Astua lykyttelevi,
Käyä kälkähyttelevi,
Tuonne Tuonelan joelle,
Pyhän virran pyörtehelle,
Jalo jousi olkapäällä.
Viini nuolia selässä.
Ontojärvi on suuri, pitkänsoikea, idästä länteen ulottuva vesi, jossa
on useita saaria ja joka mataluutensa vuoksi on melko vaarallinen.
Rannat ovat yleensä hyvin loivia, joten Ontojärven kylän -- järven
länsipäässä -- asukkailla on kauan tehnyt mieli saada veden pintaa
hiukan lasketuksi, jolloin heille jäisi runsaat määrät oivallista
niittymaata. Tämä ajatus on sitäkin luonnollisempi, kun Onnanjoki,
lähtiessään järven itäpäästä mereen, tekee heti niskassaan hyvin
äkkinäisen mutkan länteen, muodostaen samalla pari pientä koskea.
Omituisinta on, että rannat juuri tässä niskassa ja kosken
länsipuolella ovat hyvin matalat, jopa juuri joen mutkan sisässä suoraa
suota, niin että laskemistyö ei voisi tulla paljoakaan maksamaan eikä
suuria vaivoja vaatimaan. Paikalla kävijä saattoi aikoinaan huomata,
että karjalaiset talonpojat ovat itse koettaneet kaivaa ojaa suohon ja
siten ratkaista asiaa, mutta onnistumatta. Kiittäkööt he onneansa, että
paikka on sitkeätä rahkaa, joka ei lähde veden mukaan niin helposti
kuin hiekka, sillä siinä tapauksessa olisi tuosta heidän ojastaan pian
voinut tulla heidän mielestään vähän liiankin suuri. Onnistumatta
omissa puuhissaan ovat he esittäneet asiaa Aunuksen semstvollekin ja
on semstvon palveluksessa oleva agronoomi aikoinaan käynyt laskemassa
veden putouskorkeuden ja muuten paikan tarkastamassa, mutta millä
myöhemmällä tuloksella, on tietymätöntä.
Ontojärven kylän edustalla on saari, jossa ikimuistoisista ajoista
kerrotaan pesineen joutsenparin. Joutsenta pidetään siellä pyhänä
ja on juuri tämä järvi niitä vesiä, joilla saattaa tavata erämaiden
kuningattaren vapaana ja arkiutumattomana, melko suurina parvinakin.
Ontojärvessä on vielä eräs suuri saari, jossa yleisesti tiedetään
karhun asuskelleen. Sitä ei ole kiirehditty hävittämään, sillä
kesäisinä aikoina ei se sieltä viitsi uida karjan kimppuun.
Ontojärvi on Vienan Karjalan suuria erämaanjärviä.
Siihen aikaan, jolloin kulkijamme väsyneinä ja osaksi eksyksissäkin
harhailtuaan saapuivat Onnanjoen niskaan, oli tämä paikka vielä
kokonaan häiritsemättömässä rauhassaan. Ensimäinen näky, joka silloin
rannalle astujaa kohtasi, oli järven laaja ja tyyni ulappa, johon
laskeva aurinko valoi kultaansa. Ja tuossa ihanassa valaistuksessa
sattui heti silmään tuosta ulapalta, ei aivan kaukaa, joukko valkoisia,
ikäänkuin utuisia vaahtopalloja. Tottumaton silmä ei tahtonut uskoa
mahdolliseksi tuota ihanaa näkyä, sillä siinä ui parvi joutsenia,
todellakin "kesäisen illan kullassa". Ne eivät outoja olioita rannalla
nähdessään osoittaneet juuri erikoisempaa levottomuutta eivätkä
kadottaneet vähääkään majesteetillisesta tyyneydestään, vaan meloivat
rauhallisesti toiselle rannalle. Ja silloin tapahtui, että Ontreissa
pääsi valtaan hänen heimonsa vanha metsätieto ja hän illan kuluessa
selitteli joutsen-sanojansa ja erätaikojansa.
Sadun lintuhan onkin tämä valkorinta.
* * * * *
-- Näin astui tämän järven rannalle muinoin Onto, jalo metsämies, sanoi
Ontrei nuotion vierellä venyessään. Tänne hän saapui tienraivaajana ja
tänne hän lopuksi aatteensa ja kaipuunsa uhrina tuhoutui. Tuossa, jossa
virta mustana ja sileänä ryntää korkeata kalliota kohti, on se paikka,
josta hän lopullisen tuhonsa löysi. Ontojärveläinen ukko minulle kerran
tarinoi ja haastoi, kun yhdessä jouduimme Solovetsin matkalla sateen
pitoon. Ehkä haastan vuorostani?
Kerran -- siitä on jo niin kauan, että taju tylsyy sitä ajatellessa --
kahahti erämaan järven rannalla lehto ja ulapan äärelle astui mies.
Hän oli muinaisten esi-isiemme puvussa, hänellä oli kirves ja miekka
vyöllä, keihäs keppinä ja varsijousi selässä. Ikäänkuin hämmästellen
jäi hän järven suuruutta katselemaan, varjostaen kädellään silmiään
ja tähystäen terävästi ympärilleen. Tukka oli hänellä pitkä, silmät
ruskeat, kasvot kauniit ja varsi solakka. Ja olipa kuin olisi erämaan
järvi siinä hänen katseensa alla punastellut, ujostellut kuin äkkiä
uimasta tavattu neito, joka ei ehdi saada suojaa verhoutuakseen piiloon
ihailevalta.
