IV

Kapina.

Vihdoinkin näkyi ovenraosta kirkas valojuova, joka kertoi aamun

koittaneen, ja kukon laulu herätti hänet kuumeisesta unenhorroksesta.

Ehkä tänään jo rauha palaisi heidän kotiinsa.

Kun hän mahdollisimman hiljaa nousi ylös, huomasi hän, että Ullakin

oli jo hereillä; hänen silmänsä loistivat luonnottomasti ja hänen

kasvonsa olivat kalman kalpeat; hetkinen senjälkeen, kun hän hiljaa

oli avannut oven ja hiipinyt ulos, seurasivat toisetkin hänen

esimerkkiään. Ensimäisenä tuli vanha Miina surullisena ja kalpeana

kuten tavallisesti, sitten Tilda yrmeänä ja pahantuulisena heilutellen

veltosti käsivarsiaan ja vihdoin molemmat tytöt vasten tavallisuutta

värittöminä ja äänettöminä. Ei kukaan sanonut sanaakaan miehestä,

mutta selvästi saattoi nähdä, että jokaisen ajatukset pyörivät hänen

ympärillään.

— Samanlaisia kai he kaikki ovat, — virkkoi Miina vihdoin, — ja jos

heitä oikein osaat kohdella ovat he sydämellisen hyviä ihmisiä. Hyvä

vaimo voi totuttaa miehensä juomastakin. Ja onhan meillä nyt rauha,

Jumalan kiitos, niin että murha ja ryöstö loppuvat.

— Niin ehkä asiat korjaantuvat, kunhan vain keksii sen oikean

kohtelutavan, — mutisi Tilda epäillen, mutta mistä me naiset sen aina

otimme. Joka tapauksessa lienee hyvä, että saimme taloon miehen joka

korjaa raskaimman työn hartioilleen, ainahan hänestä on turvaakin

täällä metsässä, sillä mies on nyt kerta kaikkiaan mies, vaikka hän

olisi vain peukalon pituinen. Jospa sentään minun Kalleni eläisi ja

olisi täällä!

− Onhan Aapokin kunnon mies, — huudahti Ulla punastuen ja katse maassa.

— Hänhän on ollut suuri soturi ja kohta tulee hänestä rikas talonpoika.

Toiset nyökkäsivät myöntäen päätään, paitsi Ella, joka uhmaten mutisi

jotakin suurkerskureista ja villipedoista.

Senjälkeen lähti kukin aamuaskareillensa ja Maija ja Ulla kuiskuttelivat

keskenään vähääkään välittämättä Ellasta.

Hetkisen perästä laahusti Aappokin ulos, heittäytyi loikomaan lämpimään

päivänpaisteeseen ja haukotteli pitkään. Sanottuaan yhteisen hyvän

huomenen, katseli hän tarkkaavana seutua ja silmäili arvostelevan

näköisenä pientä peltotilkkaa, jonka musta multa oli kuohkeata ja

huolella muokattua tämänkeväistä nauriskylvöä varten sekä kiviaitaa,

jonka vierellä vadelmapensaat ja nokkoset kävivät leppymätöntä sotaa

valosta ja ilmasta, kilvalla kukkien ja hyötyen. Maija lypsi parasta

lehmää ja hänen kiulunsa oli jo melkein täynnä valkeata, vaahtoavaa

maitoa. Ulla syötti leipää härälle, joka hieroi valtavaa niskaansa

vanhaa mäntyä vasten, ja Miina ja Tilda jatkoivat keskeytynyttä

nauriskylvöään. Täältä lähti miehen katse kiertämään järveä pitkine

lahtinen ja kaislarantoineen, sen selkiä, joilla muikkuparvet leikkivät

ja kaukaista salaperäistä aarrenientä, jolla juhannusyönä kummitteli.

— Tämä ei ole hullumpi paikka, — sanoi hän vihdoin vitkaan ja unisesti.

— Ei suinkaan, maa on erinomaista, syvämultaista ja savipohjaista ja

jos vain jaksaisi ottaa ylös sitä, saisi peltoa kuinka paljon tahansa,

— selitti Miina iskien haravanvarren peltoon ikäänkuin vahvistaakseen

puhettaan, — mutta mitäpä me naisväki sitten saamme aikaan ilma hevosta

ja isäntää.

— Niinpä kyllä, — jatkoi Aappo yhtä unisesti kuin äsken — täällä

tarvittaisiin aura, äes ja hevonen ja lailliset talonkirjat, sillä

muuten... — kerroitteko te isännän kuolleen, vai mitä olen muistavinani?

