VIII.

Kellojen soidessa.

Tämä tapahtui pettuvuosina autuaan Kaarle yhdennentoista hallitessa.

Koko valtakuntaa painoi surkea hätä, mutta raskaimpana tuntui se omassa

hallaisessa maassamme. Meidän Herramme näytti vihastuneen siitä,

että säästäväinen kuningas liian paljon huolehti maallisen hyvän

kartuttamisesta ja murehti huomisesta päivästä. Näytti siltä kuin

olisi taivas tahtonut osottaa, ettei kaiken järjestäminen, kyntäminen

ja kylväminen ollut minkään arvoista ellei siihen pyydetty Jumalan

siunausta. Ja vaikka valtakuntaa oli hoidettu kenties paremmin kuin

koskaan ennen, tuli niin suuri hätä ja kurjuus maahan, ettei sellaista

saatu kokea silloinkaan, kun kuninkaat tuhlasivat ja kävivät sotia.

Koko luonto oli aivan kuin poissa tolaltaan. Meidän köyhä maa-raukkamme

sai kärsiä kaikki Egyptin vitsaukset käsittämättä niitten perimäistä

syytä. Eikä meillä ollut Moosesta, joka olisi osottanut meille

valtakunnan hivuttavan mätähaavan. Me tunsimme kirvelevän vitsan

niinkuin lapset, jotka eivät tiedä, minkätähden sitä heilutetaan,

mutta ajatellessani nyt jälestäpäin tuota, luulen sen tehneen meidät

vahvemmiksi ja vieneen meidät lähemmäksi Häntä, joka kurituksen lähetti.

Näinä koettelemuksen aikoina ei köyhä Juuriniememme, joka ei muutenkaan

ollut parhaita taloja, tuottanut tuskin mitään. Yhden talven söimme

pettua, ja kun seuraavan vuoden satokin meni tyhjiin, jättivät renki

ja piika meidät ja lähtivät Ruotsiin kerjäämään. Me, isäni, äitini

ja minä, elimme kaloilla ja metsänriistalla, vaikka jokapäiväinen

kalastus ja metsästys luonnollisesti vähensivät saalista ja varsinkin

metsänriistan hävittivät sekä ihmiset että villipedot melkein kokonaan.

Kun ei enää ollut muuta keinoa, kokoili äiti jonkinlaista sammalta ja

keitti siitä puuroa.

Niin kului vielä vuosi ja me olimme käyneet hiljaisiksi ja kalpeiksi ja

silmät olivat painuneet kuopille. Jumala tuntui hyljänneen sekä maan

että meidät, ja minusta, joka olin nuori, alkoi elämä näyttää pelkältä

kärsimykseltä, joka ei tuonut kuin nälkää ja kurjuutta. Naapuritaloissa

oli samanlaista kuin meilläkin, enkä voinut kuvitella suurempaa

onnea kuin kerrankin syödä itseni kylläiseksi. Minun nuoruusunelmani

liikkuivat vain jonkinlaisessa maallisessa paratiisissa, jossa joka

päivä sai vadillisen puuroa ja oikeata, puhdasta leipää. Kaikki ne

sadutkin, joita äiti kertoi lyhentääkseen talvi-iltoja, käsittelivät

vain suunnattomia rikkauksia ja ruoka-määriä, joita me kuvittelimme

nauttivamme, kun ei meillä todellisuudessa ollut mitään syötävää.

Usein harhailin kaiket päivät metsässä osittain metsästäen, mutta

yhtä paljon löytääkseni haaveilemiani aarteita. Kaikkialla olin

tapaavinani jotain salaperäistä ja sadunomaista, joka auttaisi meitä

vaikeassa asemassamme, mutta asiaa tarkemmin tutkittuani, olikin se

mitä tavallisinta laatua. Kasteesta kimmeltävien pensaitten lomitse

olin näkevinäni kaikenkaltaisia henki-olentoja, niitä sukelteli

suhisevissa kaisloissa ja ne nauroivat vuorten onkaloissa, mutta minä

en koskaan päässyt niin lähelle, että olisin voinut puhutella heitä

ja vaatia heidän kätketyltä aarteitaan. Katsos, tyttö, nälkä sai tuon

kaiken aikaan, sillä luonnostani en ollut sellainen, joka kuljeskelee

toimetonna luottaen toisten apuun. On raskasta taistella meidän

Herraamme vastaan, kun hän antaa vihansa langeta kansan päälle ja sen

tähden minä vain toivoin yliluonnollisia pelastuskeinoja kauheista,

vuosikautisista kärsimyksistä.

