II.

Mies.

Vasta suolle ehdittyään, tyyntyivät naiset hieman ja pysähtyivät

pyyhkimään hikeä otsaltaan. Ella oli väsymyksestä nääntymäisillään,

mutta toiset vetivät hänet jälleen mukaansa, ja matka kävi nyt

muurainmättäitten yli.

— Näytä nyt meille jäljet — missä ne ovat? — kuiskasivat he toinen

toisensa jälkeen.

— Tuolla, tuolla, — vastasi Ella vihdoin osottaen ryöstettyä pyydystään.

Toiset syöksyivät sinne kuin janoinen lammaslauma lähteelle. Ahnain,

palavin katsein tutkivat he Ellan osottamaa paikkaa kunnes Tilda itkien

lankesi maahan ja suuteli tallattua sammalta. Maija ja Ulla seurasivat

esimerkkiä, ja suuret kyyneleet vierivät pitkin vanhan Miinan ryppyisiä

poskia; Ella katseli tätä kaikkea suurin, hämmästynein silmin — hän ei

voinut sitä käsittää.

Vihdoin rauhottuivat he senverran, että kykenivät lähemmin tarkastamaan

paikkaa. Vieras oli nähtävästi tullut suolle päin, mennyt niin pitkälle

kuin oli saattanut ja äkännyt pyydyksen, jonne lintu oli tarttunut.

Sitten oli hän kääntynyt vasemmalle kiertääkseen suon, huomattuaan

ettei sen yli voinut kulkea. He saattoivat helposti seurata hänen

syvälle sammaleeseen painuneita jälkiään.

Nyt kuljettiin hitaasti eteenpäin, Tilda etunenässä tunnustellen

ja vainuten kuin jahtikoira. Ella jättäytyi viimeiseksi piiloutuen

arkana Miinan taakse. Näin kulkivat he puolisen tuntia hiljaisina ja

varovaisina; eihän ollut aivan varmaa, vaikka mies olisikin ollut

vihollinen. Äkkiä pysähtyi Tilda, veti syvään henkeään ja kohotti

kättään. Toisetkin tunsivat nyt hienoa savun katkua ilmassa, ja

päästyään avonaisemmalle paikalle, näkivät he savupatsaan nousevan

kierrellen taivasta kohti toisella puolen suota.

— Jumala meitä auttakoon, siellä hän on, — kuiskasi Tilda vieden käden

sydämelleen.

Melkein henkeään pidättäen hiipivät he eteenpäin, kasvot jännityksestä

kalpeina. Jos oksa rasahti jonkun jaloissa, katsoivat toiset moittien

syylliseen. Savun katku kävi yhä tuntuvammaksi, ja pian saattoivat he

eroittaa senkin, mistä se tuli.

Suuren kiven luona savusi melkein loppuun palanut nuotio, ja maassa

sen vieressä nukkui mies muuraintuohinen pään alla, jalat tulta kohti.

Kuluneesta verkapuvusta päättivät vanhemmat naiset heti, ettei hän

ollut vihollinen, ja he hiipivät yhä lähemmäksi.

Vaikka Ella näki heidän kasvojensa säteilevän iloa ja toivoa, pysyi

hän edelleenkin Miinan selän takana piilossa, ja kun eukko oli häntä

lyhyempi, kulki hän pää kumarassa kurkistellen Miinan olkapään yli.

Hänen uteliaisuutensa oli niin suuri, että hän melkein kokonaan unohti

pelon. Hän näki oudossa puvussa olevan olennon, jolla oli karkeat,

rumat, harmahtavan harvan ja takkuisen parran ympäröimät, keltaisen

kalpeat kasvot ja ulkonevat poskipäät. Kaula ja kasvot olivat laihat,

hiukset lyhyet ja tuuheat. Vielä unissaankin piti hän käsissään pitkää,

ruostunutta kivääriä, ja sammalilla tulen vieressä näkyi linnun

sisälmyksiä. Omituisen vastenmielinen haju lähti hänestä.

— Hän on juonut, — kuiskasi Miina, ja Tilda nyökäytti ymmärtäen päätään.

— Niinhän kaikki miehet tekevät, sanoi hän aivankuin puolustellen.

Mies tuntui olevan herkkäuninen kuin metsän peto, koska hän äkkiä

havahtui, nousi istumaan ja katseli hurjasti ympärilleen veristävillä

silmillään. Ulla kyykistyi kauhuissaan entistä syvempään Miinan taakse

ja kuuli karkean äänen puhuvan.

