Ohoh kullaista kyläistä,
Maan parasta paikaistani;
Nurmet alla, pellot päällä,
Keskellä kylä välillä,
Kylän alla armas ranta
Rannassa rakas vetonen.
He olivat jättäneet lännen puolelle Rukajärven suuren kylän, jossa
sanottiin olevan sata taloa ja josta parhaat miehet ovat Piiterissä
"torgovoimassa", Hiisjärven pienen kylän vanhauskolaisine asukkaineen,
ja vielä Kompakan kokoliaan paikkakunnan. Lukemattomien vaivain ja
vastusten läpi, joista pienin ei ollut pilvenä poutaisilla kankailla
pörräävä paarmain ja soilla inisevä sääskien ynnä muun "tshakan"
tuottama kiusa, olivat he niin vihdoin saapuneet Koivuniemen sievään
kylään samannimisen hymyilevän järven länsirannalla. Ja oli heidän
aikomuksensa nyt viettää kylässä muutama lepopäivä ankaran matkan
jälkeen. Vainiolla kylän laidassa työskentelevä vaimo neuvoi heidät
Titoffin taloon, jossa otettaisiin hyvin vastaan.
-- Jos vielä "kodavävyksi" ottanee, kun sinä noin kaunis briha olet...
Näin tuo verevä nainen siinä jo leikkiäkin laski. Nuorukainen hymähti
ja läksi käymään Titoffin talossa. Hämärässä sintsissä tuli vastaan
erinomaisen terveen ja reippaan näköinen, täyteläinen ja varrelta sorja
neito, joka lapsen tavoin heti iloisella hämmästyksellä ehätti kysymään:
-- A mistä sie, velli, olet, a kuhun sie menet?
Ja samalla hän ikäänkuin varaten tarttui pirtin oven rivasta kiinni,
että pian pääsisi puikahtamaan sisään, jos tuo vieras ja tumma
nuorukainen aikoisi leikillä kiinni kaapata. Mutta kun tämä ei ruvennut
vallattomaksi, vaikka tunsikin siihen aivan kiusallisen hyvää halua,
vaan vakavana tiedusti asuntoa ja ruokaa, helähti tyttö nauramaan ja
vastaamaan:
-- A ei ole niin ketä koissa. Mie varajan ja taaton haen.
Hänen ruskeista silmistään loisti suloinen hyvyys ja iloisuus, ja hänen
pukimistaan näki, että hän oli ainoa ja lemmikki. Keveästi ja sirosti,
suloudella, jota harvoin näki samassa asemassa olevissa suomalaisissa
maalaistytöissä, hypähti hän ulos. Nuorukainen meni perässä ja näki
tytön vuonan vilkkaudella hilpaisevan pellolle, jossa tietenkin
taatto ja maammo olivat työssä. Ja pian seisoikin jo pihalla pitkä ja
mustapartainen mies, vaatimaton vaimo vähän taampana. Mutta sintsin
ovelta katsoi hymyillen ja iloisena tuo äskeinen rakastettava tyttö,
Houdi nimeltään joka olikin.
Hän oli jo kertonut asian ja kun tultiin lähemmäksi, levitti Titoff
kätensä leveään, sydämelliseen, isälliseen tervetuloon. Hän veti
päätänsä hiukan taaksepäin, hymy levisi hänen kasvoilleen, tumman
parran välistä rupesivat loistamaan valkeat hampaat ja hän oli siinä
hurstipaidassaan ja virsuissaan kuin miehuus ja hyväntahtoisuus.
-- Terve, veli, sanoi hän. Terve, uudisti hän nöyrälle Ontreille.
Sisään hän vaati käymään, levähtämään ja tshaijua juomaan. Sanallakaan
hän ei kysynyt, kuka ja mistä sekä millä asialla, sillä hän tiesi siitä
kyllä tiedon saavansa sitten kun suu ensin on avattu ja kädet pesty.
Vaitiollen ja hiljaisena käy Titoffin puoliso vieraitten jälkeen
pirttiin, jonka ovi pian heidän jälkeensä sulkeutuu.
