V.

Pako.

Aurinko laski hehkuvan punaisena koivujen taakse heittäen vielä silloin

tällöin häikäisevän sädekimpun pihaan. Silloin oli aika lopettaa

päivän työ ja silloin kokoontuivat naiset tavallisesti lieden ääreen.

Siihen aikaan oli myöskin Aapon tapana alottaa kertomuksensa, jotka

sekä pelottivat että viehättivät heitä, saattaen heidät hiljaisiksi ja

kalpeiksi sekä pakottaen heidät ihmetellen ajattelemaan elämän moniaita

kauhuja ja julmuuksia.

Mutta tänään ei kertomus tahtonut sujua. Tunnelmasta puuttui jotakin,

joka sai miehen jäykäksi ja pahantuuliseksi, ja Ella tiesi hyvin,

mikä se oli. Hän olisi vihdoin ollut valmis antamaan mitä tahansa,

saadakseen takaisin viinan, joka teki miehen tylsäksi ja uniseksi

ja uuvutti hänet heti hänen levolle mentyään uneen. Sensijaan käski

ja komenteli hän nyt heitä kaikkia eikä mikään ollut hänen mielensä

mukaista, ja vähän väliä tunsi Ella hänen väijyvän katseensa petollisen

loiston kohdistuvan itseensä. Hän oli väsynyt edellisten öitten

valvomisesta, mutta ei uskaltanut käydä levolle, ennenkuin oli varma

siitä, että mies oli nukkunut. Toisetkin naiset olivat hiljaisia ja

alakuloisia ja katselivat vähä väliä arkoina makuusijojaan. Vihdoin

alkoi Aappo äänekkäästi haukotella ja ojennella itseään. Sitten kömpi

hän lavolle ja Ella jäi istumaan tuijottaen tuleen kuumeisin silmin ja

kuunnellen, eikö hänen kuorsauksiaan pian alkaisi kuulua.

Hänen ei tarvinnutkaan kauvan odottaa ja vaikka eivät kuorsaukset

tänään olleet niin kovaäänisiä kuin ennen, olivat ne hänen mielestään

vieläkin kammottavampia. Unissaankin tuntui mies väijyvän tyttöä eikä

hän uskaltanut sulkea silmiään pelosta, että tuo tuntematon kauhea

vaara saavuttaisi hänet.

Vähitellen kuuli hän kaikkien ympärillään alkavan tasaisesti ja

rauhallisesti hengittää ja hän oli itsekin niin väsynyt, että silmät

vähän väliä painuivat kiinni. Nämä levottoman horroksen hetket

kävivät yhä pitemmiksi ja lopulta unohti hän kaiken ympärillään.

Mutta kesken syvintä untaankin puristui hänen kätensä lujasti jousen

ympärille, jonka hän oli ottanut viereensä ollakseen heti tarvittaessa

vastarintaan valmis.

Ja äkkiä avasi hän silmänsä täydelleen heränneenä tuntien luonnonlapsen

omituisella vaistolla vaaran uhkaavan. Ullan kuuli hän hiljaa

nyyhkyttävän läheisyydessään.

Huone oli melkein pimeä, mutta liedellä hehkui vielä muutamia hiiliä,

joista levisi kalpeanpunerva valo. Ja tuossa aivan hänen kasvojensa

vieressä kiilui kaksi silmää kuten suden silmät pimeänä talviyönä ja

joku hapuili häntä käsillään. Vieläkin hieman viinalta löyhkäävästä

hengityksestä tunsi hän heti, kuka se oli.

Sillä nopeudella, jonka hän oli monilla metsästysmatkoillaan

saavuttanut, ja inhosta huudahtaen, iski hän kaikin voimin nyrkkinsä

noiden kiiluvien sudensilmien väliin ja hypähti pystyyn työntäen

luotaan raskaan, horjahtelevan miehen. Vastaukseksi sai hän vihaisen,

uhkaavan kirouksen, mutta hän pääsi onnellisesti ovelle ja syöksyi ulos

kiroava mies kintereillään.