— Kylläpä on paljon naisväkeä, — nauroi ääni — oletteko pudonneet

kuusta, vai mistä tähän pöllähditte? —

Hän kuuli Maijan ja Ullan tirskuvan ja näki heidän lentävän

tulipunaisiksi.

— Jumalan rauhaa, — tervehti Miina ystävällisesti ja toiset seurasivat

hänen esimerkkiään.

Mies nousi ja tervehti heitä kaikkia vuorotellen, mutta saapuessaan

Ullan luo, nipisti hän hänen pyöreää poskeaan, ja tyttö lensi entistä

punaisemmaksi.

— Kuka olisi keskellä erämaata uskonut tapaavansa näin kauniita

tyttöjä! — huudahti mies käheästi nauraen.

Miina astui nopeasti syrjään.

— Tule nyt, Ella, sinäkin tervehtimään, — virkkoi hän, ryppyiset kasvot

loistaen ystävällisyyttä ja tyytyväisyyttä.

— Kas minun päiviäni, — ihmetteli vieras, tehden karhean äänensä

mahdollisimman ystävälliseksi, luulenpa, että olette säästäneet

kauneimman viimeiseksi! Päivää, kultaseni! —

Ja hän ojensi tytölle suuren, känsäisen kätensä, joka oli kuin mädännyt

kaarnanpalanen, mutta Ella ei antanut hänelle omaa pientä kättään.

Hän tunsi koko ruumiissaan vaistomaista kauhua tuon miehen kosketusta

kohtaan.

— Ei kukaan ole vielä hylkinyt Aappo Terhosen kättä, — kerskaili mies

pöyhistellen kuin kukko, — se on kunniallisen sotamiehen käsi, joka on

ollut monessa pyykissä ja monta vihollista kaatanut. — Tilda tuuppasi

silloin Ellaa eteenpäin, niin että mies voi tarttua hänen vapiseviin

sormiinsa.

− Kuti kuti pieni sokeripala, — räkätti mies koettaen nipistää

Ellaakin poskesta, mutta tämä vetäytyi äkkiä taaksepäin pelosta ja

vastenmielisyydestä kalpeana.

Veristävillä pedonsilmillä oli ihmeellisen pelottava ja herpaiseva

voima. Mies katsoi tyttöön aivankuin olisi tahtonut syödä hänet. Ella

ei enää uskaltanut kohottaa silmiään, ja ellei Tilda olisi seisonut

hänen takanaan, olisi hän kenties juossut tiehensä.

— Hän on niin ujo, hän ei ole koskaan vielä miestä nähnyt, — selitti

Miina anteeksi pyytäen.

— Siinä tapauksessa täytyy hänen suudella Aappo Terhosta, — nauroi mies

ilmeisesti huvitettuna ja koetti uudelleen vetää häntä luokseen, mutta

tyttö syöksähti nopeana kuin nuoli puun taakse piiloon.

Kaikki nauroivat paitsi Ulla, joka suuntasi Ellaan raivostuneen katseen.

— Kyllä meistä vielä hyvät ystävät koituu, — irvisteli mies.

Onnistunut pako poisti tytöstä herpaavan tuskan tunteen ja hänen

sydämeensä tulvi sen sijaan vihaa ja katkeruutta sekä vierasta että

kaikkia muita kohtaan, jotka niin sokeasti osottivat hänelle ihailuaan.

— Mitä uutta sodasta kuuluu? — kysyi Miina vihdoin. — Kuinka kuningas

jaksaa — eikö hän vieläkään ole ajanut ryssää maasta?

— Kuningasko! — huudahti Terhonen ihmeissään — kyllä näkee, ettette ole

pitkiin aikoihin olleet ihmisten kanssa tekemisissä. — Kuningashan on

aikoja sitten kuollut — jos nimittäin tarkotatte sitä kuningasta, joka

tappeli koko maailman kanssa. Nyt meillä on uusi, joka on tehnyt rauhan

kaikkien valtakunnan vihollisten kanssa — sellainen kamariherra, joka

ei osaa miekkaa heiluttaa. Nyt on rauha maassa, ja ryssä on lähtenyt

tiehensä vieden mukanaan kaikki, minkä irti sai.