* * * * *
Kylä on, kuten sanottu, järvensä länsirannalla, melko aukealla, entisen
hiekkaperäisen kangasmaan loivalla rantarinteellä, joka aikain kuluessa
on ruvennut hiukan ruohottumaan. Talot ovat kaikki yhdessä rivissä,
päädyt järvelle päin, joiden editse kulkee tie. Sen toisella puolella
rannassa ovat pienet saunat ja verkko- sekä nuottatalaat. Ja siitä
aukeaa sitten laaja hietikko sekä aava ulappa. Se kimaltaa tuossa
rasvatyynenä, paikoin kultana, paikoin harakansulkaan vivahtavana
punasinervänä. Ja saunain ovesta pullahtelee rauhallisesti taivaalle
makean löylyn hajuista savua, siellä täällä askartelee avokaulainen
nainen ja pikkupoikain mekastusta kuuluu illan kirkkaassa ilmassa.
Kaukaa kantautuu kisakentältä käsiharmonikan ääni. Onhan lauantai-ilta
ja sen suloista tunnelmaa ja odotusta, lepoa ja rauhaa kaikki täysi.
Titoffin talo oli maan tavan mukaan rakennettu koiran kaulalle
pyöreäksi kolotuista hirsistä. Ikkunat olivat pienet ja
korkealla rivissä pitkin päätyseinää. Vuorilaudat oli koristettu
lohenpyrstömallilla ja muuten hyvin huolitellusti rakenneltu,
antaen edullisen käsityksen tekijänsä itsenäisesti ajattelevasta
kauneus-aistista. Katto oli tavallinen malkokatto ja seinät päivän
ruskeaksi paahtamat. Vasemmalla puolella päädystä katsoen on pieni
ruohoinen piha, josta hauskoilla kapeilla pylväillä olevan katoksen
alta noustaan pimeään sintsiin eli etehiseen. Siitä vei Titoffin
talossa ovi oikealle pirttiin, vasemmalle pieneen kamariin ja toinen
rehu- ja tarvevajaan. Sen alla, saman rakennuksen alakerrassa, on
navetta, joten karjalaisella on koko elämisensä saman katon alla.
Pirtin alustassa on säilytyshuoneita ja kellareita. Siitä myös johtuu,
että päädyn ikkunarivi on niin oudostuttavan korkealla.
Kylä ei ole suuri, käsittäen vain muutaman kymmenkunnan taloa.
Maanviljelys on kokonaan sivuasia ja enimmäkseen naisten hoidossa,
vaikka miehet kesäisin kotona ollessaan heitä kyllä auttelevat. Miesten
pääelinkeino on kauppa, mutta ei sanottavasti silti varsinainen
repunkanto, joka kuuluu toisille paikkakunnille. He tekevät laajoja
matkoja ostellen etupäässä nahkoja, joita he kulettavat joko Sunkuun
tai Kuopion ja Joensuun markkinoille. Saapuvatpa taas jotkut niille
sieltäkin nahkoja ostaakseen ja viedäkseen ne sitten yhä paremmille
markkinoille. Marraskuusta helmikuulle harjoitetaan Valkealla
merellä seitin kalastusta ja paljon miehiä matkustaa täältä sinnekin
"purlakoitsemaan". Kesäksi kuitenkin ainakin lähimatkalaiset koettavat
saapua kotiin.
Levoinen eli Titoff on myöskin kauppiaita, joka käy kauppamatkoillaan
enimmäkseen Suomessa. Siellä hän on saavuttanut arvokkaita tuttavia,
tiedemiehiä ja muita, joille hän tekee pieniä palveluksia. Niinpä
hän kesäisin kokoilee eräälle kasveja, joita hän on oppinut kaikkien
sääntöjen mukaan kuivaamaan ja säilyttämään. Joutessaan hän niitä
haeskelee laajalti ja kehuu löytäneensä sellaisiakin, jotka sitten
on mieluusti vastaanotettu. Hän tuntee paljon Suomen oloja ja
pitää niitä arvossa, mutta rakastaa yli kaiken Karjalaansa. Ja
hänen synnynnäisesti aatelinen luonteensa ei ole tuolla maailmalla
kulkiessa vähääkään menettänyt yksinkertaisesta avomielisyydestään
ja jalosta miehuudestaan, vaan on hän sama Levoinen, miksi hänet
alusta parhaimmalla hetkellä on aiottu. Liikuttavalla tavalla tulee
hänen luonteensa kauneus ilmi hänen suhteestaan vaimoonsa ja ainoaan
tyttäreensä, joita hän kohtelee mitä hellimmällä rakkaudella.
