I.

Miehen jäljet.

Tytön ääni helkkyi yli sisäjärven pinnan. Kaiku lennätti laulun sanoja

niemestä niemeen.

Aurinko oli äsken noussut, ja pitkämäinen lahti, jolla pieni vene

lipui, väreili aamutuulessa.

Tyttö oli vetänyt airot sijoiltaan ja heittäytynyt selkäkenoon veneen

keulaan nostaen sirot, paljaat jalkansa tuhdolle. Juhannusaurinko

paistoi suoraan hänen kasvoihinsa, ja ruskeat silmät välkkyivät

ainoastaan kapeana viiruna pitkien ripsien takaa. Irrallinen tukka

peitti kaulan ja rinnan, jotka piikkopaita, tytön ainoa puku, jätti

melkein paljaiksi. Hänellä oli lapsen kasvot ja neidon povi, ja hänen

ikänsä saattoi olla kuusi- tai seitsemäntoista vuotta.

Liplattelevat laineet ajelivat kotvan aikaa venettä laulun sävelen

noustessa sinistä kesätaivasta kohti. Vihdoin katkesi laulu, ja tytön

täytyi nauraa ääneen kaiulle, joka niin ihmeellisesti niemien kärjistä

vastaili hänen ilonpitoonsa. — Hänen mieleensä nousi ajatuksia,

valkeita ja utuisia kuin taivaan pilvenhattarat.

— Miksi tunsi hän itsensä aina niin iloiseksi ja vahvaksi, kun

sitävastoin hänen toverinsa kotona olivat alati suruissaan?

Tuhat kertaa ennenkin olivat hänen ajatuksensa kulkeneet tätä samaa

latua, kun hän viheltäen tai laulaen tuli hämärään saunaan, jossa he

asuivat, ja tunsi raskaan painon laskeutuvan mieleensä nähdessään savun

läpi neljät alakuloiset kasvot.

Vanha Miina istui siellä kokoonpainuneena tuolillaan, pyyhki alati

vetisiä, punaisia silmiään ja huokaili poikaansa, joka oli seurannut

kuningasta kauheaan sotaan ja josta ei senjälkeen ollut mitään

kuulunut. Tilda itki miestään, jonka viholliset olivat lävistäneet

aseillaan polttaessaan hänen kotitalonsa, ja itkunsa sekaan hän syyti

puoliääneen lausutuita kirouksia, tehden hurjia, kulmikkaita liikkeitä.

Maija ja Ulla puhuivat kaivaten miehistä, joita eivät he koskaan olleet

tunteneet, kuninkaista ja sotamiehistä, korkeista aatelisherroista,

jotka aina olivat riidassa keskenään, kunnianarvoisista papeista,

jotka saarnasivat Jumalan sanaa ja joille koko pitäjä maksoi veroa,

rikkaista kauppiaista, jotka laskivat kultaansa päivät päästään,

talonpojista, jotka leveinä ja pyylevinä istuivat suurissa tuvissaan

ja vallitsivat renki- ja piikalaumoja. He kuhisivat ja kuiskuttelivat

taukoamatta keskenään ja aina he puhuivat miehistä ja ikävöivät heitä.

Mutta hän — hän ei voinut muistaa milloinkaan miestä nähneensä — eikä

välittänytkään siitä.

Tuhat kertaa olivat hänen ajatuksensa seuraavaankin suuntaan kulkeneet.