— Kyllä hän on kuollut, — vastasi Miina, — sota ja rutto veivät koko

talonväen? — Mutta mikä liene kruunun mielipide asiasta?

— Kun viljelyksen vain saa kuntoon, ei talonkirjoja ole vaikea

lunastaa, — tuumi Aappo raappien korvallistaan. — Ja kyllä tarvittaessa

aina keinon keksii. Minä olen kuullut, että lähimpään kylään, jossa jo

on nimismies ja pappi, ei ole kuin viisi peninkulmaa.

— Herra siunatkoon, — huudahtivat Miina ja Tilda yhteen ääneen, — onko

siellä jo pappi ja kirkkokin?

— He olivat jo kuulevinaan jouluaamuisen kellojen soiton ja näkevinään,

kuinka reki toisensa jälkeen ajoi Herran huoneeseen, ja vanhoja,

melkein unohtuneita virsiä virisi heidän mieleensä.

— No no, rauhoittukaahan, — huusi Aappo äkäisenä, — venäläinen on liian

hyvä kristitty hävittääkseen kaikki kirkot, vaikka veikin kirkkojen

kalleudet mukanaan. Mutta tuosta kaikesta ehdimme vielä puhua. Nyt on

vain paras ajatella taloa. Mikä sen nimi oli ennen?

— Harjuksihan tuota sanottiin, — vastasi Miina riistäytyen väkivallalla

ihanista muistelmistaan.

− Vai niin, — ja Aappo tuijotti miettiväisen näköisenä eteensä, — siinä

tapauksessa saattaisi minun nimeni olla Harjelin. Onhan se kaunis

ruotsalainen nimi ja sellainen, johon minunkin kieleni taipuu. No, mitä

pidätte siitä?

Maija ja Ulla tirskuivat hämillään, mutta ihastuneen näköisinä

lehmiensä parissa.

— Ei Harjunen-nimeäkään mikään vaivaisi, — kuiskasi Miina arasti

Tildalle, mutta äänen ei hän sitä uskaltanut lausua.

Tilda ei edes katsahtanut häneen — hän ei näyttänyt välittävän koko

nimikysymyksestä.

— Tänä kesänä ei enää ehdi kevätkylvöjä toimittaa, — jatkoi Aappo yhä

miettiväisen näköisenä, — mutta naurismaata on laajennettava koska

taloon on tullut yksi henki lisää. Tilda ja tytöt saavat heti lypsyn

jälkeen ryhtyä työhön. Miina voi laittaa ruokaa ja hoitaa elukoita.

Ella ja minä lähdemme kalaan.

Alussa olivat naiset ihastuneina ja merkitsevästi katsoneet toisiinsa

kuin sanoakseen: mies on aina mies, mutta viimeisen lauseen johdosta

kävivät Ullan silmät kosteiksi ja hänen huulensa vavahtivat.

— Minkätähden Ella aina pääsee helpoimmalla, — nurisi hän — niinkuin

hän muka olisi meitä muita parempi.

— Siitä pälkähästä pian selvitään, — nauroi Ella, joka jo täydelleen

oli saavuttanut tasapainonsa ja joustavuutensa ja tunsi kiivasta

kapinan halua Terhosen anastamaa isäntävaltaa vastaan. — Sinä voit

lähteä Aapon kanssa kalaan, minä paljon mieluummin autan Maijaa ja

Tildaa.

Hän olisi ennemmin tehnyt vaikka kuinka raskasta työtä, ennenkuin

lähtenyt kahden kesken Aapon kanssa.

Ulla näytti hämmästyneeltä ja kiitolliselta, mutta Aappo rypisti

uhkaavasti kulmakarvojaan.

Mitä pirua te ajattelette, — kysyi hän ankarasti.

— On parasta totella minua niin kauvan kuin saatte laillisen isännän.

Muuten...

Ja hän teki pöyhkeän, käskevän kädenliikkeen, joka nähtävästi suuresti

vaikutti Tildaan, mutta tuntui Ellasta naurettavalta. — Mitä oikeutta

oli miehellä heihin nähden ja kuinka olisi hänellä valtaa pakottaa

ketään tulemaan mukaansa. Hän — Ella — oli ennenkin tottunut viemään

tahtonsa perille eikä hän nytkään missään nimessä alistuisi kävi kuinka

kävi.

— Minä en aijo tulla kanssanne, — sanoi hän päättävästi. — Jos ette

tahdo mennä yksin, ottakaa mukaanne Ulla, joka kernaasti lähtee.

— Kas niin, Ella, sinä seuraat heti Aappoa järvelle — käski Tilda

ankarasti ja päättävästi, ennenkuin Aappo ehti sanoa sanaakaan.

