. Kaikki oli murskaantunut ja hän oli mielestään

hautaantunut sirpaleitten alle, eikä muuta ollut jälellä kuin pitkä

toivoton kuolinkamppailu. Nyt ei hänen enää tarvinnut pidättää

valitushuutojaan, kun hän oli poissa.

— Jumalani, Jumalani, miksi ei hän antanut minun lähteä takaisin

metsään, minne minä tahdoin ja minne olisin soveltunut, — vaikeroi hän

ääneensä. Siellä olisin löytänyt rauhan, mutta nyt en sitä koskaan,

koskaan enää saavuta. Sydämeni on kuollut ja myrkytetty ja minä olen

niin väsynyt. Enkä voi muuta kuin jäädä tänne kuten siipeen ammuttu

lintu pesäänsä.

Silloin kosketti joku häntä hiljaa ja hänen katsahtaessaan ylös, seisoi

mies hänen vieressään kostein silmin.

— Älä itke, pienokaiseni, — sanoi hän ja ääni oli lempeä ja melkein

yhtä tyyni kuin entisinä hyvinä päivinä, — sinä et tehnyt syntiä. Minun

olisi pitänyt ymmärtää paremmin ja minä olen syypää; syypää on myöskin

voimakas luonto-äiti, joka täyttää tarkoituksensa huolimatta meidän

ihmislasten päätöksistä. Älä itke, tyttö, kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Mutta kuinka voi hän muuta kuin itkeä? Hänen kyyneleensä vuotivat

kuitenkin rauhallisemmin ja hiljaisemmin miehen jälleen hiipiessä pois

muistamatta tällä kertaa karkottaa koiraa, joka surkeasti vinkuen

juoksi hänen jälessään. Ei enää tuntunut niin pimeältä kuin äsken,

vaan tuntui siltä kuin yksinäinen, kalpea tähti olisi syttynyt syysyön

repaleisten pilvien lomaan. Se ennusti talven kylmää, valkeata rauhaa

nukkuvine kinoksineen, jotka hohtavat tähtien valossa, ja kenties,

kenties tulevia keväitä, jolloin pienen, kalpean tähden asemasta suuri

lämmin aurinko säteilee.

Mutta nyt sammui ja jäähtyi aurinko päivä päivältä. Hän eli kuin

loppumattomassa yössä, jonka vähäksi ajaksi keskeytti lyhyt, kalpea,

valoisampi hetki; silloin täytyi hänen nousta vuoteeltaan ja toimitella

vastenmielisiä askareita. Ja koko yö oli täynnä selittämättömien

arvoitusten ratkomista ja toivotonta kaipausta. Suurena onnettomuuden

iltana oli moni asia hänelle selvennyt, mutta paljon oli jäänyt

hämäräksikin.

Päivät vierivät hitaasti ja raskaasti. Lehdet kellastuivat hänen

istuttamissaan puissa, ja vinkuvat syysmyrskyt irrottivat ne oksista.

Laululinnut olivat paenneet, mutta koivunlatvat olivat vielä täynnä

mustia, upeita teeriä ja tiaiset piipittivät kuusen oksilla. Jänikset

hiipivät valkeina ja arkoina lehdettömässä pensastossa, mihin nyt oli

vaikea kätkeytyä väijyviä vihollisia pakoon. Tyynen, kirkkaan yön

jälkeen vetäytyi järvi sinertävään jäähän, ja vihdoin eräänä aamuna oli

kaikki valkeata ja kylmää kuin hänen sydämensä.

Hän oli omituisessa mielentilassa käydessään ensimäistä kertaa

valkoisella, narisevalla lumella. Se ikäänkuin pakotti tytön katsomaan

elämää tiukasti silmiin sellaisena kuin se oli, nähdäkseen, mitä sillä

vielä oli hänelle varattuna. Hän näki ikuisesti vihertävien kuusien

nousevan kinoksista ja odottavan uutta kevättä voidakseen jälleen elää

raikasta elämäänsä ja hänen täytyi koettaa tutkia, oliko häntäkin

varten vielä keväitä. — Mitä nyt tapahtui? Mitä hän tunsi? Mitä hän

odotti? Mikä se oli, joka painoi hänet maahan? Katumusko, ikäväkö, tai

kenties pelko? — Kuinka hän olisi voinut katua sitä, jota ei voinut

välttää, kuinka ikävöidä sitä, jota hänen täytyi pelätä — ja toisaalta

eihän hän voinut pelätä sitä, mitä kuitenkin eniten koko maailmassa

kaipasi ja ikävöi. — Sen ainoan hän tiesi, että kaikki nyt oli autiota

ja kylmää ja että hänen täytyi odottaa siksi kunnes Sakari palaisi,

sillä muuta neuvoa ei hänellä ollut. Ja ehkä se juuri oli hänen

keväänsä.