Sunnuntai-aamuisin ja iltaisin luimme raamattua ja postillaa, mutta

harhaillessani yksinäni metsässä näin minä metsänneitojen hapset

hajallaan viittovan minulle salaperäisesti tai Ahdin kaislikossa

soittavan ja kutsuvan minua luokseen. Riihen nurkilla hiipi tonttuja,

ja minä erotin selvästi heidän punaiset hiippansa harmaata seinää

vasten, ja kaukaisilla metsäniityillä tanssivat keijukaiset vähääkään

huolimatta ihmisen pienistä suruista. Mutta ehdin aina liian myöhään

heidän luokseen. Aina olivat he jo ehtineet piiloutua, niinkuin he

tekevät ihmisen lähestyessä.

Oli syksy. Pelloilla huojui harventunut ruis kapeine olkineen ja

valkeine, tyhjine tähkäpäineen. »Musta kuolema» liikkui tienoilla

raastaen kodit tyhjiksi, mutta me olimme vielä säästyneet kuolonenkelin

vierailulta. Ilma oli sumuista ja raskasta ja aivan kuin huokui

sairautta ja kuolemaa, eikä pienintäkään tuulenhenkeä tuntunut, ja

tuulen suhinan sijaan kuuli metsässä vain raskaitten vesipisaroitten

putoilevan hervahtuneilta lehdiltä. Kaura, johon ei halla ollut

koskenut, mätäni tuleentumatta. Aurinko tuntui kokonaan kadottaneen

säteilykykynsä. Kaikki viittasi siihen, että meillä taaskin oli

nälkätalvi edessä, mutta minä olin siihen jo niin tottunut, etten sen

parempaa toivonutkaan. Avun täytyi tulla toisaalta.

Kerran lähdin taas kosteaan, vetiseen metsään tavottamaan puitten

lomassa vilahtelevia satuolentoja. Kuljin kulkemistani, kunnes jalkani

eivät enää tahtoneet kannattaa, ja silloin tällöin iski mieleeni

ajatus, että olisi ollut viisaampaa toimittaa jotakin hyödyllistä kuin

juosta metsissä tällä tavoin, mutta olin liian nälkäinen ja uupunut

järkevästi ajatellakseni.

Niin tulin matalahkolle vuorenkukkulalle, josta tiesin pienen niityn

näkyvän. Monta kertaa olin maannut täällä ylhäällä odottaen, koska

keijut alkaisivat karkelonsa, ja usein olin ollut heitä näkevinänikin,

vaikka he aina olivat ehtineet kadota, ennenkuin pääsin alas vuorelta.

Päästyäni harjulle, näin niityllä olennon. Se oli nainen, nuori tyttö,

joka kantoi jotakin käsivarrellaan. Se ei kuitenkaan voinut olla

ihminen, sillä niin kirkkaanpunaista puseroa, joka loisti sumun läpi en

ollut kenelläkään nähnyt, eikä kukaan tavallinen nainen kulkenut siihen

aikaan niin kevyesti ja joustavasti.

Asetuin märälle sammaleelle odottamaan, että hän tulisi lähemmäksi,

sillä huomasin hänen aikovan kavuta vuorelle. Hän oli selvästi

metsänneito, sillä näin pitkien, kultaisten hiusten valuvan hänen

hartioilleen, ja hän lauloi kirkkaalla äänellä ja hänen silmänsä

loistivat. Enimmän kuitenkin tulin siitä vakuutetuksi sen vuoksi, että

hänen korinsa oli reunoja myöten täynnä pieniä leipiä, sellaisia,

joita isän ennen maailmassa oli tapana tuoda kotiin markkinoilta minun

ollessani pieni poika. Hänellä oli aivan varmasti samanlaisia kaakkuja

korissaan. Olin vieläkin tuntevinani niitten suloisen maun suussani,

ja minun täytyi mistä hinnasta hyvänsä saada ne viedäkseni ne kotiin

äidille, joka päivä päivältä kävi yhä heikommaksi.

Mutta kuinka voisin estää häntä häviämästä kuten kaikki muut olivat

tehneet. Minullahan ei ollut muuta keinoa kuin hiipiä hänen luokseen,

mutta joutuessani niitylle saattoi hän jo olla poissa. Ei auttanut muu

kuin koettaa.

Sykkivin sydämin ja horjuvin polvin kuljin pientä kiertotietä rinnettä

alas ja pääsin niitylle. Hän oli vielä siellä. Hän seisoi selkä minua

kohti, ja minua ihmetytti, että hän oli niin ihmisen näköinen.

