VI.

Uutisasukas.

Mutta aurinko painui yhä alemmaksi, ja ilma viilentyi hongikon

pylvässalissa. Hänen täytyi jo ruveta etsimään itselleen soveliasta

yösijaa; se ei ollut helppoa nyt, kun hän oli niin ohuesti puettu,

mutta hän toivoi kohtalon auttavan häntä.

Metsä, missä hän käveli, oli kaunista honkametsää. Maa oli sileätä ja

tasaista kuin lattia ja havuneulat peittivät sen ruskeana mattona.

Pikku metsää ei ollut peittämässä näköalaa, ja pylväsrivien välitse voi

silloin tällöin nähdä hyvinkin etäälle. Aukeammilla paikoilla kukkivat

vanamot levittäen väriä ja tuoksua luonnon juhlalliseen pyhäkköön.

Äkkiä näki hän jotain kirkkaankeltaista häämöttävän puitten välistä

vähän matkan päässä. Hänen uteliaisuutensa heräsi ja hän kiirehti

sinnepäin, pysähtyen vähän ajan perästä kuin kivettyneenä. Se oli äsken

kaadetun suuren puun kanto, jonka vieressä havuneulojen keskeltä loisti

keltaisia lastuja ja jauhoa kirveen ja sahan jäljiltä.

Mitä se oli? Täytyikö hänen taas tavata ihmisiä — kenties miehiäkin,

ennenkuin hän oli päässyt kyllin etäälle äskeisestä vihollisestaan?

Eikö hän koskaan enää löytäisi sitä erämaan rauhaa, jota hän

kaipasi? Minne päin hän nyt lähtisi vaaraa välttääkseen? — Sitä oli

mahdoton päättää, sillä näillä seuduin oli maakin niin kovaa, ettei

minkäänlaisia jälkiä voinut näkyä. Parasta oli kai sittenkin kulkea

entiseen suuntaan — se vei ainakin poispäin Aaposta.

Vähän matkan päässä loppui honkametsä äkkiä, ja hän tuli vanhalle

viljelysmaalle. Ojanreunat kasvoivat täälläkin koivua ja haapaa ja

niiden lomitse kimmelsi sininen järvi auringonpaisteisine, vaahtoa

pärskyvine laineineen. Pian saavutti kaikuvien kirveeniskujen ääni

hänen korvansa, ja pysähtyessään kuuli hän iloisen vihellyksen, niin

leikkivän ja ripeätahtisen, että hänen sydämensä sykähti ilosta. Hänen

täytyi samoin kuin pikku jäniksen puron reunalla jäädä kuuntelemaan

ihmeellistä ääntä ja hänen jalkansa alkoivat melkein itsestään tanssia

sen mukaan.

Kukahan niin vallattomasti vihelsi täällä hänen erämaassaan? — Hän

kulki vielä muutamia askeleita eteenpäin kuullakseen paremmin, ja

hänen pelkonsa haihtui kuin usva aamuauringossa. Sensijaan heräsi

hänessä palava uteliaisuus nähdä viheltäjä ja hän puolusteli sillä

itseään, että oli parasta tietää, kenen kanssa joutuisi tekemisiin

voidakseen sovittaa käytöksensä sen mukaan. Kenties oli se, kuten

hänkin, yksinäinen nainen, jonka kanssa hän empimättä voi antautua

ystävällisiin suhteisiin. Jos se taas oli vihollinen, voi hän hiipiä

pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Mitä enemmän hän asiata ajatteli,

sitä selvemmältä tuntui hänestä tämä menettelytapa, sillä kuinka

hän voisi oleskella metsässä tietämättä, kuka oli läheisyydessä.

Nyt tuntui hänestä selvältä, että hän matkallaan joutui ihmisten

kanssa tekemisiin, ja jos hän tahtoi heitä välttää, täytyi hänen

luonnollisesti tietää, missä heitä asui.