Kauan katseli mies varoen ja vaanien ympärilleen, vasta rauhoituttuaan
vapaasti rantahiekalle astuen. Keväinen pehmeä tuuli koetti touhuisena
saada nostetuksi ulapalle lainetta, joka ikäänkuin sille mieliksi muka
siellä täällä kuohahtelikin; se noudatti hiirenkorvaisten koivujen
esimerkkiä, sillä nämä olivat sitä mieltä, että kevät-tuulelle saattoi
kyllä tehdä mieliksi, sen pohjatarkoitus kun kuitenkin oli herttainen
ja ystävällinen. Niinpä ne kohisuttivatkin nuorteita lehviänsä vallan
valtaisella tavalla, vaikka tottunut silmä saattoi heti huomata, ettei
tässä ollut sitä totuuden leimaa, joka syksyn kohinasta heti kuuluu.
Kuusikkokin tuossa huojui, mutta aivan selvästi vain omaksi huvikseen
ja lapselle mieliksi, -- kuin silmää iskien ja veitikkamaisesti kutsuen
kaikkia samaan liittoon...?
Mutta mies astui taas syvemmälle metsään ja tarkasti seutua kuin
harkiten sen sopivaisuutta asunnoksi. Ja vihdoin näytti hän tyytyvän
siihen paikkaan, jossa kasvaa ruohoisella äyräällä suuri riippakoivu,
hyvän haltian asunto, koskapahan heitti konttinsa ja ryhtyi rakentamaan
itselleen tulta ja yöpaikkaa.
Sen jälkeen saivat järven kalat ja metsän viljat pian tuntea, että oli
seudulle ilmestynyt voimallinen pyytömies. Hän oli silminnähtävästi
Tapion suosikki, sillä tämä aivan suorastaan ajoi karjansa tuon miehen
ritoihin. Eivät säilyneet majavat ja saukot, eivät metsot eivätkä
villipeurat, vaan tarpeen mukaan hän surmasi, minkä tahtoi. Hän oli
seudulla, johon ei oltu ennen koskettu, tulevan kansan etumiehiä,
joka vaistonsa ajamana samosi edellä kuin vakooja. Ja hän ei koskaan
unohtanut uhrejansa, vaan muisti omantunnon tarkkaan sekä maahisten
että vetehisten saamiset.
Vastapäätä sitä paikkaa, jossa oli hänen metsäsaunansa, oli parin
kivenheiton päässä rannasta pieni lehtevä saari, joka siinä tuntui
keinuvan aalloilla kuin kevein vaahtokupla. Lehvät kasvoivat niin
tiheinä rannoilla, ettei voinut nähdä saaren sisään, jos siinä mitään
näkemistä olikaan. Miten hyvänsä, aina kun mies pyynniltä palattuaan
istui saunansa ovella, katseli hän tuota saarta ja vaivasi itseään
arvailemalla, minkälainen mahtoi olla sen sisus. Oli kuin olisivat
ajatukset levähtäessään ikäänkuin itsestään sinne kääntyneet, kuin
olisi niitä johtanut joku erikoisempi vetovoima. Aina hän silloin
päätti, että heti kun hän saa ruuhensa valmiiksi, hän pistäytyy
sielläkin katsomassa, kun on kerta tuossa lähellä. Voihan sieltä löytää
vaikka vesilinnun pesiä, jos ei muuta, jopa varata sinne itselleen
muonaakin, jos sattuisi tulemaan turvapaikan tarve.
Ja niin sai hän sitten ruuhensa tehdyksi ja lähti sitä koettelemaan.
Silloin oli kesän pisin päivä mennyt ja lyhyin yö edessä. Voimakkaalla
airon vedolla kiidätti hän ruuhensa yli salmen ja saapui saarulaisen
rantaan. Siihen kahahti kokka hauskasti hietikkoon. Hän nousi maihin.
Tietysti ei saarella ollut mitään merkillistä, vaan oli se samallainen
suloinen rauhan paikka kuin tuhannet muut Karjalan sinisissä järvissä.
Hän istahti rannan ruohoiselle äyräälle ja unohtui katselemaan
ulapalle. Se oli nyt aivan tyyni ja loisti kullalle matalalle menneen
auringon valossa. Omituinen raukeus valtasi hänen jäsenensä ja hän
tunsi vaipuvansa ikäänkuin johonkin loihtutilaan ja lumojen valtaan.
Hänestä tuntui, ettei hän näekään tuota ulappaa tuossa edessään, vaikka
järki sanoi, että hän sen näkee. Hänellä olivat silmät auki, mutta
hän mietiskeli jotakin niin hartaasti, että hänen katsomisensa oli
tarkoituksetonta tuijotusta.
Kun sitten keski-yön aurinko oli hetkeksi kadonnut tuonne vaaran
peittoon ja ilmassa täräji terheninen valaistus, oli hän äkkiä
huomaavinaan, että ylhäällä taivaalla, jonne auringon säteet koko ajan
vapaasti pääsivät, vilahti aivan kuin jotakin valkoista. Se oli joku
lintu, mutta liian iso tiiraksi, sopiva vain joutseneksi. Hän ei siitä
hämmästynyt, sillä tunsihan hän linnun, -- odotti vain tyynesti ja
aivankuin huvitettuna, minne valkokaula lentäisi.