Ja lumi putoili raskaana ja pehmeänä ja kuusten oksat painuivat yhä

alemmaksi. Hän ei enää niin paljon itkenyt, hän oli vain väsynyt eikä

kuitenkaan voinut nukkua ja hetket kulkivat hitaasti laahustaen,

kun hänellä ei ollut minkäänlaista työtä eikä mitään, mikä olisi

kiinnittänyt hänen mieltään. Oli liian helppoa hankkia ruokaa

itselleen, ja hän tarvitsi niin vähän.

Hänen ainoa työnsä oli laskea päiviä. Hänen mielestään oli se jollakin

tavalla hänen velvollisuutensa, voidakseen olla valmis Sakaria

vastaanottamaan. Oikeastaan oli se turhaa, koska ei hän missään

tapauksessa voinut tietää, milloin tämä palaisi, mutta tytön mielestä

lyhensi se hänen odotustaan. Hänellä oli tuvan nurkassa pitkä koivuinen

sauva, johon hän veti naarmun joka päivä ja sunnuntain kohdalle ristin.

Eräänä päivänä laski hän joulun olevan ovella, ja omituinen tunnelma

valtasi hänet. Niinkauvas kuin hän muisti, oli joulu ollut vuoden

ihmeellisin aika. Miinan ryppyisillä kasvoilla oli silloin levännyt

rauhan hohde ja Tildakin oli ollut tavallista leppeämpi ja hiljaisempi.

Jouluksi olivat he säästäneet parhaimmat palat ja kauneimmat sadut

ja kertomukset. Ja talviyön pimeydessä oli kotiliesi tuntunut

valoisammalta ja lämpimämmältä kuin koskaan ennen, ja metsässä

vallitsi rauha eläinten keskuudessa ja hyvät henget ylistivät Jumalaa

korkeudessa pahojen paetessa vuorten syvimpiin piilopaikkoihin.

Kaikki nämä muistot tulvahtivat hänen mieleensä hänen istuessaan lieden

ääressä sauva kädessä ja laskiessaan riimuja. Muistot toivat mukanaan

harvinaisen ihmisseuran kaipuun. Hän ei mielestään voinut elää, jos

hän ei pyhä-iltana saanut istua tulen ääressä toisten ihmisten kanssa

— eikä hän tuntenut muita ihmisiä kuin nuo neljä naista, jotka hän oli

jättänyt kaukaiseen erämaan taloon. Pienikin katkeruuden jälki heitä

kohtaan oli vähitellen hävinnyt ja ajatellessaan heitä jouluvalkean

ääressä, olivat he hänen mielestään ainoat, joihin hän voi luottaa.

Yksin Aapollekin alkoi hän vähitellen antaa anteeksi. Eivätkä toiset

olisi voineetkaan häntä silloin auttaa; he olivat vain neuvoneet häntä

alistumaan oloihin, joita ei voinut välttää. Kenties elämä olikin

käsitettävä heidän kannaltaan ja kenties olivat he onnellisimpia kuin

hän.

Joulun rauhallinen mieliala sai hänessä yhä enemmän valtaa ja haihdutti

hänen sielustaan vanhan kodin viimeiset synkät muistot. Vähitellen

ja hitaasti alkoi hänessä kypsyä päätös lähteä sinne joulu-illaksi,

jolloin ei kukaan voisi tehdä hänelle pahaa, jolloin yksin Aaponkin

täytyisi jättää hänet rauhaan.

Niitten tarvekalujen joukossa, joita uutisasukas oli talven varaksi

valmistanut, oli myöskin suksipari. Vuoden pisimmän yön aamu oli vielä

pimeä hänen asetellessaan niitä jalkoihinsa ja kiitäessään eteenpäin

kuutamon valaisemaa lumikenttää kalpenevat tähdet oppainaan. Ilma oli

kylmä, mutta vireä kulku sai hänen verensä liikkeeseen ja piti häntä

lämpimänä. Lumi oli raskasta ja irtonaista, mutta vanhalla maantiellä,

jonka hän ennestään tunsi, luisti suksi verrattain helposti. Aurinko

nousi kelmeänä ja viluisena jaksamatta kohoutua edes puitten latvojen

yläpuolelle, mutta sai kuitenkin kuusien jääneulaset kimaltelemaan

eriväristen jalokivien tavoin.