Mutta Ella otti lapion ja alkoi tyyneesti muokata maata katse seuraten

miehen pienintäkin liikettä pujahtaakseen heti pakoon jos tämä aikoi

tehdä hänelle pahaa. Miehen silmät säihkyivät ja kaikki muut paitsi

Ulla katsoivat paheksuvasti tyttöön.

— Eihän Aappo voi ilman sinua edes löytää pyydyksiä, — koetti Miina

välittää, ja Ellan täytyi mielessään myöntää hänen olevan oikeassa.

− Olen minä ne ennenkin yksinäni kokenut ja voin sen aivan hyvin tehdä

tänäänkin, — sanoi tyttö pilkallisesti. — Aappo voi siis käyttää

aikansa parempaan.

Terhonen heitti häneen väijyvän, uhkaavan katseen, mutta käsitti

nähtävästi epävakaisen asemansa, niin ettei uskaltanut viedä asiaa

pitemmälle.

− Olkoon menneeksi, — sanoi hän vihdoin verrattain levollisesti, —

mutta ajan pitkään me kyllä sovimme, tyttöseni. — Eihän sinulta voi

vielä vaatiakaan enempää, kun et ole koskaan ennen edes nähnyt miestä.

Ellan voitokas taistelu toi hänelle hänen entisen itseluottamuksensa

täydelleen takaisin. Sen enempiä määräyksiä odottamatta, viskasi hän

lapion käsistään ja juoksi järvelle. Aappo ei yrittänytkään häntä

seurata, vaan heittäytyi vatsalleen ojanreunalle ja alkoi ruohon kortta

pureskellen katsella naisten työtä.

Mutta Ella kulki yksinään rantaa kohti ja päästyään pienen koivumäen

suojaan, niin ettei häntä enää saattanut nähdä pellolta, alkoi

hän laulaa. Ja peipponen vastasi tytölle iloisesti, mutta rastaat

toruivat häntä, kun hänen laulunsa häiritsi heidän taloustoimiaan.

Auringonsäteet tanssivat ruohostossa, koivut heiluttelivat tuoksuvia,

vihreitä oksiaan ja kukat hymyilivät salaperäisesti aivankuin heillä

olisi ollut hänelle paljon kuiskattavaa ja kaukaa huusi haukka kimeästi

ja ylpeästi samalla kertaa sekä uhaten että varottaen pieniä ja

heikkoja.

Ja täällä kirkkaassa auringonpaisteessa tuntui eilispäivän uhkaava

pilvi kokonaan haihtuneen jättäen tosin ikävyyttä jälkeensä, mutta

koko asia alkoi hänestä vähitellen tuntua hullunkuriselta. Kuinka

uskalsikaan tuollainen kömpelö, verenhimoinen olento tulla tänne

käskemään ja hallitsemaan ja syömään heidän leipäänsä. Ihmeellisintä

kaikesta oli, etteivät naiset huomanneet kuin jaloutta ja suuruutta

hänen menettelytavassaan antaen mielisuosista ryöstää itseään, niin

ettei hänen edes tarvinnut vaivautua ottamaan heitä hengiltä kuten

muita. Ulla olisi ilolla ruvennut vaikka hänen orjattarekseen, kun

hän vaan olisi huolinut. Ei, Ella ei voinut sitä käsittää, hän tunsi,

kuinka hän tahraantuisi, jos tuo mies häneen koskisi. Hän tunsi itsensä

niin vapaaksi ja voimakkaaksi, että hän heti paikalla oli valmis

alottamaan taistelun rauhanhäiritsijää vastaan. Ei koskaan, koskaan hän

alistuisi, vaan uhmaisi häntä suoraan ja peittelemättä ja muuttaisi

ennemmin metsään yksinään asumaan, ennenkuin taipuisi.

Näin ajatellen koki hän rysänsä ja katiskansa ja muisti tuskin

iloitakaan saalistaan.

Kotiin tultuaan tapasi hän kaikki samassa kunnossa kuin lähtiessään.

Pihapihlaja oli täydessä kukassaan ja tuoksui, ja sen latvassa

istui pieni, iloinen laululintu. Aappo loikoi yhä vielä vatsallaan

ruohostossa katsellen toisten työtä ja pureskellen ruohonkortta:

nähtävästi hän yhä edelleen laati suuria suunnitelmiaan talonhoidon

suhteen. — Kuinka sallivat he tuon pitkän, laiskan miehen raskauttaa

heidän elämäänsä. Eikö hän voisi saada kaikkea entiselleen jos hän vain

oikein tahtoisi ja koettaisi.