Hiljaa kuin hiipivä villikissa kulki hän varpaillaan eteenpäin,

valmiina juoksemaan tiehensä pienimmänkin vaaran uhatessa. Kun

ääni tuntui tulevan paremmin oikealta, kulki hän kolmen peltosaran

poikki ja hiipi senjälkeen eteenpäin ojanreunoilla kasvavan nuoren

metsän suojassa. Ääni läheni yhä ja tuntui vihdoin kuuluvan aivan

hänen edestään. Silloin koetti hän katsella ja tarkastella kapeitten

runkojen lomitse. Hänen eteensä avautui ruohoinen järveen viettävä

rinne, jonka reunaa vasten laineet loiskivat. Tämän keskellä, vankan,

tuskin rehevästä ruohosta erottautuvan kivijalan vieressä, seisoi

kuusenhavuista tehty maja, jonka luona mies ahkerasti taitavin

kirveeniskuin veisti suurta honkaista hirttä. Hänen viereensä maahan

oli jo kasattu useampia hirsiä, ja yhteen sellaiseen oli nuoralla

kiinnitetty suuri eläin. Se oli punaisen ruskea ja hän muisti, että se

oli hevonen, sillä hänen ollessaan pieni lapsi, oli heillä vanhassa

kodissa ollut sellainen. Miehen jalkojen juuressa makasi pieni susi

silmät puoliksi kiinni ja pää etukäpäläin varassa; vähän väliä avasi se

silmänsä katsellen tarkkaavana ympärilleen.

Mutta vielä enemmän ihmetytti häntä mies. Hän ei ulkomuodoltaan

muistuttanut vähääkään Terhosta. Ahavoituneista, hyvinmuodostuneista

kasvoista katseli kaksi kirkasta, kenties hieman terävää, harmaata

silmää, ja paitsi soturinomaisesti ylöskäännetyitä viiksiä, olivat

hänen kasvonsa parrattomat. Suurin vastakohta oli kuitenkin miehen

ilmeessä, joka oli iloinen, hyväntahtoinen ja kuitenkin itsetietoinen —

ei koskaan ollut hän kenelläkään ihmisellä nähnyt sellaista. Sellaisia

kasvoja ei tarvinnut pelätä, vaikka vartalo olikin kookas, ja voimakas

käsivarsi heilutti kirvestä niin että metsä kaikui. Enimmän kuitenkin

haihdutti vallaton vihellys hänen pelkoaan ja epäluuloaan.

Yht’äkkiä nosti pieni, musta susi päätään ja murisi vihaisesti,

katsoen sinne, missä hän seisoi. Hän teki liikkeen paetakseen, mutta

silloin syöksyi se hänen jälkeensä kiivaasti haukahtaen ja tarttuen

hampain hänen liehuvaan paitaansa, niin että hänen täytyi pysähtyä

puolustautuakseen. Veitsi välähti hänen kädessään, mutta susi hypähti

vikkelästi syrjään ja haukkui kahta raivokkaammin. Hän ei uskaltanut

kääntää selkäänsä, peläten eläimen silloin syöksyvän hänen niskaansa,

ja samassa kiirehti mieskin sinne.

— Hiljaa, Usko, — huusi hän vihaisesti sudelle. — Etkö sinä näe, että

se on ihminen? — Hiljaa siinä taikka minä...

Ja hän uhkasi kirvesvarrella eläintä tämän hiipiessä pakoon yhä vielä

muristen.

— Rauhoitu toki, tyttö, ja odota hetkinen, — sanoi hän nähdessään Ellan

aikovan jatkaa pakoaan. — Sinun täytyy antaa anteeksi Uskolle. Se

raukka ei sillä mitään pahaa tarkottanut: se ei vain ole nähnyt ihmisiä

niin pitkiin aikoihin, ettei se enää voi huomata eroa kunnon ihmisten

ja heittiöitten välillä.

Ja sitten tuli mies häntä vastaan ojennetuin käsin ja näytti niin

ystävälliseltä ja iloiselta, että tytön pakostakin täytyi antaa hänelle

omansa, vaikka ujous ajoi kuuman veren hänen kasvoihinsa.

— Kuinka hauskaa onkaan nähdä taas ihmisiä, sanoi mies sydämellisesti

puristaen tytön kättä. — Mutta kuinka olet sinä niin yksinäsi täällä

metsässä?

Ellan kasvot kävivät vielä punaisemmiksi ja hänestä tuntui kuin olisi

kieli tarttunut suulakeen.

— Sinä näyt ujostelevan, — jatkoi hän turhaan odotettuaan vastausta.