Oikeaan taloon siis se nainen siinä pellolla kulkijamme neuvoikin.
Jo tuolla taloloissa kiiruhtaa väkeä saunaan, joista rupeaa aina
oven auetessa kuulumaan pehmoista vastan roisketta, naurua ja iloa.
Löyly pöllähtää ilmoille ja punainen olento ilmestyy sieltä täältä
taivas-alle hikoilemaan. Poikasetkin muka käyvät saunassa, ovat siellä
hetkisen vastalla ropsivinaan, kunnes vähän lämpiävät, niin että on
kylliksi syytä päästä järveen vilvottelemaan. Kauas räiskyy vesi ja
kuuluu ääni tästä heidän teostansa. Ja kylä on tuossa tyytyväinen
lämpimässä kesäillassa kuin pehmeään vaippaan kääritty.
* * * * *
Mutta käymme mekin sisään.
Ovesta tullessamme on tuossa ikkunarivi edessämme ja heti huomaamme,
että tupa on hyvin lämmin; se johtuu siitä, että siellä kesälläkin
leivotaan ainakin kerta viikossa. Ovenpielessä vasemmalla puolella
on pesu-astia ja pyyhinliina. Tuvan vasemmassa ovinurkassa on uuni,
jonka edusta muodostaa jonkunmoisen keitto-astioiden pitopaikan.
Huomiotamme herättävät erikoisesti monenkokoiset saviruukut; niitä
käytetään maitoastioina ja on niiden nostelemista varten olemassa aivan
erikoinen hanko. Näemme näitä maitoruukkuja hyllyillä oikealla seinällä
ja kattoonkin kannattimien varaan asetetuilla laudoilla. Seinät on
höylätty hyvin sileiksi ja nurkat taitavasti pyöristetty. Pitkin seiniä
ovat lavitsat, näkyypä muutama tuolikin. Pöytä on ikkunain edessä, ei
kovin suuri, ja sen molemmilla puolilla rahit. Oikeassa peränurkassa
on jumalankuva ja sen alla pienellä hyllyllä pari ehtoollisleipää.
Kaikkialla on kodikkuuden tunnelmaa ja erinomaisen siistiä. Lattia
on niin puhtaan valkoinen kuin miksi se ainoastaan kuumalla vedellä
ja hiekalla saadaan, penkit ovat puhtaat. Kukaan ei syleksi ja
tupakanpolttoa pidetään koko kylässä häpeänä; ainoastaan yksi Suomen
puolessa "purlakoitsemassa" ollut mies on tähän paheeseen langennut ja
harjoittaa sitä ulkoilmassa muita kaihtaen, mutta hänetpä mainitaankin
heti muukalaiselle poikkeuksena tavallisuudesta.
Mutta ukko Titoff istuu jo tuolla samovaarinsa takana ja pitää puhetta
vireillä käytellen sekä livviä että venättä. Nuorukaisen avulla hän
vilkkaasti selvittelee kylänsä elämää ja laskee aina yhä uutta teetä
lasiin. Siihen kehottaa hän kaatamaan makeata, uunissa räydytettyä
kermamaitoa, joka antaa juomalle entistäkin hienomman maun. Pitkin
pöydän reunaa on pantu karkea, mutta puhdas liina käsien pyyhkimistä
varten. Mutta nuorukainen on kääntynyt Houdiin, joka siinä ketteränä
on lennähdellyt pöydän ja pankon väliä, ja rupeaa valoisin mielin
hänen kanssaan keskusteluun. Tämän rakastettavan lapsen kanssa eksyy
hän pian mitä herttaisimpaan leikinlaskuun, johon maammo ja taattokin
toisaalta yhtyvät. Ja Houdi punastelee ja naureskelee, hypiskelee
"peredniekkansa" helmaa ja taas päätään hiukan heittäen viskaa
vastaan leikkisän vastauksen, mutta ei kertaakaan hämmenny, ei menetä
hetkeksikään luonnollisuuttaan, vaan avoimesti ilmaisee joka eleellä
ihastuksensa vieraisiin ja koko illan asioihin.
-- Kylyyn käymme, kehottaa silloin pian taatto ja miesväki noudattaa
käskyä.