Tällaiset ajatukset pyörivät hänen mielessään nähdessään miehen

makaavan laiskana ja naisten hikoilevan yltyvässä kuumuudessa.

Mutta samalla pisti hänen silmäänsä, kuinka ripeästi ja vauhdilla

naurismaalla työskenneltiin ja kuinka iloisia ja vallattomia kaikki

olivat. Mutta ilonpito oli niin ihmeellisen pakotettua ja vierasta,

että se vaivasi häntä.

— No, tyttöseni, käypäs nyt näyttämään saalistasi, — sanoi mies ja loi

häneen julkean, ihastuneen katseen.

Mutta hän heitti ylpeästi niskojaan ja meni suoraan Miinan luo, joka

seisoi ovella ja hymyili vanhaa, rakasta, surumielistä hymyään.

— Lapsi-kultani, — puhui hän pyytäen, älä nyt enää niskottele Aapolle,

että kaikki jälleen muuttuisi hyväksi täällä kotona.

Ella ei vastannut, vaan lähti pellolle ja otti lapion käydäkseen

käsiksi työhön. Mutta vaikka hän ei katsahtanutkaan mieheen, tunsi

hän tämän herkeämättä katselevan häntä ja tarkettavan yksinomaan

häntä puhuessaan uudesta uhkeasta talostaan, jossa hänen nuori

emäntänsä saisi vallita monilukuisia renkejä ja piikoja. Ja

vähitellen selveni hänelle, että mies ajatteli ja suunnitteli uutta

taloaan heidän monivuotisen turvapaikkansa tilalle. Kerran hän aivan

suoraan sanoikin, että päärakennuksen voisi pystyttää vanhalle

kivijalalle ja että navettaa olisi suurennettava; autioksi jääneeseen

metsätorppaan hankkisi hän torpparin, esittäen muitakin samansuuntaisia

toimenpiteitä. Monasti kääntyi hän kysymyksineen suoraan Ellan puoleen

eikä väsynyt, vaikkei koskaan saanut vastausta. Ja aina sovitti hän

puheeseensa jonkun Ellalle niin vastenmielisen hyväilysanan.

Vähitellen ymmärsi hän surulla ja kauhulla, ettei vanha koti enää

koskaan voinut muuttua entisen kaltaiseksi. Nyt ei hän enää peljännyt

hänen vihaansa, vaan jotakin aivan toista, josta hän ei oikein itsekään

ollut selvillä, jonka hän vain aavisti, ja joka täytti hänet pelolla ja

kauhulla niinpian kuin mies tuli hänen lähelleen.

— Sinähän jo väsyt, kultaseni, sanoi mies vihdoin nähdessään

hikipisaroitten helmeilevän tytön otsalla. — Heittäytyisit tänne minun

viereeni hetkiseksi levähtämään, niin voisimme paremmin jutellakin.

Ja hän siirtyi hieman paikaltaan tehdäkseen tytölle tilaa. Mutta tyttö

heitti häneen ylpeän, halveksivan katseen ja teki työtä kahta rajummin.

Silloin nousi mies, tuli hänen luokseen ja näytti hänelle, kuinka saman

työn saattoi suorittaa paljon vähemmällä vaivalla ja tyttöä suututti,

kun hänen heti täytyi tunnustaa miehen olevan oikeassa. Mutta hän

jatkoi siitä huolimatta itsepäisesti entistä työtapaansa. Silloin

pilkkasi Ulla häntä ja näytti, kuinka hyvin hän jo osasi muokata maata

uudella tavalla. — Mitä tästä kaikesta koituisi? —

Muillakaan ei enää tuntunut olevan hauskaa ja Ellan tulo näytti

häirinneen yleistä mielialaa. Kaikki työskentelivät äänettöminä

Aapon yksin puhuessa ja rehennellessä niinkuin hänellä olisi ollut

vastustamaton halu alituisesti kuulla omaa ääntään. Kaikista tuntui

helpotukselta, kun Miina tuli kutsumaan ruoalle.

Niinpian kuin Aappo oli istuutunut pöytään, alkoi hänen katseensa

levottomana harhailla sinne tänne tuvassa.

— Kuka on vienyt minun pulloni, — kysyi hän vihdoin hätääntyneenä ja

vihoissaan.

— Minä asetin sen vain korjuuseen ettei se olisi kaatunut, — vastasi

Tilda odottaen nähtävästi kiitosta huolenpidostaan.