— Mutta kyllä se ohi menee, kun meistä tulee vähän paremmat tutut.

Tule nyt minun kanssani ja levähdä vähäsen, niin kerron minä ensin

puolestani, kuka olen.

Ella empi vielä hetkisen, mutta miehen koko käytös herätti niin suurta

luottamusta, että hän vihdoin vitkaan, ja äänetönnä seurasi miestä

työpaikalle. Usko juoksi häntä vastaan vinkuen ja häntäänsä heiluttaen

niinkuin olisi se tahtonut pyytää anteeksi äskeistä käytöstään.

— Onko se koira? — kysyi tyttö, joka äkkiä muisti toisten kertoneen

sennimisistä suden kaltaisista koti-eläimistä.

— Onpa kylläkin, — nyökkäsi mies nauraen, — ja nyt voit jo vähän

hyväilläkin sitä. Katso, kuinka se katuu ja pyytää anteeksi.

Silloin täytyi hänen hymyillä ja hän taputti hiljaa pörhöistä eläintä,

joka vastalahjaksi nuoli hänen kättään.

Mies näytti hänelle veistämättömällä hirrellä mukavan istumapaikan,

missä hän voi nojata selkänsäkin toisiin hirsiin, ja ryhtyi jälleen

uutterasti työhön.

— Minun nimeni on Sakari, — kertoi hän ja hänen kasvonsa saivat

tyynen, miettivän ilmeen niinkuin hänen ajatuksensa olisivat lähteneet

kauvas, kauvas pois, — talon mukaan Sakari Juuriniemi; olen sen

perinyt isältäni, vaikka ei tässä juuri talosta paljoa jäljellä ole.

Katsos, tyttö, kaikki tämä tässä ympärillä on ollut minun esi-isieni

peltoa, joka on kulkenut perintönä isältä pojalle aina yhdeksännen

Kaarlon ajoilta siihen asti kun venäläinen tuli ja poltti talon

minun ollessani viimeisen Kaarlon kanssa Puolassa sotimassa. Siitä

on jo kohta seitsemäntoista vuotta, kun näiltä seuduilta lähdettiin

venäläistä pakoon, ja appi-ukko vei Liisan — vaimoni, näes — Ruotsiin

turvaan. Saatuani luodin sääreeni, sain kelpaamattomana lähteä kotiin,

ja kotiinnuttuani löysin maan suurimmalta osalta venäläisen käsissä.

Minä hiivin talolleni, mutta se oli poltettu ja vaimoni poissa. Luulin

jo venäläisen vieneen hänet ja vannoin kostavani niin kauvan kuin voin

asetta pitää kädessäni. Siksi yhdyin Löving'iin, joka omalla tavallaan

kävi sotaa maassa ja joka ei suuria huolinut minun jäykästä jalastani.

Me taistelimme vuosikausia yhdessä, minun jalkani parani täydelleen ja

meillä oli hurjia seikkailuja, jolloin henkemme ei ollut mädäntyneen

nauriinkaan arvoinen. Mutta aina me niistä kunnialla suoriuduimme ja

teimme viholliselle enemmän vahinkoa kuin koko Lybeckerin armeija.

Se oli hurjaa aikaa ja kuka tietää, kuinka olisi käynyt, ellen

kiertoteitä olisi saanut kuulla Liisan pelastuneen. Se teki minun

sydämelleni niin hyvää, ettei minusta tullut läheskään niin paatunutta

kuin monesta muusta. Monet tovereistani tottuivat niin murhaan ja

ryöstöön, etteivät enää olisi tahtoneet muuta tehdäkään, mutta minä

toivoin vaan rauhan palaamista voidakseni jälleen ruveta viljelemään

maata ja hakeakseni Liisan Ruotsista. Enhän ollut nähnyt häntä niin

moneen pitkään vuoteen. Olin vasta yhdeksäntoista vuotias poikanulikka

sotaan lähtiessäni ja hän oli sinun ikäisesi pieni kiharapää — Jumala

häntä siunatkoon! Nyt on meillä rauha ja pian noudan hänet kotiin,

mutta ensin täytyy minun saada asuintupa valmiiksi, sillä hän on liian

hento ja hieno asuakseen havumajassa. Olisit sinä nähnyt, kuinka kaunis

ja lempeä ja ymmärtäväinen hän oli — ja me olimme olleet vain puoli

vuotta naimisissa onnettomuuden saapuessa. Mutta nyt ovat vaikeat ajat

ohi.

