Minkä kerroin keskiyöllä,
Senpä unelta kuulin,
Minkä kuulin kuutamolla,
Senpä haastoin haavehia.
"Että Jumala kaikkivoipa rankaisisi kuolemani ja kaiken vääryyden ja
väkivallan... rakas... Jumalan armolliseen suojaan ja varjelukseen..."
Nimen kuullessaan ja saatuaan tietää kirjoituksen sisällön nyykäytti
munkki-vanhus tietävästi päätään:
-- Se on sitten onnettoman ritarin Johan Grijpin kirjoitusta, sanoi
hän. Tuo ritari kuoli luostarissa vuonna 1612. Mahdollista on, että
kirje antaa hiukan valaistusta hänen kohtalostaan. Varmaa on, että hän
viattomasti sortui sen ajan ristiriitaisuuksiin, ja Jumala olkoon hänen
sielulleen armollinen...
Nuorukainen kävi uteliaaksi.
-- Siis Antonii Doblestniin aikana? kysyi hän viitaten Solovetsin
pieneen historiaan.
-- Niin, juuri mahtavan arkkimandriitti Antoniin aikana, miehen, joka
voimalla, tarmolla ja valtioviisaudella hoiti valtakunnan etuja täällä
pohjoisessa Boris Godunowin kuoltua vuonna 1605.
Nuorukainen ymmärsi. Luostarin historiassa kerrottiin, että kun Boris
Godunovvin kuoltua valtakunta joutui hajaannuksen tilaan ja yhä
uudelleen esiintyvät kruunun tavoittelijat täyttivät maan melskeellä
ja sisäisillä sodilla, tuli Solovetsin luostari täällä pohjoisessa
vallan vartiaksi ja valtiotaidon johtajaksi, erittäinkin kun se laski
koko Karjalan jonkunmoiseksi alusmaakseen, josta se sai tuloja ja
josta sen oli vastattava. Kun nyt vuonna 1609 Kaarle IX teki Vasili
Shuiskin kanssa liiton sillä ehdolla, että hän antamansa aseellisen
avun korvaukseksi saisi koko Karjalan läänin, lähetti Pohjanmaan
sotapäällikkö Isak Behm sanansaattajan kirjeellisesti tiedustelemaan
luostarilta, miten se suhtautuu tähän sopimukseen: pitääkö
Shuiskin puolta ja luovuttaa puolestaan Karjalan, vai kannattaako
Vale-Dmitriitä, eikä anna Karjalaa hyvällä. Shuiskiahan luostari
tietenkin kannatti, mutta ei millään ehdolla halunnut luovuttaa
Karjalaa; kuitenkin oli kieltäytyminen tavallaan tsaarin käskyn
hylkäämistä; mitä tehdä tässä pulmallisessa tapauksessa?
-- Niinkö oli asia?
-- Niin, nyykäytti vanhus vastaukseksi, ja jatkoi itse:
-- Mutta arkkimandriitti Antonii oli mies, joka ei mielinyt ratkaista
pulmaa luostarilleen epäedullisesti. Viisitoista vuotta aikaisemmin
olivat valmistuneet luostarin lujat muurit ja sen kahdeksan korkeata
linnatornia. Ne olivat sen ajan varustuksiksi siksi kunnioitettavat,
että Antonii saattoi huoletta heittäytyä niiden turviin, olipa
vihollisena sitten joko Ruotsi tai itse Shuiski. Ja meri tuossa
ulkopuolella suojeli myöskin pyhää hoidokkiaan. Ja Karjalan kansan
uskonnollinen mieliala sekä molemmin puolin tehdyt ryöstöretket
olivat kiihoittaneet suomalaisten ja karjalaisten keskinäiset välit
niin verisiksi, että luostarilla oli varmaankin koko alusmaittensa
asujamisto puolellaan. Harkintaa siis sieti tämä asia, eikä luostari
vastaustaan kiirehtinytkään...
* * * * *
Ulkona oli kaikki hiljennyt. Ylösnousemisen kirkon sinistä
jättiläiskupoolia ja kuulakasta taivasta vastaan vilahtelivat
valkoisina välähdyksinä uupumattomien lokkien siivet. Kultaiset
ristit kajastelivat pronssin värisinä yön ilmassa ja vinoon painunut
kolmas poikkipuu kertoi väsymättömästi surumielistä taruansa maailman
vapahtajasta, jonka ihmiskunnan koko syntitaakan raskauttaman askeleen
alla se masennuksissaan vinoon vaipui. Ryhmyiset muurit olivat siinä
kuin uneen uupunut mahtava peto, silmät puoli-ummessa odottaen
hetkeänsä. Ne olivat paljon nähneet ja tiesivät paljon kertoa.
-- Katso, poikani, tuota pientä kolon tapaista tuon korkeimman tornin
länsipuolella, sanoi vanhus hänelle viitaten akkunasta. Ulkopuolelta
ei kukaan voisi aavistaa, että se on erään pienen ja ahtaan kammion
ainoa valoreikä. Se on muurattu itsensä tornin paksuun seinään ja siinä
kopissa on...
Hän keskeytti puheensa ja mietti hetken, mutta jatkoi sitten hiukan
lausettansa muuttaen:
-- Siinä kopissa on aikoinaan asunut onneton ritari... Sanotaan, että
Itämaisen sodan aikana Kasaniin viedyt luostarin salaiset asiakirjat
ovat myöskin tienneet laajasti kertoa tähän tapahtumaan liittyvistä
seikoista. Jumala meitä armossaan varjelkoon ja selittäköön tekomme
parhain päin.
Hän teki hartaasti ristinmerkin ja vaipui ajatuksiinsa. Nähtävästi
hän tunsi tämän asian tarkoinkin, vaikka oli haluton siitä kertomaan,
sen kun saattoi katsoa jotenkin luostarin maineelle epäedulliseksi.
Mutta kenties hän sitten muisti välille jo jääneen kolme vuosisataa,
joiden aikana on kerennyt pahakin viillos turpeentua, kenties tuo
kaukainen ja hänelle rakkaaseen laitokseen niin läheisesti liittyvä
ihmiskohtalo häntä liikutti ja kehoitti siitä puhumaan, miten hyvänsä,
tänä yön hetkenä valkopartainen vanhus haasteli nuorelle suomalaiselle
eriskummallisia, puoleksi historiallisia, puoleksi tarunomaisia ja
keskiaikaisen mystiikan värittämiä tarinoitansa. Tuntui aivan selvään
hänen melko nopeasta ja sujuvasta esityksestään, jossa usein saattoi
kuulla vanhan kirkkoslavonian värittämiä sanakäänteitä, että hänen
kuvauksensa oli kotoisin jostain luostarikronikasta, jota ei oltu
koskaan saatettu julkisuuteen sen vuoksi, että sen tiedot saattoivat
antaa aihetta luostarin johtajien toiminnan arvosteluun. Kirjoittaja
lienee ollut joku asian salaisimmatkin vaiheet tarkoin tunteva munkki,
joka omasta halustaan ja ikäänkuin jonkunmoista syyllisyyden tunnetta
lievittääkseen oli tapahtumat jälkimaailman tietoon saattanut. Se oli
inhimillisyyttä, Jumalan pelkoa ja naivia katolisuutta täynnä...
