VII.

Metsästys.

Hän heräsi kirveeniskujen raikuvaan äänen, ja kun hän avasi silmänsä,

paistoi aurinko sisään havumajan savureijästä. Katsahdettuaan ulos,

näki hän Sakarin seisovan työssä hirsiensä ääressä kuten eilenkin.

Kaikki oli melkein samanlaista kuin illalla ja hän eli yhä ihmeellistä

seikkailuaan, jonka kaltaista ei hän eläissään ollut kokenut. Hän oli

auttamattomasti viskattu uuteen maailmaan uusine velvollisuuksineen.

Kun hän astui ulos, tervehti uutisasukas häntä iloisesti ja Usko tuli

häntäänsä heiluttaen nuolemaan hänen kättään.

— Nyt, tyttö, — sanoi Sakari kirvestään heiluttaen, — teemme työtä

kumpainenkin tahollamme ja illalla saamme jälleen puhella. Kun aurinko

paistaa suoraan tuohon honkaan niemen käressä, tulee aamiaisen

olla valmis, ja kun se on aivan tuon pienen saaren kohdalla, on

päivällisaika; illallista syödessämme luo se kultaisen juovan lahteen.

Ateriain väliaikoina saat sinä tehdä mitä haluat. Voithan kuvitella

olevasi minun pikku vaimoni, joka askartelee ja puuhaa omassa kodissaan.

Hän kyllä ymmärsi. Monta monituista kertaa oli hän ollut tällaisessa

vanhan Miinan apuna, vaikka ruoka-aikojen merkit olivat olleet hieman

toiset, ja hän tiesi myöskin, mihin käyttäisi jouto-aikansa. Hän teki

nopeasti laskelmansa ja päätti päivällisen ja illallisen välisen ajan

pisimmäksi ruokaväliksi. Sen hän käyttäisi metsästykseen.

Koko aamupäivän suoritteli hän taloustoimia ja kaikenkaltaisia pikku

parannuksia majassa. Hän oli niin toimellisen ja arvokkaan näköinen,

että miehen joka kerta täytyi hymyillä hänen kulkiessaan ohi.

— Luulenpa vaimonikin mielistyvän lapseen, — puheli hän itsekseen. — Ja

hänestä tuntuisi varmaankin muuten tämä erämaa liian autiolta.

Aina siitä asti kun rauha oli maahan palannut, oli hän työskennellyt

saman päämäärän vuoksi; hän tahtoi rakentaa uudelleen entisen talonsa.

Paljon aikaa oli jo kulunut hukkaan kaikenkaltaisissa valmistuksissa

ja tarve- ja maanviljelyskalujen hankkimisessa sekä ensimäisen pellon

raivaamisessa, ennenkuin hän oli voinut ruveta tupaa rakentamaan. Nyt

oli hän ollut täällä aivan yksinään kolme kuukautta, kunnes tuo lapsen

ja naisen välinen olento tuli hänen luokseen kuin tuulahdus toisesta

maailmasta, josta hän ei pitkiin aikoihin ollut mitään tietänyt. Ei ole

miehen hyvä yksinänsä olla — sanottiin sanassa, ja hän tunsi sen nyt

niin hyvin käsittävänsä.

— Aijotko lähteä metsästämään? — kysyi hän tytöltä nähdessään tämän

laskevan nuoliaan.

— Aijon, — nyökkäsi tyttö.

— Sinun olisi melkein paras ottaa minun pyssyni, tuumi hän. — Näillä

seuduin on hyvästi hirviä ja jos saisit käsiisi yhden, olisi meillä

lihaa pitkiksi ajoiksi. Minä en ole tullut heitä ampuneeksi ollessani

vain yksin täällä syömässä.

— En minä ensi kertaa nuolillani hirveä ammu, — vastasi tyttö ylpeästi.

Silloin nauroi mies taas hänelle.