Ella katsoi häneen suurin, kostein silmin.

— Minä tahtoisin niin mielelläni nähdä hänet, — sanoi hän sydämensä

syvyydestä. — Minä pitäisin hänestä paljon.

Hän sanoi tuon niin vakavasti ja yksinkertaisesti, että miehen täytyi

hymyillä hänelle ystävällisesti.

— Ehkä sinä joskus saatkin hänet nähdä, — vastasi hän.

Nyt seurasi hetkinen hiljaisuutta; mies näytti odottavan tytön

kertomusta, mutta tämä oli kokonaan vaipunut ajattelemaan

jotakin, jonka hän lopulta ilmaisikin yhtä lapsellisesti ja

teeskentelemättömästi kuin äsken.

— Sinä et ole ollenkaan Aappo Terhosen kaltainen, — sanoi hän ja katsoi

mieheen vakavasti ja tutkivasti.

Hän melkein peljästyi sanojensa vaikutusta. Mies iski kiivaasti

kirveensä hirteen niin että terä upposi syvälle puuhun ja astui tytön

luo katse synkeän-totisena.

— Siitä saan kiittää Jumalaa, — huudahti hän painostaen joka sanaa. —

Mutta mitä sinä tiedät tuosta pelkurista, kerskaajasta ja sotarosvosta,

joka sodan aikana oli meidän häpeämme ja jätti rauhalliset talonpojat

kärsimään vihollisten julmasta kostosta. Minä en ole hänen kaltaisensa,

— sanot sinä, ja se on sinun onnesi. Mutta kuinka tunnet sinä Suomen

kurjimman ja huonoimman miehen? Missä hän on? Kerro!

Tytön äsken niin vakavat ja alakuloiset kasvot hymyilivät ja hänen

silmänsä säteilivät iloisina ja luottavina. Nyt näytti viimeinenkin

pelon jäännös kadonneen hänestä.

— Se on siis totta, että hän on huono ihminen, — huudahti hän

kiihkeästi — ja minä tein oikein juostessani pois kotoa hänen tähtensä?

Silloin mieskin taas tyyntyi ja hänen silmänsä loistivat tytölle yhtä

ystävällisesti kuin äskenkin.

— Se on hyvin luultavaa, — vastasi hän rohkaisten. — Jos eivät omaisesi

voineet suojella sinua, ei sinulla kai ollut muuta neuvoa. Mutta kerro

nyt minulle, kuinka kaikki on käynyt, niin minä sitten sanon, mitä minä

asiasta arvelen.

Tyttö istuutui hänen viereensä hirrelle ja alkoi kertoa elämästään

niin pitkältä kuin muisti. Välistä nyökäytti kuuntelija ymmärtävänä

päätään, ja tytön jättäessä kertomukseensa liian suuria aukkoja, teki

hän pienoisen kysymyksen, josta tyttö heti ymmärsi, mitä hän tahtoi

tietää. Oli niin helppoa puhua sellaisen kanssa, joka aivan kuin tuli

häntä vastaan ajatuksineen ja auttoi häntä sanomaan selvin sanoin

sellaista, jota hän ennen oli vain himmeästi aavistanut. Kun hän tuli

viime päivien tapauksiin, istui mies synkkänä ja äänettömänä silloin

tällöin nyökäyttäen päätään joko hyväksyen tai ymmärtäen.

— Sinä teit oikein, — sanoi hän päättävästi. — Et olisi voinut muulla

tavoin menetellä tuon lurjuksen ollessa talossa. Naisraukat, joiden

täytyi jäädä sinne hänen kanssaan elämään!

— Mutta he jäivät niin mielellään, — sanoi Ella.

— Minä yksin häntä vihasin.

Silloin hymyili mies surumielisesti ja alkoi kertoa hävittävästä

sodasta, joka useilta seuduin maatamme oli vienyt jokaisen miehen niin

että naisraukat, jotka vaan muistivat miesten hyviä puolia, olivat

ruvenneet palvelemaan heitä melkein puolijumalina. Hän oli muuallakin

kuullut kerrottavan, että naiset olivat suudelleet miesten jalanjälkiä.