— Koetakin koskea siihen, — murisi Aappo. — Jos sille tapahtuu joku

onnettomuus, väännän minä niskasi nurin. Tämä on viimeinen jäännös sitä

viinaa, jonka anastin venäläisestä kuormastosta. Piilotin astiat sinne

tänne metsiin ja täytin pitkillä harhailumatkoillani kannuni niistä.

Mutta kaikella on loppunsa eikä minulla vihdoin ollut kuin pieni tilkka

erään astian pohjalla, jonka olin kätkenyt täältä parin peninkulman

päässä olevaan luolaan. Tuon viinatilkan takia lähdin näille seuduille

ja saatuani sen huostaani, aioin metsän kautta oikaista uuteen

kirkonkylään, josta jo puhuin ja niin tulin tänne. Niin että oikeastaan

saatte siunata siitä viinapulloani ja varjella sitä kuin silmäteräänne.

Toiset nauroivat hänen sukkeluudelleen, mutta Ellassa heräsi

vastustamaton halu salaa kaataa tuo vihattava neste maahan.

Otettuaan pari siemausta, pääsi Aappo taas sotaiseen tunnelmaan ja

alkoi kertoa loppumattomia juttuja seikkailuistaan. Näin kului häneltä

koko päivä hänen saamatta mitään hyödyllistä aikaan. Ja mitä pitemmälle

päivä joutui, sitä enemmän rupesi hän estämään naistenkin työtä ja ja

heillä olikin niin paljon kysyttävää papista ja kirkosta ja siitä,

koska hän veisi heidät mukaansa kirkonkylään ja muuta sellaista,

ettei heillä ollut työn haluakaan. Ellaa nämä matkasuunnitelmat ensin

luonnollisesti viehättivät uutuudellaan, mutta kun hän muisti, että

matka oli tehtävä miehen seurassa, kävivät ne heti vastenmielisiksi.

Kuitenkin herättivät ne hänessä outoja ajatuksia ja unelmia. Hän ei

ollut milloinkaan ennen toivonut näkevänsä ulkomaailmaa tai toivonut

tutustuvansa siihen, sillä kaikki Miinan ja Tildan kertomukset olivat

vaikuttaneet häneen melkein samaten kuin jättiläis- ja noitasadut.

Ne olivat kyllä herättäneet ihmetystä ja mielenkiintoa, mutta olivat

hänen mielestään samalla olleet niin epätodellisia, ettei hän saattanut

ajatellakaan itseään joskus tämän vieraan, ihmeellisen maailman

keskellä. Sitäpaitsi olisi sota-aikoina ollut vaarallistakin liikkua.

Nyt vasta välähti häneen ajatus, kuinka suuri maailma mahtaa ollakaan

ja kuinka monta ihmeellistä salaisuutta se kätkee. Metsää ja järveä on

kaikkialla eikä aina tarvinnut olla yhteen paikkaan sidottu kenties

oli muualla rikkaampiakin metsästysmaita ja kalavesiä. Ihmisiä ei hän

niinkään paljon ajatellut kuin noiden tuntemattomien seutujen luontoa

ja hän alkoi tuntea sitä vastustamattomampaa ikävää kauas pois mitä

vastenmielisemmäksi mies hänen jokapäiväisen elämänsä teki.

Sitten saapui ilta eikä työ ollut nimeksikään edistynyt. Aappo jatkoi

samalla tavalla juopottelemistaan kuin edellisenäkin iltana ja mitä

pitemmälle hän ehti sitä häikäilemättömimmiksi kävivät hänen sanansa

ja katseensa Ellan suhteen, ja kun hän taas alkoi tulen ääressä

laverrella ja sammaltaa, siirsihe Ella nurkkaan päästäkseen näkemästä

ja kuulemasta häntä. Mutta mies lisäsi puita takkaan saadakseen tulen

punaisen loimon valaisemaan nurkkaan lyyhistynyttä tyttöä, ja tuijotti

häneen palavin, janoisin katsein, jotka veivät tytöltä kaiken rohkeuden

ja voiman ja hän oli mielestään kuin pienoinen hiiri-raukka, jonka

myrkyllinen käärme lumoo, niin ettei se pääse pakenemaan ennenkuin se

on kuoleman oma.

Ja ensi kerran elämässään tunsi hän vihan lainehtivan sielussaan

yhtäaikaa tuskallisena kärsimyksenä ja kuohuvan elinvoiman tunteena.

