puoleksi."
Nämä viimeiset sanat aiottiin yhtäpaljon tuolle pienelle kuin
Semestrelle, joka syvään hengittäen ja vapisevilla käsillä lähestyi
herraansa.
Hyviä sanoja ei nyt ollut odotettavina hänen suustansa, mutta kuitenkin
vähemmin katkeria ja tuimia, kuin mitä hänen huuliltansa tunkeutui,
kun hän huomasi, että hänen herransa lahjoitti tänne juosseelle
maankuljeksijalle vasta vähän käytetyn chlamysin ja vielä lisäksi
uskalsi palkita Semestren säästäväisyyttä pistosanoilla.
Hän oli omalla kädellä vaipan huolellisesti kutonut, ja näin nyt, huusi
hän, kunnioitettiin hänen työtänsä!
Kangasta olisi vielä kylläksi kirstuissa, senhän voisi Lysander
tulevilla markkinoilla Syrakusassa jakaa ilveilijöitten kesken.
Mutta tämä kaikkihan oli tapahtunut ainoastaan solvaistaksensa häntä
hänen huolenpidosta ja uskollisuudesta. Muissa maissa, itse villien
raakalaistenkin joukossa, kunnioitettiin valkoisia hiuksia, mutta
täällä opettavat vanhat nuoria häpäisemään heitä pilkalla ja ivalla.
Sairaan kasvot vaalenivat tämän puheen aikana, tumma varjo näyttäytyi
hänen silmiensä alla ja syvän murheen juonne hänen suunsa ympärillä.
Hän näytti niin väsyneeltä, että olisi luullut elonkipinän hänessä
olevan sammumaisillaan.
Jokainen kasvojenpiirre ilmaisi, kuinka tuon vanhan riitelevä ääni ja
kiivas puhe tekivät hänelle, pahaa, mutta hän ei voinut saattaa häntä
vaikenemaan kuuluvilla sanoilla, sillä ääni petti hänet. Ainoastaan
laihalla kädellänsä rauhoittavasti viitaten ja rukoilevilla silmillä
koetti hän tuottaa itsellensä lepoa.
Xanthe näki ja tunsi, että hänen isänsä tunsi tuskaa, ja huusi
senvuoksi pelotta ja päättävästi:
"Sinä vaikenet nyt, Semestre, sillä sinun tönimisesi vahingoittaa isää!"
Nämä sanat yllyttivät emännöitsijän vihaa, sen sijaan että ne olisivat
sitä lauhduttaneet, ja puoleksi vihoitettuna, puoleksi itkien huusi hän:
"Sinne astihan sen täytyi käydä. Lapsi käskee eukkoa. Mutta ettäs sen
tietäisit, Lysander, minä en anna itseäni pilkata aivan kuin narria.
Tuo hävytön Mopsos on sinun vapautetun orjasi lapsi ja on palvellut
kalliista palkasta tätä taloa, mutta hän on tehnyt sitä liian kauan,
sillä vielä, tänä päivänä täytyy hänen jättää se. Hän taikka minä! Jos
sinä tahdot pitää häntä, niin muutan minä Agrigentiin lasten-lasteni
ja tyttäreni luo, jotka minua jokaisen sanansaattajan kautta kutsuvat
luoksensa. Jos tuo julkea poika on sinulle mieluisampi kuin minä, niin
jätän minä tämän kiittämättömyyden paikan. Agrigentiin..."
"Agrigentissa on kaunista!" keskeytti häntä silmänkääntäjä ja osoitti
sormella pontevan selvästi tuon kehutun kaupungin suuntaan.
"Siellä on ihanaa", huusi vanhus, "niin kauan kun ei tapaa kadulla
kääpiöitä semmoisia kuin sinä."