— Mutta — lisäsi hän synkkänä, — ne olivatkin kunnollisten miesten

eivätkä lurjusten.

He vaikenivat kauvan aikaa, ja illan rauha laskeutui yli seudun.

Aurinko laski järven taa, jonka pinta oli käynyt tyyneksi ja

kirkkaaksi. Sorsat narisivat kaislikossa ja rastas lauloi

honkametsässä. Korkealla ilmassa kaarteli yksinäinen kalalokki siivet

punaiselta hohtaen laskevan auringon valossa.

— Kuinka täällä on kaunista, — kuiskasi tyttö ja hänen sydämeensä hiipi

surunsekainen rauha, tunne siitä, että kaikki vanha oli nyt loppunut

ja että elämä avautui hänelle kokonaan uusin kokemuksin rauhallisena

ja hyvänä. Ensi kerran tunsi hän himmeästi, että elämä voi tarjota

muutakin kuin metsän kuollutta rauhaa — jotakin kaunista ja ihanaa,

jolle hän ei vielä löytänyt sanoja. Uinuva yhteiskuntatunne, joka saa

ihmiset kuten eräänlaiset eläimetkin kokoontumaan perheiksi, suvuiksi,

heimoiksi, ja kansoiksi, virisi hänessä, ja hän tunsi, kuinka raskasta

olisi ollut jälleen jäädä yksin eikä saada puhua kenenkään kanssa.

Mies tuntui aavistaneen hänen ajatuksensa.

— Mitä me nyt teemme, tyttö? — kysyi hän. — Takaisin et sinä voi etkä

tahdo palata, metsään et saa yksinäsi jäädä, ja tuskin voit omin päin

saada selvää, vieläkö omaisiasi on elossa. Ehkä on parasta, että

toistaiseksi jäät minun luokseni. Vaimoni voi kyllä saavuttuaan tarvita

apua, ja siihen asti saatat hoitaa talouttani. Ja jos olet niin taitava

metsästäjä kuin kerroit, säästät minulta paljon aikaa. Mitä sanot, Ella?

Silmänräpäyksen empi hän vielä, ja hänessä leimahti viimeisen kerran

epäluulo miehiä kohtaan, mutta nähdessään hänen ojennetun kätensä,

tarttui hän siihen ja puristi sitä melkein miehen voimalla.

Minä luotan sinuun, — sanoi hän yksinkertaisesti.

— Päätetty, vastasi mies iloisesti. — Mutta tule nyt, niin näytän

sinulle linnani, ja me saamme etsiä sieltä sinulle jotakin vaatteeksi

sopivaa.

He menivät yhdessä kuusimajaan, joka oli niin hyvin tehty ja niin

tiheä, että se hyvin saattoi suojata sadetta vastaan. Keskelle lattiaa

oli mies rakentanut pienen tiilisen tulisijan ja sen yläpuolella,

tukevassa seipäässä riippui suuri, ruosteinen rautapata. Tulisijan

takana oli pieni kasa kuusenhavuja, joille oli levitetty hevosloimi. Se

oli hänen vuoteensa.

Tyttö huomasi heti, ettei täällä ollut esinettäkään liikaa, eikä mitään

sellaista, joka olisi ollut yksinomaan mukavuuden tai kauneuden vuoksi,

ja ensi tilassa päätti hän hieman somistella asuntoa. Ainoa, jota

isäntä näytti tahtovan suojella, oli nurkassa seisova, huolellisesti

hevosloimeen kääritty pyssy. Sitäpaitsi oli siellä suuri arkku, jonka

sisällyksestä hän ei tietänyt, mutta sekin oli yksinkertainen ja

karkealla punamaalilla sivelty.

Mies katseli neuvottomana ympärilleen majassa niinkuin olisi hänkin

vasta nyt huomannut sen kodikkuuden ja somuuden puutteen.

— Totisesti ei huonekalusto ole kovinkaan kehuttava, mutta me saamme

kai luvan tulla toimeen. Minä katson, onko täällä sinulle peitettä ja

vaatteen apua. Odotahan vaan.

Ja hän avasi arkun, jossa oli kaikenlaista vaatetavaraa ja tarvekalua.