Hänen ei tarvinnut kauan sitä odottaa, sillä melkein heti sen jälkeen,
kun lehvät peittivät lentäjän hänen näkyvistään, kuului saaren toiselta
puolen kohaus: sinne oli valkoinen lentäjä veteen laskeutunut.
Huvitettuna lähti hän hiipimään saaren poikki saadakseen kyllältä sitä
nähdä.
Siellä oli pieni poukama, jonka syvän rinnassa huojuva kaislikko
suojasi aina tyyneksi. Siinä kaislikon ja maan välissä oli joutsen,
mutta ihanampi kun mitä hän oli ikänä nähnyt. Varovasti hiipi hän
pajupensaan suojassa lähemmäksi ja katsoi hämmästyneenä.
Se oli melkein isompi kuin tavallinen Karjalan joutsen, mutta siitä
huolimatta näytti se olevan keveä kuin yksi ainoa höyhenensä, kelluen
pinnalla kuin kupla. Tai oikeastaan hänestä näytti siltä kuin ei
lintu olisi painanut mitään, koskapa se liikahtaessaan ei tuntunut
jättävän mitään veden viriä, tai oliko asia niin, ettei se siinä
paljoa liikahdellutkaan, tai niin, ettei vesi matalalla hiljaisesta
liikunnosta mitään viriä teekään. Kuinka tahansa, ihmeellisen keveältä
se siinä utuisessa kauneudessaan näytti, eikä mies muistanut koskaan
nähneensä sen vertaista.
Ja mikä oli vielä ihmeellisempää, -- sen päässä näytti kauemmin sitä
tarkastaessa olevan jonkunmoinen koriste, kuin kruunun tapainen ikään.
Kuta enemmän sitä katsoi, sitä selvemmältä se siinä yön hämyssä näytti,
kunnes silmät menivät jännitetystä tuijottamisesta vesikiehteeseen
ja kruunukin hävisi silmistä. Mutta kun niitä kuivasi hiukan ja taas
katsahti, niin todellakin näytti sillä olevan pieni kultainen kruunu
päässä.
Ihmeellistä. Tuo merkillinen lintu tuntui aavistavan, että sitä
tarkastettiin, sillä se liikahteli nyt levottomasti. Ja silloin
lennähti kamala kiusaus pensaan takana vaanivan miehen sydämeen.
Hänen teki mielensä ampua se.
Yleensä hän ei halunnut joutsenia ahdistaa. Niiden ihmeellinen puhtaus
ja jalot muodot olivat niin pyhäntuntoisia jo luonnostaan, ettei
niitä hirvitty vereen tahria; pidettiinpä niitä jumalien lintuinakin,
sillä niiden ylimaallinen näkö oli omiaan johtamaan ajatusta siihen
suuntaan. Sanottiin niitä myöskin Tuonelan linnuiksi, jotka Manan
mustalla virralla keinuvat haaveellisina kuvina. Mutta nyt tämän uuden
ilmestyksen nähdessään valtasi hänet surmaamisen halu niin voimakkaasti
kuin ikänä kiusauksen viehätys voi ihmissydäntä vallata. Kuka tietää,
mikä ihmeellinen taikakalu tuo kruunu voi ollakaan, puhumattakaan
siitä, että se tietysti on äärettömän kallisarvoinen. Kiihkeä halu
saada se omakseen pääsi voitolle ja hän jännitti hiljaa jämeän jousensa.
Lintu lienee kuullut jotakin, koskapa se käännähti ulapalle päin ja
seisahtui kuin kuuntelemaan, tarkkaavaisesti kurottaen kaulaansa.
Silloin hän laski nuolensa viuhahtaen menemään.
Hän oli aivan kuulevinaan, kuinka se iski lintuun siihen kaulan
ja hartioiden rajaan, ja tämän näkevinäänkin, vaikka ei linnun
silmänräpäyksessä lentoon kohotessa ehtinytkään päästä aivan varmaksi,
miten sattui ja mihin nuoli meni. Omituiselta hänestä tuntui, että
se lähti lentoon niin vapaasti, vaikka hän aivan varmaan luuli ja
uskoi siihen sittenkin osanneensa. Jousi kädessä hän jäi sen lentoa
seuraamaan.
Omituista. Hän oli ennenkin nähnyt, että siipeen haavoitettu
lintu, joka ei enää kyennyt lentimiänsä täysin hallitsemaan,
kuolemantuskassaan umpimähkään lyöden saattoi joskus kohota suoraan
ylöspäin, kunnes kuolema tapasi ja pudotti alas lähtöpaikkaan, mutta
tällaista kohoajaa hän ei silti ollut koskaan nähnyt eikä mahdolliseksi
aavistanut. Joutsen nousi nousemistaan kohtisuoraan yhä korkeammalle,
kunnes siitä ei enää näkynyt muuta kuin pieni valkoinen pilkku. Ja
siellä korkealla viileällä taivaalla sattuivat siihen auringon säteet
vaaran takaa, kullaten sen ihmeellisen kirkkaaksi pisteeksi. Kuta
kauemmin hän hämmästyksissään sen kulkua seurasi, katsoi niin, että
silmät sumenivat, sitä kirkkaammalta se näytti loistavan; lopulta se
oli kuin kiintonainen tulipilkku tuolla taivaalla. Niin, ellei olisi
ollut niin valoisa, olisi hän ollut valmis uskomaan, että tuo autereen
sinestä loistava nasta olikin kesän kaunis tähti, joka rauhallisessa
yössä loisteli allensa inehmojen maailmaan.