Hänen keuhkonsa laajenivat ja hän tunsi itsensä reippaammaksi kuin

moniin aikoihin.

Vähitellen alkoivat paikat olla hänelle tuttuja hänen kiireiseltä

pakomatkaltaan, hän laskea sujautti suksillaan rinnettä, jonka

alla pieni puro virtasi ja vihdoin alkoi järvikin näkyä vasemmalta

laaja jääpinta heikosti punertaen kelmeässä auringonlaskussa. Nyt

ei hänellä enää ollut pitkää matkaa jälellä. Hän saattoi jo nähdä

niemen kätkettyine aarteineen ja tummine honkapäähineineen, ja tuossa

kiemurteli lahti valkean nauhan kaltaisena häipyen pimenevään iltaan.

Oli jo niin pimeä, ettei saunan katto voinut näkyä tänne asti, mutta

hän tiesi kyllä, millä kohdalla se oli.

Ja muistot tulvehtivat hänen sieluunsa keväisten purojen lailla.

Nyt tunsi hän jokaisen puun, jokaisen kiven, joka kohotti lumesta

ystävällisiä, rosoisia kasvojaan. Kaikki toivottivat hänet

tervetulleeksi ja muistuttivat hänelle jotakin heidän yhdessä

kokemaansa hauskaa seikkailua. Yksinpä närhikin, joka istui suuressa,

kaksihaaraisessa koivussa ja rääkyi hänelle, tuntui vanhalta

lapsuudentutulta ja hän muisti, kuinka hän pienenä tyttönä oli

koettanut ampua tuota ruma-äänistä, kaunista lintua. Tuossa oli metsä,

jonne hän oli virittänyt pyydyksiään. Ja hänen mielestään tuntui

vähintäin kaksikymmentä vuotta kuluneen siitä onnettomasta aamusta,

jolloin hän koki niitä, ja jolloin hänen maailmansa myllertyi ylös

alaisin.

Ilta oli jo kokonaan pimennyt ja tähdet kimaltelivat sinisessä

korkeudessa hänen päänsä päällä. Ne olivat joulun tähtiä, joista Miina

niin usein oli puhunut ja jotka julistivat rauhaa kaikille.

Hän hiihti nyt hitaasti ja verkkaan itsekään tietämättä tahtoiko

hän viivyttää saapumistaan taloon, vaiko hetkisen rauhassa levätä

rakkaitten muistojensa parissa. Jo kumotti saunan matala katto

lehdettömäin puitten takaa. Tultuaan lähemmäksi, näki hän tähtivalossa,

että tuttuun kuvaan oli tullut jotakin vierasta. Hän pysähtyi katsellen

ympärilleen. Vanhalta kivijalalta, jonka hän niin hyvin muisti kohosi

kerros kerrokselta välikattoon asti rakennuksen kehä — ainakin kaksi

kertaa niin suuri kuin Sakarin talo. Nyt vasta huomasi hän myöskin

tuoreen reenjäljen vievän saunan ohi toiselle uudelle rakennukselle,

josta nähtävästi aijottiin tallia ja navettaa. Lumella oli uusia

lastuja, joita aivan äskettäin oli hakattu, mutta kaikki oli hiljaista.

Koko paikan yllä lepäsi jotakin vierasta, joka teki hänet levottomaksi,

mutta vanha sauna oli kuitenkin kaltaisensa. Hän hiipi ovelle, empi

vielä hetkisen, mutta avasi sen sitten hiljaa.

Oliko hän sittenkin joutunut eksyksiin, vai oliko tämä hänen entinen

kotinsa? Suuri takka oli ennallaan ja nokinen lavo työntihe seinästä,

mutta kaikki muu tuntui muuttuneen. Pitkä, karkeatekoinen pöytä täytti

suurimman osan huonetta ja pöydän ympärillä penkeillä istui useita

henkilöitä, joista hän tunsi ainoastaan kolme. Pöydän päässä rehenteli

Aappo leveänä ja itsetyytyväisenä. Hän oli muuten näköisensä paitsi

että hänen kasvonsa olivat käyneet entistäänkin pöhöttyneemmiksi ja

punaisemmiksi ja että hänellä nyt oli hienonpuoleinen sarkapuku yllään.

