päätänsä.
"Anna anteeksi, jos minä sen tein", vastasi toinen, "mutta minä tahdoin
sinulle sanoa, että minä tietäisin kenties neuvoa sinun isällesi.
Kototienoossani..."
"Mistä sinä olet kotoisin?
"Messenestä."
"Messenestä!" huusi Xanthe iloisasti.
"Siellä," keskeytti häntä silmänkääntäjä, "on paljon kokenut lääkäri."
"Ei kukaan ole vielä voinut auttaa isää."
"Ja kuitenkin -"
"Tule nyt sitten sisään ja puhu hänen kanssansa",
"Minä pelkään tuota pahaa eukkoa, joka tuolla sisällä hallitsee."
"Hän on mennyt ulos ja sinä löydät isän yksinänsä."
"Silloin menen minä hänen luoksensa."
"Sinä sanoit olevasi Messenestä?"
"Se on minun kotipaikkani."
"Tunnetko sinä minun enoani, kauppamies Alkiphronia?
"Tietysti, hän omistaa useimmat laivat paikkakunnassa."
"Ja myös hänen poikaansa Leonaxia."
"Myös häntä näin minä usein, sillä minun majani on merenrannalla
vastapäätä sinun enosi laivojen laskemasijaa, ja nuorukainen johtaa
aina lastausta ja purkausta. Jos kukaan, niin juuri hän kuuluu
semmoisiin onnen lempilapsiin, jotka saattavat semmoisille kääpiöille
kuin minä tehdä elämää vastenmieliseksi ja pakoittavat meikäläisiä
nauramaan, kun ihmiset sanovat, että tuolla ylhäällä on vanhurskaita
jumalia."
"Sinä olet ilkeä!"
"Minä puhun vaan sitä, mitä toiset ajattelevat."
"Olethan sinäkin joskus ollut nuori!"
"Mutta minä olin kääpiö, ja hän on kasvultansa Akilleyn kaltainen;
minä olin köyhä, hän ei tiedä, mitä tehdä rikkaudellansa, minua tytöt
pakenivat, häntä ne taas etsivät; minä löydettiin kadulta, ja häntä
johdattaa isä vielä tänä päivänä ja suutelee hellä äiti. Minä suon sen
hänelle, sillä joka astuu elämään orpona, siltä säästyy tuska myöhemmin
tulla semmoiseksi."
"Sinä puhut katkeria sanoja."
"Joka on tullut lyödyksi, ei se naura."
"Kadehditko sinä siis Leonaxilta hänen onneansa?"
"En, sillä niin tukeva perustus kuin minulla olisikin valittamiseen,
niin minä en sittenkään kadehtisi yhtäkään kuningasta, sillä ainoastaan
yhdestä tiedän minä, kuinka sen laita on tuolla sisällä, ja se yksi
seisoo sinun edessäsi."
"Sinä soimaat kohtaloa ja pidät kuitenkin mahdollisena, että meillä
kaikilla on enemmän kärsimyksiä kannettavina kuin sinulla."
"Sinä olet ymmärtänyt minua oikein."
"Niin otaksun kuitenkin, että sinä olet onnellisempi kuin moni muu!”
"Joll'eivät vaan useammat tyytyväiset olisi tuhmien joukossa! Muuten
niin tänpäiväinen aamu on minulle mieleen, koska sinun isäsi antoi
minulle tämän uuden vaatteen, ja ainoastaan harvoin täytyy minun joutua
epätoivoon; ansaitsenhan minä kanoillani kylläksi leipää, juustoa ja
viiniä, ja eihän minun tarvitse kysyä kenenkään ihmisen suosiota tai
epäsuosiota."
"Sinä tapauksessa täytyisi sinun kiittää jumalia, eikä moittia heitä."
"Ei, sillä puuttuva suru ei ole vielä läheskään onni."
"Ja pidätkö sinä Leonaxia liian onnellisena?"