Mutta tähti se ei tietenkään ollut, vaan se oli se joutsen, joka
keski-yön auringossa kuvasteli silmään niin omituisesti. Ihmeellinen
tapaus tämä olikin. Hän meni rantaan katsomaan nuoltansa, jonka
oikisuunnassa, jos se ei lintuun sattunut, piti olla veden pohjaan
kiinni tarttuneena, sillä niin matala siinä paikassa oli. Mutta ei
siellä mitään ollut, ei vaikka kuinka olisi hakenut, ei edes höyhentä
veden pinnalla kellumassa. Omituinen oli tämä tapaus, aivan erikoinen,
ja hänestä tuntui kuin olisi hän sittenkin ollut kuin lumoissa.
Hän palasi katsomaan saarta tarkemmin. Ei siellä ollut mitään nähtävää,
ellei ota lukuun sileätä ruohokenttää sen keskellä, riippakoivut
ympärillä kauniina aitauksena. Ruoholla kasvoi päivänkukkaa ja
kissankelloa, ja koivujen alta tuntui kielon vieno tuoksu.
Kotiin hän läksi saaresta, mieli omituisesti vangittuna. Mitä lintua
oli hän ampunut? Oliko jumalien lintuun nuolensa lähettänyt? Tai Tuonen?
Häntä värisytti. Miksi ammuinkin?
* * * * *
Niinkuin olisi äkillinen tuho kaiken elollisen näiltä seuduilta
hävittänyt tästä salaperäisestä tapauksesta alkaen, niin olivat tyhjät
sen jälkeen pyytömiehen ansat, satimet ja katiskat. Vaikka hän olisi
pannut liikkeelle kaikki taitonsa ja virittänyt ritansa kaikkien
sääntöjen mukaan, niin aina lensi lintu ohi ja saalis sivusi. Jos hän
milloin lähetti nuolensa, niin vei sen syrjään joku pahansuopa oksa
tai oli hän tullut ampuneeksi metsän naavapartaista pökkelöä. Ja mikä
ihmeellisintä, hänen nuolensa katosivat aina, melkein joka ammunnalta,
niin että olisi melkein luullut kademielen ne talteensa hänelle
kiusaksi noukkivan. Hänen täytyi vuolla yhä uusia ja hänen kärkensä
rupesivat loppumaan. Pian hän ei uskaltanutkaan enää rautakärkisillä
ampua, peläten kadottavansa ne kaikki, vaan koetti puukärkisillä
itselleen ravintoa kolkata.
Ja sama oli asia vesillä. Vaikka hän olisi kuinka hyvältä näyttävään
paikkaan katiskansa tehnyt, niin eipä kalan nimeä ansaitsevaa niihin
juuri osunut; koko järvi näytti äkkiä käyneen kalattomaksi. Ja hänestä
tuntui, että joka kerta kun hän yritti järvelle nousi selällä niin
oudostuttavan äkeä vihuri, että se usein oli heittää hänen vähäisen
purtensa kumoon. Ja siellä missä aikaisemmin oli alati näkynyt
narisevia ja juttelevia sorsia ja telkkiä, sieltä olivat nekin kuin
pakoon lähtien kokonaan kadonneet. Sen kaiken oli hän huomaavinaan.
Ja muutenkin tuntui hänestä kuin olisi nykyisin aina ollut päivä
pilvessä ja aurinko loistanut murheellisen valjusti, milloin se pääsi
vähänkään näkyviin. Alakuloista hänestä kaikki oli ja hän olisikin
muuttanut pois koko seudulta, sillä hän huomasi, ettei hän siellä
voinut kauempaa olla, eipä edes elääkään, -- ellei outo uteliaisuus,
suorastaan himo päästä tuosta linnusta selville, olisi häntä siellä
pidättänyt.
Alussa oli hänestä tuntunut tällä seudulla kaikki niin lupaavalta,
eikä hän voinut ymmärtää, mistä äkkiä tällainen muutos oli aiheutunut.
Mutta sitten hän kerran nälissään ja väsyneenä kotikoivunsa juurella
levätessään ja järvelle tuijottaessaan tuli taas ajatelleeksi tuota
kesällistä joutsenen ampumistaan ja silloin lennähti aavistus hänen
mieleensä: ehkä kaikki johtuikin siitä? Ehkä hän teollaan oli
saavuttanut kaikkien tämän seudun jumalien vihan, ehkä häntä vainosi
haltiain leppymätön kostonhalu. Paljon oli sellaista tapahtunut
hänenkin kuultensa, ja siksi juuri olikin niin tärkeätä uhreilla ja
lepytyksillä hankkia itselleen kunkin paikan haltian suosio.