Nuorukainen ja Ontrei ihastuvat ikihyväksi tästä tarjouksesta, joka
oli heille pitkän korpimatkan jälkeen sangen tarpeellinen. Taatto käy
edellä arvokkaana ja pystöpäisenä ohjaten vieraansa saunalleen, joka
oli kuin mikäkin pöksä siinä rannan hietikolla. Se oli vanhuuttaan jo
painumassa maan sisään, mutta vielä pitivät kuitenkin sen vakaiset
seinähirret, joista se aikoinaan oli rakennettu. Ovi oli niin pieni,
että piti kovasti kumartua, jos mieli päästä sisään, ja oven pielessä
melkoinen röykkiö muruksi särkyneitä vesikiviä todisti sekin puolestaan
tämän kansallisen puhdistuslaitoksen ikää.
Heitettiin vaatteet ruohikolle ja käytiin sisään. Ensin siellä ei
nähnyt mitään, sillä ainoaan valon lähteeseen, jona oli reikä seinässä,
oli pistetty vasta. Mutta kun silmät tottuivat pimeään, näkikin
sentään oven raoista ja luukun nurkista tulevassa vähäisessä valossa
melko hyvin ympärilleen. Vasemmassa ovinurkassa oli musta kiuas,
josta säteili kaikkialle valtainen lämpö. Koko sauna oli sisältä
aivan kiiltävän musta, jollaiseksi karsta tulee, kun sitä kastellaan.
Lauteille oli pantu koivun lehviä, vastat hautuivat vesisaavissa ja
kiulu oli valmiina löylyn lyöntiä varten.
-- Kylyyn käykää, hoputteli taatto edelleen, varotellen samalla
koskemasta seiniin ja yleensä muihin paikkoihin kuin niihin, joissa
oli lehviä peittona. Itse hän istahti kiukaan puolelle ja rupesi
heittelemään varoen vettä kihiseville kiville. Pahaa sähinää ja kohinaa
rupesi kuulumaan, kuuma höyry kohosi kattoon; tuli yhä kuumempi ja
niin kylpivät miehet vahvasti heimonsa koko intohimolla ja vanhalla
vauhdilla. Erittäinkin Ontrei käyttelee vastaa kauan ja perinpohjin;
hän ähkii, hikoilee ja huohottaa, hankaa milloin sieltä milloin täältä,
puhkaa taas ja levähtää välillä, yhä uudistaakseen saman tempun. Kauan
hän niin kylpee, väliin hymyillen ja jotakin nöyrästi huomauttaen.
Vihdoin on leikki lopussa ja astutaan ulos, jolloin nuorukainen menee
suoraapäätä järveen sen vilpoisissa vesissä tulehtunutta ruumistaan
raitistuttaakseen. Vakaina taas astutaan tupaan takaisin.
Sinne onkin kylyssä ollessamme kertynyt paljon saunapuhtaita ukkoja,
jotka ovat tulleet katsomaan kaukamatkalaisia ja pyhään luostariin
pyrkijöitä. Ja siitä kertyy vilkas, kova-ääninen ja hauska keskustelu.
Toimeentulosta ja ahtaista ajoista puhutaan, haastellaan sodasta ja
poikain kohtalosta.
Vaimot istuvat vaitiollen. Juodaan teetä kovasti. Lasillinen
toisensa jälkeen menee ihmeen nopeasti ja vallan mitättömän pienellä
sokeripalalla. Tuossa jo eräs eukko juo kuudetta ja hiki helmeilee
hänen nenänvarrellaan. Miesten puhetta on suomalaisen helppo ymmärtää,
jos hän tuntee edes jonkun verran venäläisiä sanoja, mutta naisten
puhe jää vilkkautensa vuoksi epäselvemmäksi. Usein puhuvat kaikki
samalla kertaa ja koko tuvan täyttää ystävällinen porina. Taatto Titoff
kokeneena miehenä selvittää ja haastaa korkealla ja vakuuttavalla
äänellä.
Tiedustellaan kaikenlaista. Vaikka he ovatkin köyhiä, rakastavat he
kotikyläänsä. Kaukaisilta kauppamatkoiltaan he aina halajavat tänne
takaisin.
-- Ka, ylen on meillä tässä tuvat kaunihit asua ja eleä...