Minkälainen sitten oikeastaan oli mies? Vahva ja suuri, ihana ja

hurja ja kauhistuttava, hellä ja suojeleva sellainen, joka teki työtä

heikkojen naisraukkojen edestä ja holhosi heitä. Niin oli hänelle

kerrottu, mutta ei hän oikein voinut sitä käsittää. Eihän kenenkään

tarvinnut tehdä työtä hänen edestään. Osasihan hän itse virittää

ansoja ja loukkuja jäniksille ja lihaville metsäkanoille. Hän osasi

kutoa ja laskea rysiä ja verkkoja ja tehdä ohuista puusäleistä

katiskoita, joihin kalaraukat eksyivät. Ne uivat edestakaisin

tietämättä enää, mistä olivat sokkeloon tulleet, ja pysyivät siellä

epätoivoisen liikkumattomina, kunnes hän työnsi lipponsa sinne

nostaakseen ne veneeseen; sillä tavalla sai hän enemmän kaloja kuin he

tarvitsivatkaan. Hän osasi käsitellä jousta ja nuolta eikä pelännyt

sutta eikä karhua. Monta kertaa ulkona harhaillessaan oli hän kohdannut

metsän kuninkaan, mutta milloin oli se ollut lauhkea ja hyvänsuopa,

milloin taas helposti petettävissä. Monasti oli hän istunut korkealla

puussa, nälkäisen susilauman ulvoessa ympärillä, ja haavoittanut

nuolillaan yhtä toisensa perästä, kunnes pedot nälän ja verenhimon

hurjistamina olivat käyneet toistensa kimppuun.

Ei, hän ei voinut ymmärtää puheita miesten suojelevaisuudesta eikä

miesten työstä — sitäpaitsi ei maksanut vaivaa miettiäkään asiaa, sillä

kaikki miehethän olivat nyt kuolleet. Sota ja rutto oli heidät kaikki

vienyt. Jos hänen mielensä joskus tuntuikin surulliselta ja raskaalta,

ei se ainakaan miehistä johtunut, vaan syy oli joku toinen, jota hän

ei oikein itsekään voinut käsittää — kenties vaan se, että toisetkin

olivat aina niin surullisia ja itkuisia.

Hän koetti muistella kaikkia heidän kertomuksiansa entisten aikojen

elämästä, jolloin miehiäkin vielä oli olemassa ja jolloin ihmiset

elivät suurina yhteiskuntina aivan kuin, muurahaiset keoissaan. Mutta

hän ei koskaan voinut saada siitä oikein selvää kuvaa. Mitähän se

sitten merkitsi, että he sanoivat hänen olevan hienon ja ylhäisen

miehen tyttären? Eivätkö kaikki ihmiset olleet yhtä hyviä? Ja mitä se

merkitsi, että hän oli kotoisin kaupungista? Kuinka voi tuhansittain

ihmisiä asua yhdessä ryhmässä talo talossa kiinni, maata viljelemättä,

kalastamatta ja metsästämättä? Se oli niin luonnonvastaista, ettei

hän Miinan parhaistakaan selityksistä huolimatta koskaan voinut sitä

käsittää. Eikö nälkä ja kurjuus ollut tuloksena siitä, että niin

suuri ihmispaljous antoi maalaisväestön elättää itseään ja kuinka oli

maalaisilla voimaa ja halua niin monen edestä viljellä vastahakoista

maata? Ja eikö ollut alhaista ja halveksittavaa että täysikasvuiset

ihmiset antoivat toisten tehdä työtä edestään? Seköhän sitten oli

hienoa ja ylhäistä? Siinä tapauksessa ei hänellä ollut mitään kunniaa

vanhemmistaan eikä hän huolinut kaivata heitä. Mutta hän oli varmaankin

käsittänyt väärin toisten kertomukset — eiväthän he sellaista

saattaneet tarkottaa. Sitäpaitsi olisi mahdotonta, että maalaisihmiset

suostuisivat sillä tavalla tekemään työtä kaupungissa laiskottelevien

puolesta.

Kummallisinta kuitenkin kaikista hänen kuulemistaan oli se sota, joka

oli ajanut heidät tänne erämaahan. Kuinka voivat ihmiset surmata

toisiaan kuin villipedot, kuinka voivat samat miehet, joita hän oli

kuullut ylistettävän, tappaa ja ajaa takaa heikkoja naisia, minkätähden

polttivat he sen kaupungin, jossa hänen äitinsä asui — hänen äitinsä,

jota hän ei voinut muistaa, mutta jonka kaikki sanoivat olleen taivaan

enkelin näköisen. Hän oli usein kysynyt vanhemmilta kaikista näistä

asioista, mutta he eivät voineet muuta selitystä antaa kuin että kaiken

täytyi olla niinkuin oli ja että niin oli ollut siitä asti kuin maan

päällä ensi kerran oli kaksi miestä yhtaikaa... sitten oli hänelle

kerrottu Kainista ja Abelista — niinkuin hän siitä muka olisi tullut

viisaammaksi.