— Voi niin ollakin, — sanoi hän hyväntahtoisesti, — sitäpaitsi ei aivan

heti voi oppia pyssyä käsittelemään.

Tytössä oli kunnianhimo leimahtanut ilmiliekkiin, ja hän päätti ampua

hirven.

Heti päivällisen jälkeen lähti hän metsään. Metsästysalue ei alussa

näyttänyt suotuisalta, sillä hongikon juhlallisessa pylväikössä, missä

pikku metsää ei kasvanut, ei metsänriista viihtynyt. Mutta hän kulki

urhoollisesti eteenpäin päästäkseen ruohoisempiin ja vuorisempiin

seutuihin, ja vähän ajan kuluttua muuttui metsä aivan toisen

näköiseksi. Maaperä kävi kosteammaksi ja honkien sekaan ilmaantui

pilviä piteleviä kuusia. Välistä tuli avonaisempiakin paikkoja, joilla

mustikat kukkivat kaatuneitten ja lahonneitten jättiläisrunkojen

välissä. Täällä saattoi olla metsoja, ja hän rupesi kulkemaan hiljaa ja

varovaisesti tähystellen puitten runkojen lomitse.

Äkkiä kuuli hän marjanvarsien ritisevän takanaan ja kääntyessään näki

hän jonkun eläimen kiivaasti syöksyvän häntä kohti. Jousi oli jo

lennähtänyt silmälle, kun hän huomasi, että tulija olikin Usko, joka

läähättäen ja häntäänsä heiluttaen hyppi häntä vastaan.

— Oletko sinä jättänyt isännän yksin? — nuhteli tyttö ollen

kuitenkin mielissään uudesta metsästystoveristaan. Hän tiesi Sakarin

kertomuksista, että Usko oli erinomainen lintukoira.

— Hae, hae, Usko, — yllytti hän ja osotti tiheimpiä pensaita.

Usko läähätti yhä kiihkeämmin ja kiiti metsään päin.

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin hän kuuli terävän haukunnan, joka aina

lyhyitten, täsmällisesti keskeytettyjen väli-aikojen päästä uudistui.

Hän hiipi ääntä kohti liukuen kuin ilves rosoisten oksien lomitse.

Vastakkaiselta puolelta lähestyessään paikkaa, josta haukunta kuului,

äkkäsi hän kuusenoksalla suuren koirasmetson, joka höyhenet pystyssä

tuijotti Uskoa kuin lumottu. Vielä muutama askel ja nuoli vingahti

ilmassa. Kuusenoksat risahtelivat raskaan, putoavan ruumiin painosta,

ja pian juoksi Usko voitonriemuisena hänen luokseen kantaen kuollutta

metsoa hampaissaan.

Nyt olisi hän voinut palata kotiin, mutta hänen herännyt kunnianhimonsa

ei antanut hänelle rauhaa. Hän oli päättänyt ampua hirven eikä hän

hellittäisi, ennenkuin pääsisi aikomuksensa perille. Sitäpaitsi oli

hänellä vielä yllin kyllin aikaa.

Metsästyspaikka oli erinomainen ja tuokion kuluttua riippui hänen

olallaan vielä kaksi teertä. Taakka alkoi jo tuntua painavalta, ja

hänen täytyi kai jättää hirvijahti toiseen kertaan.

Mutta täällä näytti maa-ala vieläkin lupaavammalta, sillä havumetsän

seassa kasvoi vanhoja haapoja ja suuria, sammaltuneita koivuja,

joiden alla vihersi hienoa, pehmyttä ruohoa. Tänne täytyi hänen tulla

uudelleen jo huomenna.

Hän oli kääntynyt paluumatkalle, kun Uskon haukkuminen pysähdytti

hänet. Mutta nyt ei koira haukkunut lintua. Se oli vihainen ja

raivoissaan, eikä se hirveäkään haukkunut, koska se pysyi yhdessä

kohdin. Koira nähtävästi tappeli jonkun toisen eläimen kanssa. Hänen

täytyi välttämättä rientää apuun, ettei Sakarin koiralle jo hänen ensi

retkellään tapahtuisi mitään pahaa.