Taaskin voi tehdä sen huomion, että karjalainen heimo täällä, jossa se
lienee säilynyt sangen puhtaana, on ulkomuodoltaan erittäin komeata.
Miehet ovat pitkiä ja solakoita, soikea-kasvoisia ja avosilmäisiä,
naiset rintavia ja kaunismuotoisia. Heidän vilkkaudestaan ja heidän
luonnollista älyä osoittavasta keskustelustaan tulee ajatelleeksi, että
Suomen heimon etevin osa lienee sittenkin jäänyt tänne niemen tyvelle...
Ilta yhä hämärtyy ja ulkona vallitsee jo yön omituinen kuulas
valaistus. Siellä on jo kaikki hiljentynyt. Yöhön on vaipumassa
pieni karjalaiskylä erämaan suuren järven rannalla. Tuvassa vain yhä
istutaan, sillä mahtavasti on vaikuttanut heidän uteliaisuuteensa
vieraiden läsnä olo.
Puhutaan jo runoista. Nuorukainen se siihen hiljalleen on koettanut
keskustelua kääntää. Ei niitä enää paljo muisteta, mutta isien kehutaan
muistaneen ja taitaneen, vaikka aamut ja illat olisivat istuneet.
Nuorukainen tiedustelee viisikielistä, ja hymyillen taatto Titoff
silloin muistaa sellaisen hänelläkin olleen:
-- Lieneekö ylisillä vai missä lienee?
Ja samalla hän jo ilmoittaakin, ikkunasta katsahdettuaan:
-- Mutta sokea Miihkali tuo vieläkin runoja taitanee. Tuolla hän näkyy
tulevankin.
Sintsistä kuului hapuilevia ja varovaisia askeleita. Kepillä siellä
joku tuntui koettelevan oven edustaa, kunnes käsi rupesi hamuillen
hakemaan ripaa. Jännitettyinä kaikki kääntyivät tulijaa katsomaan ja
keskustelu vaikeni kokonaan. Tuntui salaperäiseltä siinä odottaessa
tätä oven aukenemista, ikäänkuin olisi sen avauksesta voinut astua itse
menneisyys sisään silmin nähtäväksi ja korvin kuultavaksi...
Raitis henkäys tuntui auenneesta ovesta vanhuksen astuessa sisään.
Ensin tuli näkyviin keppi ja käsi. Se oli ruskea ja ryppyinen, ja
jokainen sen suoni oli kohona korkealla sinisenä juovana. Jo näkyi
hamppupaita, aukosta ruskealta vilahtava rinta, jo harmaa, tuuhea,
rinnoille valuva parta, hopeinen tukka. Kumarassa tuli vanhus matalasta
ovesta sisään, mutta kynnyksen yli päästyään ja ristinmerkin tehtyään
hän vähitellen ja hitaasti oikaisihe...
Tuntui kuin olisi hän siinä hämärässä tuvassa suoristautuessaan
kasvanut aivan jättiläiseksi. Hänen vartensa venyi kunnioitettavaan
korkeuteen, hänen tukkansa ja partansa muodostuivat homerosmaiseksi
kehykseksi hänen korkealle ja kuperalle otsalleen. Ja hänen
suuret silmänsä, joita molempia peitti valkoinen jää, tuijottivat
ilmeettöminä, aavemaisina suoraan kohti avaruutta. Vaiti seisoi hän
siinä kuunnellen herkästi...
Nuorukaista värisytti ja uteliaana hän kumartui eteenpäin oikein
tarkemmin tulijaa näkemään. Ontrei osoitti hämmästyksen ilmettä ja
katsoi toveriinsa oudostuneen näköisenä. Tuo korkeavartinen ukko tuossa
oli ilmestys muinaisajoilta, jonka koko olemus tuntui olevan, hänen
tuossa seisoessaan, kuin sanatonta ihmishengen kääntymistä korkeuden
puoleen, kuin ihmisyyden avunhuutoa maan tomusta Ukon ylijumalan ja
sanan salaisten voimien puoleen.
Mutta taatto Titoff tervehti sokeaa ystävällisesti ja vei hänet perille
istumaan. Ja ukko tiedusteli vieraista ja sai kuulla heidän runojakin
kyselleen. Vaiti painoi hän harmajan päänsä käsiinsä tuijottaen
ilmeettömästi eteensä.
