IV.

Syksy.

Kuinka kaikki oli ihmeellistä! — Hän ei saanut unta ennenkuin

aamu-yöstä. Hänelle oli selvinnyt, että sen naisen, josta Sakari puhui,

täytyi olla kokonaan toisenlaisen kuin Maijan ja Ullan, sillä heistä ei

Sakari olisi voinut sillä tavalla pitää. Tuota suloista nuorta naista

täytyi Ellankin kunnioittaa kuin korkeampaa olentoa ja hänen tähtensä

tahtoi hän ahertaa ja tehdä työtä saadaksensa hänen kotinsa kauniiksi

ja päivänpaisteiseksi, kun hän vihdoin palaa sinne pitkän maanpakonsa

jälkeen. Sillä tavalla voisi hän tuoda ilmi kiitollisuutensa Sakariakin

kohtaan. Mutta kaiken alla oli jonkinlainen ihmeellinen uhrauksen

tunne, jota ei hän käsittänyt, mutta joka antoi hänen päätöksellensä

omituisen pyhyyden ja tärkeyden leiman. Ja se rauhoitti häntä niin,

että hän saattoi nukkua.

Ja päivät kulkivat tasaista kulkuaan ainakin ulkonaisesti. Mutta

koskaan ei pienessä havumajassa päästy todelliseen arki-elämään ja

arkitunnelmaan — aina oli ikäänkuin juhla- ja pyhäpäivä. Ei missään

ollut Ellan laulu kaikunut niin kirkkaana ja täyteläisenä metsässä

ja järvellä eikä hänen naurunsa niin raikkaan iloisena kuin pienessä

metsänrajassa. Metsästyksellä, kalastuksella, taloustoimilla — kaikella

oli täällä oma salaperäinen viehätyksensä. Juhlatunnelman toi kai se,

että tyttö aina ajatteli, kuinka hän parhaiten voisi tehdä isäntänsä

mielen mukaisesti. Voittaakseen hänen tyynen, hyväksyvän hymyilynsä

saattoi hän panna viimeiset voimansa alttiiksi. Hän ei koskaan torunut

eikä kinaillut kuten Miina ja Tilda, mutta tyttö saattoi aina sittenkin

huomata, oliko mies häneen tyytyväinen vai tyytymätön.

Aivan oikein, tyttöseni, tarvitsi hänen vain sanoa ja tytön

kekseliäisyys ja näppäryys saivat ihmeitä aikaan; ja sitten lisäsi hän

tavallisesti, — aivan tuolla tavalla olisi varmaan Liisakin menetellyt.

Molemmat ajattelivat alituisesti Liisaa tähän aikaan. Aina he

neuvottelivat, mistä hän eniten pitäisi ja lopuksi tottuivat he niin

siihen, että hän oli jo aivankuin tulossa. Kaiken valmistivat he

ikäänkuin kehykseksi nuorelle, kultakutriselle tytölle, jolla oli

lumoavat, siniset silmät.

Mutta näin työskennellessään toisten hyväksi, ei Ella koskaan päässyt

oikein vapaaksi siitä tunteesta, että kaikki tämä oli sittenkin hänen

omaansa. Eikä hän koskaan ollut sellaisella huolella ja rakkaudella

hoitanut ja vaalinut kotieläimiä ja kasveja kuin täällä Sakarin luona.

Yksinpä nauriita ja herneitä kohtaan tunsi hän melkein äidillistä

hellyyttä ja joka aamu kävi hän katsomassa, minkä verran ne olivat

yöllä kehittyneet. Hevonen ja koira olivat hänen parhaita ystäviään ja

koettivat sitä kaikin tavoin osottaa. Kaikessa oli ihmeellinen kodin

tuoksu ja tunnelma, jota hän ei milloinkaan ennen ollut kokenut.

Hänellä oli synnynnäinen kauneusaisti, jonka harvoin tapaa

kansanlapsessa ja joka nähtävästi oli jäännös hänen hienosta

syntyperästään. Tämä vaisto sai hänet ahkerasti työskentelemään tuvan

ympäristöjen kaunistamiseksi. Hän täytti kuopat mullalla niin että

maa tuli tasaiseksi ja istutti puita — koivuja, pihlajia ja tuomia,

ja mies katseli hymyillen hänen puuhiaan ja auttoi häntä silloin

tällöin raskaammissa töissä. Välistä puristi hän päätään, mutta

hymyili kuitenkin ja se yllytti tyttöä vieläkin enemmän. Hän tiesi,

että siitä tulisi kaunista, kunhan hän vain saisi kaiken valmiiksi.