Tosin oli hän lapsena epämääräisesti vihannut vieraita sotureita, jotka

olivat saaneet aikaan niin paljon onnettomuutta ja hävittäneet maata,

mutta tämä hänen uusi tunteensa oli aivan erilaista — persoonallista

ja katkeraa. Hän olisi voinut tehdä mitä tahansa tuolle miehelle, hän

olisi ilolla nähnyt hänen menehtyvän, hukkuvan, palavan tai kärsivän

minkä kauhean kuoleman tahansa. Hänen omatuntonsa ja ne periaatteet,

joita Miina oli häneen istuttanut, sanoivat tosin, että nuo tunteet

olivat vääriä ja kauheita, mutta hän ei saattanut olla joutumatta

niitten valtaan ja nauttimatta niistä ja tahdottomasti antautuen

kuvitelmiinsa näki hän mielessään tuon ainoan vihollisensa kärsivän

kaikki mahdolliset kuolemat.

Mutta vähitellen alkoivat epätodelliset haaveet muuttua tietoisiksi

suunnitelmiksi. Hän mietti, kuinka hän voisi iskeä hänen arimpaan

kohtaansa ja katkeroittaa hänen elämäänsä, niin että hän jättäisi koko

talon ja etsisi uusia uhreja julmuudelleen ja itsekkäisyydelleen.

Mutta alati kohtasi hän esteitä. — Milloin estivät uskonnolliset tai

siveelliset näkökohdat, milloin hänen velvollisuutensa asuintovereitaan

ja kasvattajiaan kohtaan, milloin mitkäkin seikat.

Mutta ennenkuin hän oli keksinyt oikean tavan, väsyivät hänen

aivonsa ja hän vaipui samanlaiseen tuskalliseen puolihorrokseen kuin

edellisenäkin iltana. Tietoisuus miehen läheisyydestä ei edes unessa

jättänyt häntä ja untenkin monivivahteisessa maailmassa tunsi hän vihaa

tätä kohtaan. Milloin oli hän ampuvinaan tätä miehen seisoessa polvia

myöten suossa kykenemättä pääsemään pois, ja hänen nuolensa istuivat

kuin piikit hänen ruumiissaan, milloin taas oli tyttö pakenevinaan

häntä kuin villipetoa ja kiipeevinään puuhun ja juuri kun mies oli

saamaisillaan kiinni hänen jalastaan, lensi tyttö ilmaan, niin ettei

takaa-ajaja voinut saavuttaa, vaikka hän korkein hurjin hyppäyksin

yritti hänen jälkeensä. Ja Ulla seisoi itkien puunjuurella, kun ei

häntä koetettu ottaa kiinni.

— Kaada hänen viinansa maahan, niin hän kyllä koettaa sinuakin kiinni,

— oli hän huutavinaan ilmasta.

Ja Ulla totteli häntä ja riensi tyhjentämään miehen viinapulloa.

Silloin syöksyi tämä hänen kimppuunsa kuin ilves, mutta Ulla vaan

suuteli hänen jalkojaan ollen polvillaan maassa hänen edessään.

Tuo kaikki oli niin kauheaa, että Ella heräsi. Päivä pilkotti jo

ovenraosta, ja vanha Miina oli noussut ylös. Hän makasi hetkisen

sijallaan syvään hengittäen; uni tuntui hänestä melkein tositapaukselta

eikä yön lepo ollut haihduttanut hiventäkään hänen vihastaan. Ja äkkiä

muistui viinapullo hänen mieleensä. Sillä tavallahan hän voi kiusata

miestä tekemättä minkäänlaista vääryyttä. Päinvastoin tekisi hän hyvän

työn kaataessaan maahan nesteen, joka saattoi ihmisen hulluksi ja

työhön kykenemättömäksi. Hän tiesi kyllä, ettei hän tässä tapauksessa

ottanut asiaa tältä kannalta — hänhän tahtoi vain kiusata miestä, mutta

ainakin oli se teko, jota voi puolustaa ja siinä kaikki, mitä hän

tarvitsi.

Tämäkin aamu oli samanlainen kuin eilinen. Aappo tuli ulos toisten jo

ollessa täydessä työssä eikä hän nytkään vaivautunut ottamaan osaa

siihen. Hän koetti jälleen tekeytyä ystävälliseksi ja huomaavaiseksi

Ellaa kohtaan, mutta yhtä huonolla tuloksella kuin eilenkin.

Tyttö ei koskaan vastannut kuin mahdollisimman harvasanaisesti ja

vastenmielisesti, ja jos mies yritti koskea häneen, hypähti hän

pakoon kuin pelästynyt eläin. Mutta mies oli aina levollinen ja uskoi

nähtävästi varmasti ennen pitkää voittavansa.