Päästyään tiheän kuusiryteikön läpi avonaisemmalle paikalle, kohtasi

hänen silmiään näky, joka sai hänet melkein ääneensä nauramaan. Suuren

muurahaispesän takana hyppi Usko hurjasti haukkuen puolikasvuisen

karhunpojan ympärillä pysytellen aina sen takana ja näykkien sitä

hännästä. Nalle-parka pyöri parhaansa mukaan ympäri koettaen päästä

käsiksi vastustajaansa, mutta se oli yhtä vaikeata kuin saada kiinni

oma häntänsä; koira oli aina auttamattomasti hänen takanaan. Karhu

murisi ja vinkui koettaen milloin pelotella milloin lepytellä, mutta

Usko oli suunniltaan vihasta.

Silmänräpäyksen katseli tyttö hullunkurista taistelua, mutta äkkiä

välähti hänen mieleensä, että tästä hän saisi arvokkaan nahan ja lihaa

pitkiksi ajoiksi. Ei ollut vähääkään vaikeata päästä lähelle karhua,

sen huomio oli siksi kiintynyt koiraan, ja hän hiipi puun taakse parin

askeleen päähän taistelevista eläimistä. Täällä viritti hän jousen

voimainsa takaa odottaen otollista silmänräpäystä. Kotvasen kuluttua

sai hän tähdättyä isoon kaulavaltimoon, ja nuoli suhahti ilmassa.

Hurja karjunta ilmaisi nuolen sattuneen, ja karhu hierasi valittaen

käpälällään kaulaansa, josta nuolenvarsi pisti esiin. Usko hyökkäsi

uudelleen hänen kimppuunsa, ja hän näki, ettei se enää yhtä

voimakkaasti jaksanut puolustaa itseään.

Hän aikoi juuri lennättää siihen toisenkin nuolen, kun kuusen takaa

kuului karjunta, kymmentä vertaa kauheampi kuin nuoren karhun, ja

sieltä syöksyi suunnattoman suuri naaraskarhu käyden hätyytettyä

pentuaan puolustamaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin hirvittävää

petoa, ja kun se syöksyi puun takaa veripunainen kieli riippuen

valkosten, välkkyvien hammasten välistä, möyryten ja vaahdoten

raivosta, oli hän vähällä juosta tiehensä.

Aluksi ei karhu katsahtanutkaan häneen, vaan suuntasi koko raivonsa

Uskoon. Koira näytti olevan kuoleman oma, sillä veripunainen kita oli

minä hetkenä hyvänsä valmis nielemään sen, mutta viime tingassa teki

se hurjan sivuhyppäyksen, pääsi karhun taakse ja alotti saman leikin

kuin pennun kanssa äskettäin. Suunnaton, karvainen eläin pyöri ympäri,

möyrysi, haukkasi ilmaa niin että hampaat kalahtivat toisiaan vastaan

ja istahti lopulta takajaloilleen saadakseen selkäpuolensa vapaaksi

koirasta.

Tähän saakka oli tyttö seisonut kuin kivettyneenä. Mutta nyt heräsi

metsästysinto, ja hän viritti jälleen jousensa. Leveä rinta oli liian

houkutteleva maalitaulu, ja nuoli katkesi risahtaen kohdatessaan

mahtavan kylkiluun.