"Tähän saakka näyttää hän olevan sitä, ja huikentelevainen jumalatar
pysyy kenties hänelle kauemmin uskollisena kuin monelle muulle, sillä
hän on uuttera varhaisesta myöhään ja isänsä oikia käsi. Ei hän
ainakaan siihen kuoppaan, jota kohtalo kaivaa kuolevaisille, tule
lankeemaan?"
"Ja sitä sanotaan?"
"Ikävyydeksi. Tuhannet ovat ilkeämpiä ja vähemmän hyviä kuin sinun
serkkusi; niin, se neito, jonka hän valitsee puolisoksi, voi iloita."
Xanthe punastui tämän puheen aikana, ja tuo pieni kysyi paikalla,
astuessaan maatilalle:
"Leonax kosii serkkustansa?"
"Kenties."
"Mutta serkkusella on jo toinen mielessä?"
"Kuka sen sanoo sinulle?"
"Minun kanani."
"Niinpä tervehdä heitä sitten minulta!" huusi Xanthe, jätti
silmänkääntäjän seisomaan ja juoksi oikotietä merelle vievää polkua
kohti.
Siinä, jossa se poikkesi leveämmästä, myös vaunuilla kuljettavasta
tiestä, seisoi omituinen muistopatsas, ja siinä pidätti hän jalkansa.
Kiitos, jota silmänkääntäjä oli jakanut Leonaxille, ilahutti häntä
hyvin vähän, niin, hän olisi mieluummin kuullut moittivia sanoja
Messenen kosijasta, sillä jos hän vastasi tuon pienen kuvausta,
oli hän oikea mies olemaan hänen, Xanthen, isälle pojan sijaisena
ja isännöimään talossa, jossa paljon kävi sillä tavalla, kuin sen
ei pitäisi käydä, silloinhan olisi kysymys unohtaa tuo uskoton
yöjalkalainen Phaon — jospa hän sitä voisi.
Jokainen omaisuus näyttää sillä hetkellä, jona meidän pitäisi luopua
siitä, viehättävimmältä, ja niin lämpimästi ja haikeasti ei hän vielä
koko elämässänsä ollut Phaonia ajatellut kuin juuri nyt ja tällä
paikalla.
Muistopatsas, jonka edessä hän seisoi liikkumattomana, oli omituinen
rakennus, joka, kukkivien köynnöskasvien ympäröimänä, oli rakennettu
tiilikivestä hänen ja hänen enonsa puutarhojen välille.
Se oli mahdottoman vahva, kahden korkean pilarin ympäröimä muuri.
Siinä nähtiin useampia riviä syviä komeroita kaarevalla laella;
mutta pilareilla, jotka olivat kauniisti maalatut ruskean-punaisella
pohjalla, näkyi soihtuansa vaivuttava kuoleman henki erään alttarin
edessä, tuolla Orpheus, joka on pelastanut puolisonsa Manalasta ja
vetää nyt pelastettua yläilmoihin.
Useammat komeroista olivat vielä tyhjät; mutta muutamissa seisoi
majakoita puoleksi läpikuultavasta alabasterista.
Uusimmat, jotka olivat saaneet sijansa alimmaisessa rivissä, sisälsivät
hänen isoisänsä Dionysuksen ja hänen puolisonsa ja toinen uurnapari
kahden äidin, hänen omansa ja Phaonin äidin tuhan.
Molemmat vaimot olivat samana päivänä joutuneet ruton uhriksi, ainoan,
joka miesmuistiin oli vaivannut tätä iloista rannikkoa.
Kahdeksan vuotta sitten oli se tapahtunut.
Hän itse oli silloin vielä kuulunut lasten joukkoon, mutta Phaon oli
silloin jo ollut iso poika.
Kymmenen kertaa päivässä tuli Xanthe tälle paikalle, usein ajatteli hän
silloin myös noita rakkaita kuolleita ja viittasi, kun hän elävämmin
muisti heitä, iloisen tervehdyksen kalliille tuhalle, koska se pakoitti
häntä antamaan rakkaille muistoille ulkonaista osoitusta.