— Rauha, — huudahti eukko ja vaipui liikutuksen valtaamana polvilleen.

— Rauha, rauha, — kertasivat toiset naiset ja ristivät kätensä. —

Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!

Iloinen, päivänpaisteinen ja keväinen tunnelma laskeutui jokaisen

mieleen. Rauha oli palannut maahan tuoden muassaan aurinkoisen onnen

kotien liesiin, kirkonkellojen kutsuvan äänen, joka sunnuntai-aamuisin

väräjävänä vieri tyynien järvien ja vihertävien, kukkivien seutujen

yli, kylvön ja tuleentuvan viljan autioille pelloille, leikkivien

lasten huudot ja nuorison ilonpidon uutistupiin, kaskensauhun ja

paimentorven äänet ahoille, laulun ja uutteran työn ihmisten ilmoille.

Ihana sana tuo rauha! Sinä paratiisin aikuisten päiväin pienoinen

rauhanjäännös, joka vielä maanpinnalla viivyt! Milloin opimme me

ihmiset täyden arvosi tajuamaan, ettemme rikkoisi sinun pyhää

olemustasi!

Syvällä sydämessään tunsivat kiitokseen polvistuneet naiset tämän,

mutta kun vieras mies kiroten mutisi jotakin akkaväen pehmeydestä,

katsoivat Maija ja Ulla häneen ihaillen ja kuiskasivat toisilleen:

— Siinäpä vasta miesten mies!

— Tahtooko Aappo seurata meitä kotiin, vai nautitteko syömiset täällä

metsässä? — kysyi Miina pyyhkien kyyneleet silmistään.

— Kiitoksia vain, — vastasi Aappo — halusta minä niin hyvässä seurassa

teidän kotiinnekin tulen. Onkin jo pitkä siitä, kun viimeksi olen katon

alla unia vedellyt.

Hän otti pyssynsä ja läkkipeltisen pullonsa, joka oli ollut hänen

vieressään — eikä saata sanoa, kumpaako hän hellemmin ja varovammin

piteli. Miina ja Tilda kulkivat vieraan kummallakin puolella, mutta

Maija ja Ulla juoksentelivat ympärillä vallattomasti leikkien keskenään,

eikä Ella koskaan ennen ollut heidän niin kovaäänisesti ja kirkkaasti

kuullut nauravan. Vähän väliä katsahtivat he salavihkaa Aappoon,

huomasiko hän heitä, mutta kun tämän katseet vain etsivät Ellaa, joka

hiljaisena ja yksin kulki kappaleen matkaa toisten jälessä, väsyivät

he leikkiinsä ja lyöttäytyivät hänen seuraansa. Ullan silmät olivat

käyneet kosteiksi ja vaivoin sai hän nieltyä nyyhkytyksen. Hän näytti

kärsivän salaista, syvää tuskaa.

— Mikä sinun on, Ulla, miksi olet niin allapäin? Oletko satuttanut

itsesi? — kysyi Ella osaaottaen, mutta sai vastaukseksi niin kiivasta

vihaa ja katkeruutta leimuavan katseen, että peljästyneenä vaikeni.

— Mitä tämä oli...? Mitä hän oli tehnyt Ullalle?

Hänen omatuntonsa ei häntä vähääkään soimannut. Miksi kävivätkin

kaikki asiat niin huonosti tänä onnettomuuksien päivänä? Hän asetti

empimättä asiain nykyisen tilan yhteyteen vieraan saapumisen kanssa.

Siitä astihan olivat toiset olleet kuin vaihdokkaita. Väsynein askelin

ja raskain ajatuksin seurasi hän heitä yhä suuremman välimatkan päässä

kuunnellen välinpitämättömänä ja välistä vihaan leimahtaen Terhosen

kovaäänistä, kerskailevaa puhetta. Pitkän aikaa antoi hän sen liukua

korviensa ohi ajatellen yksinomaan Ullan käytöstä. Mutta vihdoin alkoi

hänen huomionsa kiintyä milloin mihinkin keskustelun kohtaan.