Emännöitsijä veti suurella ponnistuksella uutta henkeä, ja hänen
herransa käytti hyväksensä tätä väliaikaa, sanoaksensa rukoilevasti
ja hiljaisella äänellä kuin avutoin lapsi, jolta tahdotaan ottaa pois
sitä, joka hänelle on rakkahinta:
"Mopsoksen täytyy mennä pois, tuon hauskan Mopsoksen; ei kukaan ymmärrä
niin hyvin nostaa tahi kantaa minua."
Nämä sanat lepyttivät Semestren vihaa ja alentaen ääntänsä vastasi hän
herrallensa:
"Sinä et tarvitse enään käyttää tuota poikaa siihen tarkoitukseen,
sillä vielä tänään saapuu Leonax, Alkiphronin poika. Hän on sinua
taluttava ja nostava, aivan kuin olisit sinä hänen rakas isänsä. Nuo
tuolla Messenessä ovat ystävällisiä ja kunnioittavat vanhuutta, sillä
niinkauan kuin te minua pilkkaatte, ajatellaan minua raukkaa tuolla
ja lähetetään minulle kaunis arvoisan rouvan puku tulevien häitten
varaksi."
Sairas katseli kysyväisesti tytärtänsä, ja tämä sanoi punastuen:
"Semestre on minulle sen sanonut. Kun minä leikkasin tuolla kangasta,
kertoi hän minulle, että Leonax tulisi kosijana."
"Jospa hänelle kävisi paremmin kuin Alkamenesille ja muille, joita sinä
olet lähettänyt kotiin! Sinä tiedät, minä en tahdo sinua pakoittaa,
mutta kun minä nyt kadotan Mopsoksenkin, toivoisin minä kyllä
ystävällistä poikaa itselleni. Minkähän tähden on Phaon joutunut niin
mielettömille ja huonoille teille? Nuori Leonax..."
"Hän on toista laatua", keskeytti häntä Semestre. "Tule nyt,
kyyhkyseni, sillä minulla on vielä tuhansia toimia tehtävinä."
"Mene vaan", sanoi Xanthe. "Minä tulen kohta. Sinun on parempi olla,
isä, jos sinä nyt lepäät. Anna nyt viedä itsesi huoneesen ja pane
itsesi patjoille."
Tyttö koetti auttaa pystyyn isäänsä, mutta hänen voimansa olivat
liian heikot tukemaan uupunutta miestä. Vihdoin onnistui Lysanderille
silmänkääntäjän avulla nousta ylös, ja tämä viimmemainittu kuiskasi
hänelle sillä välin innolla korvaan:
"Kanani sanovat minulle monia asioita, mutta täällä otsan takana puhuu
vielä toinen orakeli. Sinä olet parantumises tiellä, mutta sinä et tule
tarkoituksesi perille, joll'et sinä menettele tuon vanhan kanssa, joka
tuolla huoneessa liikkaa, samalla lailla, kuin minä lintujeni kanssa,
joita minä kasvatan."
"Ja mitä sinä teet niille?"
"Minä opetan niitä tottelemaan minua, ja jos minä näen, että ne pitävät
kiinni omasta tahdostansa, myyn minä ne ja haen itselleni toisia."
"Sinä et olekaan missään kiitollisuuden velassa noille heikoille
eläimille."
"Sitä enemmän noille toisille, jotka täyttävät velvollisuutensa."
"Aivan oikeen, ja senvuoksi hoidat sinä niitä ja pidät niitä.."
"Siksi kuin ne alkavat tulla vanhoiksi ja tottelemattomiksi."
"Ja sitten?"
"Sitten lahjoitan minä ne jollekin maamiehelle, jonka luona ne munivat,
syövät ja kuolevat. Sinun kanaasi varten asuu Agrentissa oikea maamies."
Lysander kohoitti olkapäitään, ja sillä välin kun hän, tyttäreensä
nojautuen, hitaasti horjui eteenpäin ja putosi melkein maahan
kynnyksellä, lupasi Xanthe toimittaa hänelle pojan, johonka hänen olisi
suotu nojautua varmasti, kelpo luotettavan miehen.
Kaksi porsasta.