Sitävastoin tuli hänen sielunsa eteen vaan harvoin se päivä, jona
polttorovio oli sammunut, ja molempien niin nuorina Manalaan
kutsuttujen äitien tuhka koottiin, pantiin maljoihin, jotka asetettiin
toiselle uurnalle. Nyt täytyi hänen ajatella tuota päivää, kuinka hän
oli istunut erään hautapatsaan pilarin edessä, itkenyt katkerasti ja
kysynyt itseltänsä yhä uudelleen, olisiko se mahdollista, että hänen
äitinsä ei milloinkaan enää tulisi häntä suutelemaan, sanomaan hänelle
ystävällisiä sanoja, järjestämään hänen hiuksiansa ja silittelemään
häntä; niin ensimäisen kerran olisi hän silloin halunnut toruvaa sanaa
rakkaasta, iäksi suljetusta suusta.
Phaon seisoi sinä hetkenä nojautuneena toiseen pilariin ja peitti
silmänsä oikealla kädellä.
Niin surullisena ei Xanthe vielä koskaan, ei ennen eikä myöhemminkään,
ollut häntä nähnyt ja se vihlasi hänen sydäntänsä, kun hän näki, että
Phaon vapisi, aivan kuin olisi pakkanen tarttunut häneen, ja hän
pyyhkäisi syvään huoaten hiuksensa, jotka sysimustan esiriipun tavoin
peittivät puolet hänen otsastansa, taaksepäin.
Hän oli itkenyt täydestä sydämmestä, mutta Phaon ei löytänyt
ainoatakaan kyyneltä.
Ainoastaan muutamia vaivaisia sanoja oli silloin heidän välillänsä
vaihdettu, mutta jokainen kaikui vielä tänään, kuin olisi sen ajan ja
nykyisen hetken välillä yhtä monta tuntia kuin vuosia, hänen sisällisen
korvansa edessä.
"_Minun_ oli niin hyvä", oli Xanthe niiskuttanut, mutta hän oli vaan
nyykäyttänyt päätänsä eikä, hyvinkin neljännes-tunnin kuluttua, mitään
muuta sanonut kuin: "Ja _minun_ myös."
Huolimatta pitkästä väliajasta, joka eroitti tytön sanat pojan
sanoista, olivat he kuitenkin sydämmellisesti liittyneet yhteen, sillä
heitä yhdisti molemmissa lapsensydämmissä lakkaamatta elävä ajatus:
"Minun äitini on kuitenkin ollut niin hyvä."
Xanthe se taas oli se, joka vähän ajan kuluttua katkaisi
äänettömyyden, kun hän oli kysynyt:
"Kuka minulla nyt vielä on?"
Ja uudestaan kesti kauan, ennenkuin Phaon ainoana vastauksena taisi
hiljaa kertoa häntä:
"Niin, kuka?"
Nämä olivat taaskin vaan kaksi pientä mitätöntä sanaa, mutta niistä
kaikui niin syvä suru, jonkamoista ainoastaan lapsen sydän voi tuntea.
Ne olivat tuskin ennättäneet päästä hänen huuliltansa, kun hän painoi
vasemman kätensä silmiensä eteen, lyhyt suonenveto vavahdutti hänen
rintaansa ja kuumien kyyneleitten virta tulvasi hänen poskillensa.
Olihan molemmilla lapsilla vielä isänsä, mutta he unohtivat sen tällä
hetkellä.
Kukapa muistaisikaan kohta, kun lämmin aurinko sammuu, että on olemassa
kuu ja tähdet?
Kun Phaon purskahti niin ankaraan itkuun, alkoivat Xanthen kyyneleet
valua harvemmin ja hän katseli häntä kauan sydämmellisellä
sääliväisyydellä, Phaonin sitä huomaamatta, sillä hän painoi käsiänsä
yhä vielä silmiänsä vastaan.