Ulla istui hänen vieressään. Hän oli kalpea, kasvot olivat laihtuneet

ja hän näytti niin väsyneeltä, että sydäntä vihloi häntä katsellessa.

Nuoruuden kukkeus oli kokonaan hävinnyt hänen kasvoiltaan ja

vartalostaan ja sijaan oli tullut jonkinlainen määräävä arvokkaisuus,

joka teki lohduttoman ja kiusaavan vaikutuksen. Pöydän alapäässä istui

Tilda yhtä harmaana ja kulmikkaana kuin ennenkin, mutta missään ei hän

nähnyt Maijaa eikä Miinaa, joita hän kuitenkin eniten oli ikävöinyt.

Heidän sijassaan istui pöydän ääressä unisen näköinen, karkeatekoinen

mieshenkilö ja tyttö, jonka silmät vilkkuivat mustien kulmien alla ja

jolla oli suuret, punaiset kädet.

Ellan astuessa sisään, kääntyivät kaikki ovea kohti ja takkavalkean

hohteen langetessa hänen kasvoilleen, tunsivat Aappo ja molemmat

lapsuudenystävät hänet heti.

Tilda juoksi häntä vastaan kiihkeällä, kulmikkaalla tavallaan ja sulki

hänet syliinsä, ja Ulla ojensi hänelle kätensä pakotetun ystävällisesti.

— — Tuhat tulimmaista, — huudahti Aappo räyhäävällä, ystävällisen

leikkisällä äänellä, — siinähän se tyttöveitikka on, joka juoksi

tiehensä kesällä! Mistä hitosta sinä tulet, tyttö? Sinähän olet

sennäköinen kuin olisit myynyt voin ja menettänyt rahat.

— Minä tulin vain hieman tervehtimään joulu-iltana, — vastasi Ella

vältellen. — Missä ovat Miina ja Maija? Minä niin kernaasti tahtoisin

tavata heitäkin. —

Ulla näytti käyvän hämilleen, mutta Aapon irvistys oli yhtä lystikäs

kuin äskenkin.

— Mitä me enää olisimme eukolla tehneet, kun sota oli loppunut ja

työnteko alkoi. Eihän hän kuulunutkaan taloon — oli vain tullut muitten

pakolaisten mukana. Minä lähetin hänet kirkonkylään. Jos hän ei voi

pitää huolta itsestään, turvautukoon köyhäinhoitoon. Ja Maija, senkin

huitukka, juoksi tiehensä samalla tavalla kuin sinäkin. Kuka niitä

sellaisia tyttöletukoita kaitsee. Heillä on oma päänsä. Mutta käy nyt

pöydän luo; ehkä olet jo saanut kylliksesi juosta ja jäät nyt tänne

luokseni palvelustytöksi. Sinun ei tarvitse nähdä puutetta Aappo

Harjelinin luona. Mutta mitäpä me nyt joulu-iltana pestistä puhuisimme.

Kas niin, istu nyt! —

Miehen käytöksessä ja Ullan vastahakoisessa vieraanvaraisuudessa oli

jotakin, joka herätti henkiin entisen vastustushalun Ellassa. Hän

näki nyt kaikki toisin silmin kuin silloin, jolloin hän oli vain

vaistomaisesti ymmärtänyt vihata ja välttää tuota miestä. Nyt selvisi

hänelle kaikki kauhistuttavassa valossa, joka nosti häneen väkevän

vastenmielisyyden ja ellottavan inhon tunteen ja sai hänet kylmästi ja

vihamielisesti halveksimaan koko seuraa. Täällä ei ollut hiventäkään

jälellä entisestä lapsuudenkodista — ei edes Tilda, sillä mitä yhteistä

oli hänellä tuon vanhan naisen kanssa, joka leipäpalansa tähden

suostui elinkautiseen orjuuteen, eikä ollut näkevinäänkään mitä hänen

ympärillään tapahtui.

Hiljaa istuutui hän pöydän alapäähän ja piti silmällä toisia. Hän näki

Aapon pöyhkeän alentuvaisesti kohtelevan palvelijoitaan, näki rengin

juron välinpitämättömyyden, ja kuinka vastenmielisen ahnaasti hän

iski harvinaisten juhlaruokien kimppuun, palvelustytön silminnähtävät

ponnistukset vetää isännän huomiota puoleensa ja Ullan pakotetun

arvokkaisuuden itkun värähdellessä hänen suupielissään.