Ylimpänä oli tosin kulunut, mutta kaunis ryijy. Mutta vaikka hän käänsi

arkun koko sisällön ylösalasin, ei sieltä sittenkään löytynyt mitään

tytölle vaatteiksi kelpaavaa.

− No niin, — sanoi hän vihdoin asettaen kaiken paikalleen arkkuun. —

Ehkä keksimme jonkun keinon huomenna. Mutta laita nyt minulle vähän

ruokaa sillä aikaa kun käyn katsomassa Pollea ja veistän hirteni

valmiiksi.

Ja nyökäyttäen vielä kerran ystävällisesti tytölle, läksi hän ulos.

Lämpimän ystävyyden tunne täytti tytön sydämen. Hän oli mielestään

jollakin tavoin rikkonut miestä kohtaan ja tunsi nyt itsensä

velvolliseksi hyvitykseen. Hän tunsi sen hämärästi, ja tämä tunne

sai hänet melkein kuumeiseen toimintaan. Silmänräpäyksessä räiskyi

tuli suuren padan alla. Pihalla oli hän nähnyt ränsistyneen kaivon,

ja pyssyn viereen majaan oli huolimattomasti heitetty ammuttu teeri.

Kaivon vesi oli kirkasta ja raikasta, vaikka kehä olikin kokonaan laho,

ja pian oli hänellä lintu padassa. Odotellessaan veden kiehumista, otti

hän toisen hevosloimen ja juoksi metsään etsimään pehmeitä sammalia ja

oksia vuoteiksi. Kun hän palasi takaisin suuri nyytti selässään, ei

mies ollut häntä huomaavinaan, vaan veisti uutterasti hirttään pieni

hymy huulillaan.

Sitten teki tyttö hänen vuoteensa pehmeäksi ja tasaiseksi kuin olisi

siinä ollut hienoja höyhenpatjoja, ja levitti sille ryijyn. Hevosloimen

ripusti hän viereiseen seinään niin että koko se osa majaa näytti

jo oikein lämpimältä ja kodikkaalta. Omalle vuoteelleen levitti hän

toisen ryijyn. Ulkona oli hän nähnyt kaksi poikkihakattua hirrenpäätä.

Ne pyöritti hän sisään istuimiksi, ja arkun laakea, tasainen kansi

oli erinomainen pöytä, jolle hän kattoi kaksi arkusta löytämäänsä

savilautasta ja tinalusikkaa. Pari kertaa käväsi Usko hänen luonaan,

katseli ihmetellen ympärilleen ja heilutti häntäänsä.

Mieskin oli jo lopettanut työnsä ja seisoi hetkisen ikäänkuin uneksien

hevosen vieressä, jonka tasainen pureskeleminen toi omituisen

tyydytyksen ja viihtymyksen tunteen hiljaiseen iltaan. Hän oli niin

kauvan saanut olla ilman ihmisseuraa, että jo paljas tietoisuuskin

tytön läsnäolosta antoi tälle illalle kokonaan toisen leiman kuin

edellisille, jolloin hän oli äänettömänä valmistanut ateriansa ja

syönyt ja työstä uupuneena heittäytynyt vuoteelleen.

Nyt levisi majasta aina hänen luokseen asti paistetun linnun

miellyttävä tuoksu, ja hän tunsi jonkun pitävän hänestä huolta, mikä on

niin mieluisaa työtä tekevälle miehelle. Vihdoin ilmestyi tyttö ovelle

pyytäen häntä ujosti hymyillen ruoalle.

Hänen astuessaan majaan, seisoi Ella keskellä huonetta ja katseli

lapsellisesta ylpeydestä punastuen vuoroin tulijaa, vuoroin laitoksiaan.

— Ei ole hullumpaa, — ja hän nyökäytti tyytyväisenä päätään. — Näkee

heti, että taloon on tullut nainen. Tuolla tavalla olisi vaimonikin

luullakseni kaiken asettanut.

