XII.

Temppeli.

Seuraavana aamuna heräsi Ella siihen, että reki, missä hän lepäsi,

pysähtyi. Hänen unensa oli ollut syvä ja rauhallinen ja hän oli

uneksinut onnellisista lapsuusajoista. Kirkas talvi-aamu säteili

häntä vastaan. Rajuilma oli tauonnut ja auringonpaiste kimalteli

lumella saaden kirkkomaan nuoret kuuraiset koivut kimaltelemaan kuin

ihmeelliset satupuut timantti-lehtineen ja -hedelmineen.

Matkue oli pysähtynyt avonaiselle paikalle ja sitonut hevosensa lumesta

kohoavaan pitkään paaluun ja Ella näki vielä suuremman väkijoukon kuin

mitä matkueeseen kuulutkaan. Ihmiset puhelivat ja nauroivat keskenään

ja reki reen jälkeen ajoi sinne oikealla näkyvää, laajaa jäätä myöten.

Mutta eniten kiinnitti hänen huomiotaan korkea, tornilla varustettu

rakennus; tornin huipussa kimalteli kultainen risti. Tämän rakennuksen

takaa näkyi useita suuria taloja lehdettömien koivujen välistä.

Ella nousi istumaan ja katseli ihmeissään ympärilleen.

— Mikä huone tuo on? — kysyi hän läheisyydessään seisovalta naiselta.

— Herra siunatkoon, lapsi, kirkkohan sen on, — vastasi tämä

kummastuneena. — Etkö sinä ole koskaan ennen sellaista nähnyt? —

— En, — vastasi Ella, — minä olen ikäni elänyt metsässä. —

Naiset alkoivat kuiskailla keskenään ja kaikki olivat hänelle

ystävällisiä. He kyselivät hänen elämästään, mutta samassa alettiin

ylhäällä tornissa soittaa niin voimakkaasti, juhlallisesti ja

kutsuvasti, että Ella unohti kaiken muun. Hän tiesi hyvin, mitä se

oli. Miina ja Tilda olivat usein puhuneet kirkonkelloista ja jo heti

kuultuaan »kirkko»sanan, oli hänet vallannut juhlallisen rauhan

tuntemus niinkuin heijastus kaikesta siitä kunnioituksesta, jonka hän

lapsuudestaan asti oli tottunut näkemään vanhemmissa ihmisissä. Tähän

huoneeseen olivat ihmiset kokoontuneet polvi polvelta palvelemaan

Jumalaansa niin että tämän paikan kunnioitus oli aivankuin imeytynyt

heidän jälkeläistensä vereen. Sinne olivat hänen kasvattajansa

aina ikävöineet, ja nyt unohti hän surunsa ja edellisen yön kauhut

ajatellessaan kenties pääsevänsä Herran huoneeseen. Hän oli vielä

kylliksi lapsi tunteakseen uteliaisuutta eikä enempää tarvittu

herättämään hänen jo puoleksi sammunutta elinhaluaan.

Kaikki ihmiset olivat hänelle ystävällisiä. He näyttivät kaikki

aivankuin aavistavan, että hän tarvitsi rakkautta ja osanottoa niin

että vanhat sodan runtelemat ukotkin, jotka kulkivat puujalalla, tai

joitten nutunhiha retkotti tyhjänä, iskivät hänelle ystävällisesti

silmää tai heittivät hänelle rohkaisevan sanan. Naiset etsivät

kilvalla eväskoreistaan syötävää ja pienet suloiset lapset, jotka

häntä erikoisesti viehättivät, nykivät häntä vaatteista ja puhuivat ja

lepertelivät ja kyselivät häneltä tuhansia asioita, joihin hänen oli

vaikea vastata. Välistä ryömivät he hänen syliinsäkin ja silloin tuntui

niin lämpimältä hänen sydämessään.

Ja talvipakkasessa alkoi jokin hänessä sulaa. Hänen mielestään alkoivat

ihmiset kokonaisuutena katsoen näyttää paljon miellyttävämmiltä ja

paremmilta kuin ennen. Kaikillahan heillä oli samat virheet, joihin

hän niin usein oli takertunut, mutta hän huomasi heissä myöskin

hyviä puolia, joita hän ei milloinkaan ollut tullut ajatelleeksi, ja

hän alkoi ymmärtää elämisen taidon olevan siinä, että otti ihmiset

sellaisina kuin he olivat aina kuitenkin pitäen silmällä heidän

parempia puoliaan.