Hän mietti asiaa ja tunsi arkuutta ja pelkoa mielessään. Hänen olisi
pitänyt runsailla uhreilla saada takaisin vihastuneen haltian suosio,
katua ja kaikin tavoin heille mieliksi elää, luopua tutkimasta tuota
salaisuutta, jättää outo uteliaisuutensa, ja heittää "kolmen puuttuvan
sanan haku". Mutta samalla kuuli hän rinnastaan toisen äänen kehottavan
uhmaan ja uppiniskaisuuteen:
-- Älä alistu, vaan hae arvoituksen ratkaisu. Tuhoa se joutsen, sillä
sen on tämä kaikki alkua. Se olikin Tuonelan lintu kesä-yön retkellään,
ja on nyt liitossa kaiken haltiaväen kanssa sinut tuhotakseen. Älä
anna jälkeen, vaan pidä puolesi. Hae vastaus sielusi aavistukselle,
joka povessasi on syttynyt, niin pääset selville elämän arvoituksesta.
Sinä voit sen tehdä, sillä olethan jo nähnyt Tuonelan joutsenen, jonka
käsittäminen on kaikkien ongelmain ratkaisu.
Mies katsahti varoen ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan
nämä salaiset kehotukset. Ääni hänen sydämessään jatkoi houkutteluaan.
Ja hän tunsi äkkiä omituista riemua, uhman ja epätoivoisen päätöksen
tuottamaa tyydytystä. Veneeseensä kantoi hän kaikki kapineensa ja
vähät ruokavaransa, hijoi viimeiset nuolensa teräviksi, tarkasti
jänteensä ja läksi vesille pienellä purrellaan. Hän tahtoi löytää
tuon salaperäisen linnun, tuon tuntemattoman kademielen, joka oli
riistänyt häneltä eräonnen. Kostaa hän tahtoi ja päästä selville, mikä
oli tuo ihmeellinen ilmestys ollut. Hän käänsi kokkansa kohti virran
suuntaa, sinne, jossa arvasi tällä suurella vedellä olevan laskutiensä
ja jossa hän ei vielä ollut käynyt; ehkä se asuikin siellä jossain
tuntemattomien vesien ja virtain vieremillä.
Ja hän tunsi samalla, kuinka outo tunne, kuin ikuisen yön hämäryys,
olisi peittänyt hänen sielunsa. Soittona sieltä kaikui vain: Tuonelan
joutsen!
Tämä olikin jo syksyisempää aikaa, jolloin illat nopeasti pitenivät
ja järven aalto nousi synkeällä ja ärjähtävällä ilmeellä. Metsän
suhinassa ei ollut enää kevään hilpeää sointua, vaan kumeaa kuoleman
pelkoa. Raskaasti huokui se tuulen alla, väsyneenä syvään sen vihaisten
puuskien edessä taipuen, ja sade lankesi kuin synnin rangaistuksena,
vaan ei kevään virvoittavana kasteena. Alakuloista oli, yksinäistä
suunnattomassa erämaassa, joka oli vielä vain ihmisten takamaina.
Kun katsoi kauas pimenevälle ulapalle, jossa näytti käyvän vimmattu
taistelu elämästä ja kuolemasta, karsi vilu ja turvattomuus ruumista.
Mutta tuo yksinäinen järvellä soutaja ei näyttänyt huomaavan syksyn
tuloa, vaan matkasi alati pitkin ulapoita. Ei ollut enää sitä lahtea,
sitä niemen kainaloa ja salaista poukamaa, jota hän ei ollut tutkinut
ja mieleensä painanut. Hän kalasti ja metsästi vain niukimmaksi
toimeentulokseen, sillä tuon ihmeellisen arvoituksen selville saaminen
oli hänellä nyt pää-asiana. Hän oli laihtunut ja kalvistunut, hänen
sorea muotonsa oli riutunut ja hänen silmiinsä oli tullut outo kiilto.
Hän oli ryhtynyt taisteluun suunnattoman mahtavia voimia vastaan,
omia jumaliaan hän oli ryhtynyt uhmaamaan, ja oli syventynyt siihen
taisteluun kokonaan. Ei hän enää vanhoja uhrejaankaan toimittanut, vaan
alati vain himosi nähdä kesällisen näkynsä ihmeellistä lintua. Sitä
hän alati ajatteli ja sen hakemiseen veti häntä sisäinen, salainen ja
voittamaton halu. Usein hän näki unta linnusta, miten se kultaisena
kavahti siivilleen ja lähti nousemaan; yhä ylemmäksi se taas kohosi,
sinne ihanaan kirkkauteen, jossa auringon säteet siihen sattuivat;
tuolla se jo oli kiiltävänä pisteenä ja sydän itki sen menoa, kunnes
se näyttikin sinne paikalleen asettuvan. Ja kun sitä kauemmin katsoi,
niin olikin se tuosta alakuloisesti suhisevan männyn oksien välistä
tuikkiva öinen tähti, joka viittoi sieltä ijankaikkisuudesta tänne
katoavaisuuteen. Täytyi nousta väristen havuvuoteelta taas ja lähteä
kulkemaan, mennä jälleen vahtimaan, eikö vielä kerran ilmestyisi
todella ihana näky.