Hänen ensimäisistä, kiittävistä sanoistaan kävivät Ellan kasvot

vieläkin punaisemmiksi, mutta kuullessaan viimeiset, tuli hän

jälleen kylmäksi ja tyyneksi. Ne ikäänkuin kohdistuivat enemmän

hänen sukupuoleensa kuin häneen itseensä ja veivät hänen ajatuksensa

vieraaseen naiseen, jonka mies asetti niin korkealle. Miehen ja naisen

välinen suhde mahtoi sittenkin olla ihmeellisen suuri ja pyhä, koska

hän vielä seitsemäntoistavuotisen eron jälkeen omisti pienimmänkin

ajatuksen vaimolleen. Toiset naiset olivat sittenkin olleet oikeassa

kertoessaan perhe-elämästä, vaikka he olivat olleet sokeita luullessaan

Aapon omaavan kaikki heidän uneksimansa miesten hyvät ominaisuudet,

hänen, joka ei ollut ainoankaan heidän kauniin ajatuksensa arvoinen.

Uutisasukas söi äänettömänä, mutta oli niin tyytyväisen näköinen, että

tyttö tunsi saavansa täyden palkan työstään. Pantuaan pois veitsen

ja lusikan ja luettuaan lyhyen rukouksen, nojautui hän kyynärpäänsä

varassa arkunkanteen ja alkoi pakinoida milloin kysellen, milloin

itse kertoen. Tämä muistutti muutamissa suhteissa Aapon juttuhetkiä

lieden ääressä vanhassa kodissa. Viimeiset kekäleet hehkuivat vielä

takassa, ja sauhu nousi kiemurrellen kattoon. Mutta heidän puheittensa

sisällössä oli suunnaton ero. Sakari tuntui katselevan elämää aivan

toisessa valossa kuin sekä Aappo että naiset kotona. Hän höysti

kertomuksiaan hauskoilla jutuilla ja lystikkäillä pilapuheilla, jotka

saivat tytön pitkistä ajoista lapsellisesti ja iloisesti nauramaan.

Ja harvoin puhui hän ensi sijassa itsestään, etupäässä kertoi hän

silminnäkijänä ja muitten mukana olleena. Ja hänen kertomuksensa olivat

joko niin kauniita ja suurenmoisia, että tytön silmät kostuivat ja

hänen sydämensä sykki nopeammin, tahi niin hauskoja, että täytyi nauraa

hillittömästi.

Ulkona kävi ilta yhä pimeämmäksi, mutta he istuivat ja puhelivat.

Mies ei ollut niin pitkään aikaan kuullut ihmisääntä, ei omaansa eikä

muitten eikä niin pitkiin aikoihin saanut kertoa niistä muistoista,

jotka täyttivät hänen sielunsa. Sitäpaitsi oli ihmeellisen viehättävää

kertoa tuolle turmeltumattomalle luonnonlapselle, jolle kaikki oli

uutta, joka ei ollut nähnyt muuta miestä kuin Aappo Terhosen ja

sittenkin muodostanut itselleen niin terveitä mielipiteitä ihmisistä

ja elämästä. Ei mikään ollut hänen mielestään jokapäiväistä tahi

yhdentekevää, ja tämä antoi kertomuksille sellaisen runouden hohteen

ja suurenmoisuuden, jota ne eivät toisissa olosuhteissa olisi kenties

saaneetkaan.

Kun hän kertoi isänmaasta, sen taisteluista petollisia

naapurivaltakuntia vastaan, jotka joka taholta olivat hyökänneet sinne

luullen sen olevan hukassa lapsen pitäessä kuninkuutta, kun hän kertoi

ensimäisestä suuresta taistelusta ja voitosta, jonka jälkeen kaikki

kulkivat kuin huumauksissa voitonriemusta ja uhrautuvaisuuden halusta,

voittojen keskipäivän loistosta, jolloin isänmaa tuntui kaukaiselta,

mutta jolloin maineen ja historian henki tuntui liihottelevan sen

yli, ja vihdoin viimeisestä marssista Vähä-Venäjän erämaassa, jolloin

epätoivo hiipivänä väsymyksenä aivankuin väijyi ilmassa, ja jolloin

entinen iloinen innostus oli muuttunut kylmäksi, itsepäiseksi

päättäväisyydeksi, ja lopuksi viimeisestä toivottomasta taistelusta,

jonka jälkeen ei kukaan tahtonut uskoa sankarikuningasta voitetuksi, —

hän itse ei sitä uskonut ennenkuin murhaajan luoti oli hänet kaatanut

— kun hän kertoi tuosta kaikesta, selvisi tytölle äkkiä kuin salaman

iskulla se, mikä hänelle ennen oli ollut hämärää ja käsittämätöntä.