Ellasta tuntui niinkuin hän olisi tänään katsellut jonkinlaiseen

taikapeiliin, joka teki pahan ja ruman räikeäksi ja selväksi hänelle

ryöstäen samalla viimeisenkin heijastuksen lapsuuden ruusuhohdetta.

Sellaista oli ihmisten keskinäinen elämä. Niin laahustivat he päivästä

päivään koettaen näyttää toisilta kuin mitä he itse asiassa olivat.

Aappo, joka ennen oli ollut olevinaan sankari, teeskenteli nyt

hyvänsuopaa, vierasvaraista isäntää, Ulla suuren talon kunnianarvoisia

emäntää, piika oli olevinaan nöyrä ja alistuvainen, mutta tavoitteli

joka hetki emännän paikkaa ja renki ja Tilda tukahuttivat täydelleen

oman tahtonsa syödäkseen itsensä kylläisiksi.

Niin lohduttomalta kuin tänä iltana ei elämä koskaan ollut hänen

mielestään tuntunut. Hänen oman onnettomuutensa yläpuolella oli edes

leijaillut jonkinlainen sokean intohimon ja vastustamattoman kohtalon

sovittava hohde, mutta täällä ei ollut siitä jälkeäkään, täällä oli

vain alhaista ja likaista.

Äkkiä tulvahti hänen sieluunsa voimakas ylpeyden laine, yksinäisten

henkien ylpeys omasta yksinäisyydestään, joka auttaa heitä kantamaan

onnettomuuttaan. Hän oli ylpeä entisestä viattomuudestaan, ylpeä

puolittain tiedottomasta taistelustaan intohimoa vastaan, ylpeä

lankeemuksestaankin. Ja hän ylpeili siitä miehestä, jota rakasti, sillä

nyt hän selvemmin kuin milloinkaan ennen ymmärsi rakastavansa häntä ja

nyt hän ei tahtonutkaan sitä enää itseltänsä salata. Hän tiesi myöskin

vakavasti aikovansa sovittaa rikoksensa vierasta naista kohtaan, jota

he molemmat olivat kaukaa palvelleet suojeluspyhänään, mutta jota he

melkein tietämättään olivat pettäneet. Tämä kaikki selvisi hänelle

nyt niinkuin lieden leimahteleva lieska olisi sen äkkiä valaissut

ja hän ymmärsi, ettei hänellä muuta paikkaa maailmassa ollut kuin

vastarakennettu tupa kaukana erämaassa. Sieltä ei hän lähtisi ennenkuin

hänet ajettaisiin pois, eikä hän jäisi sinne leivän eikä lämpimän uunin

vuoksi, vaan siksi, että hän oli sidottu sinne kuin koira herransa

kynnykseen. Hän kuuli kuin kaukaa ja sumun läpi toisten puheen sorinan.

Hän kuuli Aapon kehottavan häntä syömään ja näki hänen lakkaamatta

nostavan oluthaarikkaa huulilleen. Vihdoin alkoi hän tapansa mukaan

kertoa urhotöistään, jotka olivat Ellalle yhtä vastenmielisiä kuin

ennenkin.

Täällä ei ollut hänen kotinsa; ainoastaan tulisija ja nokinen katto

katsoivat häneen ystävällisen hyvänsuovasti; ainoastaan sirkkojen laulu

oli tuttua. Hänen täytyi päästä pois, kotiin. Koti kutsui häntä, hän

tahtoi vain levätä yön ja sitten heti lähteä.

Hiipiessään oven läheisyydessä olevaan nurkkaan asettuakseen sinne

levolle, tunsi hän jonkun koskettavan vaatteitaan ja näki Tildan kasvot

vieressään. He avasivat hiljaa oven ja seisoivat hetkisen puhellen

tähtikirkkaassa, äänettömässä yössä.

— Herran tähden, Ella, — kuiskasi Tilda — minkätähden palasit sinä

takaisin? Oletko mieletön? Hän aikoi tehdä Maijankin onnettomaksi.

Missä olet sinä ollut? Miinaraukkaa löi hän välistä niin että hän itki.

Kuinka sinä jaksat? Sinä näytät siltä, ettei sinullakaan ole ollut

hyviä päiviä. Hiljaa... st... Hän voi kuulla, mitä puhumme. —

— Siitä en välitä, — vastasi Ella. — Minä en aijo jäädä tänne. Mutta

kerro minulle, kuinka asiat oikeastaan ovat. Aappoko on isäntänä?