Tämä pelotti ja suututti tyttöä enemmän kuin hänen raivonsa ja vihansa

olisivat tehneet. Se teki häneen saman vaikutuksen kuin kissan leikki

hiiren kanssa ja hänellä oli aina se tunne, että mies väijyi häntä ja

oli ensi tilassa valmis hyökkäämään hänen päälleen.

Sitten tuli hänen odottamansa sopiva hetki. Miina lähti kaivolle vettä

noutamaan, ja kaikki muut olivat naurismaalla. Silloin hiipi hän

sisään, otti lemuavan pullon arkaillen käsiinsä ja vei sen nopeasti

ulos kuin se olisi polttanut häntä. Siellä kaatoi hän koko sisällyksen

tunkiolle. Siitä levisi voimakas, läpitunkeva haju, joka sai hänet

voimaan pahoin, mutta hän peitti nesteen mullalla eikä siitä kotvasen

kuluttua näkynyt eikä tuntunut jälkeäkään.

Tyydytyksen ja pelon sekaisilla tunteilla katseli hän ympärilleen.

Ei kukaan ollut häntä huomannut ja nopeasti vei hän pullon jälleen

paikoilleen. Hän oli aivan varma siitä, että Aappo saatuaan tietää,

mitä oli tapahtunut, yrittää tappaa hänet, mutta hän tunsi itsensä

kyllin voimakkaaksi vastarintaan. Tätä varten piilotti hän pitkän

puukon hameensa laskokseen ja ripusti jousen olalleen. Hän oli varmasti

päättänyt niitä käyttää, jos mies uhkaisi häntä pitkällä pyssyllään.

Aapon tarkka silmä huomasi heti hänen sotaiset varustuksensa ja hän

kysyi hyväntahtoisen leikilliseksi tehdyllä äänellä.

— Mitä sinä, tyttöseni, jousella teet, — aiotko sinäkin sotaan?

— Olen vaan nähnyt ketun hiipivän lähistöllä, — vastasi hän ynseästi. —

Ja aion ampua sen heti kun uudelleen näyttäytyy.

Toiset näyttivät päättäneen antaa hänen olla tänään rauhassa. Ho

toivoivat kai, että hän aikaa myöten suostuisi mieheen eivätkä olleet

huomaavinaan hänen ynseyttään.

Sitten tuli aamiainen ja Ella oli varma siitä, että ratkaiseva hetki

oli käsissä. Mutta hänen suureksi ihmeekseen ei Aappo tällä kertaa

kysynytkään pulloaan. Hän tahtoi ehkä säästää kallisarvoista ainettaan,

jota ei ollut niinkään helppo saada lisää. Hän kulki turhaan mitä

ankarimmassa jännityksessä. Ei mitään tapahtunut ja pullo oli kaikessa

rauhassa paikallaan; aamiaisen jälkeen lähti Aappo metsään pyssy olalla

ja sanoi pistäytyvänsä maita katsomaan ja jos mahdollista ampumaan

jonkun otuksen.

Kaikki nämä lykkäykset alkoivat vähitellen vaivata tyttöä. Hän olisi

mielellään itsekin lähtenyt metsään tai järvelle, mutta ei uskaltanut,

sillä Aappo saattoi minä hetkenä hyvänsä palata kotiin ja siinä

tapauksessa ei voisi tietää, kuinka kävisi, jos hän langettaisi syyn

viinan häviämisestä toisten naisten niskoille. Hänen täytyi sentähden

pysyä kotona ja kärsiä.

Miehen poissa ollessa vallitsi kokonaan toinen tunnelma. Tietysti ei

kaikki saattanut olla ennallaan, sillä ei kukaan voinut unohtaa hänen

olevan lähellä, mutta vanhan kodin seutuvilla vallitsi sellainen rauha

ja viihtymys, jota ei Ella ollut tuntenut miehen saapumisen jälkeen.

He tekivät kaikki ahkerasti työtä, ja ainoa, mikä Ellaa vaivasi, oli

toisten alituiset keskustelut vieraasta.

Nyt joutui päivällisaika ja kaikkien oli jo nälkä, mutta he eivät

tahtoneet ruuasta puhuakaan, ennenkuin Aappo ehtisi kotiin. Ella taas

oli liian levoton ehdottaakseen, että ryhtyisivät aterioimaan, sillä

silloin ainakin ratkaisu tapahtuisi.

Vihdoin kuului raskaita askeleita ja Aappo palasi retkeltään metso

olalla. Hän alkoi heti Miinan kattaessa pöytää kerskuen kertoa, kuinka

hän oli linnun ampunut. Ella seisoi kalpeana oven luona vartoen tekonsa

ilmitulemista ja nyt se tapahtuikin.