Nämä arvelut eivät olleet vielä kirkastuneet hänessä selviksi

ajatuksiksi, mutta hänen sieluunsa virtasi aivankuin parantavaa

voidetta ja ennenkuin temppelin ovet avautuivat, tunsi hän itsensä

samanlaiseksi kuin kaikki muutkin ihmiset.

Hänen seurueensa ei jäänyt kirkonkylään, se aikoi vain levätä ja olla

läsnä jumalanpalveluksessa. Heidän kotipaikkansa oli — tai oikeastaan

oli ollut ennen sotaa naapuripitäjässä, ja nyt etsivät he entisiä

kotejaan palaten pitkältä pakomatkaltaan Ruotsista.

Nyt avattiin kirkon ovet ja kansaa alkoi hiljalleen virrata sisään.

Kaksi vanhempaa naista otti Ellan väliinsä ja vei hänet Herran

huoneeseen. Kohta sinne astuessaan ymmärsi Ella seisovansa Jumalan

temppelissä. Korkea holvikatto oli hänestä taivastakin korkeampi.

Salaperäinen valo lankesi sisään suippokaaristen ikkunoitten pienistä,

osaksi maalatuista ruuduista. Kirkossa vallitseva puolihämärä toi

mieleen salaperäisen hartauden tunteen, ja tätä tunnetta lisäsivät

vielä maalaukset seinillä ja katossa, ihmeelliset, räikeänväriset

kuvat, jotka hänen tottumattomaan silmäänsä tekivät syvän vaikutuksen.

Muuan naisista selitti kuiskaten maalausten merkitystä ja hän huomasi

niitten esittävän kohtauksia niistä tapauksista, joita Miina oli

hänen lapsuutensa aikana kertonut. Hän näki koreasti puetun Noakin

astuvan arkkiinsa mitä kummallisinten eläinten seuraamana, kun taas

toiset yhtä koreasti puetut miehet ja naiset aivan arkin vieressä

hukkuivat vedenpaisumuksen vihaisiin aaltoihin, hän näki ensimäisen

ihmisparin kulkevan paratiisin riemutarhassa alastomana ja onnellisena

aivankuin hänkin, ennenkuin mies oli ilmaantunut ja tuonut mukanaan

koko maailman ristiriidat ja murheen. Näitä ristiriitoja esitti

kuvassa jättiläiskokoinen musta käärme, joka riippui puussa; hän näki

patriarkka!n paimentavan lammaslaumojaan ja pienen Davidin taistelevan

suurta Goliatia vastaan.

Kaiken tämän hän oli kuullut kerrottavan ja kuvat olivat hänelle

ikäänkuin vanhoja tuttuja. Eniten kuitenkin kiinnitti hänen huomiotaan

lempeä, kärsivä Vapahtaja. Ennen, kun hän vielä oli onnellinen, ei

hän ollut niin paljon Vapahtajaa ajatellut, mutta nyt hän ei luonut

silmiään hänen kärsivistä, mutta kuitenkin kirkastuneista kasvoistaan

ristinpuussa molempain ryövärien välissä. Hän oli niin syventynyt

katselemiseensa, ettei hän kiinnittänyt huomiota ympärillään oleviin

ihmisiin.

Yht’äkkiä herätti hänet mietteistään kirkon läpi mahtavasti humiseva,

ihana soitto, jollaista hän ei koskaan ennen ollut kuullut. Se nousi ja

laski majesteetillisin rytmein, sen eri äänet sulautuivat ihmeellisesti

toisiinsa. Ja nyt yhtyi koko seurakunta lauluun äänillään, jotka

riemuiten ja ylistäen liittyivät urkujen soittoon. Se vaikutti häneen,

erämaan lapseen niin voimakkaasti, että hän tunsi melkein kipua

sydämessään, ja hänen sielunsa kohosi korkealle yli jokapäiväisyyden,

niin korkealle, ettei hän enää ymmärtänyt, mikä hänelle äskettäin oli

tuottanut tuskaa.

Kun laulu oli vaijennut, alkoi vanha mies ylhäällä saarnatuolissa

puhua kokoontuneille lempeitä, rakkautta uhkuvia sanoja. Hän puhui

kansojen ja yksityisten koettelemuksista, hän puhui sovituksesta

ja anteeksiantamuksesta ja juuri tämän osan hänen puheestaan Ella

parhaiten ymmärsi. Kaikkien piti antaa anteeksi toisilleen ja Jumala

antaa samoin ihmisille anteeksi, jos he vain hartaasti sitä toivovat.

