III.

Morsiuslahja.

— Piru vieköön, teidän pitää kuuleman, kuinka Aappo Terhonen aivan

yksinään pisti kuoliaaksi seitsemän ryssää. Ajatelkaahan vain, kuusi

kasakkaa ja yhden upserin — oikein suuren herran, jolla oli rahoja

rinnassa ja pistoolin pää kullasta ja... ja — nyt saatte kuulla...

Vanhan hyvän tapani mukaan olin ryöstömatkalla niillä seuduin, joilla

tiesin ryssien kulkevan. Kuljin ja harhailin yöt ja nukuin päivät

metsässä. Yöt olivat pimeät ja kylmät ja monasti ahdisti vilu ja nälkä,

mutta päivisin oli vielä kesäistä ja kaunista eikä ollut hullumpaa

kuorsata milloin missäkin pensaikossa, kun päiväkulta oikein lekotti...

Seutu oli melkein yhtä puhtaaksi lakaistua kuin tämäkin — siellä täällä

joku poltettu talo tahi autioitunut asumus, tyhjä kuin munankuori ja

seinät kuulia täynnä. Ihmisiä ei ollut juuri missään — ei ainakaan

miehiä eikä nuoria tyttöjä. Jos jonkun naisen tapasi, ei hän ollut

niinkuin tekään pitkään aikaan miestä nähnyt ja hullaantui kokonaan

päästä pyörälle joutuessaan joskus sellaisen kanssa tekemisiin. Olihan

niitä sellaisiakin seutuja, joiden väki oli pysynyt paikoillaan ja

alistunut vihollisen käskyvaltaan, mutta niitä mieluimmin vältin. Kuten

nälkäiset sudet kuljeskelivat suuret ryssäparvet ravintoa etsimässä,

mutta kautta kunniani eivät he paljoakaan irti saaneet, ja etupäässä

laahattiinkin noille sioille ruokaa aina Venäjältä asti rikki ajettuja

teitä myöten. Välistä tapasin jonkun noista paholaisista juopuneena

tai sairaana makaavan milloin missäkin ja lähetin häneen luodin

ennenkuin hän ennätti haukotellakaan, mutta se tuskin maksoi vaivaa,

sillä sellaisilla ei tavallisesti ollut mitään taskuissaan. Toiset

pirut — heidän toverinsa — kyllä pitivät siitä huolta, etteivät heidän

taskunsa liiaksi täysinä pullottaneet. Välistä makasi metsässä puoleksi

mädäntynyt hevosen raato, josta lähti niin paha haju, että oli tehtävä

pitkä kierros, ennenkuin ohitse pääsi, ja muutamissa kohdin oli tie

niin huonossa kunnossa, että hyllyvää suotakin oli parempi kulkea.

Eräänä iltana — oli niin kylmä, että maa oli kuurasta valkeana —

saavuin Viipurin ja Porvoon väliselle maantielle. Tuskin olin tielle

astunut, kun kuulin kavion kapsetta Viipurista päin. Minä puikahdin

pensaan taa piiloon ja jotenkin kirkkaassa kuuvalossa oli helppo nähdä,

mitä lajia väkeä tulijat olivat. Edellä ratsasti kolme kasakkaa,

ja yksi heistä talutti ohjista satuloitua hevosta, joka oli ilman

ratsastajaa: en ollut pitkään aikaan nähnyt niin jaloa eläintä,

valkoinen ja kiiltävä se oli kuin keväthanki ja jalat hoikat ja

hennot kuin hirvellä. Etujoukkoa seurasi suuret, kömpelöt, katetut

vaunut, joiden eteen kolme hevosta oli valjastettu, ja vaunujen

jälessä ratsasti taas kolme kasakka. Minä älysin heti, että siinä

matkusti rikas ylimys, nähtävästi nainen mukanaan, koska hän ei itse

ratsastanut. Aappo Terhosella on siinä suhteessa hiivatin hyvä nenä,

tietäkääs. Siksi pälkähti heti päähäni, että tässä oli toimittava.

Oletteko koskaan nähneet ketun vaanivan naarasteertä ja hiipivän sen

jälessä? Minä tein aivan samalla tavalla, vaikka annoin heidän ensin

kadota pimeään, ennenkuin uskalsin lähteä juoksemaan heidän perässään.

Pian näin loitolla suurehkoja rakennuksia, venäläiset olivat nähtävästi

jättäneet ne polttamatta, koska olivat näin kulkutien varrella ja siis

sopivia yösijaksi matkustaville. Sinne poikkesi nyt tämäkin matkue.