-- Kerran kävi täällä mies, ruotsi, jolle talvisen päivän ja illan
runoja lauloin. Siitä on jo kauan, hyvin kauan. Hiihtäen hän tuli,
mistä, en tiedä, mutta heti tunsin minä hänet veljekseni. Kuollut jo
lienee. Kovin hän halasi runoja kirjaan panna. Äijän lauloin, äijän
muistin, enempi olisi isäni muistanut. Nykyinen kansa ei niin mitänä
muista...
Hän puhui katkonaisesti, ikäänkuin omissa aatteissaan, panematta enää
huomiota ympäristöönsä. Titoff kuiskasi:
-- Vanha on, horajaa jo...
Mutta runolaulaja jatkoi itsekseen:
-- Eivät enää taattojen tavoin haastakaan. Eivät soita kantelehia.
Räähkiä lauluja laulavat. Rumalla soitolla illat pilaavat. Pahoin myös
puhuvat. Kuolla minunkin pitävi...
Tuntui kolkolta kuulla näitä vanhuksen valittavia syytöksiä. Vaiettiin.
Katsottiin permantoon. Odotettiin.
Vanhuksen puhe kävi jo epäselväksi, niin ettei tahtonut voida kuulla
hänen sanojaan. Mutta pian saattoi hämmästyksekseen ymmärtää, että hän
siinä oli mumisten ruvennut hyräilemään jotakin runoa. Kuta pitemmälle
hän pääsi, sitä kuuluvammaksi ja selvemmäksi tuli hänen äänensä, ja jo
saattoi erottaa sanatkin.
Turhaan koetti nuorukainen odottaa siinä jotakin tuttua mytoloogista
nimeä päästäkseen edes läheltä arvailemaan, mitä jaksoa ukko hyräili.
Pian hän päinvastoin pääsi selville, ettei tässä ollut kysymyksessä
mikään Kalevalan toisinto, vaan joku aiheeltaan aivan toiselle alalle
kuuluva laulu, joka oli vanhuksen runollisen luomisvoiman viimeinen
ilmaus. Uteliaana ja henkeään pidättäen kumartui hän yhä lähempää
hyräilyä kuuntelemaan.
Mutta selvästi se jo kuuluikin. Kuta pitemmälle ukko laulussaan
pääsi ja kuta syvemmälle hän unehtui omaan runolliseen maailmaansa,
haltioituen yhä enemmän, sitä korkeammaksi kohosi hänen äänensä ja sitä
suoremmaksi oikaisi hän taas kumaraan vaipuneen vartensa. Ääni, josta
kuului vanhuuden värittömyys ja vapiseminen, tuntui kuitenkin kumpuavan
jostain syvältä ja sisäinen innostus antoi sille salaperäisesti ja
profeetallisesi vaikuttavaa hehkua. Kuka ja mikä oli tuo ukko? Mistä
oli hänellä tämä runon kyky? Oliko hän joku Vipunen, joka oli säilynyt
muinaisilta ajoilta todistukseksi keskellemme salaisista voimista ja
kyvyistä?
Jännittyneenä olivat kaikki ruvenneet kuuntelemaan. Miihkali-ukko
oli jo pitkät aikaa ollut omituinen ja puhellut asioita, joita ei
ymmärretty. Mutta näin julkisesti ja mahtavasti ei hän vielä ollut
esiintynyt ja siksi häntä nyt aivan erikoisella uteliaisuudella
kuunneltiin. Mahdollista oli, että vieraiden tulo ja heidän
tiedustelujensa johdosta heränneet vanhat muistot olivat vaikuttaneet
mullistavasti ukon mielikuvitukseen ja saaneet hänet tänä hämärän
hetkenä ikäänkuin loveen langeten haltioitumaan.
Vanhalla runon mitalla ja sävelellä hän kuvaili oman pienen
kyläheimonsa elämää ja taistelua. Vaivaloista se oli aina ollut,
alituista kamppailua nälän häätämiseksi. Mutta niin kauan kuin sitä oli
tehty vanhan tiedon varassa, ahkeruudella ja jaloja tapoja noudattaen,
oli sillä aina ollut luojan suosio keralla. Mutta ajat muuttuvat ja
vieraat tavat sekä ymmärrykset tunkevat salollekin, työntäen tieltään
syrjään esi-isäin menot ja uskomukset. Entisyys unohtuu ja joudutaan
uralle, joka ei ole luontaisesti Kalevan kansalle aiottu, ja niin
muututaan muuksi kansaksi itseään enää tuntematta. Niin kuolee henki
ja sanan voima, joka on aina ennen ollut hädässä ja elämässä apuna.