Kasteinen ruoho löi vilvoittaen hänen paljaisiin jalkoihinsa ja

yht’äkkiä valtasi kesäöisen metsän tenho hänet kokonaan vaarasta

huolimatta. Hän oli kuin pakeneva jänis, joka kepein askelin koetti

eksyttää takaa-ajavaa sutta. Hänen suonissaan kiehui pikku-eläimen

palava, kiihkeä itsesäilytysvaisto ja joka hermo ja jänne vireissä

syöksyi hän eteenpäin. Alussa kuuli hän vihollisensa jäävän kauvaksi

jälkeen; mies seurasi häntä juosten raskain, tasaisin askelin kuten

tottunut metsänkävijä.

Ilma oli viileätä, kirkasta ja tyyntä ja niin ihmeellisen kevyttä

hengittää. Puitten latvojen yläpuolella katseli kalpea, sirppimäinen

kuu, ja pohjoisella taivaalla punersi ruusuinen värihohde valaen

aukeille paikoille lempeätä loistoaan. Kaikki oli hiljaista,

ainoastaan rääkkä narisi ruispellossa ja jossakin metsänpimennossa

kuului yökehrääjä hyrräävän. Yö-orvokit täyttivät ilman huumaavalla

tuoksullaan, joka tuntui kertovan salaisesta onnesta, mutta takanaan

kuuli tyttö taukoamatta raivoisan miehen tasaiset askeleet.

Alussa juoksi hän vanhoja peltoja pitkin nuorten koivujen ja leppien

välitse, jotka olivat täyttäneet ojat, mutta pian älysi hän, että

miehen oli helppo seurata häntä aukeilla paikoilla ja sentähden koetti

hän kiirehtää metsään. Hänestä tuntui, ettei mies enää — niinkuin

aluksi — jäänyt jälkeen, vaan pysyi itsepäisesti silmänkantaman päässä

tytöstä. Kun hän vihdoin pääsi metsään, tekivät katajapensaat ja pienet

kuuset kiusaa hänelle repien ja nykien hänen ohutta paitaansa ja

raappien hänen paljaita sääriään.

Välistä tarttui se johonkin oksaan, niin että hänen täytyi viipyä

hetkinen riistäytyäkseen irti, ja monta kertaa repeytyi suuri kaistale

hänen paidastaan. Silloin kuuli hän tasaiset askeleet yhä lähempänä

itseään ja hänen täytyi ponnistaa viimeiset voimansa pidentääkseen

välimatkaa. Kuinka kävisi, jos hän uupuisi? Hän ei ollut siitä oikein

selvillä, mutta hän aavisti, että jotakin kauheata tapahtuisi ja

hän ponnisti äärimmäisyyteen asti voimiaan. Välistä ajatteli hän,

että olisi parempi juosta, jos hän heittäisi paidan yltään, mutta

selittämätön kainouden tunne esti hänet tästä.

Minne hän pakenisi? Välistä ajatteli hän, että hänen kuten jäniksenkin

pitäisi juosta ympyrässä, kunnes hän pääsisi takaisiin kotiin ja

saisi suojaa toisten luota, mutta omituinen katkeruuden ja epäluulon

sekainen tunne pidätti häntä. Siellä ei hän saisi turvaa eikä apua

miestä vastaan, jonka puolta he kaikki alusta asti olivat pitäneet.

Hänen täytyi luottaa yksinomaan itseensä eikä hän enää koskaan aikonut

palata entiseen kotiin, joka tuon rauhanhäiritsijän ja anastajan kautta

oli käynyt hänelle viholliseksi ja vieraaksi. Hän etsii itselleen

suojapaikan metsässä ja asuu siellä yksinään eläinten parissa, jotka

antavat hänelle ravintoa niinkuin ennenkin. Jonkun hän ottaa kiinni ja

kesyttää ystäväksi itselleen — se ei ainakaan petä.