Jumalan tahdosta saapui autuaan arkkimandriitin Antonii Doblestniin
neljäntenä hallitusvuotena keväällä, vielä lujan jään aikana,
monasteriin nämtsien lähetystö tiedustelemaan, tahtoiko monasteri
ryhtyä kannattamaan Vasili Shuiskin, sen oikeauskoisen tsaarin asiaa,
sekä luovuttaa puolestaan Ruotsille Karjalan läänin, niinkuin sovittu
oli, vai liittyä Dmitriihin, siihen väärään vallan anastajaan, ja
kieltää vastoin tsaarin sanaa Ruotsilta Karjalan. Ja oli tässä
lähetystössä, paitsi Pohjanmaan sotapäällikön Behmin miestä, nuori
ritari Johan Grijp, sekä heidän palveluskuntansa, jotka kaikki
olivat saapuneet Pohjanmaan puolelta yli oikeauskoisen maan, Kemin
ja pyhän meren. Ja kun he olivat tulleet suuren portin edustalle,
jota monasterin palkkaama streltsien joukko ajan levottomuuden ja
epävarmuuden vuoksi yötä päivää vartioi, ja vartiat olivat heiltä,
vaikka heidän asiansa jo tunnettiinkin, tiedustelleet tulon syytä ja
tulivatko ystävinä vai vihollisina, niin kun he olivat ilmoittaneet
ystävinä tulevansa ja lähetystön suojaa vaativansa, sanoma heidän
tulostaan heti saatettiin itsellensä arkkimandriitille. Ja sillä
välillä vieraat ihmetellen katselivat äsken rakennettuja valtavia
muureja, puhellen keskenään oudolla kielellä ja katsellen koko
laitostamme nähtävästi suurella kunnioituksella. Ja oli varsinkin nuori
ritari Grijp puettu synnillisen koreasti turkkeihin ja kauniisiin
säämiskäsaappaisiin sekä nahkaisiin kyltereihin, pitkä miekka
sivullansa. Nauraen osoitteli hän seurallensa isiemme vaatetusta, eikä
kukaan lähetystön jäsenistä osoittanut pyhän neitsyen kuvalle portin
yläpuolella ristinmerkillä kunnioitusta, kuten Jumalan kunnia olisi
vaatinut. Ja paljon saapui isiä työn ja rukouksen keskeltä katsomaan
nämtsien lähetystöä ja miettimään, mikä suuri asia oli saattanut
vieras-uskoiset liikkeelle tänne jäiden ja myrskyn valtakuntaan.
Mutta oli se Jumalan tahto ja koettelemus, että saataisiin nähdä,
oliko monasteri sopiva kantamaan sitä suuruutta ja valtaa, minkä hän
armossaan sille näillä kolkoilla perukoilla ja ammoin pakanuudesta
luopuneen kansan keskuudessa oli määrännyt.
Jumalalle ainoalle ylistys, kiitos ja kunnia. Kun suuri isämme Antonii
oli saanut kuulla nämtsien lähetystöstä, oli hänen sydämensä vallannut
ankara ahdistus ja epätoivo, niin että hän oli käsiään väännellen
heittäytynyt ristinkuvan eteen ja rukoillut palavasti Jumalalta ja
monasterin suojeluspyhimyksiltä tietoa siitä, mitä hänen piti tässä
näin pulmallisessa kysymyksessä tehdä, kun hänen järkensä ja monasterin
tulevaisuus sekä näiden perukkain oikeauskoisen kansan kohtalo ja
mielipide neuvoi tekemään toisin kuin mikä oli julistettu tsaarin
tahdoksi ja tarkoitukseksi liittokumppaninsa kanssa. Ja oli hän
käskenyt isien kokoontua ylösnousemisen kirkkoon yhteiseen rukoukseen
ja viedä vieraat monasterin vierashuoneeseen sekä kohdella heitä hyvin
ja säätynsä sekä lähettiläs-arvonsa mukaan.
Mutta kun marttyyri Filipin rakentamilla isoilla Marian taivaaseen
nousun ja Kristuksen kirkastamisen kirkkojen kelloilla äkkiä ruvettiin
täydellä voimalla soittamaan, hämmästyi lähetystö kovin juhlallisen
äänen suuruutta ja sitä rikkautta, jota oli tarvittu sellaisten
suunnattoman suurien kellojen valamiseen. Mutta he eivät olisi asiaa
ihmetelleet, jos he olisivat todella tunteneet monasterin suuret
rikkaudet ja sen mahtavan vaikutusvallan, joka sillä jo kauan oli
ollut äiti-Venäjän asioihin, tunteneet luostarin toisen perustajan,
Pyhän Filipin uupumattoman tarmon, valtioviisauden ja uskon, hänet,
joka on rakentanut suurimman osan monasterin rakennuksista, perustanut
hospitaalin, myllyn ja paljon teitä sekä Jänissaaren kuuluisan
erakkolan, hänet, jonka tsaari viimein totuuden puhumisen tähden
surkeasti ja tuskallisesti kauheassa vankilassa tapatti. Niin jos
vieraat olisivat kaikki nämä seikat tunteneet, he eivät olisi niin
suuresti kaikkia näkemiänsä ihmetelleet.
Mutta kun monasterin palvelijaveljet tulivat ilmoittamaan
arkkimandriitin tahtoa vieraille, eivät nämä ensin mielineet antaa
pois aseitaan, koskapa näkivät muurin reunalta streltsien piikit ja
rengaspaidat, mutta taipuivat sittemmin ja antoivat suosiollisesti pois
miekkansa, jotka olivat hyvin siroa tekoa ja joista toinen vieläkin
on tallella asehuoneessamme. Ja huolettomana ja hymyillen sekä edes
päänsä paljastaen astui sitten muiden mukana nuori ritari Grijp
portistamme sisään, ja oli hänellä kaunis muoto sekä ruskea, munkkiemme
tapaan hartioille valuva tukka, niinkuin kuului olleen siihen aikaan
nämtsien maallikoilla tapana maailmallisesti itseänsä koristella. Mutta
huomattuaan muuriemme ylettömän vahvuuden ja korkeuden, hyvät aseemme
ja asestetut vartiamme tulivat he jälleen rauhattoman näköisiksi,
mikä ei ollutkaan ihme, sillä olivathan he oudossa paikassa ja
vihollismaassa, joskin Jumalansa ja lähettilästurvansa varjeluksessa.
Sillä epäilemättä oli heidänkin varjelijansa sama armollinen Jumala,
jolle alttarimme ääreltä yötä päivää kaikuu ylistys- ja kiitoslaulu.
Streltsit laskivat aseensa heitä tervehtiäkseen ja katselivat nämtsit
varsinkin vartiaimme päällikköä, joka oli harvinaisen voimakas ja
komea nuori mies, suurella uteliaisuudella. Heidät kuljetettiin nyt
heidän asuntoonsa, joksi tuli kullekin ritarille oma huoneensa,
mutta asemiehille yhteinen, ja olivat ritarit tähän järjestelyyn
tyytymättömiä, tahtoen päästä asumaan yhteen miestensä kanssa, mutta
rauhoittuivat he, kun heille selitettiin, ettei muita huoneita
tällä kerralla ollut käytettävänä. Muut huoneet tarvittiinkin
tarkoin, kun muistetaan se, mikä jälkeenpäin saatiin tietää, että
aivan heti tämän jälkeen monasteriin saapui Shuiskin pajarien
lähetystö, joka yön pimeydessä salaa tuli hautausmaan puoleista
salakäytävää myöten, saavuttuaan saarelle Suman linnasta; eivätkä
heitä kutkaan luostariveljistä nähneet eivätkä tulleet näkemään,
sillä se oli arkkimandriitin Antoniin nimenomainen tahto. Mutta oli
eräs munkeistamme sen kuitenkin päässyt tietämään, sillä hän toimi
arkkimandriitin sihteerinä, ja ajatteli hän silloin nämtsienkin
monasteriin tullessa, että Jumala ainoastaan tietää, mitä tästä
kaikesta lopuksi tulijoille kohtaloksi koituu, kuten olikin asia, ja
tämän kaiken on hän itkien ja rukoillen yön synkkinä hetkinä salassa
ylös kirjoittanut, että tiedettäisiin viattomalla verellä olleen
pyhässä monasterissa puolustusmiehiä.
Se huone, joka nyt joutui ritari Grijpin asunnoksi, oli pieni, muurin
sisään rakennettu isossa läntisessä tornissa, jonka akkunana oli
epäpyöreä ampumareikä. Juuri kun aurinko iltaisin hukkui lännessä
mereen, sattuivat sen säteet sopivasti tästä aukosta sisään siellä
asuvan virkistykseksi ja mielen ylennykseksi. Ja pienuudestaan
huolimatta oli huone siisti, jopa parempi kuin munkkien kopit. Sinne
vievän käytävän reunaan on muinoin laitettu pyhien hautoja, joista
toisia on myöhemmin avattu, ja on käytävä muutenkin pimeyden takia
kolkko, niin että iloisen ritarin mieli näkyi väkisinkin masentuvan
alakuloiseksi. Sanotaan Jumalan sallivan, että edessä olevan kolkon
kohtalon aavistus pääsee tunkemaan mieleen, että sydän kääntyisi
ijäisyyden puoleen, ajoissa huolehtimaan pelastuksesta.