− Niin − ainakin olevinaan. Niin hän ainakin sanoo ja mitä minä

sitten tiedän. Ei kukaan tule vaatimaan taloa häneltä ja luullakseni

on hänellä jo kirjatkin siihen. Hevosen on hän ostanut ja renginkin

on hän hankkinut, ja meillä rakennetaan uutta asuinriviä, ja kohta

saadaan taloon pienokainenkin ja sitten kenties on kuten ennen vanhaan.

Mutta sittenkään ei ole sellaista kuin minun lapsuudessani. Silloin

oli kaikki onnellista ja valoisata, silloin oli kodeissa enkeleitä ja

tonttuja, jotka auttoivat meitä suruissamme ja töissämme, mutta nyt

on kaikkialla vain pahoja henkiä, pahoja henkiä, jotka ajavat suolaa

haavoihin ja hävittävät sen, minkä saamme aikaan. Tiedätkö sinä, Ella,

mikä on kaiken alku ja syy? Olen ajatellut sitä paljon pimeinä syysöinä

ja olen sen keksinytkin. —

Ja hän toi kalpeat kasvonsa aivan Ellan kasvojen lähelle.

— Sota se on, — kuiskasi hän vihamielisesti, käheällä äänellä.

Kuninkaat ovat eripuraisia ja silloin täytyy kansojen tapella. Siten

tulee ihmisistä yhtä hurjia kuin Aappo. Kuule, sinä Ella, mitä

sanon, kaikissa meissä asuu enkeli ja perkele. Yhdessä on perkele

voitolla, toisessa enkeli. Silloin kutsuu kuningas sotaan, ja perkele

meissä villiintyy ja huutaa, ja enkelit pakenevat itkien sydämen

syvimpään kätköön. Ja kun he ovat kyllin kauran tapelleet — kuten

viimeisen kirotun sodan aikana, ovat perkeleet imeneet itsensä verestä

voimakkaiksi, mutta enkelit ovat kuolleet senvuoksi, ettei kukaan ole

vedonnut heihin ja sentähden on niin paljon kurjuutta vielä monena

vuonna sodan jälkeenkin. Ja monta vuotta kuluu — sanon minä — ennenkuin

ajat paranevat, mutta silloin olen kuollut. Eikä auta koettaakaan

parantaa asiain tilaa, Aappo ei ole muita huonompi. Silloin tällöin käy

hän kirkossakin. —

— Eikö hän tosiaankin ole muita huonompi? — kysyi Ella katkerasti. —

Silloin ei kannata elää. Silloin voi kyyristyä luolaansa ja kuolla kuin

kettu saatuaan nuolen ruumiiseensa. —

— No, no, — kuului käheä kuiskaus pimeän läpi, — sinä olet vielä nuori

ja sinun täytyy elää hänen tähtensä, joka sinun jälkeesi tulee. Mutta

minä olen vanha. Paneudu nyt levolle, lapsi! Koska et vapaaehtoisesti

kerro, mitä sinulle on tapahtunut, en tahdo kysellä, mutta niin totta

kuin Jumala on, toivon sinullekin vielä parempia aikoja. —

Ja töykeällä tavallaan tuuppasi hän Ellan sisään, missä toiset jo

olivat asettumassa levolle.

Aappo ei yrittänytkään lähennellä Ellaa ja äskettäin heränneellä

tarkkanäköisyydellään, joka oli selvittänyt hänelle niin monta asiaa,

ymmärsi Ella hänen ajatuksensa. Mies ei tahtonut kohta alussa pelottaa

häntä, hän oli jo varma saaliistaan.

Maatessaan miettien valveillaan ja kuunnellessaan sirkkojen laulua,

ymmärsi hän olevan hyödytöntä enää palata vanhaan kotiin. Lapsuus oli

jättänyt hänet ja koko hänen elämänkäsityksensä oli nyt toinen. Elämä

oli elettävä, mutta siltä ei saanut odottaa iloa eikä onnea, se antoi

vain työtä ja jokapäiväisen leivän.

Aikaisin jouluaamuna, ennenkuin toiset olivat vielä nousseetkaan, oli

hän jalkeilla ja lähti pois heittämättä hyvästiä kenellekään. Tähtien

välkkeessä lähti hän suksillaan sinne, mistä oli tullutkin; päästyään

raivatulle kohdalle metsässä, katsahti hän taakseen ja näki tuvan

uuden valkean hirsiseinän loistavan metsän tummaa taustaa vasten.

Silloin tunsi hän kurkussaan jotakin polttavan kuumaa, ja kyynellähteet

avautuivat jälleen herkkinä ja vuolaina.