— Anna tänne pulloni, — sanoi Aappo komentaen Ullalle. — Metsästys ja

ryyppy kuuluvat yhteen.

Ulla toi pullon ja Ella näki hänenkin kalpenevan tuntiessaan, kuinka

kevyt se oli. Ja sitten karjui mies kuin karhu, joka on saanut nuolen

ruumiiseensa ja hän katseli pelästyneitä naisia hurjin silmäyksin.

— Herra Jumala, mitä on tapahtunut, huusivat kaikki paitsi Ella

yht’aikaa.

— Mitäkö on tapahtunut, — toisti Terhonen poissa suunniltaan. — Mitäkö

on tapahtunut senkin huitukat! Niinkuin ette sitä tietäisi! Missä on

minun viinani? Sanokaa se heti taikka piru teidät vieköön — — —! Ja

hänen silmänsä kiisivät hurjasti toisesta vapisevasta naisesta toiseen.

Mutta sitten hän huomasi eron Ellan ja muitten naisten käytöksen

välillä. Hän seisoi tyynenä ja ylpeänä toisten ollessa melkein

mielettöminä pelosta. Ja mies älysi heti, ketä hän sai kiittää tuosta

ilkityöstä; ensi hetkellä näytti siltä kuin olisi hän pedon tavoin

tahtonut hyökätä Ellan kimppuun ja tyttö oli minä hetkenä hyvänsä

valmis syöksymään ulos ovesta. Mutta äkkiä malttoi mies mielensä ja

remahti meluavaan nauruun.

— Vai sinäkö, kultamurenoiseni. Sitäpä juuri aavistinkin. Äläpäs huoli,

veitikka! Sinä otat jo itsellesi talon emännän oikeuksia ja aijot

nähtävästi tehdä vanhasta Aappo Terhosesta raittiusmiehen. Mutta siihen

ei ukko suostu. Etkö sinä tiedä, ettei vanhaa koiraa enää istumaan

opeteta, ja sen sinä saat tottua muistamaan. Tule nyt suutelemaan

minua, niin annan sinulle anteeksi.

Toiset tuijottivat heihin nähtävästi käsittämättä hitustakaan ja Ulla

syöksyi ulos aivankuin hän olisi luullut Ellan todella aikovan suudella

vihamiestään.

Mutta Ellakaan ei näyttänyt ymmärtävän asian äkkinäistä käännettä. Mitä

hän tarkotti? Tämäkö oli hänen suuren suunnitelmansa tulos? Ottiko mies

sen tosiaankin siltä kannalta. Kyllä hän näyttäisi hänelle asian oikean

laidan!

— Minä vihaan, vihaan, vihaan sinua, — huusi tyttö intohimoisesti, —

sillä sinä olet ryöstänyt meidän rauhamme! Sinä saat lähteä takaisin

metsään ja jättää meidät. Sentähden minä kaasin viinan maahan.

Tehdäkseni sinulle pahaa... kiusatakseni sinua... luuletko, etten

huomannut sen olleen ainoan, josta välitit paitsi varastettua kultaasi

— sentähden kaasin sen maahan. Sillä sinulla ei ole sydäntä, sinulla on

vaan vatsa eikä sinulle muulla tavalla voinut tehdä kiusaa. Mene pois

täältä! Sinä olet saattanut meidät kaikki onnettomiksi. Jos et sinä

mene, teen minä sinulle vielä muutakin pahaa.

Mutta mies vain seisoi merkitsevästi hymyillen.

— Sellaisia ne tytöt ovat, — sanoi hän voitonriemuisena.

Mutta huolimatta ystävällisestä irvistyksestä, oli hän miehen katseesta

lukevinaan hirveän, väijyvän vaaran ja vihan, joka oli yhtä voimakas

ja valtava kuin hänen omansakin. Hän tunsi, ettei hän voinut olla

silmänräpäystäkään turvassa, ja että hänen unensa täytyi olla herkkä

kuin jäniksen, joka ei edes nukkuessa ole suojassa hyökkäyksiltä. Hän

tunsi, että sota oli ainiaaksi julistettu heidän välillään. Ja hän

huomasi kauhulla, kuinka mies muutti käytöstapansa hänen suhteensa. Hän

hiipi kuin ilves saalinsa ympärillä yrittäen hyökätä hänen päälleen

silloin kun hän ei ollut varuillaan ja kun ei kukaan muu ollut

saapuvilla. Itse hän hiipi pakoon samalla tapaa ääneti ja uhmaa täynnä

ja koko ajan näki hän Miinan vanhan ymmärtäväisen katseen seuraavan

häntä huolestuneena ja ystävällisenä.