Mutta kun vieraat näkivät rauhallisen ja ystävällisen käytöksemme ja
saivat käskyn tulla aterioimaan monasterin yhteiseen ruokasaliin,
näytti heidän mielensä virkistyvän ja mielellään nauttivat he Jumalan
antimia vakaina kuunnellen esilukijan esitystä pyhien elämästä, jota he
kuitenkaan eivät tainneet paljoa ymmärtää. Ja kun ateria oli nautittu
ja siunattu leipä syöty, ilmaisi lähettiläs taaskin pyyntönsä saada
tavata arkkimandriitta, mihin suostuttiinkin. Mutta sitä ei sallittu,
että hän olisi ottanut mukaansa ritari Grijpin, sillä lähettiläs
oli hän yksin vain. Ja saatettiin hänet sitten monasterin esimiehen
huoneeseen, joka oli paksuun ympärysmuuriin liittyvä yläkerran laaja
asumus. Jumala olkoon tämän kertojalle armollinen siitä, että hän
puhuu näistä salaisista asioista, mutta se tapahtuu ainoastaan siinä
vakaumuksessa, ettei tässä sattunut mitään, joka ei olisi ollut Jumalan
niin sallimaa, ja tuhatkertaa olkoon annettu anteeksi sekin, että
synnillinen uteliaisuus houkutteli sen, joka on näistä asioista tiennyt
näin tarkoin kertoa, muurin sisäkäytävää arkkimandriitin salaovelle
kuuntelemaan mitä tapahtuman piti.
Arkkimandriitti Antonii istui pöytänsä ääressä, jolla paloi kaksi
tuohusta, ja jäivät hänen raudanlujat kasvonsa, joista mustat silmät
tuikkivat, muun huoneen kanssa kokonaan varjoon. Kun vieras teki
kunnioittavan, mutta ylpeän tervehdyksen, nousi monasterin esimies
seisomaan ojentaen hänelle kätensä. Ja tunnustaa täytyy, että hän oli
todella komea ja ihailtava mies, sopiva näinä melskeisinä aikoina
valvomaan valtakunnan etuja näillä mailla, jotka olivat aina olleet
riidan esineinä, mutta jotka hänen viisautensa tänä ajankohtana,
jolloin tsaari oli ne jo pois luvannut, pelasti monasterille ja
oikeauskoiselle kirkolle. Hän oli pitkä ja laiha mies, parta harmaa,
rinnalle aaltoileva, päässä hiusten puutteen ja kylmän tähden kalotti,
milloin hän ei pitänyt munkkien tavallista korkeaa mustaa päähinettä.
Kun nyt lähettiläs ojensi hänelle sinetillä suljetun kirjeen, teki hän
sen jo paljoa nöyremmin kuin mitä olisi hänen ryhdistään äsken sisään
astuessaan voinut odottaa. Luettuaan kirjeen hitaasti viittasi Antoni
lähettilästä, hänelle sanaakaan sanomatta, poistumaan, mitä käskyä tämä
ollenkaan hidastelematta totteli.
Tämä kirje sisälsi nyt sen, mitä tämän kirjoituksen alussa on
mainittu, ja oli siinä siis tarkoituksena saada selko, luovuttaisiko
monasteri esteettä Ruotsille sen, mistä oli sovittu, nimittäin
Karjalan Solotsiin eli siis Valkeaan mereen saakka, mikä on ollutkin
Ruotsin vanha pyrkimys ja luonnollinen asia kaiken muun paitsi uskon
puolesta, Karjalan kansa kun on heidän kanssa samaa heimoa. Mutta kun
se oli ammoin monasterin ja oikeauskoisen kirkon toimesta käännytetty
oikeaan uskoon ja mielellään pysyi monasterin alamaisuudessa, pitäen
rajantakaisia Kajaanin nämtsejä vihollisinaan, ei monasteri tietenkään
voinut katsoa oikeaksi sen luovuttamista Ruotsille, sillä olisihan
sillä teolla ehkä ainaiseksi lopetettu Venäjän valta näillä perukoilla.
Ja ainoastaan pakosta oli Vasili Shuiskikin tällaisen valtakunnalle
vahingollisen sopimuksen tehnyt, mistä saattoi olla todistuksena sekin
lähetystö, joka -- hänenkö vai muiden kaukonäköisten miesten toimesta
-- juuri näissä asioissa monasteriin saapui. Sillä salata ei voine sitä
asiaa, että valtioviisaat miehet, jotka asettivat isänmaan edun yli
kaiken, olivat heti, kuultuaan että Ruotsin kuninkaan kanssa oli tehty
sopimus Karjalan läänin luovuttamisesta avun palkaksi, lähettäneet
tämän lähetystön Solovetsiin valvomaan, että sen lupauksen toimeenpano
saataisiin jos mahdollista raukenemaan. Siinä tarkoituksessa piti
sen antaa asianomaisten ymmärtää, ettei tottelemattomuus tsaarin
käskyä vastaan ollut tässä tapauksessa mikään synti, vaan päinvastoin
erittäin ansiokas teko, joka vastaisuudessa kyllä palkittaisiin. Ja
kun monasterin etu myöskin tässä tapauksessa puhui samaan suuntaan, ei
saattanut epäillä, mikä oli oleva Antoniin lopullinen päämäärä tässä
asiassa.
Heti kun tämä lähetystö yön hiljaisuudessa oli saapunut, herätettiin
Antonii. Heidän kesken alkoi nyt kiihkeä neuvottelu, jonka sisällystä
ei voinut kuulla, mutta joka, kuten sittemmin tapaukset osoittivat,
kävi siihen suuntaan, että monasteri vastasi myöhemmin kirjeellisesti,
antamatta tälle lähettiläälle mitään suullista tietoa kannastaan.
Ja parempi olisi, että monasteriin jäisi sitä varten joku nämtsien
seurueesta, sillä hän, varustettuna luostarin suojeluskirjalla,
parhaiten sitten voisi viedä vastauksen takaisin. Siten voitettaisiin
ainakin aikaa ja saataisiin nähdä, miksi asiat kehittyisivät etelässä,
jossa nämtsit nyt taistelivat tsaarin puolesta. Kaikesta tästä näki,
että monasterilla oli suuri merkitys näiden maiden asioissa, jopa
valtakuntien välisissä neuvotteluissa.
Mutta sillä välin kuin varsinainen lähettiläs oli virallisissa
puuhissaan, pitivät streltsit huolta Grijp ritarin huvittamisesta. He
näyttivät vieraalleen kaikki kirkot, aarreaitan ja asekammion, minne
oli koottu sadottain pertuskoja, keihäitä, miekkoja, kypäreitä, nuijia
ja rautapaitoja; he näyttivät hirvittävät maalaukset, joissa kuvattiin
saatanan viettelyksiä ja helvetin tuskia, veivät katsomaan Sosiman
ja Sauvvatan muumioita sekä paikkoja, joissa oli ihmeitä tapahtunut,
aarteita ja kalliita esineitä, joista monasterin rikkaus ja maallinen
mahtavuus kävi ilmi.
Ja kerrotaan, että streltsien päällikkö, tuo suuri ja voimakas sotilas,
oli utelias näkemään, mihin nämtsit voisivat käyttää sellaista kapeata
ja pitkä miekkaa, joka oli oikeastaan vain kärjestä terävä ja jollainen
oli Grijp-herrankin ase, hän itse kun oli tottunut luottamaan pitkään
ja raskaaseen lyömäaseeseensa. Kun silloin ritari Grijp oli tulkin
avulla selittänyt miekkailutaitoa ja streltsi epäillen pudistanut
päätänsä, oli ritari iloisesti tarjoutunut hänelle käytännössä
osoittamaan sellaisen aseen etevämmyyttä. Hän oli saanut aseensa, oli
menty monasterin ulkopuolelle metsikköön ja siellä käyty miekkasille.
Ihmeellistä oli ollut nähdä, kuinka hän silloin notkeudellaan ja
nopeudellaan sekä äkkiarvaamattomilla pistoillaan oli saattanut
jättiläismäisen vastustajansa kokonaan ymmälle, lopuksi lyöden
liian raskaan aseen tämän kädestä. Päivittäisin oli silloin ruvettu
miekkailemaan ja ritarin uutta taitoa opettelemaan, ja oli hänestä sekä
streltsien päälliköstä pian tullut ystävät.