Hän käsitti nyt, kuinka voi jättää kotinsa ja kaiken, jota rakastaa

lähteäkseen taistelemaan heikon ja turvattoman kansansa puolesta. Hän

tunsi myöskin ymmärtävänsä nuorta kuningasta, joka ei voinut saada

rauhaa, ennenkuin kaikki väkivallan tekijät ja petturit, jotka olivat

hyökänneet hänen maahansa rikkoen valat ja lupaukset, olivat voitetut.

Oli ihmeellistä, kuinka erilaisen merkityksen eri kertojat voivat antaa

samoille veritöille, samalle vihalle ja väkivallalle. Välistä kertoi

Sakarikin, kuinka hän taistelussa oli pistänyt vihollisen kuoliaaksi,

mutta silloin katsoi tyttö ihaillen häneen ollenkaan muistamatta

tekevänsä nyt aivan samaten kuin Ulla kotona saunassa. Hän ei huomannut

yön syvää hiljaisuutta, joka laskeutui yli seudun, ja hän olisi voinut

istua siinä aamun sarastukseen ja päivän koittoon asti. Mutta mies

lopetti vihdoin ja nousi ylös.

— Tämä ei käy laatuun, tyttö, — sanoi hän nauraen. — Sen, joka tekee

työtä, täytyy nukkuakin. Mene nyt levolle! Hyvää yötä, lapsi!

Hän käväsi vielä kerran ulkona katsomassa, oliko kaikki järjestyksessä,

hyväili oven luona makaavaa koiraa ja laskeutui sitten tyytyväisyydestä

huoahtaen vuoteelleen. Pian kuuli Ella hänen tasaisesta

hengityksestään, että hän oli raskaasti nukkunut. Mutta vaikka hän oli

niin väsynyt, että kaikki hänen jäsenensä olivat kuin runnellut, ei hän

kuitenkaan voinut nukkua. Viime öitten kokemukset uudistuivat taas,

sillä aina siitä asti, kun hän oli nähnyt onnettomuutta tuoneet jäljet,

olivat päivän uudet, voimakkaat vaikutelmat yön hiljaisuudessa tulleet

uudelleen hänen luokseen entistäkin voimakkaampina. Ne muodostivat

epäselvän sarjan näkyjä, hurjia, kirjavia kuvia sodasta, miesjoukoista,

joilla oli hurjat, julmat sudensilmät tai iloiset, harmaat silmät ja

jotka taistelivat toinen toisiaan vastaan, ja nuoresta kuninkaasta,

jonka hän kuvitteli muuten Sakarin kaltaiseksi, mutta vähän pitemmäksi

ja puetuksi loistavaan pukuun, joka helisi hänen vähänkin liikkuessaan.

Vihdoin alkoivat tasaiset hengenvedot kiinnittää hänen huomiotaan,

hän rupesi vaistomaisesti laskemaan niitä ja taukosi vasta ehdittyään

sataan asti. Silloin muisti hän äkkiä, kuinka naurettavan peljästyneenä

Miina oli huutanut, ettei hän paljaalla paidalla voinut kohdata miestä.

Tämän yhteyteen asetti hän Sakarin levottomuuden ja neuvottomuuden,

kun arkusta ei löytynyt hänelle minkäänkaltaista vaatetta. Se herätti

hänessä vaistomaisen ujouden tunteen, jota ei hän voinut itselleen

sanoin selittää, mutta joka sai hänet tekemään suunnitelmia vaatteitten

hankkimiseksi mihin hintaan hyvänsä. Nähtävästi ei talossa ollut muuta

kangasta kuin hevosloimet, mutta Sakari tarvitsi niitä molempia. Hänen

täytyi keksiä joku keino korvatakseen ne, ja hän muisti heti eläinten

nahat. Jos hän vain saisi ammuttua hirven, voisi hän joko tehdä

itselleen puvun sen nahasta tai käyttää sitä peitteenä ja tehdä puvun

hevosloimesta.

Tämä ratkaisu rauhotti hänen häiriintyneitä hermojaan ja hän vaipui

syvään uneen.