Neljännes tunti oli kulunut, ja yhä vaan hehkuivat vanhan emännöitsijän
kasvot, — mutta ei enään vihasta, vaan koska hän täynnä intoa milloin
muodosti kakkuja, milloin valoi paistinvartaalla paistia sen omalla
mehulla.
Hänen vieressänsä seisoi vanha Iason, jok'ei voinut antaa nuoren
herransa asian mennä hukkaan ja antautui vielä kerran Semestren pahojen
sanojen nuolten alaiseksi, koska hän katui katkerasti, että hän sitä
ennen sen sijaan, että olisi voittanut Semestreä, oli häntä härsyttänyt.
Niin, hän oli sydämmensä pohjasta pahoillansa, ja hän olisi voinut
lyödä itseänsä, koska hän, rakkaan nuorukaisensa, Phaonin, onnen
menettämisen uhalla, oli lainannut harmillensa sanoja.
Valitettavasti lankesi hänen lepyttävä puheensa kovalle maalle, sillä
Semestre katsoi sitä tuskin yhden ainoan vastauksen ansaitsevaksi, ja
vihdoin antoi hän Iasonin selvästi ymmärtää, että hän häiritsi häntä.
"Tarkkaavaisuus", sanoi hän, "on jokaisen oikean menestymisen äiti.
Se on milt'ei vielä enemmän tarpeellinen ruoanvalmistamisessa,
kuin kutomisessa, ja jos Leonax, jonka vuoksi minä tässä käsiäni
käännähyttelen, on isänsä kaltainen, taitaa hän varsin hyvin eroittaa
huonon hyvästä."
"Alkiphron", vastasi Iason, "söi myös mieluimmin meidän lehtisuojasta
talon vieressä viikunoita, kuin teidän."
"Ja kun hän iloitsi niistä", huusi vanhus, "löit sinä häntä pähkinäpuun
ruo'olla. Minä kuulen hänen vielä huutavan, tuon armaan sydänkäpysen."
"Liian paljon viikunoita on paha vatsalle", vastasi ukko oikein
hitaasti ja selvästi, mutt'ei kuitenkaan liian kovin, jott'ei hän
muistuttaisi emännöitsijää kuuroudesta. Sitten lähestyi hän Semestreä,
kun hän näki hänen hymyilevän, ja jatkoi sydämmellisesti hymyillen:
"Ole nyt ymmärtäväinen, eukkoseni, äläkä koeta eroittaa lapsia, jotka
kuitenkin kuuluvat yhteen. Xanthe myös syö mielellään viikunoita ja
jos Leonax'illa on isänsä maku, kuinka sinun lempipuittesi makeitten
hedelmien silloin kävisi, jos hymen tosiaan yhdistäisi heidät? Phaon
ei pidä makeisista. Mutta tositeossa: hakekoon hänen isänsä hänelle
vaikkapa kaksikymmentä morsianta, niin ei hän itse kuitenkaan huolisi
kestään muusta kuin Xanthesta. Ja voitko sinä kieltää, että hän on
kaunis ja voimakas poika?"
"Sitä on myös tuo toinenkin", huusi Semestre, tulematta ollenkaan
liikutetuksi näistä sanoista. "Oletko sinä jo tänä aamuna nähnyt
lemmikkiäs? Et! Tiedätkö sinä, missä hän on maannut edellisen ja viime
yön?"
"Kaiketi omalla vuoteellansa."
"Teidän talossanne?"
"Minä en suinkaan juokse nuorukaisen jäljessä, sittenkuin hän on
kasvanut isoksi.
"Me emme suinkaan tee sitä! Sinä vaivaat itseäsi turhaan, Iason, ja
minä pyydän sinua totisesti, ett'et nyt kauemmin häiritse minua, sillä
tuossa jo näyttäytyy tumma paikka paistissa. Pian, Chloris, nosta
varras tulelta!"
"Tahdon niinpä toivottaa Lysanderille iloista aamua."