Pitkinä talvi-iltoina sutten ulvoessa oven takana, oli hän istunut

silmät kauhusta selällään kuunnellen vanhan Miinan kertomuksia

viimeisistä julmista sota-ajoista. Ensimäisinä vuosina kaikki olivat

ylpeilleet siitä, että vihollinen, joka joka taholta oli hyökännyt

maahan, oli lyöty, ja kaikki ylistivät nuorta kuningasta, kun hän

kulki sankarijoukkonsa etunenässä heiluttaen säkenöivää kalpaansa

ja hävittäen laajalti vihollisen maata; mutta pian kerrottiin, että

kuningas ei muistanutkaan suojella omaa maatansa ja että julmia

ratsujoukkoja tunkeutui metsien läpi, ja missä ne kulkivat, hävisivät

kylät ja talot liekkeihin, ja ihmisten täytyi paeta välttääkseen

kuolemaa ja pelastaakseen kalleimman omaisuutensa. Hänen yksinäinen

ja turvaton äitinsä oli, puolisonsakin seurattua kuningasta sotaan,

koonnut kalleutensa ja tavaransa ja lapsi sylissään, ainoastaan

yhden palvelijattaren seuraamana liittynyt talonpoikaisvaimo- ja

lapsijoukkoon, joka hätääntyneenä suin päin pakeni erämaihin.

Itkien, valittaen, parkuen ja mitä suurimmassa epäjärjestyksessä

olivat he vihdoin saapuneet tämän järven hiljaiselle rannalle, jonne

ei minkäänlaista tietä johtanut ja joka oli niin soitten ja rämeitten

ympäröimä, että siellä saattoi olla turvassa. Mutta ruttoa eivät he

voineet paeta. Tämä hirvittävä nälänhädän tuoma tauti oli seurannut

heitä tänne ruveten vähitellen pienentämään heidän lukumääräänsä.

Hänen puutteisiin ja kärsimyksiin tottumaton äitinsä kuoli melkein

heti. Palvelijatar seurasi häntä pian senjälkeen, samaten monet muut

— varsinkin lapset — kunnes ainoastaan muutamia harvoja oli jäljellä.

Miina ja Tilda olivat hoitaneet häntä niinkauvan kuin hän voi muistaa

ja Maijan ja Ullan kanssa oli hän leikkinyt, vaikka he olivatkin

muutamia vuosia häntä vanhemmat. Hänen äitinsä sanottiin kutsuneen

häntä Eleonoraksi, täällä metsässä oli hän vain Ella.

Mutta hän ei eronnut muista niin paljon ikänsä kuin luonteensa

puolesta. Hän oli heistä ainoa, joka voi nauraa oikein raikkaasti ja

hillittömästi niin että kangas ja järvi kaikuivat. Maijan ja Ullan

surumieliset laulut eivät olleet hänen mielialojensa mukaisia, ja siksi

sepitteli hän itse uusia, hilpeämpiä ja reippaampia. Sekin oli ollut

itsestään selvä, että hän jo kahdentoistavuotiaasta asti oli ottanut

huolekseen metsästyksen ja kalastuksen, kun taas toiset kalvoivat ja

viljelivät pientä ohra- ja naurismaata ja hoitivat karjaa ja pientä

lammaslaumaa, jotka oli saatu pelastettua, vihollisen kymmenen vuotta

sitten löytäessä heidän turvapaikkansa.

Tuota päivää täytyi hänen aina ajatella kauhulla ja pelolla. Silloin

oli hänen itsensä täytynyt seisoa silmästä silmään sen sanomattoman

ja käsittämättömän julmuuden ja alhaisuuden kanssa, jota kutsutaan

sodaksi. Hän muisti hyvin, kuinka Ulla ja hän olivat paimentaneet

lehmiä kaukana suurella Heinäsuolla, jossa saraheinä oli voimakkaampaa

ja vehmaampaa kuin missään muualla metsässä ja jossa muuramet loistivat

kullankeltaisina tai punertavina pettävillä mättäillä. He olivat

juosseet metsässä ja poimineet mustikoita, ja aurinko oli paahtanut

niin että kuuma höyry leijaili suon päällä, kunnes illan saapuessa

oli tullut aika ajaa karja kotiin yöksi. He olivat huhuilleet ja

maanitelleet, ja lehmät olivat vastanneet ystävällisesti ja pitkään.