Kuusikkoon painuvat vanhat eivätkä nuoret heidän muistoansa kunnioita
ja heidän opetuksiansa ota enää varteen.
Aivan haltioituen ja profeetallisella silmällä ukko siinä karussa
yksinkertaisuudessa ikäänkuin laulaa heimonsa kuolinvirttä. Näkee
selvään, ettei kuulijakunta häntä ymmärrä, ei osaa asettua sille
muinaisen itsetunnon kannalle, joka vielä elää sokeassa laulajassa.
Ja pian ukko vaipuu surumieliseen runolliseen haasteluun vanhan
haltiamaailman kanssa, puhellen, kuusikon rauhasta ja kotoisten
asuinsijainsa kauneudesta. Jo siirtyy hän yhä utuisemmille maille,
kulkien pitkin sinistä siltaa kohti Kiesuksen kartanoita, jossa itse
vakainen luoja hänet vastaan ottaa, tervetulleeksi toivottaen. Siellä
on hänellä rauha ja kaikkien syntyjen syvien selvitys, palkinto ja
ijankaikkinen autuus.
Huomaa selvästi, että ukko on kristillisen hengen läpitunkema,
vaikkakin monessa kohden runollisten luonnon-uskomuksien vallassa.
Vaietaan ja kuunnellaan. Hämärä houkuttelee tunteita liikkeelle.
Vihdoin on kaikki hiljaa. Ukko on lopettanut ja syvään on painunut pää
hänen rinnalleen. Odotetaan vielä hetkinen, kunnes vihdoin yksitellen,
äänessä pieni lämmin värähdys, lausutaan hyvästit ja mennään huoaten
kotiin. Tupa tyhjentyy, kunnes on jälellä vain talon väki ja yhä
paikallaan istuva ukko. Hänkin vihdoin vaieten havahtuu ja kiitellen
lähtee kompuroimaan ovea kohti. Nuorukainen käy häntä kotiin saattamaan.
Yö on kylän yllä, taivas pohjaton salaperäisessä valossaan, järven
selkä kuin rajaton kuvastin, jonka pinnalla leikkivät sumun harsokuvat.
Kaukaa kuuluu melkein räikeänä ja kirkkaana ratshoin toimelias puhelu
ja kesannolta kilahtaa silloin tällöin verkkaan päätään kääntävän
ja märehtivän lehmän kello. Ukko astuu varoen ja vaivaloisesti, ja
nuorukainen kulkee sanatonna hänen rinnallaan. Kotipihallaan ukko
sitten seisahtuu ja vaistomaisesti kääntää päänsä sinne, missä heikosti
läpi yönkin välkehtii päivän kirkkaus. Kauan hän tuijottaa sinne
elottomilla suurilla silmillään, kunnes taas havahtuu ja nöyrästi
kiittelee toveriansa tällaista vanhaa raukkaa saattamasta. Ja kun
sintsin ovi on hänen peräänsä sulkeutunut, oli tuosta saattajasta kuin
olisi kadonnut hänen näkyvistään todellakin kappale Karjalan muinaista
suuruutta ja hengen voimaa.
Titoffin tuvassa uinui jo Ontrei olkivuoteellaan onnellisen näköisenä
kuin lapsi, ja mieli tyvenenä vaipui hänen nuori toverinsa hänen
vierelleen. Eikä ollut taistelua eikä onnettomuutta, vaan rauhan suuri
aavistus sydämessä.
* * * * *
Kaukaa kuuli hän aivan selvästi kirkonkellojen juhlallisen äänen
ja ilma oli niin kaunis kuin se voi olla vain sunnuntai-aamuna.
Vähitellen rupesi soitto kuulumaan yhäkin lähempää, kunnes hän äkkiä
heräten huomasi sen tulevan kylän pienestä rukoushuoneesta. Se ei enää
ollutkaan mitään suurten kellojen juhlallista pauhua, vaan pikemmin
pienen kellon ystävällistä kilinää, joka tuntui somalta siinä aamun
ihanuudessa. Valtainen kirkkaus näkyi ulkoa, järvi kisaili virkeänä
aallokkona ja ruohon vihreys tuntui silmälle mieluiselta.