Karhu karjasi uudelleen etsien pienillä kiukkuisilla silmillään uuden

tuskan aiheuttajaa ja äkkäsi heti asianlaidan. Kaiken pahan takana

oli taaskin ihminen, tuo ihmeellinen vihollinen, jota hänen ei ollut

tarvinnut vuosikausiin pelätä, mutta jonka hän hyvin aikaisimmasta

lapsuudestaan tunsi; heidän huutonsa olivat silloin tällöin häirinneet

erämaan hiljaisuutta, ja vaisto ja emon varottava ääni olivat

opettaneet välttämään taistelua noiden olentojen kanssa, jotka olivat

niin erilaisia kuin metsän muut asujamet. Mutta senjälkeen oli hän

kasvanut suureksi ja väkeväksi, ja hänen vaistonsa vaati nyt kostoa

hänen itsensä ja kuolevan pennun vuoksi.

Muutamin hypyin oli karhu puun luona, jonka taakse valkea olento oli

piiloutunut, mutta siellä ei ollut ketään. Sen sijaan rytisivät vanhan,

ryhmyisen riippakoivun oksat parin askeleen päässä. Ja karhu ärjyi

yhä kiukkuisemmin, ollen nyt varma vihollisestaan, sillä se tuli yhtä

hyvästi toimeen puussa kuin maassa.

Ella ei tuntenut pelon rahtuakaan, hän vain vapisi jännityksestä ja

innosta. Hän ei ollut koskaan käynyt tällaista taistelua, mutta oli

usein kuvitellut sitä mielessään ja miettinyt, kuinka tulisi menetellä.

Istuessaan vankemmalla oksalla, ehti hän lennättää vielä yhden nuolen

karvaiseen rintaan, mutta samassa tunsi hän pedon läähättävän

kidan aivan läheisyydessään ja vetäytyi taaemmaksi pitäen varmuuden

vuoksi kiinni seuraavasta ohuemmasta oksasta. Aluksi seurasi karhu

häntä empimättä, mutta oksan alkaessa taipua ja natista, pysähtyi

se pettyneenä möristen. Tyttö vetäytyi vielä kauvemmaksi, kietoi

käsivartensa ylemmän oksan ympärille ja pysyttelihe jaloillaan

kiinni alemmassa. Nyt sai hän kätensä vapaiksi ampumiseen, vaikka ei

voinutkaan tähdätä eikä jännittää kyllin voimakkaasti jousta.

Ensimäinen nuoli suhahtikin syrjään, mutta toinen sattui pedon

ammottavaan kitaan, ja sen karjunta oli kuin ukkosen jyrinä salaman

iskiessä lähimpään honkaan. Haparoiden otti eläin vielä pari askelta

eteenpäin oksan taipuessa yhä syvemmälle sen painosta. Vielä yksi

nuoli sattui sen kurkkuun, sitten vielä yksi ja tyttö istui turvassa

horjuvalla oksalla. Se rytisi epäilyttävästi ja Ella tarttui tiukasti

kiinni ylempään oksaan. Hänen seuraava nuolensa tunki karhun silmään,

ja nyt oli vanhuksen kärsivällisyys lopussa. Oksa paukahti taittuessaan

kuin pyssy, ja Ella riippui taivaan ja maan välillä karhun kellahtaessa

alas ja jysähtäessä raskaasti maahan. Usko syöksyi heti sen kimppuun,

ja karhu nousi ylös raskaasti läähättäen.

Se oli nähtävästi loukkaantunut pudotessaan. Ehkä oli joku nuoli

tunkeutunut syvemmälle sen ruumiiseen.

Oksa, josta tyttö piti kiinni, keinui ja notkui aivan kuin olisi se

tahtonut ravistaa hänet alas, mutta hän siirteli käsiään niin että

hän pääsi lähemmäksi runkoa, missä oksa oli vankempi. Sitten veti hän

itsensä ketterästi oksalle istumaan ja katsoi alas.

Pieni karhu makasi liikkumattomana muurahaispesän vieressä ja vanha

naaraskarhu ryömi Uskoa kohti toinen silmä sokeana, ja vuotaen verta

useista haavoista. Nuolet pistivät kuin piikit hänen ruumistaan, ja

kidasta valui verta. Tyttö laskeutui alemmaksi voidakseen vielä kerran

lähettää nuolen. Pian asettui karhu taas takajaloilleen puolustautuen

etukäpälillään koiraa vastaan, joka kuitenkin aina pysyttelihe niin

pitkän välimatkan päässä, etteivät karhun kynnet ulottuneet häneen.