Hiivin vielä kappaleen matkaa eteenpäin, mutta äkkiä huomasin hänen

kuulleen askeleeni ja syöksyin ottamaan häntä kiinni. Hän säpsähti

ja aikoi paeta, mutta minä olin häntä vikkelämpi, löin käsivarteni

hänen ympärilleen ja seisoin siinä väristen tietämättä, mitä tehdä.

Sylissäni oli nuoren tytön pehmeä, notkea ruumis, ja hän, joka ensin

oli kalvennut, oli nyt hehkuvan punainen kasvoiltaan, ja hänen silmänsä

katsoivat minuun niin ihmeellisen salaperäisinä ja syvinä kuin

metsäjärvi kauniina kesäiltana. Hän hymyili minulle ja hänen hiuksensa

hipasivat poskeani, ja minä tunsin niitten tuoksun hänen äkkiä

kääntyessään.

Me katselimme toinen toisiamme ja minä tunsin tulivirran polttavan

ruumistani. Unohdin kokonaan, minkä vuoksi olin vanginnut hänet ja hän

vain katsoi minuun hymyilevin silmin. Vihdoin taivutti hän päätään

taapäin ja minä suutelin häntä.

− Poika, poika, — sanoi hän hiljaa ja uneksien, — mistä sinä tulet ja

minkätähden olet ottanut minut kiinni?

— Sitä en enää muistanut. Sen ainoan tiesin vain, että elämä nyt tuntui

minusta kokonaan toiselta kuin ennen ja että minusta näinä muutamina

hetkinä oli varttunut mies. Ymmärsin nyt, että elämällä oli muutakin

tarjottavana kuin ruokaa tai nälkää, ja vereni, joka äskettäin oli

virrannut heikosti kuin suovesi, kohisi ja riemuitsi minussa kevätpuron

tavalla; metsä ei enää ollut täynnä noitia ja henki-olentoja, vaan

se tuntui minusta mahtavalta kirkolta, temppeliltä, jossa ainoastaan

yksi olento hallitsi suurena ja korkeana. Ilma oli tulvillaan kellojen

soittoa ja urkujen hyminää, ja koko metsä soi rakkauden ja elämän

riemulaulua.

Tunsin hänenkin kulkeneen kuin unessa odottaen sitä ihmeellistä, jonka

metsä kätki syliinsä, mutta hän ei kuten minä ollut ikävöinyt ruokaa

ja rahoja, vaan rakkautta ja satujen prinssiä. Senvuoksi oli hän niin

ihmeellisen syvästi minulle hymyillyt. Senvuoksi ei hän tahtonut paeta,

vaan suuteli minua, senvuoksi hän kuiskasi: Poika, poika!

Minä pidin häntä vielä sylissäni, kun näin kostean kimmellyksen

katoavan hänen silmistään tai ikäänkuin painuvan hänen sielunsa

pohjaan. Hänen katseensa oli nyt vain tyyni ja kysyvä, ja hän uudisti

kysymyksensä kirkkaammalla äänellä.

Silloin täytyi minun kertoa luulleeni häntä metsänneidoksi, ja hän

hymyili uudelleen niin että valkeat hampaat välkkyivät.

— Kaunis metsänneito, — nauroi hän, — en minä ole kuin lautamies

Peltosen Liisa Isostakylästä.

Isokylä oli noin peninkulman päässä kylästämme ja koska minun tieni

sattui sinne harvoin, en tuntenut sen asujamiakaan.

Mutta minkälaista leipää sinulla on korissasi, − kysyin minä.

Silloin ei hän ainoastaan hymyillyt, vaan nauroi ääneensä.

— Saat heti nähdä, — vastasi hän.

Hänen korinsa oli täynnä suuria ja pieniä sieniä, joita kauvempaa

katsoen voi helpolla otaksua vehnäleiviksi.

— Mitä sinä noilla teet? — kysyin minä.

Ja hän kertoi, kuinka hänen isänsä kotiin oli kerran osunut Moskovasta

pakeneva ylhäinen herra palvelijoineen ja orjineen. He olivat

kokoilleet ja halukkaasti syöneet tällaisia sieniä ja opettaneet hänen

äitinsäkin valmistamaan niistä ruokaa. Ennen oli heidän mielestään

ollut häpeä syödä sellaista, mutta näinä kovina aikoina kävi se

kyllä päinsä. Näin syksyisin kokoilivat he sieniä talven varalle, ja

lehtimetsä, josta parhaat sienet löytyivät ja jota hänen kotipaikallaan

ei kasvanut, oli houkutellut hänet tänne asti.