Mutta monasterin väki koetti nyt Antoniin käskystä saada lähetystön
aikaa kulumaan, sillä mihinkään tarkempiin neuvotteluihin ei tahdottu
ryhtyä. Mutta ruotsalainen lähettiläs kävi pian malttamattomaksi ja
vaati vastausta päästäkseen lähtemään kotiseuduilleen, jonne hän
tahtoi saapua ennen täydellistä kelirikkoa. Silloin selitettiin,
että vastaus lähetettäisiin kirjallisesti, kunhan ensin saataisiin
tarkempi tieto tsaarilta, mikä oli hänen tahtonsa. Jos esimerkiksi
ritari Grijp tahtoisi jäädä sitä odottamaan, voisi lähettiläs siis
lähteä milloin hyvänsä. Niin sovittiinkin ja eräänä aamuna näki
Grijp-herra tornihuoneestaan toveriensa purjehtivan matkoihinsa, ollen
hän sen jälkeen useita päiviä alakuloinen ja synkkämielinen, suruksi
seuralaisilleen ja streltsille, jotka olivat oppineet hänen iloisesta
olemuksestaan paljon pitämään. Eikä ollut monasteriin jääminen hänelle
ollut mieluista, mutta oli hän sen tehnyt lähettilään erikoisesta
pyynnöstä ja kun hänelle oli taattu täysin turvallinen paluumatka.
Ja kuta pitemmälle kevät ehti, sitä kaihomielisemmäksi kävi iloinen
ritari, laulaen ulkona saarella kulkiessaan maailmallisia laulujaan,
joissa kuitenkin tuntui sydämen kääntyminen Jumalan puoleen, tai yhtyen
kirkossa pyhään messuun.
Pian hänkin kuitenkin rupesi kiirehtimään vastausta päästäkseen
kotimatkalle ja olisikin arkkimandriitti ollut pakotettu edes
jonkunlaisen antamaan, vaikka vaikeneminen olisi ollut hänelle tässä
mieluisinta, ellei olisi tapahtunut jotakin, joka kerrassaan tuhosi
ritarin kotiin pääsyn toiveet, samalla muodostuen parhaimmaksi
keinoksi, minkä pohjalla, ellei tahdottu kokonaan luopua tehdyistä
suunnitelmista, voitaisiin jättää vastaus lähettämättä. Kävellessään
eräänä päivänä monasterin käytävissä sattuikin hän kohtaamaan Shuiskin
lähettilään. Ei tiedetä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta pilkaten
lopuksi moskovalainen pajari kiivastuksissaan paljasti koko asian.
Ruotseja kyllä käytettiin etelässä apuna, mutta turhaa uskoivat he
näitä maita saavansa, sillä ei ollut aikomustakaan niitä antaa.
Äkkiä valkeneekin nuorelle ritarille se, että todellakaan ei
monasterilla ole aikomustakaan mitään vastausta antaa, saati vielä
tsaarin ja kuninkaan sopimuksen mukaista, ja kiivastuneena sekä
ollenkaan tekoaan ja omaa kohtaansa harkitsematta pyrkii hän heti
Antoniin puheille ja vaatii häneltä selvitystä asiaan, syyttäen häntä
petoksesta ja tahallisesta, harkitusta viivytyksestä, sekä uhaten heti
lähteä ilmoittamaan asiasta Pohjanmaan päällikölle.
Jumala armossaan suokoon hänelle anteeksi nämä syytökset, joihin
arkkimandriitilla ei voinut olla mitään vastattavaa, sekä sen
ajattelemattomuuden, jota hän nuoren luontonsa mukaisesti tässä
osoitti. Kun hän nyt vielä näin julkisesti ilmoitti matkustavansa
kotimaahansa viemään tietoa, ettei monasterilla ollut mitään aikomusta
tsaarin lupausta pitää ja että muka itse tsaarikin oli takana päin
asian niin tahtonut, tuli hänen pois pääsynsä aivan mahdottomaksi,
sillä hänhän olisi voinut pian särkeä sen liiton, josta pahimmassa
tapauksessa saattoi riippua koko Vasili Shuiskin valta. Kiivaudessaan
oli siis nuorukainen syössyt itsensä turmioon ja samalla antanut
monasterille hyvän tilaisuuden jättää kaikki vastaukset sikseen.
Pyhän paikan turvallisuus jo vaati, ettei tätä nuorta hurjapäätä nyt
päästettäisi minnekään.
Kuullessaan ritarin puhetta oli Antonii aivankuin horjahtanut, sillä
äkkiä hänelle valkeni tämä asia ja ritarin pois pääsyn vaarallisuus.
Hänellä oli nyt ratkaistavana vain se, minkä arvon hän tahtoi antaa
omalle turvallisuuden lupaukselleen, sillä siinä suhteessa oli
hänellä nyt kiusaus suuri. Ja Jumala tietää, että hän ratkaisi sen
asian kristityn ja kunnian miehen tavoin, sillä hän vastasi ritarille
ainoastaan: "Lähde, olenhan luvannut sinulle turvallisuutta". Ja hän
oli horjahtanut taaksepäin kuullessaan samalla viereltään tutun äänen
sanovan: "Niin sinä, mutta en minä". Shuiskin pajari se oli, joka nyt
puuttui asiaan. Nyt älysi ritari Grijp tyhmyytensä, nyt kirosi hän
kiivauttansa ymmärtäen koko asian, ja masentuneena vaipui hän suopean
streltsin käsiin, joka oli ovelle ilmestynyt häntä takaisin kammioonsa
saattamaan.
Salaisella näkijällä ja kuulijalla vuosi sydän verta, kun hänkin
ymmärsi, minkä mahtavain pyrkimysten uhriksi oli joutunut tämä kaikkeen
viaton lähettiläs, liian heikko ajan outoja vehkeilyjä ymmärtämään.
Mutta kun hänet oli viety pois, kääntyi Antonii pajariin katsoen
häneen kauan, ja sen katseen alla jäähtyi jäähtymistään vieraan hymy,
kunnes ylpeä ryppy ilmestyi hänen otsalleen. Hitaasti kääntyi hän pois,
ja meni ulos kylmästi olkapäitään kohauttaen. Masentuneena vaipui
Antonii pöytänsä ääreen rukoukseen.
Tutkimattomat ovat hänen tiensä ja ihmissydän ryhtyy usein kapinoimaan,
kun sen täytyy itkeä verta oikeutta odottaessaan. Miksi kärsii viaton,
miksi haavoitetaan karitsaa, kun syyllinen ja susi usein vapaana
käyskelee? Syntiemme tähden, Herra, veriruskeitten, jotka sinä
ainoastaan tuskalla ja rangaistuksella voit pestä pois...
Oliko pajari jostain ritariin suuttunut ja tahtonut valmistaa itselleen
täten koston tilaisuutta? Miksi ei Antonii hänestä huolimatta laskenut
ritaria menemään, vaan salli pajarin pitää päänsä? Epäilemättä yhdisti
heitä tässä valtakunnan ja luostarin etu toimimaan siten kuin etempänä
nähdään.
* * * * *
Huoneessa oli hämärä. Vanhan munkin kertomuksen katkaisi
äkkiä juhlallinen kellojen soitto: pyhiä isiä kutsuttiin taas
jumalanpalvelukseen.
Sielun pelastus oli heidän elämänsä päämääränä, ei aineellisten
etujen saavuttaminen eikä taistelu ulkonaisten vihollisten kanssa.
Sielun salaisessa asunnossa tapahtui heillä se kamala taistelu,
jonka onnistuminen riippui oikeasta Jumalan armon ja voiman
käsittämisestä. Hänpä tietääkin voitot tällä kilpakentällä. Niin
kuluu heidän elämänsä hautaa kohti, rukouksen ja alituisen työn
vaihdellessa. Tuskin on uni ehtinyt virvoittaa väsynyttä ruumista,
kun jo yön hiljaisuudessa kumahtavat kellot ja munkki herää unestansa
rukoukseen. Hän on uneksinut synnistä ja kadotuksesta, saatana on häntä
houkutellut hänen tahtonsa ollessa nukkuessa herpautuneena, ja katuen,
haikeasti rukoillen ja kaivaten sielun rauhaa saapuu hän yölliseen
jumalanpalvelukseen.