Koko talo luotaisiin aivankuin uudelleen häviön keskeltä, ja hän

saattoi nähdä sen elävästi edessään sulkiessaan silmänsä. Tämän

kuvan mukaiseksi koetti hän saada sen todellisuudessa, mutta se oli

sangen vaikeata, sillä häneltä puuttui tarpeellisia välikappaleita ja

aineksia. Asuintuvankin, joka kerros kerrokselta alkoi nousta tuloksena

Sakarin työstä, saattoi hän nähdä valmiina mielikuvituksessaan ja

välistä täytyi hänen ehdottaa muutamia muutoksia rakennuksen suhteen

saadakseen sen mielikuvansa mukaiseksi. Mies katseli ihmeissään tyttöä

tämän pyytäessä häntä tekemään akkunat vähän suuremmiksi kuin mitä

hän alkuaan oli aikonut tahi asettamaan katon harjahirren hieman

korkeammalle, että katto tulisi jyrkemmäksi.

— Vai ymmärrät sinä tuoleistakin, — ihmetteli hän, — minä olen kyllä

kaupungeissa sellaisia nähnyt, ja kenties on Liisa siihen tottunut.

Ja hän seurasi tytön neuvoa.

Suurinta päänvaivaa tuotti hänelle puolikuun muotoinen, loistava

kukkapenger, jonka hän välttämättä tahtoi saada talonsa eteen. Hän näki

suunnattomasti vaivaa saadakseen hieman sen suuntaistakin toimeen. Hän

kokosi hienoa metsämultaa ja istutti siihen kaikenkaltaisia kukkasia,

orvokeita, esikkoja, maariankämmeköitä, illakkoja ja sinivuokkoja ja

suuria sinikelloja, jotka soittaisivat hiljaista hartautta. Ensi kesänä

versoisivat ne kaikki ja kukkisivat, ensin sinivuokot ja sitten muut

vuoronsa perään niin että kukkapenger aina olisi värejä ja tuoksuja

tulvillaan.

Välistä tarttui hänen kauneusaistinsa mieheenkin, joka silloin oli

niin neuvokas ja kekseliäs, että tyttö aivankuin taika-iskulla pääsi

pahimmasta pulasta.

Se oli uutteran työn, mutta myöskin työn ilon aikaa. Hänestä tuntui

kuin ei hän olisi elänytkään ennen harhaillessaan villikissan tavoin

ympäri metsiä. Silloin oli hänen toimintansa ollut vaistomaista

aivankuin pienen petoeläimen, mutta nyt teki hän työtä sekä järjellään

että sydämellään, ja juuri tästä lähtevä tyydytys se arvatenkin

oli, joka sai hänen laulunsa soimaan ja hänen naurunsa riemukkaasti

helähtelemään.

Ja sittenkin oli kaiken ilon seassa hetkiä, jolloin epätoivo ja suru

ahdistivat hänen sieluaan hänen itsekään ymmärtämättä, mistä syystä.