Sitten katseli hän minua ja kuoppaisia poskiani ja alkoi kysymättäni

näyttää minulle, minkälaiset sienet olivat syötäviksi kelpaavia, ja

kertoi minulle, millä tavalla niitä voi valmistaa ruuaksi, ja minä

kuuntelin kuin lumottuna, ajatellen, kuinka tietämättäni olin monasti

tallannut ja halveksinut ruuaksi kelpaavia sieniä.

Hänen puhuessaan katselin vuoroin häntä, vuoroin metsää ja niittyä ja

kaikki oli toisenlaista. Raitis tuuli tuntui puhaltavan pois epäterveen

sumun, aurinko näytti taas pyrkivän esiin ja kaikki epämääräinen ja

unentapainen oli poissa. Ja todellisuus tuntui minusta monta vertaa

unta ihanammalta luvaten minulle tuhat kertaa suurempia aarteita.

Me istuuduimme mättäälle ja minä kiedoin jälleen käsivarteni hänen

vyötäistensä ympäri eikä hän tälläkään kertaa vetäytynyt pois. — Liisa,

— sanoin lujasti, — kerran koittavat toki paremmat ajat ja silloin

tulen sinua noutamaan. Minä en huoli kenestäkään muusta kuin sinusta

taloni emännäksi.

Silloin kävivät hänen silmänsä taas kosteiksi ja hän nojasi päänsä

minun olkapäätäni vasten painautuen lähelle minua. Minä kuulin hänen

nyyhkyttävän ja vedin hänet lujasti syliini. Taaskin ymmärsin häntä

hänen tarvitsemattaan puhua sanaakaan. Ymmärsin hänen ikävöineen

päiväpaistetta elämään ja jotakin, joka olisi lämmittänyt ja

ilahduttanut hänen sydäntään ja auttanut häntä kantamaan kovien vuosien

kauhuja. Hän oli niinkuin minäkin taistellut ja ikävöinyt, mutta hän

oli kaivannut rakkautta eikä ruokaa ja rahaa kuten minä. Ja minä

häpesin itseäni tuntiessani samalla itseni kyllin voimakkaaksi alkamaan

uutta elämää uusine päämäärineen.

— Älä itke, — kuiskasin minä, — hyväillen hänen kultaista tukkaansa, —

nyt olet sinä minun rakkaani ja minä teen työtä sinun puolestasi niin

että viljan täytyy kasvaa pelloilla ja sinun tulee hymyillä niin että

aurinko alkaa paistaa. Katso minuun, rakkaani! Onni tule pian... Minä

olen jo kuulevinani metsästä sen siipien suhinan. Tyttö katsahti ylös

ja kuunteli ja honkien latvat huminoivat. Ensin ravisti puu meidän

päällemme kirkkaan kuuron sadepisaroita, ja samassa murtausi aurinko

pilvien läpi, — aurinko, jota emme olleet nähneet moneen kuukauteen,

valaisi hänen kultaista tukkaansa, ja koko luonto tuntui värähtävän ja

vapautuneesti hengähtävän. Auringonsäteet kävivät yhä lämpöisemmiksi ja

äkkiä kuului tuulen mukana kirkonkellojen soitto kylästä.

— Aurinko, aurinko, — huudahti hän. Jospa se aina hymyilisi meille,

sinä rakkahin.

Me nousimme molemmat hartaina ja juhlallisina niinkuin olisimme

seisoneet alttarin ääressä kirkossa ja katselimme, kuinka pilvet

voitettujen, hajanaisten vihollisparvien tapaisesti pakenivat joka

taholle auringon ajaessa niitä takaa välkkyvin miekoin, valaen

loistoaan harmaapäiselle vuorelle, viheriälle niitylle ja ympärillä

huojuvien metsien vakavaan kehään.

Me emme sanoneet sanaakaan. Me vain seisoimme hiljaisina ja

ihmeissämme, kunnes minä vihdoin sieppasin lakin päästäni ja viskasin

sen korkealle seijastuvaan ilmaan.

— Aurinko, aurinko, — huusin minä, — tulevaisuus on meidän!

Mutta Liisan silmät olivat kyyneleitä täynnä, vaikka hän hymyili.

Sitten saatoin minä häntä kappaleen matkaa, ja tultuamme järvirantaan,

kimmelsi ja välkkyi vesi taas pitkistä ajoista. Viivyttyämme rannalla

hetkisen aikaa, muistin, että minun piti hankkia äidilleni syötävää.