Kun he juuri olivat päässeet karjapolulle, oli Maija äkkiarvaamatta

ilmestynyt puitten takaa ja kasvot vaaleina kuin liina, vavisten

kertonut, että vihollisparvi oli eksynyt metsään ja löytänyt heidän

talonsa. Tilda oli kaukaa kuullut kavionkapseen ja heidän raa'at

huutonsa; silloin he kaikki olivat hiipineet metsään paitsi vanhaa

sairasta vaimoa, joka ei voinut kävellä ja hänen tytärtänsä, joka

ei tahtonut jättää äitiään. Pian olivat he piilopaikkaansa kuulleet

raakoja naurunhohotuksia ja molempien naisten läpitunkevia hätähuutoja.

Useita tunteja olivat hirviöt mellastaneet talossa etsien koko ajan

ympäristöltä pakolaisia ja karjaa. He olivat tappaneet siat ja vieneet

mukanaan molemmat hevoset, mutta onneksi olivat lehmät niin kaukana,

etteivät he voineet kuulla kelloja. Lopulta olivat he panneet toimeen

oikean lammasmetsästyksen ja kun eivät he saaneet niitä kiinni, olivat

he ampuneet suurimman osan, mutta niin monta oli kuitenkin pelastunut,

ettei lauma päässyt kokonaan sukupuuttoon häviämään. Nauru ja valitus

ja tuskan huudot ja eläinten pelokkaat äännähdykset olivat kestäneet

useita tunteja, ja kun pakolaiset olivat katsonet taloon päin, olivat

he nähneet tulen leiskahtavan esille joka luukusta. Vaimoraukan huudot

kävivät yhä käheämmiksi vaieten vihdoin kokonaan, mutta tyttären

valitus kuului aina kauvempaa etenevän kavionkapseen keralta. Mutta

kukaan ei ollut vielä uskaltanut mennä taloon, sillä eihän voinut

tietää, olivatko viholliset todella jo lähteneet, vai olivatko he

piiloutuneet lähiseudulle houkutellakseen pakolaiset esiin kätköstään.

Nyt oli Maija tullut varottamaan tyttöjä, etteivät laulaisi eivätkä

muutenkaan olisi liian kovaäänisiä. Hänellä oli maitoastiat mukanaan

niin että saattoi lypsää metsässä ja jättää lehmät sinne.

Hän muisti vielä selvästi, kuinka kauhu ja tuskainen uteliaisuus olivat

vallanneet hänet kuunnellessaan Maijan kertomusta. Ja näihin tunteisiin

oli sekottunut mitä tietoisin katkeruus, melkeinpä viha niitä miehiä

kohtaan, jotka eivät näyttäneet tekevän muuta kuin murhaavan ja

polttavan, sillä jos kohta nämä olivatkin vihollisia, olivat hänen

omat maantiehensä vieraassa maassa samoilla verisillä asioilla ja

kenties juuri nyt polttivat vaimoja ja lapsia heidän palavien kotiensa

liekkeihin. Miesten täytyi poikkeuksetta olla petollisia, pahoja ja

julmia naisten kertomuksista huolimatta.

Kytkettyään lehmät puihin, lypsettyään ne ja otettuaan kellokkaan

kaulasta kellon, hiipivät he metsänrajaan, missä tapasivat Miinan

ja Tildan itkemässä pensaikossa. Talon kohdalla leijaili paksu,

musta savupilvi sumentaen kokonaan iltaruskon loiston ja estäen

sen kuvastumasta peilikirkkaaseen järveen. Silloin tällöin pistihe

savupilven seasta punainen tulikieleke ja hämärtyvään iltaan nousi

taajoja kipunaparvia palavasta rakennuksesta. He istuivat hiljaa

ja kokoonlyyhistyneinä tuijottaen tuleen ja katsellen kuinka

hirsi toisensa jälkeen romahti mustana törröttävän savutorven ja

uuninjäännösten ympärille muodostuneeseen kekälekasaan. Onneksi oli

ilma niin tyyni, ettei tuli tarttunut heidän nykyiseen asuntoonsa,

pieneen saunaan, eikä navettapahaseen.

Hänen siinä istuessaan kesäyön hiljaisuudessa painuivat hänen silmänsä

kiinni, ja hän vaipui uneen nojaten päätään vanhan Miinan syliin.

Hän ei enää tuntenut vanhuksen kyyneleitä kasvoillaan, ei kuullut

hänen hiljaisia rukouksiaan, ei rastaan laulua eikä hirsien ryskettä.