Minä hiivin hiljaa lähemmäksi ja saavuin aina aidan luo asti, joka

puoleksi lahonneena oli jäänyt paikoilleen. Maatessani vatsallani

ojassa aitovieressä, tuli tuvasta vanha ontuva eukko voivotellen ja

päivitellen niin että minäkin sen kuulin. Näin, että hänellä oli ämpäri

kädessään ja että hän siis aikoi kaivolle, joka oli aivan aidan takana

lähellä minua.

— Hyvää iltaa, muori, tervehdin minä. Eukko oli vähällä saada

halvauksen ja pudottaa ämpärin käsistään kuullessaan minun puhuvan

suomea. Mutta hän ei ollut niinkään tyhmä, vaan tointui heti ja alkoi

rauhallisen näköisenä vintata vettä kaivosta puhellessaan minun

kanssani.

— Herran tähden, mies, kuiskasi hän, korjaakin pian luusi täältä, sillä

jos kasakat näkevät sinut, tulet ennen pitkää riippumaan ensimäisessä

aidanseipäässä.

— No, no, muori lohduttelin minä, — niin helpolla ei Aappo Terhosesta

henki lähde. Mutta eikö matkueessa ole myös ylhäinen herra rouvineen?

— Onpa kyllä, — vastasi hän — kaunis ja hieno nuori herra ja oikea

Herran enkeli hänen seurassaan. He eivät ole ollenkaan piesseet minua,

vaan antaneet minulle rahaa ja puhutelleet ystävällisesti. He saavat

nukkua vierashuoneessa ja kasakat tuvassa.

Kuuleppas, muoriseni, — kuiskasin minä — eikö sinulla jossakin

piilopaikassa ole vielä vähän viinaa säilössä?

— Jumala armahtakoon — huudahti hän haikeasti — kuka viinaa joisi, kun

isä on poissa — enkä sitä toki ryssälle ole juottanut. Saunan lattian

alta löydät muutaman astian en niin varmasti voi muistaa, montako niitä

siellä on.

— Kuules nyt tarkoin, muoriseni, mitä sanon — neuvoin minä. — Niin pian

kuin nuori herra rouvineen on vetäytynyt vierashuoneeseen, alkavat

kasakat nuuskia talon varastoja kuin nälkäiset koirat. Aseta sinä

silloin viina-astia sellaiseen paikkaan, että he löytävät sen, ja

lopusta pidän minä huolen.

— Jeesus siunatkoon — — huokasi eukko — pitääkö minun juottaa heille

isän viina ja aijotko sinä viedä hengiltä tuon nuoren kauniin herran?

Voi sentään — — mutta totisesti ovat he maan ja kuninkaan vihollisia...

Mutta pieneen Herran enkeliin et saa koskea, muistakin se!

— Ole rauhassa, muori, vastasin minä, — ja riennä sisään, ennenkuin he

huomaavat sinun puhelevan jonkun kanssa.

Hän nilkutti tiehensä ämpäreineen ja voivotti voivottamasta päästyään

viinan kohtaloa, mutta minä painauduin ojaan ja — ala sitten odottaa.

Katsoin, että veitseni oli kunnossa, ja tarkastelin pitkien pistoolieni

hanoja, olin Isonkyrön tappelun jälkeen kahmassut aseet ruotsalaiselta

upseerilta, joka ei enää tarvinnut niitä. Sisällä oli niin hiiren

hiljaista, että luulin jo koko tuuman menneen päin helvettiä,

mutta vihdoin hiipi eukko kalpeana ja vapisten ulos kuutamoon ja

kertoi änkyttäen kaikkien kasakoitten nukkuvan sikahumalassa tuvan

permannolla. — Täytyy olla ryssä voidakseen sikahumalaisena pysyä min

ääneti... hehehe... Puolen tusinaa suomalaista olisi samanlaisessa

tilassa pitänyt sellaista elämää, että kaikki karhut peninkulman

seutuvilla olisivat heränneet. Mutta venäläinen, hän vain suutelee ja

puhua sammaltelee ja käy pehmeäsydämiseksi.

No niin, minä vedin saappaat jaloistani ja hiivin tupaan kuin

ilveskissa eukon jäädessä ulos siunailemaan ja rukoilemaan meidän

herraamme. Ovi oli raollaan ja minä livahdin sisään pitämättä

pienintäkään melua. Kun tupa oli puolihämärä, voin loistavasti panna

tuumani toimeen. Kaksi miestä maata retkotti paljaalla lattialla lakit

päässä − olivat luultavasti vahdit, — toiset neljä oljilla vähän matkan

päässä.