Alituisesti kuuli hän sanat: »löin kuoliaaksi sen paholaisen», »pistin

puukon häneen», »ammuin kuulan hänen otsaansa», »hän kirkui kuin

tapettava sika», ja muuta senkaltaista. Ja vähitellen alkoi hän melkein

vasten tahtoaan seurata kertomuksen menoa kokonaisuudessaan:

Kuinka Terhonen ja muutamat hänen samanmieliset toverinsa olivat

väijyneet pahaa aavistamatonta vihollista, tappaneet koko väen,

ettei kukaan pääsisi sanaa viemään vihollisen leiriin, ryöstäneet

kuolleet paljaiksi ja jättäneet ne susien raadeltaviksi, kuinka he

olivat ryöstäneet kuormastoita ja saaneet runsaita saaliita, tahi

surmanneet korkeampia upseereita tai polttaneet heidät, kun he

nukkuivat; ilkitöittensä jälkeen olivat he suinpäin paenneet erämaihin

ja jättäneet viattomat talonpojat vihollisen hirvittävälle kostolle

alttiiksi. Järjestynyttä Ruotsin sotajoukkoa ja sen taistelutapaa

koetti hän kaikin tavoin halventaa ylistäen samalla pilviin saakka omia

tovereitaan ja heidän urotöitään. Puheillaan tähtäsi hän nähtävästi

siihen, että koko sota olisi käynyt aivan toisin, jos sotajoukko olisi

noudattanut samaa menettelytapaa kuin hän.

Mutta toisten partioretkeläistenkin varalle oli hänellä aina paha sana

— milloin olivat he raukkoja, jotka eivät uskaltaneet iskeä silloin kun

iskettävä oli, milloin mitäkin nahjuksia, jotka säästivät ryssänverta,

milloin itsekkäitä ja vallanhimoisia, niin etteivät toverilleenkaan

suoneet hänen kunnialla ansaitsemaansa osaa saaliista. Kukaan ei

osannut käydä sotaa niinkuin Aappo Terhonen, ja sentähden olivat kaikki

kadehtineet häntä — niin suomalaiset ja ruotsalaiset kuin ryssätkin.

Ja naiset kuuntelivat hartaina ja katselivat ihaillen kertojaan silloin

tällöin huudahtaen ihastuksesta ja ollenkaan huomaamatta, kuinka onttoa

tuo oman itsensä kehuminen oli. Ella ei saattanut tätä käsittää.

Tuollainen oli siis mies, hänen aavistuksensa oli osunut oikeaan.

He olivat kaikki kuten hän oli luullutkin — julmia ja verenhimoisia

— sitäpaitse olivat he halveksittavan itserakkaita, oikeita

suurkerskureita, jotka eivät muuta ajatelleet kuin itseään — eivätkä

muusta puhuneet. Nyt hän ei enää nähnyt valon välähdystäkään siinä

kuvassa, jonka hän ennen oli itselleen luonut naista suojaavasta ja

vaalivasta miehestä.

Kaipauksella ja surulla ajatteli hän tyyntä, aurinkoista aamua, jolloin

rauha vallitsi kaikkialla. Nyt oli heidän keskuudessaan vihaa, kateutta

ja surua — pahan haltijan noitasauva tuntui myrkyttäneen ilman, ja

luonto, joka aamulla onnekkaasti hymyili, näytti nyt uhkaavalta ja

synkältä. Harakka vain nauroi käheästi ja riemuiten metsän syrjässä.

Hänen oli mahdoton seurata toisia sisään. Hän ei tahtonut istua

siellä matalassa, ahtaassa huoneessa tuon miehen kanssa, jota hän

yhä enemmän alkoi pitää vihollisenaan. Ilma tuntui pilaantuvan

hänen hengityksestään ja kerskailustaan. Hän empi silmänräpäyksen,

kääntyi äkkiä päättävästi ja riensi järvelle. Hänen täytyi olla yksin

ajatuksineen ja hänen täytyi päästä näkemään eikö luonto sittenkin

ollut yhtä ihana kuin aamulla. Kenties ei hänen tarvinnutkaan kulkea

kuin muutamia askeleita vieraan läheisyydestä, ennenkuin hän tapaisi

kaiken samanlaisena kuin ennen.

Hän kulki oikotietä ruohottuneitten peltojen poikki, hypähti puron

yli ja kiersi pienen lahden rantaa saapuen pian sille niemelle, jonka

luo hänen veneensä aamulla oli ajautunut. Voimakkaalla ja reippaalla

potkaisulla sai hän veneen rannasta ja ohjasi sen ulapalle tarttuen

ripeästi airoihin aivankuin olisi lähtenyt vihollista pakoon.