Hän oli yksin tuvassa. Nopeasti nousi hän kiiruhtaen ulos rantaan
peseytymään. Pihalla istuikin Houdi, valmiina häntä kiusoittelemaan:
-- Sinä pitkään makaat!
Hänellä oli hyvin koreat vaatteet: vaaleansininen hame, valkea
avorintainen pusero, ja keltainen, punakukkainen huivi, joka oli
somasti valahtanut niskaan. Hänen nauraessaan muodostui poskeen kuoppa
ja hän pyörähteli keveästi, nähtävästi mielihyvissään vaatteistaan.
Nuorukainen katseli tyttöä mielihyvällä, uhaten sitte:
-- Odotahan...
Mutta tyttö suikasi keveästi syrjään ja hän menikin rantaan enempää
kiinni tavottamatta.
Vesi syveni tasaisesti ja pohja oli mitä puhtainta hiekkaa. Hän kahlasi
hitaasti syvemmälle nauttien voimiensa tunnosta ja hyvää tekevästä
pienestä vilun väreestä. Raitis tuuli hiveli hänen ruumistaan. Nyt
tuli tuossa syvän rinta eteen ja hän heittäytyi uimasilleen lähtien
soutelemaan.
Rannalle oli tullut ukkoja katsomaan tätä heille outoa asiaa;
karjalainen ei nimittäin enempää kuin suomalainenkaan ui muuta kuin
lapsena. Uida hän ei tavallisesti osaakkaan, vaan on vesihädässä
useimmiten aivan avuton. Ihmeissään he nyt katsoivat uijan menoa,
ystävällisesti huudellen hänelle varottavia sanoja. Mitään vaaraahan
tässä ei ollut, sillä hän oli lapsuudessa opitun tapansa mukaan veteen
mennessään juhlallisesti heittänyt kädellään vettä rannalle ja sanonut:
-- Näkki maalle ja minä veteen.
Se riittää. Vetehinen silloin menee maalle siksi aikaa, kun uija on
vedessä, eikä siis vedä häntä sinne aaltojen alle asuntoonsa.
Hän kääntyi selälleen ja antoi aaltojen ajaa itseään hiljaa rantaa
kohti. Tuntui niin erinomaisen viileälle ja intohimottomalle siinä
raittiissa vedessä keinua. Vilahduksena taas kuluneet viikot
kuvastuivat hänen mieleensä outona, merkillisenä ajanjaksona...
Hän oli tullut rantaan ja kiiruhti ylös pukeutumaan. Kellonsoitto oli
lakannut ja hän tunsi nyt äkkiä harvinaisen voimakasta nälkää. Nopeasti
kiirehti hän tupaan, tavaten tiellä rukoushuoneelta palaavan isännän ja
Ontrein, jotka häntä iloisesti tervehtivät.
-- Eihän meillä ole täällä ei pappia eikä diakonia, vaan itse me
laulamme ja luemme sen minkä osaamme. Kyllä se siitä yhtä suureksi
Jumalan kunniaksi rodiutuu.
Taatto Titoff näin selitteli päivän jumalanpalveluksen suoritusta ja
Ontrei hymyili ystävällisesti joukkoon. Mentiin tupaan, jossa Houdi jo
malttamattomasti odotti. Pöydällä oli kalakukkoa, monellaisia piiraita,
voita ja tuoretta maitoa sekä suolakalaa. Mielihyvin kävi isäntä
vieraineen maukasta ateriaa nauttimaan.
Ja niin vietettiin kaunista sunnuntaita leikkien, iloiten ja
levähdellen, ystävällisen ja vieraanvaraisen kylänväen keskuudessa.
Valoisena muistona säilyvät ne hetket kautta elämän, ja aina, kun
mieleen palaa kuva nauravasta karjalais-neidosta, rukoilee sydän
hänelle onnea ja menestystä. Miten lienee elämäsi nyt, kaunis Houdi?
Onnellinenko olet vai oliko kohtalolla raskas taival osallesi
varattuna? Jää hyvästi ijäksi, ihana neito, kotisi, ja kaunis
kotikyläsi syvällä Karjalan sydämessä!