Majesteetillisina kohoutuvat synkät muurit hämyn keskellä ja
yksinäisenä tähtenä tuikkii tuolta korkealta muurin kupeelta, pyhän
neitsyen kuvan alta, ijäinen valo yön synkkään yksinäisyyteen. Paljon
saapuu pyhiinvaeltajiakin, sillä pelko siitä, että poissaolo tekisi
heidät jossain suhteessa saavutettavana olevasta ansiollisuudesta
osattomaksi, tekee useimmat valppaiksi. Suuret joukot silti nukkuvat
kuin opetuslapset yrttitarhassa, sillä heidän silmänsä ovat maailman
unesta raskaat, eivätkä he jaksa valvoa. Vasta myöhemmin, kun heille
tarjotaan maallista virvoitusta luostarin suuressa ruokasalissa,
saapuvat he sinne ja saavat silloin kuulla sulopuheisen Jefrem Sirinin
liikuttavia varotuksia.
Mutta se, joka on valpas, joka ensimäisenä odottaa aamun viileydessä
luostarin suuren portin avaamista, on uskollinen, jumalinen ja viisas
Ontrei. Suopeasti hän tuolta jo kiiruhtaa hymyilemään paikalle
hitaasti saapuvalle nuorelle toverilleen, hymyilee hyväksyvästi ja
kehoittavasti, aivan ylpeänä tämän kalliin ja pyhän laitoksen puolesta.
Ilostuneena he siinä tervehtivät toisiaan ja kyselevät huolestuneena
toistensa vointia ja toimeentuloa.
Mutta portti avataan ja kansa pääsee sisään. Kirkkoon menemättä
hän kuitenkin lähtee vaeltamaan luostarin pimeitä ja salaperäisiä
käytäviä. Käänteissä on aina siellä täällä pyhäin kuvia ja tuohukset
palavat niiden edessä. Kirkon edustalla tuolla on tuohusten myyjä ja
hänelle juolahtaa mieleen omituinen ajatus: hän menee ja ostaa suuren
tuohuksen, niin kalliin, että munkki katsahtaa häneen hämmästyneenä.
Sitten hän kunnioittavasti lähestyy pyhän neitsyen kuvaa ja sytyttäen
kynttilänsä kiinnittää sen palamaan muitten joukkoon. Hänelle, sille
eräälle, hän tämän tuohuksensa pyhittää, hänen onnelleen virittää sen
palamaan siihen Jumalan äidin suopeaan suojaan ja varjelukseen. Hauska
tunne mielessään lähtee hän taas kulkemaan pitkin hämyisiä käytäviä.
Hän ei myönnä itselleen, että hän ikäänkuin salaisesti toivoo jollain
merkillisellä tavalla saapuvansa sinne torniin, jossa muka olisi se
kammio, jossa... Hän ei ajattele ajatusta loppuun, vaan kulkee edelleen
peläten kumisevia askeleitaan ja uteliaasti kurkistaen jokaiseen
haarakäytävään. Väliin sieltä ovi aukeneekin ja askelia kuuluu; hän
säpsähtää ja jää seisomaan, mutta tulija onkin munkki, joka katsahtaa
häneen uteliaasti ja menee tiehensä hänestä sen enempää välittämättä.
Hän ihmettelee keski-aikaisia maalauksia käytävän seinissä, sitä
naivia käsitystä, mikä niistä ilmenee erittäinkin mitä tulee saatanan
puuhiin ja vimmaan kristityssä maailmassa. Hän katseli hämmästyksellä
suunnattomia kivilohkareita, joista muuri oli rakennettu ja mietiskeli
sitä uskonvoimaa, joka oli tehnyt aikoinaan tämän merkillisen paikan
synnyn mahdolliseksi...
Messu, joka äsken vielä oli kohissut valtavana käytävissä, oli nyt
vaimennut jonkin käänteen taa, jonka sivu ääniaallot eivät enää
päässeet. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, sillä holvissa ei enää ollut
niin valoisaa kuin äsken, koska tuohuksia ei ollut täällä päin niin
tiheässä. Mentyään vielä pari askelta eteenpäin näki hän käytävän
hiukan laajenevan ja sen toisesta päästä hämärästä alkavan ahtaan
portaan. Sitä siinä katsoessaan kuuli hän askeleita. Se oli isä Agafon,
hänen äskeinen kertojansa. Messussa oltuaan oli hän lähtenyt etsimään
vierastaan.
-- Nuo portaat eivät vie mihinkään salaperäiseen huoneeseen, sanoi hän
hymyillen, arvaten vieraansa ajatukset ja niistä näin hiukan pilaa
tehden.
Hän pyysi munkilta jatkoa tämän kertomukseen, mutta turhaan.
-- Nyt on teidän levättävä ja minunkin, sen verran kuin Jumala suo.
Ehkä pian alkavan päivän iltana taas...
* * * * *
Siinä, missä luostarin käytävästä ahtaat portaat vievät ylös
tornikammioon, pyysi streltsien päällikkö ritarilta pois miekkaa, jonka
tämä aikaisemmin oli taas haltuunsa saanut, suopeasti ja surullisesti
hänelle puhuen ja allapäin hänen edessään seisoen. Mutta ennenkuin
vaikeneva ritari ehti antaa hänelle aseensa, kuului käytävästä heidän
takaansa ankaraa melua ja huutoa sekä outoa puhetta, jota ei voitu
ymmärtää. Kaikki kääntyivät kummastuneena sinne katsomaan, kun jo
samalla näkivätkin asian. Ritarin palvelija, lyhyt, mutta harteikas
ja väkevä asemies, joka oli jäänyt isäntänsä kanssa luostariin, oli
nähnyt ritaria vietävän ja aavistaen pahaa pyrkinyt hänen jälkeensä.
Mutta streltsit olivat silloin rientäneet häntäkin kiinni ottamaan,
jolloin käytävässä oli syntynyt ankara kilpajuoksu. Sadatellen
kielellä, jota karjalainen rahvas ammoin on kutsunut lapiksi ja joka
on Ruotsin tshuhnain kieltä, tämä asemies kiukkuisesti poisteli
kimpustaan hääriviä streltsejä, väläytellen lyhyttä tikariaan, joka oli
terävä vain laidasta ja jota streltsit näyttivät kovin pelkäävän. Näin
saapuivat he ritarin luo, joka toinen jalka portailla oli kääntynyt
menoa katsomaan. Vihdoin puhui hän miehelleen jotakin, joka näytti
tekevän hänet murheelliseksi, sillä hän luopui nyt vastarinnasta ja
antoi pois aseensa. Sitten ritari pyysi saada asemiehensä mukaansa
vankilaansa, johon päällikkö hiukan epäröityään suostuikin. Hitaasti
nousivat he portaita ylös, asemies uudelleen puhjeten ankaroihin
kirouksiin ja pudistaen nyrkkiä taakseen.
Hetken kuluttua palasi streltsien päällikkö takaisin kädessään suuri ja
raskas avain, jolla hän oli sulkenut vankinsa kammioon, ja kun hän oli
laskeutunut jälleen luostarin käytävään, seisoivat siinä hänen edessään
Antonii ja hymyilevä Moskovan pajari; muut miehet olivat poistuneet
kokonaan, ja käytävän mutkan takaa kuuntelevaa ja kurkistelevaa ei
nähty. Päällikkö silloin, kun pajari ehätti ahnaasti ottamaan häneltä
avainta, teki synkästi kieltävän eleen, antaen avaimen Antoniille, joka
vaieten otti sen vastaan. Ja sitten seisoivat he siinä kolmin, Antonii
miettiväisenä, päällikkö alakuloisena, mutta pajari hiljaa itsekseen
vihellellen ja levottomasti vilkuillen. Ja enempää puhumatta he sitten
kaikin kolmin lähtivät hitaasti tiehensä.