"Hän on väsynyt, eikä tahdo ketään nähdä. Palvelusväen tähden on oltu
suutuksissa."
"Niin oleskelen minä sitten puutarhassa vähän."
"Koettaaksesi onneasi Xanthen luona? Minä sanon sinulle, se on turha
vaiva, sillä hän järjestää hiuksiansa Messineläisen vieraamme tähden,
ja jospa hän seisoisikin tuolla, jossa nuo kaalinlehdet ovat, niin
ei hän kuitenkaan vastustaisi minua, jos minä tahtoisin sitä sinulle
toistaa, jota sinä jo auringon noustessa kuulit tästä suusta. Ennen ei
meidän tyttö ole tuleva Phaonin puolisoksi, kuin minä itse vien uhrin
Aphroditelle, jotta hän täyttäisi Xanthen sydämmen rakkaudella Phaonia
kohtaan."
Iason kohotti olkapäitään ja aikoi kääntää eukolle selkänsä, kun
Dorippe astui ovesta takan ääreen. Hänen silmänsä olivat punaisiksi
itkettyneet, mutta hänen käsivarrellansa lepäsi sätkytellen ja pieniä
jalkojansa ilmaan ojentaen pyöreä, kellertävän-valkoinen luontokappale,
joka huusi vielä kovemmin ja valittavammin ja niin surkean kirkuvalla
äänellä kuin nälkäinen kapalolapsi.
Se oli sorea, hyvin syötetty porsas.
Iason katsoi sitä ymmärtäväisesti, mutta Semestre tempasi sen
piikatytön käsistä, painoi sitä omaa rintaansa vastaan, käänsi
vanhukselle merkillisellä päättäväisyydellä selkänsä, ja sanoi kyllin
kovaa, niin että Iason taisi kuulla sen, mutt'ei kovempaa.
"Paisti pitoja varten."
Niinpian kuin Iason oli lähtenyt huoneesta, asetti hän puhtaaksi
pestyn porsaan puiselle penkille, käski Chlorisia pitämään vaaria,
ett'ei se likaisi itseänsä, otti lähellä kangaspuita seisovasta
vakkasesta yhden sinisen ja kaksi punaista nauhaa, sitoi ensimainitun
huolellisesti eläimen pikkuisen kierretyn saparon ympäri, mutta
molemmat viimemainitut sen korviin, nosti porsaan uudestaan, katseli
sitä, kuin äiti katselee somasti puettua lemmikkiänsä, taputti oikealla
kädellänsä sen lihavinta paikka ja käski Dorippen paikalla viemään
eläin Aphroditen temppeliin.
"Se on kaunis ja aivan moitteeton, ja pappi on teurastava sen kohta
lempeälle jumalattarelle. Minä tulen itse sinne, kun kaikki on täällä
valmiina, ja semmoisen lahjan jäljestä kuulee kuohusta syntynyt Kypris
ihan varmaan minun rukoukseni. Kätke tuo aarre hyvin vaatteen alle,
ett'ei kukaan näe sitä."
"Se sätkyttelee ja huutaa, kun minä sitä kannan", vastasi tyttö.
"Niin se huutaa", myönsi vanhus. "Odota, minä haen sopivan korin."
Emännöitsijä meni ulos, ja kun hän palasi, huusi hän:
"Mopsos seisoo tuolla ulkona meidän aasin kanssa, viedäksensä kaikki
kalunsa ja kampsunsa äitinsä taloon, mutta tänään palvelee hän vielä
Lysanderia. Pane hänelle eläin yhteen noista korista, jotka ovat
aasin seljässä, ja sitten voi hän viedä sen pian temppeliin. Pian
ilman viivyttelemättä, sillä jos en minä tunnin kuluttua löydä sitä
jumalattaren alttarilla, olet sinä sen minulle maksava! Sano se hänelle
ja tuo samassa rosmarinia ja myrtin oksia takkamme seppelöimiseksi."