Katselin tyttöä vieressäni — hän seisoi siinä aivankuin keskellä

aaltojen välkkynää ja kellojen soittoa, ja minä suutelin häntä vielä

kerran. Meidän- ei tarvinnut tehdä mitään lupauksia, me katsoimme vain

toistemme silmiin ja sitten riensimme kumpainenkin tahoillemme.

Matkalla kokosin suuren joukon sieniä tekasemaani tuohiseen, mutta

kotona varoin kertomasta vanhemmilleni, millaisia aikeita minulla oli.

Salaa puhdistin sienet ja keitin ne tytön ohjeen mukaan. Leikkelin

ne niin pieniin paloihin, etteivät vanhukset huomanneet, mitä he

oikeastaan söivät ja kerroin saaneeni ruuan nimismieheltä, jonka kruunu

oli valtuuttanut jakelemaan sitä kansalle. He olivat niin uupuneita ja

nälkiintyneitä, etteivät jaksaneet urkkia eivätkä epäillä — he vain

söivät ja minä näin heidän pitävän ruuasta.

Vasta muutaman päivän kuluttua kerroin heille, mitä he niin hyvällä

maulla söivät, ja sen jälkeen auttoi äiti minua sienien etsimisessä

niin että minulta jäi aikaa muuhun työhön.

Kävin taas innolla käsiksi maanviljelykseen, sillä isä oli sen

melkein kokonaan heittänyt oman onnensa nojaan. Ilma oli muuttunut

ja maa kuivui nopeasti. Valjastin ainoan säilyneen hevosemme auran

eteen ja aloin kyntää, ja kun hevonen uupui, kaivoin minä ojaa.

Ensimmältä katseli isä vaan huoaten puuhiani, mutta vähitellen

rupesi hän auttamaan minua. Sitten pistin säkin kainalooni ja lähdin

nimismiehelle, jonka olin kuullut jakelevan siemenruista. Sainkin

sieltä muutaman kapan ja ennen talven tuloa versoi pellollamme hento

oras — kuitenkin siksi vahva, ettei pakkanen sitä voinut vahingoittaa.

Mutta sen kasvaessa saapui rutto meidänkin seutuihimme. Nämä kauhun

ja tuskan ajat tahdon kuitenkin jättää kuvailematta ja säästää sinun

nuorta sydäntäsi. Kuka tietää, mitä elämä on sinun osallesi varannut.

Miksi siis lisäisin sen synkeitä ja mustia kuvia.

Kuolonenkeli hiipi meidänkin majaamme ja vei meiltä äidin. Isä odotteli

murtuneena ja hiljaisena vuoroaan, mutta se ei vielä näyttänyt olevan

käsillä. Kirkastunut ilma tuntui vieneen taudilta voiman, joten se

ei enää pystynyt muihin kuin heikkoihin ja nälkiintyneihin. Niistä

taloista, joissa kauvan oli oltu ilman vahvistavaa ravintoa, vei

se koko väen, mutta minä luulen meidän uuden ruokajärjestyksemme

pelastaneen isän ja minut.

Me olimme kokoilleet sieniä koko talveksi ja paljon puolukoita, joista

keitimme puuroa suurustaen sen sammalilla. Mutta äiti oli viime aikoina

yhä heikontunut, luulen yleisen puutteen ja hädän koskeneen niin

syvästi häneen, ettei hän enää kyennyt vastustamaan tautia.

Kesken töitäni ja suruani tuntui rautakäsi äkkiä pusertavan sydäntäni.

Tulin ajatelleeksi, että kuolema voisi viedä rakastettunikin niinkuin

se oli vienyt äitini, ja tämä ajatus sai kuokan heltiämään kädestäni,

enkä minä saanut rauhaa, ennenkuin tiesin kuinka asia oli. Sitä ennen

en ollut tuntenut erityistä tarvetta nähdä Liisaa, mutta nyt en

olisi voinut odottaa päivääkään. Minun mielestäni ei Herramme voinut

olla niin julma minua kohtaan, että olisi riistänyt tytön minulta,

mutta ajatellessani ympäristöäni ja nähdessäni, kuinka kuolema joka

talossa oli erottanut vanhempia ja lapsia, miehiä ja vaimoja ja nuoria

rakastavia toinen toisistaan, ymmärsin olleeni julkea vaatiessani

itselleni erityistä Jumalan armoa.

Vielä samana päivänä lähdin Isoonkylään, joka nimestään huolimatta oli

varsin vähäinen, ja pieni metsäpolku vei sinne.