Tuo pienokainen oli kohdannut tässä suurempaa surua kuin hänen
omansa, ja niinpian kuin hän huomasi, että hän oli kuitenkin vähemmin
surullinen, kuin hänen kumppaninsa, pakoitti se häntä helpottamaan
pojan surua.
Niinkuin puhkeavassa taimessa on koko kasvi kukkinensa ja hedelminensä,
niin on nuorimmassakin tytössä tuleva äiti, joka mielellään pyyhkii
kyyneleet, huolehtii ja lohduttaa.
Kun Phaon silloin yhä jäi samaan asentoon, nousi Xanthe ylös, lähestyi
häntä, veti arasti häntä takista ja sanoi:
"Tulehan nyt kuitenkin meille tuonne ylös; minä tahdon näyttää sinulle
jotain nättiä; neljä nuorta kyyhkystä on kontannut ulos, niillä on
aivan leveät nokat ja ovat hyvin rumia."
Hänen kumppaninsa otti kädet silmiltänsä ja vastasi ystävällisesti:
"Ei, minä pyydän, jätä minut."
Tyttö tarttui nyt hänen käteensä, veti häntä eteenpäin ja sanoi:
"Sittenkin! Sinun täytyy tulla; minun vaunuistani on aisa poikki."
Phaon oli niin tottunut aina olemaan käsillä, jos oli kysymys parantaa
jotain tuon pienokaisen leikkikaluissa, että hän seurasi häntä, ja
myöskin seuraavina päivinä antoi tytön käskeä häntä moniin asioihin,
joihin hänen ei olisikaan tehnyt mieli.
Phaon seurasi Xanthea senvuoksi, ett'ei hän surettaisi häntä, ja kun
Phaon silloin taas tuli iloisemmaksi ja vieläpä yhdistyi hänen hilpeään
nauruunsa, iloitsi hän siitä niin, kuin olisi hän vapauttanut Phaonia
hänen murheestansa, ja sen jäljestä käytti Xanthe hänen palvelustansa
aivan yhtä mielellään kuin ennenkin, mutta hänestä näytti, että hän
oli pieni äiti ja valvoi hänen tekojansa ja toimiansa, kuin olisi hän
siihen määrätty.
Kun hän oli tullut täysikasvuiseksi, ei hän arastanut kehoittaa
taikka moittia, niin, hän taisi joskus suuttua ja harmistuakin tuolle
pojalle, erittäinkin kun hän leikeissä tai tansseissa enemmän, kuin
oli kohtuullista, hääräsi tyttöjen kanssa, joita vastaan oli paljon
tai vähän ja välistä myös ei mitään muistutettavaa. Ei itsensä tähden,
sanoi hän, sillä se voisi olla hänelle yhdentekevä, mutta hän tunsi
tytöt, ja se oli hänen velvollisuutensa varoittaa häntä.
Mielellänsä antoi hän Phaonille paljon anteeksi, mutta tässä kohdassa
oli hän ankara ja taisi kiivastua liiaksikin.
Kun hän nyt seisoi hiljaa hautapatsaalla, muisteli hän sitä hetkeä,
jona hän oli lohduttanut Phaonia, ja huolenpitoansa häntä kohtaan, ja
että kaikki oli nyt kuitenkin ollut turhaa, sillä huilunsoittajanaisten
kanssa vietti hän nyt yöt.
Niin, huilunsoittajanaisien kanssa!
Semestre oli sen sanonut!
Kadotetulta näytti Phaon senvuoksi hänen mielestänsä, täydellisesti
kadotetulta.
Kun hänen oli täytynyt itkeä tänään lähteellä, arveli hän nyt, ett'ei
hän ollut itkenyt tuon vieraan Messeneläisen neidon tähden, ei, hänen
silmiinsä oli muka tunkeutunut ainoastaan semmoisia kyyneleitä,
jommoisia äiti vuodattaa harhateille joutuneen poikansa tähden.