Mutta nyt paljasti hän niskansa Ellan jouselle, joka tunkeutui

syvälle selkärankaan. Tehtyään vielä voimakkaan hyppäyksen puuta

kohti ikäänkuin olisi vielä kerran tahtonut kiivetä sinne, kaatui se

raskaasti kyljelleen ja lepäsi hiljaa. Uskon haukkuminen ei enää voinut

saada sitä liikkeelle, ja vihdoin uskalsi koira nykiä sen tuuheata

turkkia.

Taistelu oli lopussa ja nyt vasta huomasi Ella, minkälainen se oli

ollut. Hän oli niin jännityksen ja ponnistusten uuvuttama, että hän

tuskin pääsi alas puusta, ja päästyään vihdoin maahan, täytyi hänen

itkeä niin rajusti ja hillittömästi kuin joskus pikku tyttönä. Joka

hermo hänen ruumiissaan värisi kuin viritetty jousenjänne, eivätkä

hänen jäsenensä tahtoneet totella hänen tahtoaan. Mutta Usko seisoi

hänen vieressään heiluttaen häntäänsä ja nuoleskellen hänen kättään

niinkuin olisi se ymmärtänyt, että tyttö tarvitsi virkistystä ja

rohkaisua suurtyönsä jälkeen.

Itkettyään rauhassa kotvan aikaa, katsoi hän jälleen ylös. Metsässä

oli ihmeellisen hiljaista, ja aurinko paistoi koivunlehtien lomitse

niin että koko ruoho oli täynnä tanssivia aurinkoisia pilkkuja niinkuin

kotona koivuhaassa. Ne tanssivat suurilla, karvaisilla ruumiillakin,

jotka lepäsivät siinä niin hiljaa, että niitä olisi luullut kiviksi ja

kannoiksi. Ja muurahaiset työskentelivät uutterasti korjatakseen karhun

särkemää pesäänsä ja viedäkseen valkeat kotelonsa turvaan. Ja linnut

lauloivat ja käki kukkui, ja... Niin, maailma oli valoisa ja ihana ja

hän oli ampunut kaksi karhua.

Hän hypähti pystyyn ja nauroi ääneensä ilosta. — Hän kun vain oli

uneksinut hirvestä, ja nyt hänellä oli kaksi karhua. Mitä sanoisi

Sakari! Hänen täytyi heti kiirehtiä hänen luokseen.

Tuossa makasivat ammutut linnut puun juurella. Ne täytyi hänen ottaa

mukaansa, etteivät ketut veisi niitä. Ja sitten täytyi hänen syleillä

Uskon karvaista kaulaa ja suudella hänen kosteata, viileää kuonoaan

kiitokseksi hyvästä avusta.

— Nyt täytyy sinun jäädä tänne vahtimaan, Usko, — selitti tyttö

viitaten karhuihin, — kunnes minä tulen takaisin isännän kanssa.

Usko katsoi häneen ymmärtäväisen näköisenä ja aivan kuin olisi tahtonut

vakuuttaa, että tyttö voi rauhassa luottaa häneen, ja kun tyttö riensi

pois, jäi koira tyyneesti istumaan karhujen luo.

Hän kiirehti puoli juoksua kotiin metsän kautta. Hän tiesi kyllä,

kuinka esittäisi asian.

Läähättäen pysähtyi hän metsänlaitaan tyynnyttääkseen sykkivää

sydäntään, ettei mies heti huomaisi jotain ihmeellistä tapahtuneen.

Mutta hän huomasi sen sittenkin.

— No, — huusi hän vastaan. — Sinulla näyttää olleen hyvä onni.