Mutta näihin aikoihin aukeni meri kokonaan, yöt ja illat valkenivat
ihmeellisesti ja aurinko alkoi viipyä yhä kauemmin taivaalla, kunnes
se ei enää sanottavasti taivaan rannan alla käynytkään. Vesilintujen
parvet palasivat, meri alkoi elää ja kalat leikkivät pyytömiehen veneen
keulan edessä. Lehti tuli puihin, ruoho autioille saarillemmekin ja
kaikkien rinnat täytti ihmeellinen kaiho ja auvo, ikäänkuin Jumalan
tulemisen ja armon aavistus. Talvinen työ vaihtui kesäisiin, mieli
suunnitteli kaunista tulevaisuutta ja tuntui kuin olisi erikoinen
armon ja valvomisen kirkkaus vuotanut pyhän monasterimme yli. Näihin
aikoihin levisi vihdoin tieto monasterissa, että Shuiskin lähetti
oli matkustanut seurueineen tiehensä, milloin ja miksi salaa, sitä
ei tiedetty. Synkkänä ja vaitiollen käveli sen jälkeen Antonii
huoneessansa, rukoillen alinomaa ja vartoen ratkaisua monasterin
kohtalolle. Parempi olisi ollut, että Moskovan pajari olisi saanut
viedä ritarin mukanaan. Mutta sitäpä ei voitu sallia, sillä siellä
etelässä olivat Shuiski ja Ruotsi edelleen liittolaisina. Antonii
tahtoi yhäkin jättää ruotsalaiset epätietoisiksi vastauksestaan ja
siten viivyttää Karjalan luovuttamista siksi, kunnes liittolaiset
riitautuisivat. Siihen saakka ei kukaan elävä sielu saanut aavistaa
Shuiskin salaisesta lähetystöstä ja siksi täytyi ritarin olla
kadonneena.
Ja tämä aika oli kovin omituista ja vaati pyhän monasterimme johtajalta
tavatonta viisautta ja kaukonäköisyyttä. Sillä kun ruotsit eivät
saaneet meiltä selvää vastausta esitykseensä Karjalan luovuttamisesta,
niin he, vaikka etelässä olivatkin tsaarimme liittolaisia, täällä
pohjoisessa tulivat suurin joukoin rajan yli ottamaan maata haltuunsa,
kansan paetessa edestä kaikkialta. Ja vastaukseksi tähän karjalainen
rahvas vastoin tsaarimme liittoa ja Antoniin tahtoa teki sotaretken
Ruotsin puolelle rajaa, siten selvästi osoittaen, ettei se halunnut
siihen liittyä eikä sen alamaiseksi tulla. Ja tapahtui tämä kaikki
siihen aikaan, jolloin etelässä ruotsalaiset tsaarimme auttajina ja
pelastajina marssivat Moskovaan, eli vuonna 1610.
Koskaan ei ole ollut Karjalan kansalla sellaista tilaisuutta yhtyä
Ruotsiin kuin näinä vuosina, liittyä omaan heimoonsa ja jälleen saada
haltuunsa Pohjanlahdesta Valkeaan mereen, Ääniseen, Laatokkaan ja
Suomenlahteen saakka ulottuva heimonsa yhtenäinen alue. Myöntää täytyy,
että tämä olisi ollut heille maalliselta ja ihmisjärjen kannalta
luonnollista ja toivottavaa, sillä olisivathan he siten päässeet
muodostamaan yhtenäisen ja voimakkaan, kansallisesti eheän alueen,
josta mahdollisesti olisi voinut koitua pohjan perille voimakas valtio,
ainoa, minkä tshuhnat siten olisivat tulleet muodostaneeksi. Sillä
vaikka he ovat muinoin olleet voimakas kansa, joka on asuttanut laajat
alueet koko pyhää Venäjän maata, niin eivät he silti ole jaksaneet
mitään pysyväistä rakentaa, vaan ovat synkkinä, eripuraisina, kiivaina
ja pitkävihaisina, koskaan yhteis-etua ymmärtämättä sulautuneet muihin
kansoihin ja tulleet heidän orjikseen. Niinpä ei nytkään, kun heillä
taas olisi ollut tilaisuus heimoonsa yhtyen voimakkaasti käydä luomaan
omaa alueellisesti yhtenäistä valtakuntaa, tästä mitään tullut, sillä
Jumala ei sitä sallinut, kun he eivät olleet sitä ansainneet. Eivät,
vaan sokeasti tekivät he silloinkin ryöstöretkiä toistensa alueille,
veljiensä vainioille, vaikka heidän hallituksensa aivoituksen mukaan
olisi tullut olla liittolaisia.
Ja Jumalan tahdon ja tarkoituksen näki siitäkin, että Ruotsilla
ei ollut ainoatakaan viisasta ja kaukonäköistä miestä täällä
peräpohjolassa valvomassa valtakuntansa etuja, ei ainoatakaan todella
tarmokasta henkilöä, joka olisi ymmärtänyt maansa hallitukselle
valaista, mistä oli kysymys ja voimalla panna aikomuksiaan toimeen.
Ei, vaan juuri oikeauskoisen kirkon ja pyhän Venäjän asiaa valvomaan
täällä oli Jumala asettanut viisaita ja kaukonäköisiä henkilöitä, jotka
tarkoin ymmärsivät, mikä merkitys kaikilla näillä asioilla saattoi
olla ja jotka voimainsa mukaan ja itsenäisesti, kysymättä valtakunnan
päämiesten lupaa tai kieltoa, ajoivat asian niinkuin sen luoja heille
osoitti, mistä kaikesta monasterille tulee ikuinen ansio Jumalan yhä
suuremmaksi kunniaksi.
Niin jatkui tällaista epävarmuuden aikaa, kunnes etelässä liittolaiset
riitautuivat ja monasterimme silloin, tarvitsematta enää pelätä
tekevänsä vastoin tsaarin tahtoa, selvästi ilmoitti kantansa, hyläten
kaikki vihollisten vaatimukset. Ja tekivät ruotsalaiset vuonna 1611
suuren sotaretken monasteriamme vastaan, saapuen Kusovoin saarelle
saakka ja vaatien monasterilta paljon. Mutta Antonii hylkäsi heidän
vaatimuksensa luottaen muurien lujuuteen ja miestensä uskollisuuteen,
ja täytyikin vihollisten mennä tyhjin toimin tiehensä. Vihdoin hän
ajoi asiansa hyvään loppuun siten, että valtakunnasta välittämättä ja
käyttäen kaikkia edullisia tilaisuuksia hyväkseen, teki Kajaanin ja
Oulun käskynhaltian Haren kanssa erikoisrauhan, jossa raja jätettiin
entiselleen ja monasterille tunnustettiin oikeus Karjalaan kuten
ennenkin. Hyvin oli siis Jumala auttanut ja monasterimme selvinnyt ajan
myrskyistä, joihin vahvemmatkin olisivat voineet hukkua.
Mutta kaksi pitkää vuotta oli ritari Grijp asemiehensä kanssa
jo virunut vankilassaan, ja tarjosi hänen kohtalonsa kuvan mitä
suurimmasta inhimillisestä kurjuudesta. Alkuaikoina saattoi hän
yltyä raivoamaan ja takomaan muurien kiviä nyrkeillänsä, niin että
veri vuosi hänen käsistänsä, sitten äkkiä raueten viikkoja kestävään
sanattomaan, syvään, lohduttomaan epätoivoon, jota hänen koruton ja
uskollinen palvelijansa turhaan koetti lievittää. Väliin hän taas
vaipui hempeämielisyyteen, muistellen nähtävästi kotimaataan ja
hellästi suudellen jotakin kaulavitjoissaan kantamaansa esinettä.
Väliin mainitsi hän surulla ja epätoivolla erään naisen nimeä,
haaveillen puhellen hänestä harvasanaisen asemiehensä kanssa.
Mutta oli kaikki tämä hänen käytöksensä sellaista, joka on hyvälle
sydämelle ja inhimilliselle luonnolle kunniaksi, ei pelkuruudesta
eikä raukkamaisuudesta johtuvaa. Ja oli meille monasterin muutamille
veljille, joille heidän vartioimisensa oli uskottu, omituista nähdä,
kuinka kuukausien kuluessa jonkun naisen muisto, maallinen rakkaus
ja lemmityn olennon kaipuu niin täytti miehen koko olemuksen, että
sen todistajana oleminen olisi saattanut koitua kiusaukseksi niille,
joille se on kiellettyä. Sillä kaikesta näki, että suurimmassakin
epätoivossa ja tuskassa tuo tunne sittenkin oli hänelle suloinen ja
virkistävä, niin että ihmetellen saattoi kysyä tämän asian -- rakkauden
-- salaisuutta, kun se näytti tuottavan miltei Jumalan armon kaltaista
lohdutusta.