Hänestä hän tuntui sangen arvokkaalta ja olisi pitänyt sen aivan
luonnollisena, jos harmaat hiukset olisivat koristaneet vaaleitten
sijaan hänen tuskin seitsemäntoistavuotista pientä päätänsä.
Hän otti myös rouvamaisen arvokkaita askeleita, mutta oikein äidillistä
ei se kuitenkaan ollut, kun hän ahkerasti vaivasi itseänsä pitkällä
matkalla meren äärellä olevien ruusupensaitten luo, hartaasti väärin
tuomiten ja kääntäen pahaksi kaikkea hyvää Phaonissa, sanomalla hänen
rauhallista luontoansa haluttomuudeksi, hänen intoansa olemaan
hänelle avulias heikkoudeksi, hänen harvapuheista olentoansa ujoksi
tyhmyydeksi, ja vieläpä hänen kauniita haaveksivia silmiänsä unisiksi.
Kaiken tämän ohessa oli hänellä vaan vähän aikaa ajatella uutta
kosijaa, ensinhän oli kysymys rikkoa vanha jumalankuva, mutta jokainen
vasaranlyönti koski hänelle niin kovin, kuin olisi hän vienyt sitä
itseänsä vastaan.
Vastaus.
Se ruusupensas, jonka luo hän meni, oli rannalla aivan meren vieressä,
joka kuului hänen isällensä ja enollensa yhteisesti, ja kauniisti
silitetyn valkoisen marmorisen penkin luona.
Monet talvet olivat pehmittäneet yksityisten nelitahkoisten kivien
liitteitä ja reunustaneet keltaisilla laidoilla.
Jo kaukaa huomasi hän, ett'ei istuin ollut vapaa.
Sen alla laski hänen lähteestänsä tuleva puro mereen, ja sen nopeasti
virtaavassa vedessä oli piikatytöillä tapana pestä talon liinavaatteita.
Käyttivätkö he nyt penkkiä, levittääksensä sille huuhdottavia vaatteita
ja liinoja?
Ei.
Kovalla marmorilla makasi mies, ja varjellaksensa itseänsä yhä
korkeammalle nousevan auringon loistolta, oli hän vetänyt vaalean
vaippansa kasvojensa yli.
Hänen kengillä varustetut jalkansa ja hänen ikäänkuin matkalle vyötetyt
nilkkaluunsa näkyivät verhon alta.
Niistä tunsi hän kohta tuolla lepäävän nuorukaisen.
Se oli Phaon!
Hän olisi sen tiennyt, vaikkapa hän olisi nähnyt vaan kaksi sormea
hänestä!
Auringon oli kohta saavuttaminen keskipäivän korkeuden, ja tuolla
loikoi hän ja nukkui!
Ensin se oli häntä peljästyttänyt, että hän löysi Phaonin siinä, mutta
kohta hän ei tuntenut mitään muuta kuin harmia, ja uudestaan astui
huilunsoittajanaisten kuva, joiden kanssa hänen oli täytynyt riehua
niin väsyksiin, hänen sielunsa eteen.
"Maatkoon hän vaan", mutisi hän ylpeästi, meni ylenkatseellisesti
hänen luoksensa, leikkasi käden täydeltä ruusuja kokonaan purppuralla
ja keltaisilla kukilla peitetyistä pensaista ja istuutui tyhjäksi
jääneelle paikalle Phaonin pään viereen, katsasteli sitten laivaa
Messenestä ja aikoi, kun ei sitä näkynyt, seppeleen sitomista.
Tätä työtä taisi hän täällä yhtähyvin kuin jokaisessa muussa paikassa
tehdä, ja sanoi itsellensä, että se olisi hänelle aivan yhdentekevä,
makaisiko Phaon siinä tai hänen isänsä liinavaatteet.
Mutta hänen sydämmensä rankaisi häntä näistä valheellisista
ajastuksista, sillä se löi niin rajusti, että häneen koski.