Mopsos ei kiiruhtanut täyttämään tätä toimitettavaa asiaa nopeasti.
Ensin oli hänellä autettava Dorippea viheriäisten oksien taittamisessa,
ja sitä tehdessä ei hän hakenut mieluisia lahjoja ainoastaan maasta,
vaan myös rakastettunsa punaisilta huulilta, mutta sitten ajoi
hän aasinsa kanssa ylöspäin mäkeä hyvin hitaasti, pakottamatta
ensinkään harmaata eläintä. Tämä kantoi toista koria oikealla ja
toista vasemmalla puolella satulaa, kirjavaa hanhensulkaa päässä ja
tulipunaisia ohjaksia. Se näytti koristuksissansa kylläksi iloiselta,
mutta se antoi kuitenkin päänsä riippua, mutta kuitenkin aina vähemmin
syvälle, kuin nuori ajajansa, jonka Semestre oli ajanut pois herransa
talosta ja rakastettunsa luota.
Puoli tuntia tarvitsi hän, saavuttaaksensa pyhää huonetta.
Pienen lehdon edessä portaitten vieressä, jotka veivät cellan luo,
seisoi samaan aikaan vanha Iason.
Samalla lailla, kuin vähän aikaa sitten palvelija Lysanderin talossa,
tuuditti täällä arvoisa vanhus jotain pientä kirkuvaa käsivarrellansa,
ja myös tämäkin oli porsas; mutta sillä ei ollut minkäänlaisia nauhoja
hännän ja korvien ympärillä, ei se ollut myöskään erinomaisen lihava ja
oli täynnä mustia pilkkuja harvaan kylvetyn harjaksen ja terävän kärsän
alla.
Vanhus ei katsellut tuota viatointa eläintä ensinkään sääliväisyydellä,
vaan sangen vastenmielisesti, ja hänellä oli syytäkin suuttua sille,
sillä papista ei se ollut kyllin arvoisa jumalattarelle mestattavaksi,
sehän oli niin köyhä lihavuudesta ja rikas pahoista merkeistä.
Oi, eikä Iasonilla ollut ainoatakaan toista tallissa, ja hän tahtoi
kuitenkin niin mielellään voittaa jumalattaren Phaonin asian puolelle!
Kohta kun hän oli nähnyt Semestren uhrin, oli hän kiiruhtanut kotiin,
ehtiäksensä omallansa ennen häntä ja voittaaksensa jumalattaren
sydämmen ennen kuin hän nuorelle herrallensa.
Tuolla seisoi hän ja kysyi itseltänsä, tappaisiko hän tuon onnettoman
eläimen tai veisikö hän sen takaisin emänsä luo.
Säästäväisen talonhoitajan tavoin päätti hän tehdä viimeksimainitun,
ja juuri kun kuvaili tuon täplikkään laihan luontokappaleen kuvaa,
tulevassa kauniinpyöreässä tilassa, kuuli hän Mopsoksen ajaman aasin
kavion-kapsetta, kepin vahvaa lyöntiä pullistuneelle lihalle ja
jokaisen iskun jälkeen huudon: "Semestre."
Kohta sen jäljestä kulki Mopsos aasinensa vanhuksen ohi, ja kun poika,
katsomatta kummallekaan puolelle, ei oikealle eikä vasemmalle, antoi
harmaalle elävälle uuden iskun ja taas huusi emännöitsijän nimeä ja
sen yhteydessä jonon katkeran-pahoja ja jäykkiä sanoja, katsoi Iason
hyväksyvällä katseella ja melkein hellästi nuorta miestä.
Tämän oli tapana muutoin, kun hän tapasi vanhuksen, jo kaukaa
huutaa hänelle "iloitse!" vastaan, mutta tänään vastasi hän hänen
tervehdystänsä surullisella päännyykäyksellä ja hiljaisella murinalla.