Avatessaan silmänsä, paistoi aurinko suoraan hänen kasvoihinsa ja käki

kukkui aivan lähellä, mutta savun ja palaneen katku toi jälleen kauhean

todellisuuden hänen mieleensä ja hänen hiivittyään palopaikalle, olivat

toiset siellä jo täydessä työssä. Savuavien hirsien joukosta olivat

he löytäneet palaneen ruumiin. Se oli kai vanhan vaimon, sillä tytön

olivat vainolaiset vieneet mukanaan.

Nyt kasvoi vehmaita, reheviä vadelmapensaita kivijalan ja kallellaan

kenottavan savutorven ympärillä, mutta kukaan ei tahtonut syödä niitten

marjoja niin punaisina ja mehevinä kuin ne syksypuoleen helottivatkin.

Vähän matkan päässä talosta, keskellä metsää oli pieni, autio torppa,

jonka asukkaat rutto oli vienyt. Sieltä he saivat uusia tarvekaluja

vihollisen viemien ja polttamien sijaan. Olipa siellä rukki ja

kangaspuutkin.

Pitkän aikaa olivat he sitten eläneet ainaisessa pelossa odottaen vain

uutta vihollisen hyökkäystä, mutta kun ei sitä kuulunut, alkoi elämä

vähitellen palata entiseen arkiuomaansa, ja päivisin olivat he tehneet

uutterasti työtä, öisin uneksineet rauhan palaamisesta.

Niin kuluivat vuodet — tuli versoavia keväitä ja aurinkoisia kesiä,

pimeitä syksyjä, jolloin puut huokailivat ja ryskyivät myrskyssä,

kipenöivän kylmiä talvia, jolloin elämä oli ihmeellisen ihanaa, vaikka

luonto tuntuikin kuolleelta.

Hän tuskin tunsi onni-sanaa, hänen vanhemmat toverinsa olivat niin

harvoin onnesta puhuneet, mutta hänellä oli hämärä aavistus, että

jokainen muutos heidän elämässään olisi käännös pahempaan päin ja

sentähden ei hän saattanut käsittää toisten alituisia valitusvirsiä.

Hänen siinä miettiessään ja unelmoidessaan tunsi hän veneenpohjan

töksähtävän hietikkorantaan; vene kulki vielä pari otetta eteenpäin ja

pysähtyi. Mutta hän jäi entiseen asentoonsa siksi, kunnes oli ajatellut

ajatuksensa loppuun, ponnahti sitten joustavasti pystyyn ja oli yhdellä

hyppäyksellä rannalla.

Vene oli ajelehtinut matalan kallioniemekkeen luo. Hän veti sen

paremmin maalle ja alkoi kavuta sammaleista kalliorinnettä, kunnes

pääsi korkeimmalle huipulle. Silloin kääntyi hän katsomaan taakseen

suojaten kädellään silmiään kirkkaalta päivänpaisteelta.

Hänen järvensä oli tänään sanomattoman kaunis! Tuolla, kokonaan

auringossa kimmelsi pitkä lahti, jota myöten hän oli tullut tänne.

Hän tiesi, sen kauvempana kapenevan joeksi, joka vei vielä suurempaan

järveen. Sillä tavalla ainakin kertoivat toiset, vaikka eivät he

koskaan antaneet hänen kulkea niin pitkälle jokea myöten.

Vasemmalla laajeni järvi ulottuen kauvas sinisiin, autereisiin

etäisyyksiin, missä se taas haarautui lahdelmiksi, ja kaukana

taivaanrannalla siinsi metsäisiä saaria, jotka kuten jättiläiskokoiset

vesilinnut uivat sinisellä pinnalla. Hirvisaaren salmen luona oli

varmaankin lokeilla kalastuspaikkansa, koska sieltä kuului sellainen

kirkuna ja meteli.