Silloin loi hän ujosti silmänsä maahan, mutta ne välähtivät kuitenkin

pitkien silmäripsien takaa.

— Minä en saanut sitä kaikkea kotiin yhdellä kertaa, — sanoi hän

hiljaisesti, — sinun täytyy valjastaa hevonen ja tulla auttamaan minua.

— Voi sinä veitikka, — sanoi mies nauraen, — tahdotko sinä pettää

minua. Mutta tyttö vakuutti juhlallisesti tarvitsevansa rekeä ja apua,

ja mies arveli vihdoin, että tyttö oli ampunut hirven.

Hän kulki edellä näyttäen tietä, ja mies seurasi hevosineen jälessä

vielä puoliksi epäluuloisena ja odottaen joka hetki, että tyttö

näyttäisi hänelle pitkää nenää, kuten lapset, ja pilkkaisi hänen

herkkäuskoisuuttaan. Hän kulki hymyillen odottaen parhaimmassa

tapauksessa löytävänsä ammutun hirvivasikan.

— Tuossa ne ovat, — sanoi tyttö vihdoin viitaten suurta muurahaispesää

kohti, ja Usko, joka ylpeän ja toimellisen näköisenä oli rientänyt

isäntäänsä vastaan, juoksi edellä näyttämään, missä saalis makasi.

Mutta mies astui nopeasti lähemmäksi nähdäkseen, mitä suurta ja tummaa

häämötti riippakoivujen alta. Vihdoin hän pysähtyi, katsoi vuoroon

tyttöön, vuoroin kuolleisiin karhuihin, kumartui sitten tarkastamaan

niitten haavoja, ja hänen kasvonsa olivat vakavan ja miettivän näköiset.

— Kautta kunniani, tyttö, — sanoi hän vihdoin hitaasti, — ne ovat sinun

nuoliasi ja sinun työtäsi. Sellaista en olisi koskaan sinusta uskonut!

Ja äänen sävystä ilmeni miehen kunnioitus vertaistaan kohtaan.

Mutta silloin pääsi lapsi jälleen tytössä valtaan.

— Uskotko, että Liisakin olisi voinut tehdä tämän? — kysyi hän muistaen

miehen ensimäistä puolinaista kiitosta.

Hän katsoi tyttöön hymyillen. — Minun täytyy myöntää, että en sitä

usko, — vastasi hän miettien, ja tyttö ilostui tästä enemmän kuin

mistään hänen sanastaan.

Hän näki tytön silmien säihkyvän ja hänen katseensa kävi taas

miettiväksi.

— Minä kai en oikein enää muista teitä naisia, — virkkoi hän vakavasti.

— Luulin tuon tunteen ilmenevän vain miehissä. Olen sen monta

monituista kertaa nähnyt taistelutantereella kuulien suhistessa ja

toisen toisensa jälkeen vaipuessa vieraaseen maahan milloinkaan enää

saamatta nähdä kotiaan ja rakkaitaan. Olen sen omassakin rinnassani

tuntenut, mutta en koskaan niin voimakkaana kuin ollessani Lövingin

väessä, siihen aikaan olisin sen vuoksi voinut tehdä mitä päättömimpiä

tekoja ollakseni parempi kuin toiset, eikä elämä ollut suuriarvoisempi

kuin kulunut nahkakinnas, jonka milloin hyvänsä viskaa luotaan. Minä

luulen juuri sen tunteen ajaneen kuningastakin maasta maahan, niin

ettei hän levännyt, ennenkuin kylmänä ja kuolleena keskellämme. Eikä

kukaan tahtonut olla häntä huonompi, ja sitten kävi niin kuinka kävi,

kunnes jänne katkesi, eikä kansamme jaksanut kauvempaa. Vai voi se

sinun kaltaistasi tyttöäkin kannustaa eteenpäin.

Hänen puhellessaan nostivat he molemmat karhut rekeen, mikä ei suinkaan

ollut huokea työ.