Kerranpa oli hänen verensä jo jäähtyä ja hän luuli jo ratkaisun hetken
tulleen. Se oli synkkänä iltana, jolloin taivas pimeni kuin jumalien
vihasta. Kun hän siinä synkeydessä huopaili hiljaa pitkin hänelle outoa
salmea, näytti hänen vaaniviin silmiinsä äkkiä kuvastuvan tuosta edestä
pimeän rajasta jotakin valkoista. Vihdoinkin. Hän huopaa lähemmäksi,
varaa jousen saataville ja herkeämättä vartioitsee outoa näkyä. Se on
joutsen. Se on tavattoman suuri joutsen, se on outo kerrassaan, ja
vihaisesti tuntuvat sen silmät pimeästä vastaan välkähtävän. Hän tuntee
verensä kihelmöivän suonissa, tuntee sydämessään outoa kouristusta,
mutta ei pelkää. Jouseensa hän tarttuu ja varaa terävimmän nuolensa
valmiiksi lähettääkseen sen oudon linnun niskaan.
Tuossa se tuleekin yhä lähemmäksi ja hän jo jännittää asettansa. Mutta
silloin hän ikäänkuin kauhusta jäykistyy, sillä hän on huomaavinaan
linnussa jotakin outoa: eikö näykin sen selästä ikäänkuin nuolen varsia
Se on hänen nuolensa, joka yhäkin siinä törröttää. Hänen lihaksensa
herpoutuvat hetkeksi eikä hän saa joustaan nostetuksi. Silmissä
pimenee, vene heilahtaa oudosti ja kun hän jälleen pääsee tasapainoon,
on lintu kadonnut. Oliko se lentänyt pois, vai oliko uinut johonkin
varjoon, sitä hän ei voinut sanoa. Aivan kiihkon vallassa palasi hän
leiripaikalleen.
Tuli sitten se aika, jolloin linnut muuttavat pois etelän maille.
Pitkin jokia ne alkavat hiljalleen laskeutua alas merta kohti, jossa
sitten salaisissa parvipaikoissaan pitävät syyskäräjänsä ja lähtevät
pitkälle matkalleen. Lintujen mukana lähti hänkin purrellaan alas
virtaa solumaan. Ja silloin tapahtui taas se ihme, että hän näki tuon
satulintunsa.
Se ilmestyi hänen eteensä siinä paikassa, jossa joki tekee äkillisen
mutkan ja samalla kivan kosken. Vesi syöksyy hurjalla vauhdilla kohti
kallioseinää, joka pystysuorana kohoaa mutkan perukasta sen eteen,
kimpoaa siitä valtavana kuohuna takaisin ja jatkaa matkaansa kiukusta
ärjyen. Juuri kun Onto saapui kosken niskalle, pilkisti kuu esiin
pilven takaa valaisten koko erämaan oudolla ja kaamealla valollaan.
Kun katsoi kosken niskasta alas, saattoi nähdä alhaalla aaltojen
hypähtelevän kuin keijukaisten ja valkean vaahdon silloin tällöin
kimallellen pärskähtävän ilmaan. Virta suoltui eteenpäin sileänä,
mustana ja kiiltävänä kuin käärme, heijastaen pinnastaan ihanasti öisen
valaistuksen. Rannoilla vartioitsi korpi kolkkona ja valittavat äänet
keskustelivat öisellä hetkellä. Ei Onto tuntenut koskea eikä mutkaa
siellä alempana, vaan viiletti purrellaan huolettomana. Ja juuri siinä,
missä veden sileys ensi kertaa murtui putouksen vaahdoksi, ilmestyikin
hänen eteensä kuutamoon se samainen ihmelintu. Se keinui siinä keveänä
kuin vaahtokupla ja selvästi saattoi nähdä nuolen varren sen selässä;
surullisina loistivat sen silmät ja oli kuin olisi jonkunmoinen
lahopuun hehku sitä ympäröinyt.
Outo kiihko silloin taas valtasi hänen mielensä. Vapisten otti hän
jousensa esille ja lähti viilettämään purttaan tuota lintua kohti.
Väkevintä valtavettä se pitelikin, luistaen keveästi alas kosken
jyrkännettä. Kuta vikevämpään vauhtiin Onto huopasi venostaan, sitä
nopeammin kiiti eteenpäin myös lintu. Ja nyt huomasi Ontokin virran
vauhdin ja suunnan, sekä ankaran, kalliosta toisaalle kimpoutuvan
vuolteen. Mutta vielä hän ei siitä välittänyt, sillä hänen oli ensin
ratkaistava taistelunsa.
Kuin ilkkuen keinui se tuossa hänen edellään. Väliin se oli jo niin
lähellä, että hän osoitteli jousellaan, mutta silloin sen peitti joku
hypähtävä aalto tai rannan varjo, ettei hän saanut mielestään kohti
osumisen tuntoa käteensä ja hermoihinsa. Ja suoraan kalliota kohti
mentiin aivan vähäisellä vauhdilla, mentiin niin voimakkaasti, että
hänen täytyi ruveta kääntämään enemmän huomiota purtensa ohjaamiseen.