Ja minkätähden eivät hänen sormensa tahtoneet liikkua, eivätkä hänen
silmänsä voineet eroitta punaisia ruusuja keltaisista?
Hiljaa, täydellisesti äänettömänä lepäsi puutarha, sininen meri näytti
uinailevan, ja jos joku leveä aalto nuoleskeli rantaa, niin teki se sen
tuskin kuuluvalla hiljaisella sorinalla.
Unelman tavoin liihotteli mykkä perhonen hänen ruusujensa ympäri ja
pikaisen ajatuksen lailla rientää suhisi sisilisko äänetönnä kivien
liitokseen hänen jalkojensa luona.
Ei ainoakaan tuulen henkäys liikkunut, ei ainoakaan lehti tai oksa
pudonnut puista.
Tuolla oli, aivan kuin sinisen hunnun alla maaten, kalabrialainen
rannikko, lähempänä ja kauempana, mutta aivan kuulumattomina kiisivät
hiukan kaarevilla seileillä laivat ja veneet kuni joutsenet yli veden.
Itse cikaditkin näyttivät nukkuvan, ja niin hiljaista, niin kauhean
hiljaista oli kaikki hänen ympärillänsä, kuin seisahtuisi mailman
hengitys, joka ympäröi häntä kukoistavana ja valoisana.
Kuin kiinnisidottuna istui Xanthe nukkujan vieressä, ja yhä vaan
löi hänen sydämmensä niin nopeasti ja voimallisesti, että hän
luuli kuulevansa sen tykytystä ainoana äänenä tässä kiusallisessa
hiljaisuudessa.
Auringon säteet kohtasivat hänen päälakeansa kuumina ja säälimättöminä,
hänen poskensa hehkuivat, tuskallinen levottomuus valloitti äkkiä
hänet, ja aivan varmaan ei Phaonia herättääksensä, vaan ainoastaan
kuullaksensa jotain ääntä, yskäsi hän, vaan ei vaivatta, kerran
ja taas uudestaan, ja kun hän teki sen kolmannen kerran, liikahti
nukkuja, veti vaipan liepeen, joka peitti hänen päätänsä, kasvoiltansa
syrjään, ojensi hitaasti itseänsä vähän ja sanoi, jättämättä makaavaa
asentoansa, sointuisimmalla äänellä aivan teeskentelemättömästi ja
levollisesti:
"Sinäkö se olet, Xanthe?"
Pikemmin hiljaa kuin kovaa, mutta kuitenkin iloisilta kuuluivat nämä
yksinkertaiset sanat.
Tyttö oli vaan pikaisesti katsahtanut heräävää kasvoihin, mutta sitten
toiminut niin innokkaasti ruusujensa kanssa, kuin istuisi hän aivan
yksinänsä.
"No?" kysyi Phaon edelleen, katsoessaan häneen kummastuneena ja
tervehdystä odottaen suurilla mustilla silmillänsä.
Kun hän itsepintaisesti pitkitti vaitioloaan, huusi hän, yhä vielä
samassa asennossa:
"Minä toivotan sinulle iloista aamua, Xanthe."
Tyttö katseli, vastaamatta tätä tervehdystä, taivasta kohti ja
aurinkoa, niin pitkälle kuin hän taisi sitä kärsiä.
Sitä tehdessä vavahtivat hänen punaiset huulensa, ja kiihkeästi heitti
hän ruusut, joita hän oli pitänyt käsissä, niitten sisarien luo
syliinsä.
Phaon oli seurannut hänen katsettansa ja katkaisi uudestaan, eikä
yhtään vähemmin levollisesti kuin ennenkään, äänettömyyden, sanoessaan
hymyillen:
"Niin, tosiaankin aurinko näyttää, että minä olen tässä kauan maannut;
ei puutu enään paljon keskipäivästä."
Nuorukaisen rauhallisuus herätti neidon povessa suuttumuksen myrskyn.
Hänen nopeasti liikkuva verensä virtasi kuohuen, ja hänen täytyi
pakoittaa itseänsä, pidättääksensä heittämästä ruusujansa vasten hänen
kasvojansa.