Aamullista järveä leikkivine laineineen ei hän enään tavannut. Tuuli

oli nostanut vaahtopäisiä aaltoja, jotka kuohuivat pitkin lahtea —

täällä oli toista kuin ahtaassa tuvassa, täällä oli raikasta, avonaista

ottelua eikä salaperäisiä, väijyviä vaaroja kuten siellä. Ihanaa oli

ponnistella aaltoja vastaan myrskyn uhallakin ja hän tunsi, kuinka

hän aina mieluummin valitsisi taistelun kuin sen elämän, jota hän oli

lähtenyt pakoon. Aaltojen voittaminen toi itseluottamusta ja hän tunsi

siipiensä kasvavan.

Hän souti aavan selän yli lahdelle päin, mistä aamulla oli tullut.

Vähitellen tyyntyi vesi. Rannat lähenivät yhä enemmän toisiaan

aivankuin olisivat tahtoneet ojentaa kättä toisilleen, ja lopulta

kimmelsi lahti ainoastaan pienenä kapeana viiruna kaislojen ja kortteen

välissä. Ja rannan hongat nyökkäsivät toinen toisilleen ja niitten

latvat yhtyivät veden kuvastimessa. Täällä lahden pohjukassa lekotti

aurinko niin kuumasti, että hänen täytyi heittää tarpeeton hame yltään.

Nyt rupesi vähitellen tuntumaan siltä, että kaikki oli taas ennallaan,

ja hän oli melkein taipuvainen luulemaan aamun tapahtumia vain pahaksi

uneksi.

Kun väreily järven pinnalla oli tauonnut, alkoi hiljainen virta vetää

venettä joelle päin, niin että hän sai lakata soutamasta ja ainoastaan

toisella airolla ohjata venettä.

Joen suussa oli hänellä rysiä ja ne tahtoi hän nyt aikansa kuluksi

kokea, vaikka hän jo aamulla oli saanut niistä enemmän kaloja

kuin talossa tarvittiinkaan. Ja kun hän alkoi nostaa pyydystä

vedestä, haihdutti jännittynyt odotus ja saaliintoivo kaikki hänen

ikävät ajatuksensa ja kuten tavallista, oli hänessä joka hermo

jännittynyt. Jos pyydys oli tyhjä, muutti hän sen harmistuneena

toiseen kalarikkaammalta näyttävään paikkaan, mutta tuntiessaan, että

siellä liikkui ja temmelsi, hehkuivat hänen kasvonsa lapsellisesta

mielihyvästä — mitä sieltä mahtoi tulla? Kenties oikea vesihirviö,

jonka vertaa ei hän koskaan ollut nähnyt, tahi kenties joku satuolento,

josta Miina oli kertonut pitkinä talvi-iltoina ja joka muuttaisi koko

hänen elämänsä. Hän kyllä tietäisi, mitä toivoisi itselleen, jos hän

vain saisi siihen tilaisuuden.

Mutta todellisuus oli melkein hänen haaveittensa veroinen. Pyydys

oli kuin olikin täynnä elämää, siellä heittelehti pitkin, voimakkain

pyrstöiskuin limaisia haukia, ahvenet hyppelivät vilkkain, tulisin

liikkein veneen pohjalla ja lahnoja oli koko parvi eksynyt petollisiin

silmuihin, joihin takertuneina ne sätkyttelivät niin että koko rysä ja

vene vapisivat. Siinä oli temmellystä ja molskinaa, suomusten kiiltoa

ja kaikenvärisiä tylsästi ja lasimaisesti tuijottavia silmiä.