Mutta se oli myöhäistä. Vaikka hän olisi kuinka huovannut, ei hän enää
saanut venettä valtoihinsa, vaan vei sitä virta kallioon. Ja valkoinen
olento tuossa välkehti keinuen hänen edessään. Nähdessään kaikki
ponnistuksensa turhiksi jäi hän toimettomana sen leikkiä seuraamaan,
kun se kuutamon loihtuvälkkeessä siinä aallolta aallolle hurmaavasti
liukui. Muutaman sekunnin kuluttua, samalla kuin lintu katosi hänen
silmistään, rysähti vene kallioon pirstaleiksi.
Tahdottomana painui hän veteen ja tunsi, kuinka voimakas virran vuolle
lähti häntä viemään alaspäin. Pehmeät ja suloiset kädet kannattelivat
häntä, hän näki ihmeellisiä näkyjä, joissa ihanat vedenneidot
vallitsivat ja hän vaipui mieluiseen uneen. Kaukaa rupesi kuulumaan
kaunista soittoa, joka tuntui lievittävän hänen surunsa ja tuskansa
ijankaikkisesti ja tuovan hänelle sen rauhan, jota hän oli halunnut...
* * * * *
Kauhea vilu puistatti hänen ruumistaan, kun hän heräsi tainnoksistaan
suvannon rannalla kosken alapuolella. Virran väkevyys ei ollut
sallinut hänen upota, vaan oli vilauksessa vienyt hänet kosken alle,
jossa voimakas kostevirta oli heittänyt hänet rannalle matalikolle.
Ihmeissään pelastuksestaan uskoi hän nyt, ettei tuo outo olento hänen
lopullista tuhoaan tahtonutkaan; oli vain halunnut häntä rangaista
hänen ajattelemattomasta teostaan ja kehotti häntä alistumaan
kohtaloonsa salattuja hakematta; se oli nähtävästi pyhä olento, tämän
maan haltia, joka saattoi ottaa minkä kuvahisen hyvänsä. Tai saattoipa
olla Aallotar itse, Vellamo, tai joku pieni veden neito. Hänen
sydämensä valtasi rajaton kiitollisuus ja halu saada kiitollisuutensa
esille tuoduksi. Elämänhalu palasi ja hän nousi varaamaan itselleen
toimeentulon mahdollisuutta kaikilla niillä keinoilla, jotka taitavalle
erämiehelle huonoimmassakin tilassa ovat tarjona. Elää hän tahtoi,
vartioida tässä suvannon rannalla, sattuisiko hänelle vielä kerta se
armo, että saisi kiittää ja palvoa tuntematonta haltiaa, joka näytti
korvaavan pahan hyvällä. Jos tahdottiin, niin hän alistui, mutta ehkä
armosta hänelle annettaisiin vastaus sielun etsivään tunnelmaan...
Metsämajan hän siihen itselleen rakensi ja rupesi viettämään pitkää
talvea. Ja ihmeellistä: taas oli viljaa hänen polullaan, riistaa jaloa
ylen äijä, ja helposti juoksi se hänen pyydyksiinsä. Hän huomasi
metsänkin väen itselleen leppyneen ja oli siitä onnellinen, sillä
anteeksi-saannin varmuus tuottaa aavistamattoman rauhan taistelleeseen
sydämeen. Lepo sielun ja ruumiin jännityksen jälkeen teki hänelle
hyvää ja hän tunsi taas palautuvansa entiselleen. Kuitenkin ainoastaan
ruumiiltaan, sillä hänen sielunsa oli kokonaan toinen. Hän ei elänyt
enää itselleen, vaan tuolle oudolle haaveelleen, jota hän piti
toivonaan, päämääränään ja jumalanaan. Se täytti hänen mielensä
kokonaan.
Ja sattui sitte kerta, että suuri Suvannon sulho matkasi pitkin jokea
mahtavan seurueen kanssa sotaretkelle meren rannalle. Nähdessään
metsäsaunan rannalla käski hän tarkastaa, mikä on asukas näillä
inhoilla mailla. Ja hänen eteensä tuotiin Onto, taas solakkana ja
voimakkaana, muoto sorja, silmissä ihmeellinen loiste.
-- Mi olet sinä miehiäsi?
Ja Onto kertoi kohtalostaan, siitä, miten hän oli tuosta kesä-yöstä
alkaen, jolloin hänellä oli ollut ihmeellinen näkynsä, taistellut
tuon ainoan ajatuksen ja haaveen kanssa yötä päivää, miten hän oli
koko elämänsä suunnannut ja uhrannut tuon arvoituksen ratkaisemiseen.
Hän kuvasi, kuinka se joka hetki valtasi hänen sydämensä sanoin
kuvaamattomalla tenholla ja ikävällä ja kuinka hänen koko elämänsä
oli siitä riippuva. Hän olisi tahtonut saada tuon haaveensa silmin
nähtäväksi, ikäänkuin ruumiillistutetuksi, sellaiseksi, että se ei
enää olisi hänelle arvoitus, vaan ijäisen rauhan, onnen, kauneuden ja
nautinnon lähde. Mutta hän ei ollut siinä ainakaan vielä onnistunut, ja
luoja tiesi, onnistuisiko koskaan...
Oudostuen oli häntä kuunnellut ja katsonut mahtava tietäjä. Kaikki
kuultuaan loihe hän lausumaan:
-- Sinä olet Tuonelan joutsenen ampunut; kostoksi siitä on se pannut
sydämeesi tämän omituisen kaihon, joka kalvaa sinua kuolemaan saakka.