Mutta hänen onnistui hillitä itseänsä ja elävästi näkyviin tuodulla
innolla varjosti hän kaarevalla kädellä silmiänsä ja tarkasteli
laivoja, jotka näyttäytyivät.
"En minä tiedä, mikä sinun on", sanoi Phaon silittäessään oikealla
kädellä mustaa tukkaansa, joka peitti puolen hänen otsastansa. "Joko
sinä nyt odotat laivaa Messenestä ja minun isääni?"
"Ja _Leonax_ serkkua", vastasi tyttö nopeasti, mainiten erityisellä
painolla tuon nimen.
Sitten katseli hän uudestaan kaukaisuuteen.
Nuorukainen pudisti päätänsä ja useampia minuuttia olivat molemmat
ääneti.
Nyt nousi hän enemmän, käänsi kasvonsa kokonaan neidon puoleen, katseli
häntä niin sydämmellisesti ja tarkasti, kuin haluaisi hän koko elämänsä
ajaksi painaa tytön kuvan sieluunsa, veti hiljaa hänen peplosinsa
pitkälle alas riippuvasta hiasta ja sanoi:
"Minä en luullut, että se olisi tarpeellista, — mutta minun täytyy
kuitenkin kysyä sinulta jotain."
Xanthe nojasi sillävälin oikeata kyynärpäätä polveansa vasten,
hypisteli sormillaan punaisia huuliansa, ja tarttui pitkäksi
ojennetulla vasemmalla kädellä marmoripenkin selkänojaan.
Hänen silmänsä sanoivat Phaonille, että hän oli myöntyväinen häntä
kuulemaan, mutta hän ei vastannut vieläkään ainoatakaan sanaa.
"Minulla on kysymys tehtävänä sinulle, Xanthe!" jatkoi Phaon.
"Sinulla?" keskeytti häntä tyttö selvästi näytetyllä kummastuksella.
"Minulla; kenelläkös muulla sitten? Iason sanoi minulle eilen illalla,
että minun enoni Alkiphron oli kosinut sinua pojallensa Leonaxille, ja
että hän voi olla varma saavansa hyvää vastaanottoa vanhan Semestren
ja sinun isä-raukkasi puolesta. Minä olin jo matkalla teille, mutta
minä käännyin takaisin, sillä silloin oli jo myöhäistä, oli vielä muuta
tehtävää, ja minä arvelin, että me molemmathan kuulumme kuitenkin
yhteen, etkä sinä voisi olla kenenkään muun niin hyvin kuin minun.
Minä en mielelläni puhu turhia sanoja, ja kuinka minun sydämmeni laita
on, en minä osaa sanoa, mutta sinä tiedät sen jo kauan sitten. Nyt
odotellen katselet sinä serkku Leonaxia. Emmehän me kumpikaan ole vielä
koskaan nähneet häntä, ja minä ajattelin —"
"Mutta minä tiedän", keskeytti häntä tyttö ja kohosi niin nopeasti,
että hänen ruusunsa putosivat hänen huomaamattansa maahan, "mutta minä
tiedän, että hän on kelvollinen mies, isänsä oikea käsi, mies, joka
häpee viettää yöt huilunsoittajanaisten seurassa ja antaa kosia tyttöjä
vaan senvuoksi, että ne ovat rikkaita."
"Enhän minäkään tee sitä", vastasi Phaon. "Sinun kukkasi ovat pudonneet
maahan..."
Näin sanoen nousi nuorukainen, kumartui ruusuja ottaaksensa, kokosi
ne yhteen, tarjosi ne Xanthelle vasemmalla kädellä ja koetti tarttua
oikealla hänen käteensä mutta hän astui takaperin ja sanoi:
"Pane ne penkille ja mene ylös pesemään uni silmistäsi."
"Näytänkö minä niin väsyneeltä?"