Vihdoin pääsi hän siihen kohtaan, missä joki jakaantuen kahteen

haaraan muodosti pienen riippakoivuja kasvavan saaren, joka kauniina

ja vihreänä nousi virrasta. Keskellä saarta oli pieni nurmikenttä,

jonka pehmeällä ruoholla ja mansikankukilla auringonsäteet ilakoiden

leikkivät. Tänne oli hän usein noussut saalistaan perkaamaan, ettei

sen pitkiä aikoja tarvitsisi kitua veneen pohjalla, ja niin hän nytkin

teki. Hänellä ei ollut pienintäkään halua palata kotiin, vaikkakin

aamullisen mielenliikutuksen vaikutus alkoi hälvetä, ja tasapaino

vähitellen laskeutua hänen sieluunsa. Tulusten avulla, jotka aina

olivat hänen mukanaan, sytytti hän pienen nuotion ja paistoi itselleen

pari kalaa. Aterioituaan heittäytyi hän pehmeälle sammaleelle ja sulki

silmänsä voidakseen paremmin ajatella. Mutta ajatukset olivat tällä

kertaa hämäriä unikuvia ja himmeitä toiveita entisten onnellisten

olojen palaamisesta sekä vielä himmeämpiä taistelusuunnitelmia

rauhanhäiritsijää vastaan. Kunnes ne vihdoin siirtyivät satumaailmoihin

ja tyttö haaveili kaloiksi noidutuista prinsessoista ja noita-akoista,

jotka olivat ilkkuviksi harakoiksi loihdituita.

Raskas läähätys ja painavien askelten jyminä herättivät hänet äkkiä

horrostilastaan ja avattuaan silmänsä, kohtasivat ne vanhan hirven

ihmettelevän katseen, joka uteliaana seurasi hänen pienintäkin

liikettään. Auringon säteet lankesivat rannan toisella puolella

kasvavaan männikköön värjäten puitten latvat veripunaisiksi; siitä hän

tiesi, että ilta oli saapunut ja kotiinmenon aika käsissä.

Reippain vedoin souti hän nyt vastavirtaa takaisin järvelle. Tuuli oli

hiljentynyt ja järven pinta rasvatyyni. Vain silloin tällöin loiskahti

kala, ja kimmeltävät renkaat rikkoivat hetkeksi vedenkalvon, tahi

viilsi hiljalleen uiva sorsa siihen pitkän kirkkaan juovan.

Hän nousi maalle ohrapellon luona, josta kuului rääkän yksitoikkoinen

iltalaulu. Pujotettuaan kalat notkeaan pajunoksaan, lähti hän hitaasti

taloa kohti. Illan rauha viihdytti hänen sielunsa lepoon ja hänen

aamullinen pelkonsa tuntui melkein käsittämättömältä. Kuinka oli hän,

joka oli kamppaillut karhun ja nälkäisten sutten kanssa, saattanut

peljätä yksinäistä miestä, jota toiset vielä pitivät ystävänäänkin.

Mitä hän miehestä ajattelikin, — peljätä ei häntä ainakaan tarvinnut.

Ja jos se sikseen tuli, osasi hän kyllä pitää puoliaan. Ehkä oli Aappo

Terhonen jo lähtenyt sinne, mistä oli tullutkin! Eikä hän missään

tapauksessa saattanut ainiaaksi heidän luokseen jäädä.

Mutta puoliavoimesta ovesta kuuli hän jo loitolle hänen vastenmielisen

äänensä. Se oli jos mahdollista vieläkin meluavampi, häikäilemättömämpi

ja käheämpi kuin aamulla, Ja kiroukset vyöryivät oikein virtana hänen

suustaan.

Takassa räiskyi kuten tavallisesti iloinen tuli, ja sen kirkasta loimua

vastapäätä istui Aappo Terhonen viinalekkeri polviensa välissä. Hän

viittoili käsillään, kohautteli olkapäitään, virnisteli ja vilkutti

silmää katkeamattoman sanatulvan säestäessä hänen eleitään. Naiset

istuivat hänen ympärillään huvitetun ja ihastuneen näköisinä ja

kuuntelivat niin hartaasti, että käsityöt kokonaan unohtuivat. Välistä

he naurahtivat, katsoivat salavihkaa toisiinsa ja kuiskuttelivat

keskenään.

Vieras ei heti huomannut Ellan tuloa, mutta Ulla katsahti ylös ja

heitti häneen tyytymättömän silmäyksen. Hän istui Terhosen vasemmalla

puolella ja painautui mahdollisimman lähelle häntä.

Ajatteles, Ella, — kuiskasi Maija kiiluvin silmin Aappo jää tänne

meidän luoksemme ja auttaa meitä maanviljelyksessä.

Nyt kääntyi mieskin ovelle päin, huomasi tulijan ja koetti vääntää

kasvonsa hyväntahtoiseen irvistykseen.

— No tuossahan se minun hempukkani tulee, — sammalteli hän ja nousi

ylös horjuvin epävarmoin liikkein. — Nyt täytyy hänen käydä polvelleni

istumaan siksi aikaa, kun minä kerron.

Ellan silmät säikkyivät uhkaavina tulen loimossa.