En luonnollisesti voinut tietää, mikä oli lautamies Peltosen talo ja

menin lähimpään mökkiin tiedustelemaan. Nurkassa istui vanha eukko

huojuttaen ruumistaan ja valitellen kyyneleittä hiljaa ja lohduttomasti

kuten ihmiset siihen aikaan tekivät. Huomatessaan minut tuijotti hän

minuun kuin aaveeseen ja minä näin, kuinka vaikea hänen oli koota

ajatuksiaan niin paljon, että voi vastata kysymyksiini.

Peltosen talo oli toinen täälläpäin. Se oli ainoa, jossa rutto ei ollut

vieraillut. He olivat varmasti liitossa paholaisen kanssa ja elivät

niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja neuvoivat ihmisiä syömään sieniä

lehmien lailla. Siinä talossa eivät asiat olleet oikealla laidallaan.

Pojat olivat toki Ruotsissa sotaväessä, mutta tyttö oli kotona ja

hänestä varsinkin voi huomata, että he olivat tekemisissä pahojen

voimien kanssa — niin lumoavan näköinen hän oli.

Ja eukko puristeli surullisena päätään ja rupesi vaikeroimaan kuolleita

omaisiaan. Mutta minä olin väsynyt ja heikko kuin lapsi. Äkillisestä

vapautuksen tunteesta olivat hermoni kuin lamassa, ja nyt vasta selveni

minulle, mitä se olisi merkinnyt, jos hän todella olisi ollut poissa.

Hänen vuoksensahan ainoastaan olin tehnyt työtä ja ahertanut. Mutta

samalla tunsin, ettei minulla vielä ollut rohkeutta kohdata hänen

ylpeätä isäänsä, vaan että minun vielä kauvan täytyi tehdä työtä

uskaltaakseni tarjota kodin hänen tyttärelleen.

Hiljaa hiivin tuvasta ja lähdin kotia kohti. Kävellessäni palasivat

voimani ja loppumatkan minä juoksin päästäkseni kyllin pian käsiksi

keskeytyneeseen työhön.

Koko talven valmistelin huonekaluja, niin siroja ja kauniita,

ettei sellaisia oltu meidän seuduillamme nähty, ja korjailin

maanviljelyskaluja. Isä katseli puuhiani aina yhtä hiljaisena ja

alakuloisena. — Mitä hyödytti ponnistelu, kun Herramme oli hyljännyt

meidät eikä antanut peltojen kasvaa? — Mutta minä tunsin niin

ihmeellisen varmasti raskaitten vuosien loppuneen, tein työtä Liisan

vuoksi ja viheltelin työn ohessa niinkuin vielä nytkin teen.

Sitte saapui kevät. En koskaan ennen ollut sitä niin kauniiksi

huomannut. Elämä pursusi esiin kaikkialla luonnossa, ja kaikilla

elävillä olennoilla tuntui olevan sama kaipuu kuin minullakin. Kaikki

rakensivat pesää rakkailleen, kaikki kokoilivat varoja ja keinoa,

uusi elämänhalu täytti koko luomakunnan, ja linnut viheltelivät ja

lauloivat niinkuin minäkin. Minä ymmärsin luontoa paremmin kuin

koskaan ennen aina kaislikossa leikitsevistä ja hyppivistä mykistä

kaloista pilvien tasalla leijaileviin, ylpeästi kaarteleviin kotkiin

saakka. Ja ruis, minun rukiini vihersi vehmaana ja lupaavana, ja multa

tuoksui ohrapellolla, jota valmistelin kylvöä varten. Talven kuluessa

olin ampunut susia ja ilveksiä, jopa yhden karhunkin ja myynyt nahat

kaupungissa. Rahoillani olin kruunun vilja-aitasta ostanut tynnyrin

ohria ja kaksi tynnyriä kauroja. Ja kurkiparvien iloisena palatessa

vieraalta maalta ja lentäessä talon katon yli, kylvin siemenen pehmeään

multaan; seuraavana yönä kasteli maan lämmin siunattu kevätsade, ja

melkein joka ainoa jyvä iti.

Hyvä Jumala, kuinka vilja sinä vuonna kasvoi. Olin kylvänyt siemenen

harvaan, sillä maa oli lihavaa ja siementä oli vähän, mutta joka jyvä

sysäsi kimpun olkea. Päivänpaiste ja sade vaihteli tarpeen mukaan, ja

vihdoin huomasin minä isänikin voimain alkavan elpyä ja virkistyä. Kun

hän luuli olevansa huomaamatta, hiipi hän pellolle ja seisoi siellä

pitkät ajat katsellen kylvöä kyyneleet silmissä. Minä ymmärsin hänen

pelkäävän, että viljalle tapahtuisi jotakin, ja toivovan ja odottavan

tähkien tuleentumisaikaa. Vähitellen rupesi hän auttamaan minua kesanto

töissä ja heinänkorjuussa. Minä kokosin sinä vuonna paljon heiniä,

sillä lehmällä oli vasikka, jonka aijoin kasvattaa, ja sitäpaitsi sai

Liisa ainakin yhden lehmän myötäjäisiksi kotoaan.