Kaikkeen tottuu harjoituksen avulla ja minä pistin ne kaikki

toinen toisensa jälkeen kuoliaaksi kuin jouluporsaat... leikkasin

heiltä kurkut poikki, niin etteivät he voineet huutaa... yhdessä

kädenkäänteessä... näin... Ja veri virtasi pienenä tummana purona

eukon likaisella lattialla ja miehet korisivat hieman, sätkyttivät

vähän koipiaan ja jäivät makaamaan suut ammollaan aivan kuin olisivat

haukotelleet... viisi heistä oli vanhoja partasuita, niin että minun

täytyi vaivautua siirtämään parta syrjään voidakseni tehdä tehtäväni,

mutta kuudes oli nuori poika, joka ei varmaankaan ollut juonut niin

paljon kuin muut, koska hän heräsi koskiessani häneen. Mutta kun

kohotin veitsen iskeäkseni, ei hän voinut muuta kuin ähkiä, ja silmät

melkein pullistuivat ulos hänen päästään aivankuin olisi hän nähnyt

aaveen tai koko helvetin avautuvan eteensä, ja vaikka minä iskin niin,

että melkein koko pää erkani ruumiista, jäivät silmät samalla tapaa

tuijottamaan, ja minun teki jo melkein mieleni juosta tieheni. Mutta

kun käänsin selkäni, oli tuo tunne poissa, ja minä ajattelin vain,

että siinä ne nyt makasivat kaikki kuusi ja että ylhäinen herra nukkui

vierashuoneessa ilman minkäänlaisia vahteja.

Varmaankin lankesi kuun valo ikkunasta suoraan minuun, sillä astuttuani

pari askelta sisemmäksi huoneeseen näin nuoren rouvan, kasvot valkeina

kuin vaate ja silmät selällään kauhusta tuijottavan minuun. Ne silmät

olivat suuret ja mustat kuin tuon tytön ja peljästyneet kuin ammutun

hirvivasikan, jonka luo metsästäjä tulee antaakseen kuoliniskun. Hän

ei liikahtanutkaan, vaan katsoi minua kuin lumottu, minua ja pitkää

veistäni, joka kiilsi kuutamossa. Mutta kun pääsin aivan sängyn luo,

oli lumous lopussa, ja hän huusi niinkuin se huutaa, joka tietää

kuolevansa. — — —

Kertoja pysähtyi hetkiseksi kuin olisi hänen ollut vaikea jatkaa, mutta

naiset kohottivat kalpeat jännittyneet kasvonsa häntä kohti ja heidän

silmänsä kerjäsivät jatkoa. Silloin hän nähtävästi rohkaisi itsensä

ottaen vielä kerran syvän kulauksen pullostaan. Samassa kohtasi hän

Ellan kauhistuneet silmät; hän säpsähti ja jäi tuijottamaan tyttöön

kasvot vääntyneinä ja katse niin julmana ja kylmänä, että tytöstä

tuntui aivan kuin olisi veitsi lävistänyt hänetkin. Tuokion kuluttua

jatkoi mies merkitsevin elein.

— — — No niin, — nuori upseeri heräsi ja kimmahti vuoteesta, mutta

se oli luonnollisesti liian myöhäistä, sillä minä olin siinä samassa

hänen kimpussaan kuin nälkäinen susi. Hän ei edes ehtinyt kunnolla

saada silmiään auki ja hän jakeli umpimähkään lyöntejä kädellään, mutta

samassa iskin pitkän veitseni hänen rintaansa. Silloin syöksyi nuori

nainen kimppuuni notkeana ja pehmeänä ja raivoissaan kuin villikissa,

jolta on riistetty poikaset. Mustat hiukset hulmusivat valkeitten

kasvojen ympärillä ja hänen silmänsä säihkyivät ja iskivät kipinöitä.

Hän kynsi ja puri ja takertui minuun, mutta tuntiessaan hänen lämpimän,

pehmeän ruumiinsa kosketuksen tulin kuin hulluksi ja... — ja... — — —

Terhonen maiskautti huuliaan kuin nälkäinen peto, katseli ympärilleen

verestävin silmin, mutta tällä kertaa väisti jokainen hänen katsettaan

ja ainoastaan Ellan hiljainen nyyhkytys kuului huoneen nurkasta.

— — — Niin — niin — mutisi hän vihdoin puristaen kärsimättömän

näköisenä päätään — en minä ensin aikonut surmata häntä, mutta sitten

tuntui minusta, että minun melkein täytyi se tehdä, kun hän rupesi

takomaan päätään uuninreunaan niin että veri purskahti esiin. Silloin

iskin veitsen hänen kauniiseen valkeaan rintaansa ja minä näin,

kuinka suuri hyvä työ se oli hänelle ja kuinka hän nautti elämän

nopeasti virratessa hänestä pois. Mutta hänen katseensa ei tahdo mennä

mielestäni. Välistä en saa sen vuoksi untakaan ilman viinaa ja nyt

tuolla helkkarin tyttöletukalla on hänen silmänsä. — —

Nyt itkivät muutkin naiset. Koko huoneen ilma oli kuin itkua täynnä,

ja pimeä tunki joka puolelta heidän päälleen kätkien itseensä

lukemattomia vaaroja ja tuhoa tuottavia hornan henkiä, jotka väijyivät

sammuvan hiiloksen edessä istuvia ihmisiä. Välistä säpsähti joku ollen

kuulevinaan huudon pimeästä, välistä taas heitti joku puuta takkaan,

ettei tuli olisi kokonaan sammunut.