— Jos en saa olla rauhassa, palaan takaisin metsään, vastasi hän

päättävästi ja terävästi.

Terhonen hervahti hölmistyneenä paikalleen.

— Tulimmaisen tyttö, — murisi hän vihoissaan, — mutta kyllä minä hänen

kanssaan toimeen tulen. Pahempiakin villikissoja on Aappo Terhonen

eläissään kesyttänyt!

Tilda nousi tekasten asiaa Ellalle, ja kuiskasi uhkaavasti, ottaessaan

kalat tytöltä.

— Kuules, Ella, varo sinä saamasta aikaan epäsopua ja kinaa täällä.

Näethän kuinka hyvin tässä sovitaan eikä hän käytöksellään mitään pahaa

tarketa. Niin tekevät kaikki miehet, kun tahtovat olla ystävällisiä.

— Minä en välitä hänen ystävällisyydestään enkä ollenkaan aio alistua

siihen, — vastasi Ella kiivaasti polkien jalkaa.

— Mutta sinä saat luvan alistua, — tiuskasi Tilda — sinähän kuulit,

että hän aikoo jäädä tänne. Sitäpaitsi väsyt aivan pian metsissä

jurottamasta uppiniskaisena ja vihoissasi.

Terhonen ei näyttänyt kuulleen tätä sananvaihtoa ja näytti jo

unohtaneen äskeisen harminsa. Kun Ella oli istuutunut saunan nurkkaan

erilleen muista, alkoi mies jälleen käheällä äänellään.

— Niinkuin jo mainitsin, — sanoi hän nähtävästi jatkaen aljettua

kertomusta — sissit eivät katselleet minua hyvin silmin siksi, etten

turhanpäiten pannut henkeäni alttiiksi heidän typerien päähänpistojensa

vuoksi, jotka olisivat tuottaneet vain sapeliniskuja ja lyijykuulia

nahkaan, ja sitten osasin aina niin roimasti pitää puoliani saaliin

jaossa. Pelkkää kateutta luonnollisesti. Majuri Luukkonen uhkasi

hirttää minut, jos hän vain saa minut kiinni, mokoma narri, —

sentähden, että minä hieman kopeloitsin kuolleitten taskuja... Hehe...

Niinkuin kuolleet muka tarvitsisivat matkarahoja! — Mutta tuon

pässinpään mielestä oli väärin ryöstää kaatuneelta viholliselta, ja

halpamaista käydä kuolleen ystävän taskuissa. Tuo kaikki todistaa,

kuinka typerä ja saamaton hän oli. Hehe... sotamies on palkkansa

ansainnut, eikä kuningas antanut meille vaivoista äyriäkään. Ja koska

minulla oli älyä katsoa eteeni, on minulla myös keinoa elääkseni nyt,

kun ansio on loppunut, − jotavastoin kaikki muut ovat köyhiä kuin

kirkonrotat.

Hän kiskasi povestaan paksun nahkakukkaron ja löi sen istuinrahiinsa

niin että helähti. Otettuaan kelpo kulauksen lekkeristään, jatkoi hän:

— Ensimäiseksi ostan tästä talon... suuren talon, jolla on vähintäin

kaksikymmentä torppaa — piru vieköön —... otan komean ruotsalaisen

nimen ja minua kutsutaan patruunaksi... ja sitten menen naimisiin...

hehe...

Hän katseli voitonriemuisena kuulijattariaan ja iski merkitsevästi

silmää Ellalle. Ja otti taas kulauksen.

Ella ei voinut olla itsekseen naurahtamatta miehen sanoista

johtuneelle ajatukselleen, vaikka hän tunsi melkein pahoinvointia.

Siinä siis oli Maijan ja Ullan unelmoima sankari, joka — kuten he

olivat haaveilleet — urhoollisesta ja taitavasta soturista muuttuisi

uutteraksi maanviljelijäksi, vapaaksi, itsenäiseksi suurtilalliseksi

— sellaiseksi, jota palvellaan ja kunnioitetaan, ja jolle kuuluessaan

nainen olisi onnellinen koko pitkän elämänsä ajan.

Kuullessaan tytön hiljaisen naurun, hän säpsähti ja katsoi vihaisen ja

epäluuloisen näköisenä ympärilleen.

— Kuka nauraa — sähisi hän uhkaavasti — luuletteko, ettei Aappo

Terhonen saa emäntää irti mistä hyvänsä? Vai pelkäättekö rahojen

loppuvan kesken? Kirottu akkaväki!