Elonajan saapuessa huojui pellolla raskaita, kultaisia tähkäpäitä, ja

kun ruis oli harvaan kylvettyä, ei se ollut laossakaan, vaan seisoi

suorana ja lainehti tuulessa. Vielä viime päivinä pelkäsin hallaa

niin etten voinut nukkua öisin, ja minä kuulin isänkin vääntelehtivän

vuoteellaan. Välistä nousi hän keskellä yötä käydäkseen pellolla

katsomassa, oliko kaikki ennallaan.

Mutta ei mitään tapahtunut, ja kun hetki oli käsissä, nousimme me

päivän koittaessa, kävimme silmät säteilevinä pellolle, ryhdyimme

leikkaamaan viljaa hiljaisina ja hartaina ja sidoimme ja pystytimme

kauniita kuhilaita. Joka korsi oli meille kallisarvoinen, ja lyhteet

olivat niin hienosti sidotuita kuin olisivat ne aiotut tupaa

koristamaan. Kun aurinko paistoi niille, näyttivät ne puhtaalta

kullalta.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja vielä samana iltana kerroin minä isälle

aikovani mennä naimisiin lautamies Peltosen Liisan kanssa. Hänen vanhat

kasvonsa hymyilivät, sillä nyt alkoi hän ymmärtää, mikä oli ollut minun

työhaluni ja voimaini lähde. Ja hän lupasi ruveta puhemiehekseni.

Sinä yönä en paljon nukkunut, ja jo auringon noustessa aloin siistiä

ja puhdistella rattaita, joita ei oltu käytetty pitkiin aikoihin. Olin

ne keväällä uudelleen maalannut, niin että ne välkkyivät ja kiilsivät

jo loitolle. Hevonen oli saanut levätä viime päivinä, ja sitäkin

puhdistelin ja harjasin, kunnes se kiilsi kilpaa rattaitten kanssa.

Isän tullessa ulos oli kaikki jo valmiina matkaa varten.

Silloin hymyili ukko uudelleen ja veitikka välähti hänen silmissään.

Päästäkseen hevosella Isoonkylään täytyi tehdä pitkä kierros,

joka pitensi välimatkan kaksinkertaiseksi, mutta mitäpä se teki.

Aurinko paistoi, ja ajaessamme järvien ohi, kantoi vesi luoksemme

kirkonkellojen kaikua, ja ilma oli niin kuulakasta ja kirkasta kuin

se vain syksyisin voi olla. Monet talot tien varsilla olivat vielä

autioina, mutta ne ihmiset, joita kohtasimme, hymyilivät meille

ikäänkuin olisivat aavistaneet asiamme, ja toivo leikki heidän

katseissaan. Kaikki tuntuivat odottavan uutta aikaa, joka koittaisi

uusin kylvöin ja uusin sadoin. Eikä kukaan voinut silloin vielä

aavistaa, että tulevaisuus toi mukanaan vielä raskaampia koettelemuksia

kuin äsken eletyt olivat olleet.

Pian vierähtivät rattaamme Isoonkylään, ja kaikkialla, minne ihmisiä

oli jäänyt, pilkisteli iloisia, kalpeita kasvoja avonaisista ovista.

Lehmät ammuivat, kukot lauloivat ja kirkonkellojen soitto kuului tänne

asti.

Peltosen talon rapulla seisoi nuori tyttö varjostaen kädellään silmiään

ja katsellen meihin aivankuin olisi hän odottanut meitä, ja minä tunsin

hänet heti Liisaksi; mutta kirkas valo esti hänen tuntemasta minua,

ennenkuin olimme aivan rappujen ääressä. Silloin lennähti hän hehkuvan

punaiseksi ja juoksi sisään.

Huoneesta tuli nyt ulos voimakas, komearyhtinen mies, jollaista ei

siihen aikaan usein tavannut. Nähdessäni hänet, lannistui rohkeuteni

suuresti, mutta sitten ajattelin, että Liisa ja minä pidimme niin

paljon toisistamme, ettei mikään voisi meitä erottaa, vaikka ukko siinä

paikassa tekisi hänet perinnöttömäksi.