Ja hän juoksi juoksemistaan pimeään metsään, jonne eivät edes

kuun kalpeat säteet eikä pohjoisen taivaan purppurahohde voineet

tunkeutua. Välistä täytyi hänen oikein väkivaltaisesti tunkeutua

yhteenkietoutuneitten oksien välitse, ja hänen voimansa alkoivat

vähitellen loppua karaistuneen ja kestävän miehen juostessa yhtä

tasaisesti ja rauhallisesti kuin alussakin. Hän oli ehkä sittenkin

erehtynyt jättäessään aukean kentän ja juostessaan metsään, joka ei

kätkenytkään häntä, vaan pikemmin oksien alituisen rasahtelemisen

kautta ilmaisi hänet viholliselle.

Mutta hän ei kuitenkaan ollut jäniksen kaltainen. Hän ei enää tuntenut

sokeata kauhua, joka hänet oli vallannut nähdessään nuo suuret jäljet

pyydyksensä luona. Pahimmassa tapauksessa heittäytyy hän vastarintaan

ja kuolee ennemmin veitsi kädessä, ennenkuin —... niin mitä?...

Mutta hänen voimansa vähenivät yhä eikä enää ollut vaikeata päättää,

kuinka kävisi, jos takaa-ajoa vielä jatkuisi. Hän muisti äkkiä

vanhan, metsäsian kaivaman luolan hiekkaharjussa vähän matkan

päässä täältä. Jos hän vain voisi heittäytyä sinne ja kuten jänis

painautua takaa-ajajaansa piiloon, oli hän ehkä pelastettu; pahimmassa

tapauksessa täytyi hänen turvautua viimeiseen epätoivon keinoon,

jouseen ja puukkoon.

Pelastuksen mahdollisuus virkisti hänen voimiaan ja äärimmäisesti

ponnistaen syöksyi hän eteenpäin. Ja tosiaankin kuuli hän vihollisen

läähätyksen ja askeleet taas kauempaa ja nyt oli hän jo aivan luolan

lähellä. Varmuuden vuoksi teki hän vielä pienen kierroksen ja päästyään

aivan sen kohdalle suuren kuusen luo, pujahti hän äänettömästi kuusen

taakse ja hiipi notkeana kuin kissa oksien suojassa ne muutamat

askeleet, jotka olivat kuusen ja luolan välillä.

Katajapensaat ja kivet peittivät sen melkein kokonaan; hän oli kerran

metsästysretkellä ollessaan aivan sattumalta löytänyt sen, ja nytkin

olisi sinne ollut vaikea osata, ellei hän olisi pannut paikkaa tarkoin

merkille. Jännityksestä ja ylenmääräisestä voimanponnistuksesta

vavisten ryömi hän mustaan koloon.

Kun hänen jäsenensä vihdoinkin pääsivät lepoon, tunsi hän, kuinka vähän

hän enää olisi jaksanut ja kuinka huonosti hänen kävisi, jos mies

nyt saisi hänet kiinni. Ei, vieläkään ei hän antaudu! Ja ryömiessään

syvemmälle luolaan, otti hän nuolen viinestään.

Ensin oli niin hiljaista, että hän kuuli pöllön huudon kaukaa metsän

laidasta, mutta pian erotti hän jälleen miehen tasaisen juoksun; hän

kuului yhä lähenevän. Jousi oli jo viritetty ja hän näki kömpelön

olennon syöksyvän tiheiköstä ja kuuli tutut kiroukset. Hän tähtäsi

jo, mutta laski sitten tyyneesti pois jousen. Hän ei tahtonut ruveta

murhaajaksi, ja mies sai kernaasti juosta, kunhan hän ei vain hyökännyt

tytön päälle.

Mutta hän syöksyi eteenpäin samaan suuntaan ajatellen nähtävästi tytön

päässeen niin paljon edelle, ettei hänen askeleitaan kuulunut.

— Odotapas, sinä hempukkainen, — kuuli hän hänen huutavan, — pian saan

sinut kiinni ja silloin... —

Hän oli varma voitostaan ja siitä, että tytön äkkinäinen ennätys

oli vain lopun alkua. Mutta tyttö makasi piilopaikassaan hiljaa ja

näännyksiin asti väsyneenä ja kuuli hänen askeleittensa alati etenevän,

kunnes metsä kävi hiljaiseksi ja juhlalliseksi ja hän saattoi erottaa

hiljaisen huminan honkien latvoissa.