Hiljaisina iltoina järven punertaessa auringon laskussa ja rastaan

uneksivasti laulaessa hiipivät nuo synkät hetket hänen luokseen väijyen

ja salaa. Hän tunsi silloin omituista tyytymättömyyttä, ja sielussa

oli ihmeellinen kalvava alakuloisuus, joka saattoi viedä häneltä

yön unenkin. Ja välistä voi tuo tunne vallata hänet yksinäisillä

metsästysretkillä hänen katsellessaan tummalla metsälammella

uivaa tavisorsaa, jonka poikaparvi sukelteli ja pulikoi vedessä

emon ympärillä. Ja välistä tunsi hän sen suopursun raikkaasti ja

voimakkaasti tuoksuessa kostealla mättäällä. Silloin täytyi hänen

kiirehtiä kotiin, vaikka ei ollut laukaustakaan ampunut, ja vasta

kuultuaan Sakarin tyynen äänen, sai hän rauhan. Heidän iltaisin

istuessaan tulen ääressä, voi hän lapsellisesti toivoa, että mies

hiljaa hyväilisi hänen hiuksiaan, tai että hän saisi nojautua hänen

olkapäätään vasten, mutta selittämätön ujouden tunne esti tyttöä

aina lähestymästä häntä. Ja joskus toivoi hän, että mies kerran

suuttuisi häneen oikein kiivaasti, tekisi hänelle pahaa, löisi häntä

tai repisi häntä tukasta vahvoilla käsillään. Se olisi varmaankin

helpottanut hänen rintansa polttavaa tuskaa. Etenkin hänen puhuessaan

vaimostaan tuli tyttöön tuo kalvava tunne. Ja mitä pitemmälle aika

kului sitä useammin hän sen teki. Hän aivankuin etsi syitä ja aiheita

ylistääkseen poissaolevaa Ellalle. Aina muisti hän uusia piirteitä

vaimonsa luonteessa ja ulkonäöstä, kunnes hänestä vihdoin Ellan

mielikuvituksessa muodostui jonkinlainen katolilaisten pyhä neitsyt.

Ja nuori tyttö alkoi kaukaa jumaloida vierasta naista, joka ei

ollut lihaa eikä verta, vaan aivankuin kuutamovälkettä ja aaltojen

kimaltelua. Sakari muisti vaimostaan vain hänen valoisat, hymyilevät

puolensa ja hänen kuvaillessaan niitä Ellalle, tuli hän vielä enemmän

niitä kaunistaneeksi. Ja niin tuli hänen vaimostaan henkiolento,

joka ei luonut pienintäkään varjoa ympärilleen, taivaan enkeli, joka

oli astunut alas heidän luokseen sulostuttaakseen ihmisraukkojen

viheliäistä elämää. Heidän yhteinen työnsä oli jonkinlaista korkeamman

olennon palvelemista ja vei heidät aina lähemmäksi toisiaan. He kävivät

melkein uskonnollisesti hartaiksi puhellessaan hänestä ja pohtiessaan,

kuinka heidän työnsä häntä miellyttänee.

Valoisat, hiljaiset kesäyöt olivat hänen vaikeimpia hetkiään. Vaikka

hän oli ahkerasti työskennellyt koko päivän, voi hän harvoin saada unta

— varsinkin jos kuuli rastaan laulavan. Silloin kävi hänen rintansa

kalvava tuska aina polttavammaksi. Se jäyti ja kulutti häntä, uhkasi

tukahuttaa hänet ja nosti kyyneleet hänen silmiinsä. Vasta hetkisen

itkettyään voi hän saada rauhan.

Mutta uutisasukaskin tuntui päivä päivältä käyvän hiljaisemmaksi ja

totisemmaksi, ja silloin tällöin oli tyttö huomaavinaan hänen pitkään

ja tuskaisesti katselevan häntä niin että tyttöä joskus pelotti. Ja

välistä kuuli hän hänen öisin heittelevän vuoteellaan niinkuin ei

koskaan ennen, ja luullessaan hänen jo nukkuneen, voi hän kuulla

vuoteelta raskaita huokauksia ja kuiskaavaa puhetta aivankuin kuume

olisi häntä vaivannut.

Vihdoin ohran alkaessa tuleentua, oli uusi tupa vesikatossa. Katto oli

aivan niin korkea kuin hän oli kuvitellutkin, ja koko rakennus sopeutui

niin hyvin ympäristöönsä, että se ikäänkuin suli kokonaisuudeksi sen

kanssa. Vähitellen oli Ella kokoillut lastut kukkamaittensa alustoiksi

niin että ainoastaan valkeat, vastaveistetyt hirret loistivat vihreätä

taustaa vasten. Ja hän tiesi kyllä, miltä kaikki näyttäisi, kunhan

vain pihlajat ja muut hänen istuttamansa puut ehtisivät kasvaa. Sakari

oli hirsien kuivuttua luvannut maalatakin tuvan, ja silloin oli hänen

unelmoimansa kuva täydellinen. Tällaisessa pienessä tuvassa voisi

elämä tuntua hiljaiselta ja tyyneeltä kuin pienen metsäjärven, jonka

salaperäistä syvyyttä ei koskaan myllerretä, vaikka päivän tuulet

liikuttelevatkin sen pintaa, joka milloin välkkyy auringon paisteessa,

milloin tummuu myrskyssä ja sateessa. Ehkä kohtalo sallisikin hänen

jäädä tänne palvelemaan sisarena vierasta, vaaleata naista, joka

liikkuisi täällä hiljaa kuin päivänsade ja vallitsisi kaikkea ja

niinkuin aurinkokin elähyttäisi kaiken. Se oli kaunis unelma, mutta

minkätähden toi se tuskaa hänen sydämeensä. Täytyikö ihmisen sitten

aina korkeimman kauneuden ja onnen ohessa tuntea kaihoa ja ikävää

niinkuin ensimäisinä kauneina kevätpäivinä.