Vastakkaisesta rannasta pistihe veteen pitkä, kapea, hiekkainen

niemi jakaen järven melkein kahteen yhtä suureen selkään ja päättyen

pyöreään, korkeavartisia honkia kasvavaan kumpuun. Se oli salaperäinen

niemi, sillä sen kärkeen oli kätketty aarre, jota maanalaiset

henkiolennot vartioivat. Juhannusyönä saattoi siellä nähdä virvatulien

palavan, — niin olivat ainakin Tilda ja Miina kertoneet — mutta

aarteenetsijän tuli varoa lausumasta ainoatakaan sanaa, mitä tahansa

hänelle tapahtuikin, sillä muuten vajosi aarre vielä syvemmälle maan

sisään. Kerran oli kaksi miestä yrittänyt sitä ylös, he olivat saaneet

sen jo melkein maanpinnalle, mutta toinen oli iloissaan huudahtanut:

siinä se nyt on! ja silloin oli se ollut tipo tiessään. Nyt, kun kaikki

miehet olivat poissa, oli yhdentekevää, löytyikö aarteita vai ei, sillä

mitäpä naiset sellaisilla.

Järveä ympäröivässä metsässä näki hän ainoastaan yhden aukon. Se oli

ikäänkuin pieni, vaaleanviheriä täplä järven oikealla rannalla ja

sieltä nousi ohut, tuskin huomattava savupatsas sinistä taivasta kohti.

Hän tiesi kodin olevan siellä, vaikka tuuheat koivut peittivät katon,

viheriäinen täplä oli heidän peltotilkkunsa.

Kaunis oli hänen järvensä, se oli kaikkien myönnettävä — vedenrajassa

leikkivien lokkien, kilpaa rantapuussa kukkuvien käkien, vastaisella

niemellä viheltelevän kuhankeittäjän ja korkealla ilmassa, valkeitten

pilvenhattaroitten alla kirkuvien tiirojen... hänenkin täytyi vielä

kerran huikata laulunsa viime sanat niin että kaiku vastasi järven

toiselta puolen.

Sitten jatkoi hän matkaansa metsään. Ensimäisen männyn juurella loikoi

musta kyykäärme päivää paistattaen; nähtävästi oli se äskettäin

niellyt hiiren, koska se oli niin pullollaan ja täyteläinen. Tyttö

otti puunoksan ja musersi sen pään — miksi sen pitikin ilmaantua tänä

ihanana päivänä onnettomuutta ennustamaan! Silloin remahti harakka

hänen päänsä päällä ilkkuvaan pilkkanauruun. Entistä suuttuneempana

asetti hän nuolen jouseensa ja lennätti sen nenäkkääseen lintuun.

Siipiään lyöden putosi se oksalta oksalle ja makasi vihdoin maassa

käärmeen vieressä loppua tehden.

— Siitä saa olla varma, että kaikki pyydykset ovat tänään tyhjät,

mutisi tyttö vetäen nuolen harakan rinnasta; hänellä ei ollut varaa

tuhlata ainoatakaan.

Mutta kauvaa ei hän saattanut olla nyrpeissään. Hänen täytyi

välttämättä maiskauttaa suutaan puun oksien lomasta uteliaana

tirkistävälle oravalle ja viheltää metsässä laulavalle rastaalle.

Molemmat olivat hänen vanhoja tuttaviaan ja vastasivat hänelle samalla

tapaa. Kuinka tänä vuonna olikin paljo mustikan raakiloita ja kuinka

raikkaalta suopursu tuoksui!

Täällä juhlallisten honkien varjossa kävi mieliala hiljaisemmaksi ja

vakavammaksi. Kuikkien parkuna eteni kaukaiseksi eikä käen kukuntaa

kuulunut. Ainoastaan rastaan laulu ja metsäkyyhkysen kuherrus

häiritsivät syvää hiljaisuutta. Täällä kävi hänen mielensä niin

ihmeelliseksi — hän tunsi itsensä onnelliseksi ja voimakkaaksi, mutta

metsäkyyhkysen kuherrus herätti hänessä outoja kaihontunteita. Täällä

nautti hän yksinäisyydestä, mutta kaipasi samalla jotakuta, jonka

kanssa voisi puhella — jotakuta, joka ei olisi Maija eikä Ulla, vaan

viisaampi ja voimakkaampi, — joku, jota hän ei vielä tuntenutkaan —

kenties oli hänen kaivattunsa joku metsän henki, joita silloin tällöin

häämötti puitten lomista, mutta joiden lähelle ei koskaan päässyt.

Harjun toisella puolen oli hänen paras metsästysmaansa, jonne hän oli

virittänyt pyydyksensä.