Sinä haet elämän ja kuoleman sanoja, mutta et niitä löydä. Kerran
löysin ne Vipusen vatsasta... Ne on ne kolme sanaa...
Ja Suvannon sulho läksi joukkoineen eteenpäin; koko luonto iloitsi, kun
hän laski laulellen vesiä, soiton raikuessa hänen lumokanteleestaan.
Kauaksi jäi sitä Onto kuuntelemaan.
Salaperäisiltä tuntuivat hänestä mahtavan tietäjän sanat: "Sinä haet
elämän ja kuoleman sanoja." Mitä ne olivat? Niitäkö hänen sydämensä
etsi? Mistä löytäisi hän nämä sanat, joitta hän tiesi perikatoon
joutuvansa? Mitä hänen piti tekemän? Hän muisti sankari Lemminkäisen
kuolleen sen johdosta, ettei tiennyt umpiputken sanoja. Oliko hänenkin
nyt kuoltava siksi, ettei löytänyt näitä elämän ja kuoleman sanoja?
Hän tuli kovin murheelliseksi ja kaatui sammalvuoteelleen sairaana,
sieluntuskiensa runtelemana.
Loveen langenneen tavoin näki hän ihmeellisiä näkyjä horrostilassaan.
Hän oli onnellinen ja kaikesta selvillä, ikäänkuin olisi hän nuo
salaperäiset sanat löytänyt. Hän olikin niin kuin olisi hän ne tiennyt,
vaikka ei saattanut sanoa, mitä ne olivat. Mutta kaukaa oli hän
kuulevinaan äänen, joka häntä rohkaisten lohdutti ja kehotti. Luokseen
se häntä kutsui.
Toivorikkaana astui hän majastaan taas taivasalle, kuulosti siinä ja
läksi kulkemaan suvannon vartta koskelle päin, sen kallion laelle, jota
vastaan hänen veneensä oli pirstoutunut.
Kevättä oli aika. Uupumattomana kaikui lintujen laulu taas kaikkialla,
touhuisena puuhaili tuuli nuoren metsän kimpussa, joka jälleen leikillä
antoi vetreätä tukkaansa hulmuuttaa. Ilmassa oli tuo virkistävä ja
nuori tuntu, joka tekee kevään niin ihmeelliseksi. Suurin parvin
matkasivat vesilinnut vanhoille pesimämailleen.
Hän kulkee, katse kiinnitettynä avaruuteen. Mitä hän siellä näkee?
Se nostaa hymyn hänen huulilleen ja antaa loisteen hänen silmilleen.
Hänen huulensa avautuvat kuin jotakin ihastellen puhutellakseen, kuin
anoakseen tai kiittääkseen, ja hän kohottaa kätensä ikäänkuin kurottaen
ottamaan jotakin. Se väistyy hänen edestään alati, hän ei saavuta
sitä, vaikka kuinka huutaisi hän sitä odottamaan. Yhäti hän kulkee
sen jälessä aina kalliolle saakka, eikä huomaa muuta. Tuolla väikkyy
se taas hänen edessään tuo ihana näky, tuo arvoituksen ratkaisu, joka
valtaa sydämen voimakkaalla intohimolla. Hänen täytyy saada se kiinni,
täytyy päästä tietämään elämän ja kuoleman sanat, ja hän astuu edelleen
haaveensa jälessä, katse omituisella ilmeellä kiinnitettynä avaruuteen.
Huulet avautuvat taas kuin rukoukseen, silmissä loistaa kyynelöivän
pyytävä katse, hän nostaa kätensä kohti korkeutta ja putoaa kohisevan
kosken helmaan...
Ja nyt otti Aallotar Tuonen linnun hänelle lupaaman sulhasen, joka
oli häntä vastaan niin paljon rikkonut, mutta joka oli sen kaiken
sovittanut. Sillä järkähtämättömän uskollisesti oli hän koettanut
etsiä selitystä sille oudolle kaipuulle, joka teon johdosta oli hänen
sydämessään herätetty, tullen niin elämänsä pyhimmän aatteen uhriksi.
Ja jumalat olivatkin hänelle suosiollisia, hänelle kuten kaikille hänen
kaltaisilleen etsijöille: ne antoivat hänen lopulta löytää nuo salaiset
sanat, vaikkakin vasta kuolemassa. Sillä selvään näki, kun Tuonen virta
hetken kuluttua antoi ylös kuolleensa, vainajan onnellisesta ilmeestä,
ettei hänelle enää ollut mitään salattua, vaan oli hän saavuttanut
täydellisen vastauksen kysymyksiinsä, saanut ihanat sanat salasta ilmi.
Ja monta etsivää oli tuleva hänen jälkeensä, niinkuin oli ollut häntä
aikaisemminkin, sieluja, joiden kohtalona on alati pyytää ratkaisua
ristiriitaisuuksilleen ja ongelmilleen. Mikäli he ovat itselleen ja
päämäärälleen uskollisia, sikäli he onnistuvat ja saavat rauhan, ellei
ennen, niin ainakin kuolemassa.
Mutta kerrotaan, ettei Kalevan kansa ikinä joutsenta ammu, sillä se on
pyhän virran aavelintu, taivaisten unelmien vertauskuva.