Näin kului pitkä aika, mutta sitten taas kuuluivat miehen askeleet,

tällä kertaa olivat ne hitaat ja hän tuntui etsivän tyttöä. Hän

painautui syvemmälle luolan pimentoon, sillä hän ymmärsi miehen

älynneen hänen juonensa ja etsivän häntä sieltä, missä jäljet

katosivat. Vielä kerran kulki mies tytön ohitse, mutta aivan

vastakkaiseen suuntaan kuin äsken, ja pettyneen näköisenä. Vähän aikaa

harhaili hän tytön piilopaikan seutuvilla turhaan etsien, eteni sitten

vähitellen, eikä tyttö enää lopulta voinut erottaa hänen askeltensa

ääntä. Hän oli pelastunut.

Metsässä kävi jälleen niin hiljaiseksi, että tyttö saattoi kuulla

yökehrääjän tenhoisan hyrinän, ja ihmeellinen raukeus valtasi hänet,

hän vaipui jonkinlaiseen puolihorrokseen, josta hän äkkiä heräsi

ajatellen, että päivän koittaessa lähtisivät muut etsimään häntä

ja kutsuisivat ja huhuilisivat häntä siksi, kunnes hänen sydämensä

heltyisi, ja hän palaisi takaisin heidän ja vihollisen luokse. Mutta

oliko hän velvollinen palaamaan sellaisten luo, jotka ensi tilassa

olivat olleet valmiit pettämään ja hylkäämään hänet ventovieraan

murhaajan ja puolittain villipetoa muistuttavan ihmisen vuoksi. Hänen

päätöksensä oli järkähtämätön, hän tahtoi aina, aina elää yksinänsä

metsien rauhassa, jossa rastas lauloi ja käki kukkui ja yökehrääjä

hyrisi öisin. Paljon paremmin tulisi hän toimeen susien ja karhujen

kuin miehen kanssa.

Mutta oliko ihmisten välinen side todellakin niin hauras, että se niin

helposti saattoi särkyä? Täytyikö hänen todellakin luopua yhden ainoan

miehen takia, kaikista niistä, joita, hän pienestä pitäen oli oppinut

rakastamaan? Seurasiko miehiä aina viha ja katkeruus, kuten myrkyllinen

tartuttava rutto? Sen hän oli näinä päivinä ollut ymmärtävinään Ullan

katseista ja Tildan kiivaista, epäoikeutetuista soimauksista. Eikö

hänen omakin sydämensä ollut muuttunut vieraaksi ja kylmäksi? Hänhän

ei edes itkenyt, ei eron eikä rikkoutuneen rauhan vuoksi, kuten

luultavasti toiset, hän tunsi vain palavaa vihaa rauhanhäiritsijää

kohtaan. Koskaan eivät he häntä löytäisi!

Hän hypähti pystyyn ja alkoi kävellä siihen suuntaan, mikä hänet

nopeimmin vei poispäin talosta. Pitkä musta tukka riippui irrallaan ja

epäjärjestyksessä hänen hartioillaan ja rinnallaan ulottuen polviin

asti, ja tummat silmät säihkyivät vihaa ja uhkaa.

Tunnin verran käveltyään metsässä saapui hän tutulle, aukealle kujalle.

Siinä oli ennen erämaan talojen välinen ajotie kiemurrellut, mutta nyt

kasvoivat tukkoontuneet raitiot nuorta vesaikkoa, juhannusruohoa ja

niittykukkia. Hän alkoi seurata helposti kulettavaa tietä, ja olihan

yhdentekevää, minne hän meni.

Taivaalla hohtava punerrus laajeni yhä, ja metsässä alkoi tulla

valoista. Suosta nouseva kylmä sumu sai tytön värisemään ohuessa

puvussaan. Hetkisen aikaa taistelivat päivä ja yö, mutta päivä voitti,

linnut alkoivat laulaa ja aurinko nousi paistaen punaisena sumun läpi.

Ja tyttö kulki eteenpäin aikomattakaan pysähtyä. Hän oli vielä liian

lähellä entisyyttä.