— Tietysti olivat ne kaikki tyhjiä! Hän kulki toisen luota toiselle,

mutta kaikki olivat säilyneet koskemattomina paitsi yhtä, joka

aivankuin kiusalla oli lauennut ilman että siihen oli mitään tarttunut

ja toista, jonka karhu oli röyhkeästi viskannut sijoiltaan ja jonka

hän suurella vaivalla oli keväällä saanut valmiiksi. Suuri koirasmetso

lensi pauhinalla pensaasta ja katosi aivan hänen nenänsä edestä.

Nyt harveni metsä, ja korkeitten pylväsmäisten honkien sijalle

ilmaantui vaivaisia suomäntyjä, joiden oksilta naava riippui kuin

harmaa parta maahan asti. Mättäillä kasvoi muuramia, juolukoita ja

suopursua, ja mättäitten välinen, kirkkaan viheriä karhunsammal oli

pehmeätä ja vetistä. Kauvempana loppui mäntymetsäkin, ja suo avautui

hänen eteensä autiona ja raskasmielisenä tummat suosilmät sammaleen

välissä välkkyen. Äärimäisten mäntyjen luona oli hänen viimeinen

pyydyksensä, josta hän ei ollut vielä mitään saanut.

Mutta nyt näytti onnenpyörä kääntyneen, sillä jo kaukaa huomasi hän

satimen lauenneen. Hyppien mättäältä mättäälle riensi hän kiireesti

sinne.

— Kettuko vai taasenko karhu oli käynyt ryöstämässä hänen saaliinsa?

Sadin ei ollut millään tavalla epäjärjestyksessä, kuten karhun jäliltä,

saalista ei myöskään oltu jätetty puoliksi raadeltuna paikalle eikä

syöttiä kuljetettu pois niinkuin silloin, kun kettu tai susi olivat

pyydyksellä käyneet. Entä jäljet sitten!... Eivät ne mitenkään voineet

olla karhun?... Pitkät ja raskaat ne kyllä olivat, mutta missä olivat

varpaitten jäljet? Sensijaan oli siinä ison koron sija, jonne oli

kokoontunut vettä... Siinä oli ihmisen jäljet, mutta pelottavan,

kauhistuttavan suuret...

Kalpeana ja vapisten tuijotti hän vähän aikaa merkillisiä jalansijoja,

kunnes äkkiä sellainen tuska valtasi hänet, että hän juoksi sieltä

kuin petojen ajama otus. Jos se olisikin ollut karhu, mutta ei ollut

epäilemistäkään siitä, että mies oli käynyt hänen pyydyksellään.

Tuska ahdisti hänen kurkkuaan ja hänen kauhusta avoimet silmänsä olivat

kyyneleitä täynnä. Hän juoksi kuin henkensä edestä uskaltamatta katsoa

taakseen. Joka silmänräpäys oli hän kuulevinaan raskaita askeleita

perässään, mutta hän ei henkensä uhallakaan olisi kääntänyt päätään

— hän vain juoksi mättäitten ja kivien, kantojen ja kaatuneitten

puunrunkojen yli. Pyyn pyrähtäessä lentoon hänen vierestään, kirkasi

hän kuin haavoitettu eläin painautuen kuolemantuskassa puunrungon

taakse piiloon, mutta huomattuaan erehdyksensä, jatkoi hän hurjaa

pakoaan pistävien katajapensaitten tarttuessa hänen liehuvaan paitaansa

estääkseen hänen juoksuaan, puunrunkojen uhkaavina asettuessa hänen

tielleen ja harakoitten nauraessa pilkkanaurujaan hänen päänsä päällä.

— Hä hä hä, hää, sanoimmehan sen, sanoimmehan sen!

Vihdoin loppui metsä, ja hän pääsi talon entisille rikkaruohoa

versoville pelloille, joitten viljelemiseen naisten voimat olivat

olleet riittämättömät ja joitten ojat nyt kasvoivat ihmisen korkuista

koivua ja leppää. Ja vihdoin häämötti saunan harmaa seinä koivujen

välistä.

He olivat kaikki täydessä työssä naurismaalla. Miina ripotteli siemeniä

pienestä savilautasesta mustaan, hyvin muokattuun maahan, ja toiset

kolme sekottivat haravoilla kylvön multaan.

Nähdessään Ellan hurjan juoksun, jäivät he ällistyneinä seisomaan.