— Sehän oli vaan Ella,— sanoi Ulla katkeralla ja halveksivalla äänellä,

joka loukkasi Ellaa sieluun asti. − Me muut tiedämme kyllä Aapon

puhuvan totta.

— Vai sinä — sinä kullanpala, — änkytti hän ja levitti käsivartensa —

sinä olet hieno ja pehmyt — aivan kuin hän. Sinulla — piru vie — ne

näyttäisivät korealta. Odotahan, niin saat nähdä!

Hän pisti kätensä nahkakukkaroon, kopeloi hetkisen sen pohjalla ja

veti esiin jotakin, joka kiilsi ja hehkui tulen loisteessa. Kauhun

ja ihastuksen sekaisella tunteilla täytyi Ellankin tulla lähemmäksi

katsomaan. Nyt saisi hän nähdä niitä aarteita, joista toiset olivat

kertoneet. Totisesti oli siinä mies, sillä hänellä oli kaikkea sitä,

mistä toiset olivat unelmoineet; mutta sittenkään ei hän voinut

käsittää, mitä ihailtavaa hänessä oli.

Nyt nosti hän valoa kohden pienen kultasormuksen jonka kannassa hehkui

verenpunainen kivi, sitten soljen jonka muodosti kaksi toisiinsa

kietounutta käärmettä valkeanhohtavasta metallista; tulenvalossa

kimmelsi se kuin jää. Senjälkeen otti hän kömpelöihin sormiinsa pienen

neulan, jonka pää oli kuin kirkkaista kastepisaroista sommiteltu.

— Hehe, — nauroi Aappo voitonriemuisena — vieläkö tekee mieli pilkata?

Kaikki naiset olivat syöksähtäneet paikoiltaan ja tuijottivat

lumottuina ja huikaistuina ihmeellisiä pikkuesineitä ojennelleen

vaistomaisesti käsiään niitä kohti. Heidän täytyi välttämättä saada

kosketella ja hyväillä niitä.

— Mistä Aappo nuo on saanut? — sai Miina vihdoin kysyttyä, ja hänen

vanhat kasvonsa olivat yhtä jännittyneen näköiset kuin nuorempainkin.

— Niin, niin, minä kyllä tiesin, että se naula vetää, — riemuitsi

entinen sissi käännelleen kalleuksia tulen edessä, saadakseen ne

mahdollisimman paljon kimmeltämään. — Siinä on kunnollisen sotamiehen

vaivojen ja vaarojen palkka, ja nämä kaikki koristavat kerran hänen

morsiantaan ja emäntäänsä.

Näin sanoen heitti hän vielä kerran silmäyksen Ellaan, joka nopeasti

vetäytyi takaisin nurkkaansa. Mies ei ollut näkevinäänkään Ullan

silmien kosteaa, pyytävää katsetta eikä kuulevinaan hänen rukoustaan

saada koettaa koruja päälleen.

— Kerro meille, Aappo, kuinka sait ne, — pyysi Tilda, jonka silmät

kiiluivat yhtä aavemaisesti kuin salaperäiset koristeet.

Terhonen otti taas kulauksen lekkeristään, siveli ajattelevan näköisenä

partaista leukaansa ja tuijotti kauvan aikaa tuleen synkin katsein

vastaamatta sanaakaan. Äkkiä säpsähti hän aivankuin olisi kuullut

jotakin epäilyttävää, katsahti ympärilleen hurjin silmin, mutta

purskahti sitten tavalliseen nauruunsa.

Vieköön minut piru, jos en kerro teille koko juttua, niin että saatte

tietää, mikä mies minä oikeastaan olen ja kenen olette saaneet kattonne

alle! — sanoi hän vihdoin paksulla äänellä, joka vähitellen kertomuksen

kuluessa selkeni vaihdellen lukemattomissa eri vivahduksissa. Välistä

kohotti hän kulmakarvansa korkealle otsaan, välistä näyttivät silmät

kapeilta viiruilta niinkuin kissan silmät auringonpaisteessa. — Usein

viittoili hän rajusti käsillään, tempoi ja huiski hurjasti joka

taholle, taas kesken kaiken vaietakseen ja katsellakseen ympärilleen

silmillä, joitten pohjalla väijyi pelko ja synkeä kauhu.