Pappi kertoi, kuinka ristiinnaulittu oli rukoillut pyöveliensä

puolesta ja kuinka hän oli luvannut saattaa toisen ryövärin kanssansa

paratiisiin. Ella katsahti kuvaan ja näki selvästi, kumpi ryöväreistä

oli saanut anteeksiannon. Hän näki sen ryövärin lempeistä silmistä,

jotka olivat aivan Sakarin silmien kaltaiset hänen ollessaan hyvä,

niinkuin hän aina ennen oli ollut. Ja mitä enemmän hän katsoi ryöväriä,

sitä enemmän hän kävi Sakarin näköiseksi, kun taas toinen ryöväri,

paatunut pahantekijä, sai yhä enemmän Aapon karkeat kasvonjuonteet.

Papin lempeät sanat soivat hänen korvissaan kuin hiljainen aaltojen

loiskina rantaa vasten. Ei ketään tuomittaisi eikä kukaan joutuisi

kadotukseen, — ei hän, ei Sakari eikä lapsi.

— Sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä kieltäkö heitä, — sanat

tulivat kuin itsensä lempeän Vapahtajan huulilta.

Sakari, hän itse ja lapsi muodostivat hänen mielestään kokonaisuuden

ja hän oli näkevillään ristiinnaulitun astuvan alas ristiltä, nostavan

kätensä ja siunaavan heitä. Hajanaiset sanat saarnasta olivat kuin

kehotuksena, että hän antaisi anteeksi ja unohtaisi kaiken pahan, mitä

hän oli saanut toisten ihmisten puolelta kärsiä, samoin kuin Jumalakin

jo oli antanut anteeksi hänelle ja niille, jotka olivat hänelle

rakkaat, ja hänestä tuntui kuin hänen velvollisuutensa olisi ollut

palata yksinäisen, onnettoman miehen luo, joka istui autiossa tuvassaan

kaikkien hylkäämänä, ja kun urut taas alkoivat soida, oli kuin enkelit

olisivat laulullaan siunanneet hänen aikomustansa. Ja sävelten soidessa

ei hän enää nähnyt köyhää seurakuntaa eikä vanhaa maalaispappia; hänen

mielestään kohosi holvi yhä korkeammaksi, kunnes hänen päätään huimasi.

Hän oli seisovinaan ihanassa hongikossa vihreällä sammalmatolla, jolla

kukkivat vanamot tuoksuivat. Hänen yllään kohisivat mahtavassa kuorossa

honkain latvat ja hän seisoi Sakarin kanssa keskellä tuota tuoksua ja

huminaa katsoen korkeuteen, mistä Vapahtaja siunaten ojensi kätensä

heidän ylitseen, ja aallot loiskuivat rantaa vasten ja rastas lauloi ja

koko luonnon suuri temppeli ylisti Jumalaa.

Hän kulki kuin unissa tultuaan ulos kirkosta eikä vastannut naisten

ystävällisiin kysymyksiin, miltä hänen ensimäinen kirkonkäyntinsä oli

tuntunut; he näyttivät ymmärtävän hänen liikutuksensa ja kyyneleitä

näkyi heidän silmissään. Kaikki väistivät häntä hänen kulkiessaan

silmät uneksivasti maahan luotuina. He pitivät niin luonnollisena, että

hän halusi olla yksin.

Hänen ei ollut vaikea seurata äskeisen kulkueen jälkiä vastasataneessa

lumessa. Olihan kyllä monta rekeä ajanut kirkolle eri tahoilta,

mutta ei missään ollut tie niin leveätä ja tallattua kuin suuren

matkajoukon jäljillä. Astuttuaan muutamia askeleita häipyi hän

ystävällisten ihmisten näkyvistä tien kiertäessä metsään alamäkeä.

Hän kulki kulkemistaan seuraten leveätä, tallattua polkua, aurinko

paistoi lumelle ja puitten timantilta hohtaville oksille ja hänen

silmiinsä, ja hän tunsi itsensä niin vahvaksi kuin ei pitkään aikaan

ja sydämensä niin lämpimäksi kuin ei milloinkaan ennen. Hän oli saanut

anteeksiantamuksen ja oikeuden antaa anteeksi.