Aaponkin puhetulva oli keskeytynyt ja hän hypisteli hajamielisenä

koruja käsissään murahtaen silloin tällöin katkonaisen lauseen tai

sanan. Vihdoin pisti hän kalleudet takaisin nahkakukkaroon ja tarttui

uudelleen pulloon.

Kunniallinen soturin teko, — mutisi hän. — Vaivan palkka... Ei kuulu

kehenkään... Lemmon kuningas, kun kuoli... Rauha vaan jälellä eikä enää

mitään ansaittavaa täällä, kymmenen lehmää ja monta hevosta ja hyvät

kalapaikat... Ja ruotsalainen nimi... ja... helkkarin tyttö...

Mutta naiset istuivat hiljaisina ja alakuloisina. Ella oli lyyhistynyt

nurkkaansa ja katseli kuin pelästynyt yölintu suurin, kauhistunein

silmin pimeään, joka yhä musteni hiiloksen tummuessa. Hän saattoi

ilmielävänä nähdä edessään nuoren naisen, jonka kalpeassa kuunvalossa

yksin ja avuttomana täytyi taistella tuota miespetoa vastaan. Ja hänet

— tuon rosvon ja murhaajan oli heidän täytynyt ottaa kattonsa alle;

siinä hän nyt istui muristen kuin vanha karhu ja huojutellen ruumistaan

hereillään pysyäkseen. Vähän väliä hervahti hänen päänsä rinnalle,

mutta vimmaisesti kiroten nosti hän sen jälleen pystyyn naisten

säpsähtäessä kauhusta ikäänkuin olisivat peljänneet hänen syöksyvän

heidänkin kimppuunsa.

— Aappo saa nukkua lavalla, — sanoi Miina vihdoin väsyneellä äänellä. —

Me muut levitämme olkia lattialle ja nukumme niillä.

— Kuka nyt saa unta, — mutisi Tilda vihaisena.

− Hyvä — hyvä — on tosiaankin jo maatapanon aika — sammalsi Terhonen

puolinukuksissa. Täällä ei, tiedän mä, ole ryssien pelkoa.

Pitkään ja kuuluvasti haukotellen kömpi hän lavolle, josta pian alkoi

kuulua ukkosen jyrinän kaltaisia kuorsauksia.

Ella istui vielä hiljaa nurkassaan toisten naisten valmistaessa

vuoteita. Kaikki olivat ääneti tänä iltana ja kun makuusija oli valmis,

viittasi Miina vaieten tyttöä nukkumaan. Kuin unissakävijä totteli

Ella ja heittäytyi täysissä vaatteissaan oljille jääden tuijottamaan

savuista kattoa ja kuuntelemaan sirkkojen laulua; sekin tuntui

tänä iltana terävältä ja uhkaavalta niinkuin nuo pikku eläimetkin

olisivat tunteneet, kuinka rauha ja viihtymys olivat paenneet pois.

Ajatukset kulkivat itsepäisesti samaa rataa ja hautoivat synkkinä yhtä

ja samaa asiaa. Aina kun väsymys sai hänestä voiton ja hän jo oli

nukkumaisillaan, säpsähti hän kauhusta ja heräsi kuvitellen jonkun

seisovan hänen vieressään, pitkä terävä ja välkkyvä veitsi kädessään.

Välistä oli hän näkevinään vain kylmän, onnettomuutta ennustavan

veitsenterän, välistä ainoastaan silmäparin, joka kiilui kuin suden

silmät pakkasella ja aina täytyi hänen huutaa kuten sen, joka tietää

kuolevansa ja hänet valtasi hurja, mielipuolisuuden rajalla oleva

kauhu. Mutta hänen kurkkuaan kouristi niin ettei hän saanut ilmoille

kuin heikon vaikerruksen, johon pimeästä vastasi samanlainen, sillä

toiset naiset vääntelehtivät yhtä suuressa tuskassa kuin hänkin. Yö

tuntui loppumattoman pitkältä, vaikka se oli keskikesän lyhyt, kuulakas

yö, eikä syksyn itsepäinen, pelottava pimeys. Ja hiljaisuuden läpi

kuului kaukaa uhkaavan ukkosen jyrinän kaltaisena vieraan miehen

kuorsaus.