Mutta pian saattoi huomata, että hyvästä ravinnosta huolimatta vankila
rupesi pahoin vaikuttamaan ritarin terveyteen, jolloin Antonii salli
hänen päästä yhä sopivampaan asuntoon. Mutta kuta pitemmälle aika
kului, sitä selvemmäksi kävi, että ritarin terveys oli kokonaan
murtunut, niin että kun Antonii vihdoin ilmoitti hänelle, että hän
oli vapaa lähtemään monasterista milloin tahtoi, koska ei ollut väliä
sillä, mitä hän saattoi tai tahtoi kertoa, ei hänestä ollutkaan enää
lähtijäksi, vaan häätyi hän sairasvuoteelle.
Ja alkoi nyt murheellinen aika hänelle ja hänen hoitajilleen. Jumala
tietää, että vaikka hänen kohtalonsa olikin surullisin mitä ihminen
ajatella saattaa, ja vaikka ei voisikaan hyväksyä sitä menettelyä,
minkä uhriksi hän joutui, niin silti ei voi kukaan sanoa, ettei
olisi osoitettu hänelle kristillistä rakkautta hänen sairautensa ja
viime hetkiensä aikana. Ei mennyt aamua eikä iltaa, ettei Antonii
olisi murheella hänen voinnistaan tiedustellut ja häntä rukouksiinsa
sulkenut, ja mitä Antoniin sihteeriin tulee, niin hän sekä streltsien
päällikkö, joka oli hurja ja raaka sotilas, olivat vieraaseen
harvinaisella ja oudolla rakkaudella sekä säälillä kiintyneet.
Mutta hänen oma asemiehensä, tuo juro ja harvasanainen tsuhna,
oli kuin koirista uskollisin isäntänsä vuoteen ääressä. Ei häntä
saatu sanottavasti siitä väistymään eikä hän lauhtunut ystäväksi
kenellekään, vaan kyräsi jokaiselle rajattomassa epäluulossaan. Ja kun
ritarille koetettiin antaa lääkettä hänen tuskainsa lievikkeeksi, hän
nähtävästi kielsi isäntäänsä sitä nauttimasta, epäillen myrkytystä. Yön
keskellä saattoi kuulla tämän raa'an sotilaan haastelevan sairaalle
ritarille kuin lapselleen ja puhkeavan väliin sokeisiin sadatuksiin
ja hampaittensa kiristykseen. Varma voi olla, että kostoa hautoi tuo
mies erotuksetta meille kaikille, huolimatta siitä miten olimme hänen
isäntäänsä kohdelleet, kostoa sitä kauheampaa, kuta voimattomammaksi
hän tunsi itsensä täällä keskellämme yksinänsä. Ei pidä kostaa, on
Jumalan laki, mutta ei voi tätä miestä tuomita, sillä hänen tunteensa
oli luonnollinen, aikeensa ja tahtonsa mahdottomuuteensa nähden
liikuttava.
Näitä aikoja ajatellessa ja muistellessa tulkoon mainituksi sekin,
mikä aina on salaisuutena ollut, mutta jonka tulee olla nyt tiettyä
siksi, että ymmärrettäisiin Jumalan kaikkivoivan rangaistuksen ja
oikeamielisyyden vanhurskaus, nimittäin että tuo streltsipäällikkö,
joka niin omituisesti oli ritariin kiintynyt ja uhrautui hänen
hoitajakseen, oli itse Antoniin poika. Antonii ei ollut aina ollut
hengen mies, vaan sotilas ja ritari, vaikkakin hänen elämänsä
tapahtumat olivat saaneet hänet rautapaitansa hylkäämään. Mitä ne
tapahtumat olivat olleet, sitä ei kukaan tiedä, sillä itse hän ei
koskaan puhu, aina vain vaieten, mutta poikaansa hän edelleen rakastaa
ja käyttää häntä salaisimmissa toimissaan; tätä hän ei ollut voinut
salata nuorelta sihteeriltään, joka oli monesta seikasta päässyt asian
perille. Tämä olkoon mainittu siksi, että paremmin ymmärrettäisiin se,
mitä nyt aion kertoa...
Se oli synkeimmän syksyn aikaa se, jolloin nuori ritari Grijp vuosien
perästä erosi tästä elämästä. Meri oli jo jäätynyt ja raivosi mitä
kauhein lumimyrsky, joka kietoi monasterin vinkuvaan valkovaippaansa.
Koleat henkäykset tuntuivat pitkin kylmiä käytäviä ja väristen
syventyivät isät rukouksiinsa. Kaukaa meren ulapalta saattoi kuulla
kumeata ryskettä, kun siellä myrsky armotta kasaili jäitä päästäkseen
kannettomien syvyyksien päälle riehumaan. Ritarin vuoteen pääpuolessa
lekutti kaksi tuohusta levottomasti aivan kuin odottaen hengen
vapautumista, jalkapäässä istui asemies pää käsiin vaipuneena,
kauempana varjossa, oven suussa, oli streltsi-päällikkö miekan kahva
kuin ristinä edessään ja uunin ääressä istui vielä eräs nuori munkki.
Ritari huohotti hiljaa, hänen silmänsä loistivat ja hän tuntui
haaveilevan itsekseen outoja asioita. Tuon tuostakin leyhähti huoneessa
kylmä viima ja ulkoa kuului myrskyn rytinä, kun se kiihtyi jotakin
repimään ja monasterin pihalla kasvavia hentoja puita nöyryyttämään.
Ah, luoja oli antanut tänä iltana luonnossa pahalle vallan.
Mutta silloin, keskellä hiljaisuutta, kuului oven narahdus ja kaikki
aivan säpsähtivät nähdessään Antoniin keskellä huonetta. Ketään
katsomatta seisoi hän siinä vuoteeseen kääntyneenä, kädet ristissä
rinnoilla, syviin mietteisiin vaipuneena. Kukaan muu ei liikahtanut
kuin asemies, joka Antoniin nähdessään tuntui varustautuvan kuin
kissa saaliinsa niskaan hyökkäämään. Koskaan ei saata ihmissilmissä
selvemmin kuvastua viha, inho, katkeruus, koston halu ja tuska kuin
hänen silmissään, kun hän siinä ikäänkuin ruumiinsa joka säijettä
jännittäen tuijotti arkkimandriittiin, jota piti kaiken onnettomuuden
alkuna. Oven suussa streltsien päällikkö sen myös huomasi ja aivan
hiljaa varustausi jonkun äkillisen liikkeen varalle. Huomasi tämän
vihan katseen Antoniikin, katsahti mieheen kylmästi, mutta siirsi
sitten katseensa jälleen sairaaseen. Ja taas oli huoneessa hiljaista,
niin hiljaista ja tuskallista, että sydän kutistui kokoon ja henkeä
tuntui ahdistavan. Silloin rupesivat Antoniin huulet liikkumaan ja hän
meni vaieten vuoteen ääreen, tarttuen ritarin käteen. Ja ihmeissään
tämä toipui tajuihinsa katsoen kummastellen häneen ja ympärilleen. Ja
silloin Antonii puhui hänelle:
-- Anna minulle anteeksi, nuori mies -- niin puhui vanha pappi --
menetetty elämäsi ja kuolemasi. Koetin sinua pelastaa ja murhaajalta
pelastinkin sinut, mutta sen sijaan vei sinut tauti. Minulla on ollut
suuria velvollisuuksia täytettävänä ja luulin parhaiten tekeväni. En
tiedä. Sydämeni halajaa anteeksi-antoasi.
Tähän hän vaikeni, sillä hän huomasi, ettei ritari häntä oikein
ymmärtänyt. Hän meni ovelle ja saattoi sisään veljen, joka valmistautui
antamaan kuolevalle pyhää ehtoollista. Vaikka hän kuului väärä-oppiseen
kirkkoon, oli hän osoittanut niin vilpitöntä sydäntä ja Jumalan
pelkoa, että Antonii oli käskenyt suoda hänelle ehtoollisen. Ja ritari
selveni ymmärtämään kaikki, ymmärsi Antoniin tarkoituksen, hänen
anteeksi-pyyntönsä ja koetti surumielisesti hymyillen ojentaa hänelle
kättänsä, jolloin Antonii siunasi hänet. Eikä ollut huoneessa ketään,
jota ei liikutus vallannut. Mutta kun pyhä toimitus oli tehty, vaipui
ritari taas hourailuun. Oudolla kielellä hän puheli hiljaa ja asemies
hänen vierellään kuunteli tarkoin. Vihdoin hänen äänensä rupesi
heikkenemään, kunnes hän taas vaikeni. Kauan aikaa kuului hänen vaikea
ja huohottava hengityksensä, kunnes hän äkkiä sanoi selvällä äänellä
sen naisen nimen, josta hän niin paljon vankeutensa aikana oli puhunut.