— Ella — Ella... Mitä on tapahtunut?... Vihollinenko on tulossa?...

Onko karhu liikkeellä?... Oletko nähnyt metsänpeikon?... kysymyksiä ja

huudahduksia sateli sekaisin.

Mutta Ella vain läähätti ja vapisi, kunnes Tilda oli tuonut kylmää

vettä, ja hän oli juonut muutaman siemauksen.

— Mies on tulossa! Minä olen nähnyt miehen jäljet! — sai hän vihdoin

sanotuksi.

Savilautanen kirposi Miinan kädestä, ja hänen hampaaton suunsa jäi

ammolleen. Toisten käsistä hellisivät haravat, ja Tilda tarttui rajusti

Ellan käsivarteen. Hänen pienet harmaat silmänsä kiiluivat omituisesti

rumissa, rokonaroisissa kasvoissa.

— Mies — kuiskasi hän melkein sähisten, — sinä valehtelet, tyttö, tai

olet vain nähnyt näkyjä — kenties ne olivat vihollisen jälkiä?... Kerro

pian! Jumalan tähden, puhu!...

— Minä olen nähnyt yhden ainoan miehen jäljet, suuret, hirveät jäljet

suon luona... läähätti Ella.

Eivätkö ne sentään olleet hevosen jälkiä! — huusi Tilda hädissään.

— Ei, ei, intti Ella, — mutta hän on ryöstänyt minun saaliini.

— Herra Jumala — sittenhän hän ainakin oli meikäläinen, — voivotti

Miina, — viholliset harhailevat aina parvissa. Kiiruhtakaa nyt.

Rientäkäämme heti hänen luokseen!... Jumala minua auttakoon! Mitä te

kuhnitte? —

Yhtäkkiä laukesi tuo omituinen lumous, joka ensin oli vallannut kaikki,

ja Maija ja Ulla alottivat hurjan riemuhypyn naurismaan ympärillä.

Sitten kävivät he käsiksi Ellaan ja alkoivat laahata häntä puoliväkisin

metsään päin. Lakkaamatta kiirehtivät he Miinaa ja Tildaa, jotka

tulivat jäljessä, edellinen liikutuksesta nyyhkien, jälkimäinen rajusti

huitoen luisevilla, laihoilla käsivarsillaan.

Siunatkoon, vartokaa, tytöt! Ettekö te kuule! Pysähtykäähän toki! —

huusi Miina äkkiä. — Eihän meillä ole hänelle mitään tarjottavaakaan ja

hänen on varmasti nälkä, kun on kulkenut metsää niin pitkältä!

— Hänhän on varastanut minun saaliini — nurisi Ella, mutta kukaan ei

ottanut kuuleviin korviin hänen sanojaan.

Kaikki syöksyivät samaa vauhtia takaisin kotiinpäin, Tilda etunenässä.

Sysien ja tyrkkien toisiaan riensivät he suin päin sisään itkien ja

nauraen, hapuillen sinne tänne pimeässä, kaataen kumoon penkkejä ja

rukkeja ja vetäen esiin kaiken ruuaksi kelpaavan. Miina oli saanut

käsiinsä suuren voipytyn, Tildalla oli savustettu lampaanlapa, Maija

oli siepannut leivät, ja Ulla kantoi piimäkannua, josta hänen nopeasti

kulkiessaan läikkyi ehtimiseen. — Ja taas samaa vauhtia metsään, Tilda

toruen Ellaa, joka ei puolestaan tehnyt mitään.

— Siunaa ja varjele, — huudahti hän äkkiä surkealla äänellä heidän

ehdittyään metsänrajaan, — eihän Ella saata paidallaan näyttäytyä

hänelle!

— Eihän se taida sopia — huokasi Miina silmäten neuvotonna ympärilleen.

Mutta Tilda oli jo taas kotiinpäin menossa laahaten mukanaan Ellaa,

jonka pää oli kokonaan pyörällä.

Vapisevin käsin etsi hän ruskeaksi maalatusta arkusta kotikutoisen

hameen ja heitti sen Ellan ylle.

— No, nyt sinä kelpaat, — mutisi hän. Nopeasti nyt vain!

Toiset odottivat kärsimättömästii polkien jalkaa ja heidän mielestään

olivat Tilda ja Ella viipyneet matkallaan sanomattoman kauvan.