Mutta kesken hänen surumielisiä mietteitään, valtasi hänet jälleen

käytännöllinen työhalu ja hänen täytyi ruveta ajattelemaan uuden

tuvan sisustusta. Sakarin muuratessa suurta avonaista takkaa, seisoi

hän ovella miettien, kuinka hän kalustaisi tuvan, ja he puhelivat

tuumistaan, keskenään. Miehellä oli kokemus, tottumus ja perinnäiset

tavat apunaan ja hän tiesi, millaisen maalaiskodin tulisi olla, mutta

tyttö sai kaikkeen väriä ja eloa ja keksi suunnitelmia, jotka ensin

ihmetyttivät miestä, mutta jotka hän usein ymmärsi ja pani toimeen.

Tulisijan valmistuttua, muuttivat he uuteen asuntoonsa, ja hevonen sai

havumajassa, suojan syyssateilla. Mätäkuu oli nimittäin sateinen ja

ukkonenkin jyrisi usein.

Sateen loiskiessa ulkona oli niin ihmeellisen turvallista istua sisällä

ja työskennellä ja laatia uusia suunnitelmia. Sakari valmisteli

huonekaluja ja Ella hoiti taloutta, tarkasteli hänen työtään,

nauroi ja puheli. Usko istui kuunnellen heidän välissään ja hevonen

hirnahteli ulkona ja välistä voi aurinkokin hetkiseksi pilkistää tuvan

avoimesta, ovesta. Silloin tuntui kuin vain he kaksi olisivat olleet

avarassa maailmassa, joka oli yksinään heitä varten olemassa. Vain

heidän tähtensä istui pihlajissa metsänreunassa lihavia metsoja ja

vain heidän tähtensä hyppi jäniksiä kauramaan vierustoilla. Heidän

tähtensä nousivat sienet maasta, nuo ihmeelliset kasvit, joita hän

ei koskaan ennen ollut osannut pitää arvossa, ennenkuin Sakari oli

kertonut, kuinka hän oli elänyt niitten avulla nälkävuosien aikana.

Ne olivat keltaisia, punaisia, valkeita ja ruskeita, mutta Sakari

sanoi kauneimpien olevan myrkyllisiä ja kerran oli hän lisännyt, että

maailmassa on useimmiten asian laita niin.

Hän oppi tuntemaan ja puhdistamaan niitä, jotka olivat syötäviä. He

kuivasivat niitä talveksi Liisaa varten. Välistä oli heidän elämänsä

hänen mielestään paratiisin elämän kaltaista, josta Miina oli kertonut,

mutta hänen rintansa kalvava tuska oli varmaankin hyvän ja pahantiedon

puun hedelmäin vaikutusta, joka kenties kerran vielä karkottaisi heidät

täältä. Mitäpä muutakaan se olisi?

Kesken rakennuspuuhia tuli kylvöaika. He kylvivät lähimmän peltotilkun

rukiille, jonka Sakari oli tuonut mukanaan. Muutamien päivien kuluttua

versoi hieno, vaalean vihreä oras mustasta mullasta. Vähän ajan

kuluttua tuleentui ohra leikattavaksi, ja Ella lauleli iloisesti

sitoessaan eloa lyhteisiin samalla huolella kuin olisivat ne olleet

kallisarvoisia kukkakimppuja, joilla koristetaan tupaa — aivan samaten

kuin Sakari nälkävuosien jälkeen. Kaiken yllä lepäsi muuten samanlainen

tunnelma kuin silloinkin: kuten silloinkin teki hän taas työtä Liisan

vuoksi, ja hän, Ella, sai vain olla auttamassa häntä. Se oli hänen

kohtalonsa.

Kun tuvan sisustus oli valmis, alkoi Sakari puhua, että hänen nyt

tulisi lähteä Liisaa noutamaan, mutta ensin oli kaura leikattava.

Kuullessaan hänen suunnittelevan matkaansa, tunsi tyttö kaiken veren

virtaavan sydämeensä ja kävi kuolonkalpeaksi. Eiväthän he vielä olleet

valmiita ottamaan vastaan Liisaa, hänellä kun oli sitä ennen vielä

niin paljon tehtävää. Ja Sakarihan oli aikonut rakentaa hevoselle ja

lehmällekin suojan ja — ja — Ja mies työskenteli kuten ennenkin ja he

istuivat yhdessä loimottavan takkavalkean ääressä pimenevinä iltoina.