Se oli kuin viime huokaus, sillä sitten hän kuoli asemiehen syliin...
Jumala tietää, että veljemme antoivat hänelle saman hautauksen
kuin uskollisimmalle omistamme, kolmella lyönnillä suureen kelloon
ilmoittaen kanssaveljen kuoleman. Hänen jäännöksensä kannettiin
ylösnousemuksen kirkkoon, jossa hänelle pidettiin sielumessu, ja hänet
haudattiin siunattuun maahan kaikkien kirkonkellojen soidessa ja isien
rukoillessa rauhaa pois menneen sielulle. Mutta kun hautajaiset oli
pidetty, kutsui Antonii asemiehen luokseen, antoi hänelle turvakirjan
ja saattoi hänen tietoonsa, että hän oli vapaa lähtemään kotimaahansa.
Streltsien päällikkö, jonka hän lähetti samalla viemään viestiä
Kemiin, opastaisi hänet yli meren sinne ja sieltä hän kyllä löytäisi
turvakirjansa avulla tien omalle maalleen.
Oli harmaa talvinen päivä, kun he lähtivät. Meri oli tyytynyt
kohtaloonsa ja uinui hiljaa valkean peitteensä alla. Päivä muuttui pian
hämäräksi ja pimeäksi, jota vain kylmät tähdet valaisivat. Taakseen
katsomatta hiihti synkeässä vihassaan ja surussaan asemies streltsin
perässä ja pian häipyivät he ulapan hämyyn, josta vain suden ulvonta
silloin tällöin kaukaisena ja kammottavana kuului.
Kului päiviä, eikä ruvennutkaan kuulumaan streltsiä takaisin.
Levottomana lähetti Antonii miehiä menneiden jälkiä seuraamaan ja kauas
ei tarvinnutkaan ulapalle mennä, ennenkuin täydelleen selvisi, miksi ei
lähetti palannut: hänet löydettiin jäältä, osaksi sutten raatelemana,
mutta suuri yksiteräinen tikari kahvaa myöten sydämeen lyötynä. Se oli
ollut kuoleman syy ja asemiehen leppymätön käsi oli sitä kulettanut,
sillä ase tunnettiin hänen omakseen. Sammumaton kostonjano oli vaatinut
hänet jotakin tekemään. Ja jos hän Antoniille kostaa tahtoi, niin ei
hän kipeämmin sitä olisi voinut tehdä.
Selvästi saattoi nähdä, miten kaikki oli tapahtunut. Heti kun oli
päästy monasterin ulottuvilta ja kuuluvilta, oli asemies takaa
hyökännyt streltsin kimppuun ja iskenyt häntä puukollaan. Isku
oli tosin luiskahtanut pois sotilaan olkavarustuksesta, mutta
äkkiarvaamattomuudellaan kuitenkin aiheuttanut sen, että hän oli
kaatunut selälleen. Ja silloin oli mies käyttänyt tilaisuutta hyväkseen
ja iskenyt pitkän ja kamalan aseensa ihan kahvaa myöten toisen
sydämeen, niin että tämä oli varmasti siitä heti kuollut. Kiireesti oli
hän sitten lähtenyt hiihtämään eikä hänestä ole koskaan sen jälkeen
mitään kuultu. Hienoimman tuoksun hänen kostostaan kielsi Jumala
häneltä siten, ettei antanut tietää, että streltsi oli Antoniin poika.
Se oli kauhea hetki, jolloin sana tapahtumasta saatettiin monasteriin.
Kuin jäykistyneenä ja jähmettyneenä kuunteli sitä Antonii, käyden
entistäkin kalpeammaksi, mutta muuta näkyväistä surua hän ei
osoittanut, sillä hän oli tottunut luottamaan siihen, että kaikella
on Jumalan kädessä merkityksensä ja tarkoituksensa. Hän muuttui aivan
äänettömäksi, vain entistä enemmän syventyen rukouksiinsa. Väliin
saattoi huomata hänen taistelevan ankaria sisällisiä taisteluja ja
katkonaisista huudahduksista voi otaksua sitäkin, että hänessä oli
herännyt epäilys, oliko hän menetellyt oikein ja oliko monasteri
sekautumalla maalliseen vallanhimoon toiminut kutsumuksensa ja oikean
tehtävänsä mukaisesti. Oliko Luoja käyttänyt tätä ankaraa keinoa hänen
herättämisekseen ja mahdollisesti tuon seikan valaisemiseksi, että
Karjalan heimon etsikko-aikaa ei olisi pitänyt sittenkään mahdottomaksi
tehdä. Kuinka hyvänsä, hänen sihteerinsä, joka alamaisesta ja
kuuliaisesta mielestään huolimatta ei koskaan voinut unohtaa
tshuudilaista syntyperäänsä ja joka Antoniin oppilaana oli oppinut
ymmärtämään heimonsa asioita ja tulevaisuutta toisin kuin he itse, tuli
usein hiljaisessa mielessään asiaa tältä kannalta ajatelleeksi.
Salainen suru ja tuska rupesi tämän jälkeen Antoniita jäytämään, kunnes
hän pian kuoli, vuonna 1612. Kohta koittivat sitten monasterille
onnettomuuden ajat, kun starovertsien riidat pääsivät sielläkin
raivoamaan. Tammikuulla monasteri valloitettiin ja kaikki, jotka
siellä tavattiin ase kädessä, surmattiin. Kauhea oli silloin tila
pyhässä paikassa. Monasterin maallinen mahtavuus silloin myös suureksi
osaksi hävitettiin, mutta sitä enemmän se loisti hengellisellä
kirkkaudellaan...
Mutta silloin, kun streltsi surmattiin, oli suru luostarissa vilpitön.
Pyhät isämme osoittivat kunnioitusta hänen ja väärä-uskoisen
harvinaiselle ystävyydelle sillä, että hautasivat heidät vierekkäin.
Olivathan he molemmat saman aatteen uhreja, joten senkin vuoksi sopivat
vierekkäin lepäämään. Ja Antoniin käskystä pystytettiin haudalle suuri
risti, kuin monakoille ikään, joihin hän monakkojen tapaan käski
kirjoittaa sen, että siinä lepäävät olivat syntymisestä loppuunsa
saakka olleet nuhteettomia ritareja ja risteinsä kantajia, jotka olivat
siirtyneet toiseen elämään Vapahtajansa ansiotekoihin turvaten.
Ja tämän kaiken on tahtonut jälkimaailman tietoon säilyttää se,
joka salaisesti on kaikkien tapahtumien todellisesta syystä päässyt
selville, sekä haluaa, että tekojen vaikuttimet oikein tulkittaisiin.
Suokoon Jumala meidän aina oikein tehdä ja hänen tahtonsa todellinen
tarkoitus toteuttaa. Amen.
* * * * *
-- Mistä tiedät, isäseni, tämän kaiken, sillä monasterin kronikassa
siitä ei kerrota muuta kuin mitä on todella historiallista, se, mitä
nyt olet Antoniin ja monasterin politiikasta yleensä kertonut?
Vanhus hymyili omituisesti.
-- Vanhat muurit kerran juttelivat, sanoi hän. Luostari on satoja
vuosia vanha, sen painettu kronikka vähäpätöinen. Kuka tuntee kaiken
sen, mitä täällä on tapahtunut? Eivät teidän historioitsijanne, joille
vanhat paperimme antaisivat paljon uusia tietoja ja valaistusta. Mutta
ne on viety pois.
Ilta oli taaskin, mutta nyt kolea ja sateinen. Vesi valui pitkin
ruutuja, meri oli vaahtopäänä ja monasterin muureista tiukkui kosteus.
Munkit vaelsivat allapäin ja pyhiinvaeltajat olivat alakuloisia. Mielen
valtasi tyhjyys ja alakuloisuus.
-- Sano, isäseni, kuinka jaksatte ja voitte täällä elämänne viettää?
Ettekö masennu ijankaikkisesti ja halaja kuolemaa?
Vanhus nousi ja teki ristinmerkin.
Tuntui sitten kuin olisi hän aikonut vastata jotakin, mutta ei
sanonutkaan mitään, vaan lähti vaieten huoneesta.