— Vahinko, että minulla on niin vähän suolaa, — mutisi uutisasukas

itsekseen, — mutta me saamme kuivata osan lihasta. Se käy kyllä laatuun

tässä siunatussa helteessä.

Sitten lähti hevonen liikkeelle ja mies opetti tyttöä ajamaan. Tämä

seikkailu tuntui lähentäneen heitä suuresti, ja mies katseli nyt tyttöä

kokonaan toisin silmin kuin ennen.

Koko ilta meni heiltä nahkojen ja lihojen kanssa puuhatessa ja siinä

ohella kertoi hän entisaikojen karhunpeijaisista. Ja hiljaisesta,

hitaasta puhetavastaan huolimatta osasi hän kuvata näitten juhlien

meluavaa ilonpitoa niin että tyttö tunsi samaa kuin ensi kerran

kuullessaan hänen viheltävän. Ei koskaan ollut hän kokenut sellaista

myötätuntoa vanhaa yhteiskuntaa kohtaan eikä koskaan niin palavasti

halunnut siihen tutustua. Miinan ja Tildan kertomukset olivat vain

herättäneet ihmettelyä ja välistä vastenmielisyyttäkin, mutta Sakari

käsitteli ja katseli oloja sellaisella tavalla, että ne muittenkin

mielestä näyttivät valoisilta ja ikäänkuin ystävällisemmiltä. Kaikki

hupaisat työteliäät isännät, hyvänsuovat, toimelliset emännät ja

iloinen, huoleton nuoriso tuntuivat hänestä jo vanhoilta tutuilta,

niinkuin hän joskus olisi ollut mukana heidän elämässään.

Kun tuli vihdoin leimusi takassa ja he istuivat molemmat imeskellen

mehukkaita karhunluita, tunsi hän elävästi mielessään, kuinka

hän joskus kaukaisessa muinaisuudessa oli ollut samanlaisessa

tilaisuudessa, kuinka Sakarin kaltainen voimakas, ahavoitunut mies oli

istunut hänen vieressään murtanut hänelle luita ja laskenut leikkiä

hänen kanssaan. Ja hänestä tuntui, että hän oli painanut päänsä hänen

olkapäätään vastaan ja katsellut hänen hymyileviin silmiinsä miehen

hiljaa hyväillessä hänen hiuksiaan.

Hän siirsihe lähemmäksi Sakaria ja katsoi häntä silmiin ahmien hänen

sanojaan kuin janoinen taimi sadevettä.

Punainen, leikkivä liekki valaisi tytön säteileviä kasvoja ja miehen

mielestä ei maja enää ollut sama kuin ennen, vaan hänen isiensä

vanha talo, jonne hän oli vienyt nuoren morsiamensa. Tunnelmassa oli

jotakin, joka vastustamattomasti vei hänen ajatuksensa niihin aikoihin,

herättämättä kuitenkaan surua tahi kaipausta. Tyhjä paikka hänen

lietensä ääressä oli ikäänkuin täytetty, ja jokin himmensi sen naisen

kuvaa, jonka vuoksi hän oli raatanut ja tehnyt työtä.

Vihdoin alkoi jokin kalvaa häntä kesken hänen tervettä tyydytyksen

tunnettaan. Hän ei ollut täysin tyytyväinen itseensä, vaikka ei hän

keksinyt siihen minkäänlaista syytä. Se tuntui nousevan hänen sielunsa

salatuimmista syvyyksistä vastoin sekä järkeä että tunnetta, ja hän

rupesi äkkiä ja perustelematta puhumaan hänestä, joka ei saanut olla

juhlassa mukana. Hän puhui kauvan, hiljaisesti ja matalalla äänellä,

katse tuleen suunnattuna, niinkuin hän siellä olisi nähnyt kaikki ne

kuvat, jotka hän loihti tytön kuuluville.