Hän ei enää niin usein puhunut Liisasta ja pitkät ajat istuivat

he vaieten, mutta heidän ympärillään puolipimeässä tuvassa tuntui

leijailevan jotakin salaperäistä, suurta ja ihmeellistä, johon he eivät

uskaltaneet katsoa, mutta jonka he molemmat tiesivät siellä olevan.

Silloin alkoi hän usein kuumeentapaisella kiireellä ja liioitellen

kertoa seikkailuvuosistaan ja käyttää sanantapoja, jotka eivät olleet

hänelle ominaisia. Sateen rapistessa ja lyödessä akkunaruutuja vastaan

olivat he jälleen kuin kahden maailmassa ja tulevaisuus tuntui häipyvän

nykyhetkeen.

Oli hiljainen ilta syyskuun alussa. Ilma oli vielä kesäinen ja lämmin,

mutta kuu katseli suurena ja pyöreänä tyynessä järvessä värähtelevää

kuvaansa. Vihreitä peltoja ympäröivä metsä oli melkein aavemaisen

äänetön. Hiljaa lentelevien yölepakoitten mustat varjot kuvastuivat

kalpeata yötaivasta vasten, jolla levottomasti vilkutti muutamia tähtiä.

Molemmat ihmiset istuivat vaieten rapulla katsellen yöhön. He eivät

sanallakaan, huokauksellakaan uskaltaneet särkeä hiljaisuutta, mutta

Ellan silmät näyttivät suurilta ja mustilta niitten seuratessa kuun

hopeajuovia lahdella. Mies huomasi ensi kerran, etteivät nuo kasvot

enää olleet lapsen ja hänen katseestaan kuvastui pelkoa. Silloin hän

alkoi kuunnella hiljaisuutta, ja sekin häntä pelotti.

— Huomenna minä matkustan, — sanoi hän äkkiä hiljaa ja väkinäisesti.

Samalla näki hän tytön kasvojen kalpenevan kuutamossa, mutta hän istui

äänettömänä eikä hänen ruumiinsa värähtänytkään.

— Sinun täytyy hoitaa kotia kunnes palaan, — jatkoi hän sanojen

putoillessa yhtä hiljaisina kuin äsken.

Tyttö nyökäytti päätään, mutta nyt olivat hänen silmänsä kosteat ja

huulet värähtelivät.

— Ensi rekikelillä olemme täällä, — jatkoi mies ponnistaen viimeiset

voimansa ja hänen äänensä tuntui oudolta hänen omissa korvissaan.

— Herra Jumala, auta minua, — voihki tyttö kuin kuolemantuskassa.

Silloin nousi mies raskaasti lähteäkseen sisään, mutta tyttö syöksähti

parahtaen kynnykselle hänen jalkoihinsa.

— Ei, ei, älä lähde luotani!... Älä matkusta, älä mene — vaikeroi hän.

— Polje minua ja lyö minua ennemmin! Jumalan tähden, älä lähde! Lyö

minua — — — Ja hän tarttui hänen horjahteleviin polviinsa ja katsoi

häneen avoimin, kerjäävin silmin. Silloin istuutui hän uudelleen, kätki

kasvot käsiinsä ja hänen voimakas ruumiinsa vapisi. Ja yht’äkkiä kietoi

hän pelottavalla voimalla käsivartensa tytön ympäri niin että hänen

oli vaikea hengittää, tempasi hänet syliinsä kevyesti kuin lapsen ja

kantoi hänet sisään. Tytön korvissa humisi kuin kaukainen, mahtava

kellojen soitto ja hän oli näkevittään punaisia tulenlieskoja edessään

eikä hän huomannut purevansa miestä huuleen, niin että kuuma veri valui

raskaina, punaisina pisaroina tämän rinnalle.

Ja ovi sulkeutui kumeasti jysähtäen heidän jälkeensä ja kaiku vastasi

pimeästä metsästä, joka seisoi hiljaisena ja uhkaavana tuvan ympärillä,

ja kaukaa kuului huuhkaimen onnettomuutta ennustava huuto. Ainoastaan

yölepakot liitelivät äänettöminä ja mustina kuutamossa.