"Tietysti, vaikka sinä olet maannut täällä keskipäivään asti."
"Mutta minä olenkin useampia öitä vielä vähemmin kuin vähän nukkunut."
"Ja siitä sinä uskallat kerskata?" kysyi Xanthe punoittavilla poskilla.
"Min'en ole sinun äitisi, ja sinä saat tehdä ja toimittaa, mitä sinä
vaan tahdot, mutta jos sinä ajattelet, että minä jo kuulun sinulle,
sentähden että me olemme lapsina leikkineet yhdessä ja että min'en
vastenmielisesti antanut kättäni ringissä sinulle, niin olet sinä
erehtynyt. Min'en huoli ketään senlaista miestä, joka tekee päivän
yöksi ja yön päiväksi!"
Viimeisien sanojen aikana olivat Xanthen silmät täyttyneet kyyneleillä
ja Phaon huomasi sen kummastukseksensa.
Surullisena ja rukoilevaisesti katseli hän kauan aikaa maahan, mutta
sitten alkoi hän vähitellen arvata syytä hänen mielipahaansa ja kysyi
hymyillen:
"Sinä luulet varmaankin, että minä vietän kuljeskelemalla yöt?"
"Niin", huusi Xanthe, veti toistamiseen häneltä kätensä pois ja kääntyi
puoleksi hänestä.
"Ah", vastasi hän kummastuneena ja surullisesti, "sitä ei sinun sentään
olisi pitänyt luulla."
Tyttö kääntyi, kohotti hämmästyneenä silmänsä ja kysyi:
"Mutta missä sinä sitten olet ollut viimeiset yöt?"
"Ylhäällä öljypuumetsistössä kolmen Hermeksen luona."
"Sinä?"
"Kuinka kummastuneena sinä minua katsot!"
"Minä ajattelin noita pahoja veitikoita, jotka ovat meiltä varastaneet
hedelmiä monista puista. Tuolla ylhäällä muurin vieressähän asuu raju
Korax varastavien poikiensa kanssa."
"Heidän tähtensä, Xanthe, ja kun sinun isäsi on kuitenkin kipeä eikä
voi katsoa omansa perään, ja Mopsoksen ja teidän kalastajien ja orjien
täytyi mennä Messeneen soutamaan ja purjeita asettamaan, menin minä
aina, niinpian kuin tuli pimeä, tuonne ylös."
"Ja olet siellä pitänyt vahtia?"
"Niin."
"Niin monta yötä?"
"Voihan sitä sulkea silmänsä myös auringon nousun jälkeen."
"Kuinkahan väsynyt sinä oletkaan?”
"Minä otan unen takaisin, sitten kun isäni on tullut takaisin."
"Sanotaan, että hän kosii rikkaan Mentorin ainoata tytärtä sinun
puolestasi."
"Ei ainakaan minun myöntymykselläni hän sitä tee."
"Phaon!"
"Minua ilahuttaa, että sinä taas annat minulle kätesi."
"Sinä hyvä, rakas, erinomainen poika, kuinka on minun sinua
kiittäminen!"
"Ei tuota ainakaan! Jos et sinä olisi ajatellut niin hulluja asioita
minusta, en minä olisi koskaan puhunut vahtimisestani tuolla ylhäällä.
Kenen tehtätä se sitten olisi ollut, ennenkuin Mopsos tulisi
takaisin, joll'ei minun."?
"Ei kukaan, ei kukaan ole sinun vertaisesi! Mutta nyt, nyt tee
kysymyksesi vielä kerran!"
"Saanko minä? Oi Xanthe, rakas hyvä Xanthe, tahdotko sinä minut tai
serkkumme Leonaxin puolisoksesi?"
"Sinut, sinut ainoastaan, enkä ketään muuta maan päällä!" huusi tyttö
ja kietoi molemmat kätensä nuorukaisen kaulaan; mutta hän veti tytön
vasten rintaansa ja suuteli onnellisena hänen suutansa, otsaansa ja
huuliansa.