Sumu haihtui kokonaan, ja aurinko lämmitti niin, että hikipisarat

helmeilivät tytön otsalla hänen noustessaan jyrkkiä, metsäisiä

harjuja, joiden kupeilta harmaat kivisilmät vihreän sammalen keskeltä

kylminä ja ihmeissään katselivat häntä, sillä moneen aikaan eivät

ne olleet ihmisolentoa nähneet. Täällä ei hän ollut koskaan ennen

kuljeskellut, ja uudet seudut vaihtelevine näköaloineen, pienine

sinisine metsälampineen, vaaleanvihreine jokilaaksoineen ja korkeine

honkaharjuineen viehättivät ja vetivät puoleensa häntä.

Päästyään tällaisen harjun yli, kuuli hän puron solisevan, vaikkakin

lehtipuiden vaalea vihreys peitti sen juoksun. Lähestyessään puroa,

näki hän pienen jäniksen hyppivän pajupensaikossa. Hän vihelsi

hyväillen ja kutsuvasti ja eläin pysähtyi jääden uteliaan hämmästyksen

valtaamana kuuntelemaan tenhoisaa ääntä, joka ei ollut minkään tutun

linnun liverryksen kaltainen. Silloin suhahti ilman halki tappava nuoli

ja katkaisi jäniksen hauraan elämänlangan. Säälivästi huoaten nosti

tyttö kuolleen eläimen maasta ja lähti purolle.

Siellä tahtoi hän levätä ja viihdyttää nälkäänsä. Tuluksien avulla,

joita hän aina kantoi samassa hihnassa kuin veistäkin, oli hän pian

saanut rannalle kivien väliin räiskyvän tulen, jolla hän oksasta

tekastun vartaan varassa paistoi jäniksen. Näin oli hän monta kertaa

metsästysmatkoillaan tehnyt ja tämäntapaisissa askareissa tulisi hänen

elämänsä vast’edes kulumaan. Metsä kykeni antamaan hänelle kaikki hänen

tarpeensa, talvipukunsa tekisi hän eläinten nahoista ja asunnoksi

varustaisi hän soveliaan vuorenluolan. Tämä laakso näytti niin somalta,

että hän mielellään olisi jäänyt sinne, mutta se oli vielä liian

lähellä vihollista.

Tyydytettyään nälkänsä, valtasi levottomuus hänet uudelleen, ja hän

jatkoi matkaansa. Hän ei mielestään koskaan päässyt kyllin etäälle

Aappo Terhosesta. Kun aurinko alkoi laskeutua puitten latvojen taa,

oli hän yhä vielä liikkeellä. Hän oli matkallaan nähnyt viehkeitä,

uneksivia laaksoja, joissa hirvet kurkottelivat kosteilla turvillaan

lehtipuinen hentoja vesoja ja jänikset iloisina hyppivät rehevän,

entisille viljelysmaille versoneen valko-apilaan seassa; iäkkäät

pihlajat ojentelivat siellä oksiaan vadelmapensaita kasvavan, vanhan

kivijalan yli, jolta asumus oli hävitetty. Hän oli nähnyt kirkkaita,

tyyniä järviä, jotka päilyivät kukkuloiden ja harjujen välissä

katsellen kirkkain, sinisin silmin taivasta. Hauit leikkivät niiden

rannoilla kuin kutsuen kalaan, ja poukamissa näyttelivät sorsa-äidit

rauhallisina poikaparviaan toisilleen, pelkäämättä metsämiehen nuolia.

Hän oli päivänpaisteisilla rinteillä nähnyt asunnoksi kelpaavia

luolia ja koloja, jopa autioksi jääneen tuvankin, mutta vielä ei hän

ollut saavuttanut kaipaamaansa rauhan ja turvallisuuden tunnetta.

Metsän ihana tuoksu tuntui hänestä vielä viinanhajun turmelemalta ja

uneksivan rauhan keskeltä oli hän silloin tällöin kuulevinaan käheän

pilkkanaurun. Mistä hän löytäisi oikean rauhan? Ehkä päivän, parin

matkan päästä?