Astuttuamme sisään suureen tupaan, istuivat ukot kauvan hiljaisina ja

totisina ja alkoivat vihdoin puhua lupaavista vuodentuloista. Minä

en voinut muuta kuin istua vaieten ja katsella Liisaa, joka autteli

äitiään askareissa. Mitä enemmän häntä katselin, sitä mahdottomammalta

minusta tuntui voittaa tuo ylpeä tyttö omakseni. Ukkojen keskustelu

kuului korviini epäselvänä sorinana, ja melkein unohdin matkamme

tarkoituksen; katselin Liisaa vain kuin kaunista taulua kirkossa,

kunnes hän salaa nyökäytti minulle päätään ja meidän katseemme

yhtyivät. Silloin tunsin jälleen metsänneitoni lumoavat silmät ja minut

valtasi samanlainen riemu kuin silloin, jolloin aurinko ensi kerran

murtausi esiin monikuukautisen sumun läpi.

Hän iski minulle merkitsevästi silmää ottaessaan vesiämpärin ja

lähtiessään kaivolle. Silloin muistin, että minun oli käytävä

katsomassa hevosta ja pujahdin myöskin ulos. Kaivolla kohtasimme

toisemme, ja hevosen juodessa voimme hetkisen rauhassa puhella.

— Poika, poika, — sanoi hän hiljaa ja nuhdellen, — missä olet niin

kauvan viipynyt? Jos en olisi luottanut sinuun, en tiedä, mitä olisin

tehnyt.

Silloin kerroin hänelle kaikesta, mitä olin saanut aikaan siitä saakka

kun ensimäisen ja ainoan kerran tapasimme toisemme, kuinka olin koko

vuoden tehnyt työtä vain hänen edestään ja kuinka Jumala oli minua

siunannut. Ja hän hiipi minun luokseni hevosen taakse ja suuteli minua,

ja hänen suutelonsa vilvotti ja virkisti kuin raikas vesi.

Astuessamme sisään seisoivat molemmat ukot käsi kädessä ja hymyilivät

kumpainenkin yhtä ystävällisesti.

— Tule nyt, poikaseni, lyömään kättä tulevan appesi kanssa, sanoi isä

iloisesti. — Minä sain ensin hyvästi otella sinun puolestasi, ja vasta

kerrottuani, kuinka olet ponnistellut ja tehnyt työtä koko vuoden ja

saatuani emännänkin puolelleni, aloin päästä voitolle.

— Niin, niin poikaseni, — puolusteli itseään vanha, ylpeä talonpoika,

— minun sukuni on aina ollut jäykkäniskaista, enkä minä tahtonut

vävykseni minkäänlaista nahjusta, joka pienimmänkin vastoinkäymisen

sattuessa kallistaa päätään. Sellainen se olla pitää, joka uskaltaa

puristaa moskovalaista kauluksesta, jos sikseen tulee, tai vääntää

peltoa metsästä ja kiristää nälkävyötä tarvittaissa. Minä pidän

sinusta, poika, ja vihollisen hyökätessä maahan lahjoitan sinulle

vanhan pamppuni. Se on aikoinaan halkaissut toisenkin pääkallon.

Ja sitten puristin molempien vanhusten kättä, ja asia oli selvä.

Niin, tyttö, oletkohan koskaan elänyt sellaisia vuosia, jolloin aurinko

ei keväisinkään näyttäydy viikkokausiin, jolloin lumi hitaasti sulaa ja

raskaat, painostavat pilvet vähän väliä lähettävät uuden lumen vaivoin

valmistetulle maalle? Ja sitten koittaa päivä, jolloin pilvet hajoavat

ja aurinko paistaa ja lämmittää sellaisella voimalla, jollaista sillä

ei enää muistanut olevankaan. Hetkessä sulaa äsken tullut lumi vieden

vanhan muassaan. Leivonen, jota sinä keväänä ei ole vielä kuultu, alkaa

riemuita ilman sinessä ja rastaat yhtyvät lauluun. Jos sellaista olet

nähnyt ja kokenut, voit ymmärtää, millainen ihmissielu on sellaisena

päivänä, kuinka ilo ja riemu tunkee syvälle sydänjuuriin saakka niin

että melkein tekee kipeätä — silloin myöskin käsittänet, millainen

minä olin niihin aikoihin — ja minä luulen melkein koko maan tunteneen

samaa. Ja seuraavana vuonna peltojeni ollessa täydessä kasvuvoimassa ja

kynnössä ja kylvössä kuten entisinä hyvinä aikoina, soivat kirkonkellot

Liisalle ja minulle, ja minä toin hänet kotiini, joka seisoi aivan

tämän majan paikalla.