Nyt astui talonhoitaja hänen tiellensä ja pani kovanahkaisen kätensä
aasin pään päälle ja kysyi:
"Semestreksikö sinä kutsut harmaata elävääsi?" Mopsos punastui ja
vastasi:
"Kaikkia aasintammoja kutsun minä vast’edes sillä nimellä, mutta tätä
kutsui tuo vanha noita _Iasoniksi_."
"Katsos tuota", huusi vanhus, "kuinka kauniisti tuo arvoisa rouva minua
muistaa. Mutt’eipä häntäkään ole unhoitettu, sillä joka kerta, kuin sinä
nostit sauvaa, ajattelit sinä häntä, luulisin minä."
"Sen tein minä!" huusi Mopsos ja lisäsi ystävällisesti sivellessään
naarmuja aasin säärissä:
"Iason parka, ei sinunkaan ole mistään hyvyydestä sitä eukkoa
kiittäminen."
Tämän sanottuansa kääntyi hän taas talonhoitajan puoleen ja sanoi:
"Jospa sinä tietäisit, kuinka hävytön tuo vaimo on..."
"Minä tiedän", keskeytti häntä harmaaparta, "Mutta hän on kuitenkin
aina vanha eukko, eikä sinun sovi häntä haukkua; hän on tuolla alhaalla
talossa kipeän käskijän sijaisena."
"_Häntä_ minä voisin käsilläni kantaa", huusi poika. "Mutta Semestre
on ilman syyttä ajanut minut pois palveluksesta, pois täältä ja pois
Dorippen luota, ja mistäpä minä kohta löydän paikan naapuristosta?"
Kummallisesti kaunisti tämä melkein itkien lausuttu valitus suuren
leveähartiaisen Mopsoksen kasvoja, sen lisäksi nousivat kyyneleet hänen
silmiinsä, kun hän kertoi talonhoitajalle silmänkääntäjästä, tanssista
ja Semestren vihasta, hänen, Mopsoksen, karkoittamisesta Lysanderin
talosta ja emännöitsijälle toimitettavasta asiasta viedä porsas häntä
varten Aphroditen temppeliin.
Iason kuunteli häntä ainoastaan puolella tarkkuudella, sillä paljon
puoleensa vetävämpää, kuin poika paran kertomus, oli hänelle porsaan
hiljainen murina, joka tunki hänen korvaansa aasin sivulla olevasta
korista.
Hän tunsi jokaisen kotieläimen tavat, ja semmoisia ääniä antoi vaan
pieni sika, jolla oli hyvä olla lihavuudessansa ja eli onnellisissa
oloissa.
Suuri ajatus heräsi hänessä ja hän oli ihan varmaan hyvin iloinen
siitä, sillä hänen silmänsä alkoivat loistaa, suunsa rypistyi
muhoilevaisesti ja hän näytti aivan satyrilta, joka lähestytti
huulillensa viinitarhan täysintä ja kypsintä viinirypälettä.
Kun Mopsos lopetti, huomasi hän harmiksensa, kuinka iloisesti hänen
surullinen kertomuksensa oli vaikuttanut vanhukseen, mutta pian nauroi
hänkin, sillä ennenkuin hän oli antanut osoitusta tyytymättömyydestä,
oli Iason avannut korin aasin vasemmalla puolella, ottanut ulos
Semestren koristetun porsaan, pannut sen sijaan oman vaillinaisen
porsaansa ja sen ohessa tyytyväisesti hihittäen sanonut:
"Semestre ei ansaitse millään tavalla sen jälkeen, mitä hän sinulle
raukalle on tehnyt, jumalattaremme suosiota. Anna minun uhrata
Kyprisille tämän suloisimman kaikista pienistä porsaista ja tarjoo sinä
hänelle emännöitsijän nimessä minun pieni ruma eläväni; silloin ei
hänen rukoustansa varmaankaan kuulla."
Mopsoksen leveät kasvot kirkastuivat tämän puheen aikana, ääneen
naurettuansa löi hän nyrkillä tyhjään vasempaan käteen, pyörähti oikean
jalan korolla ympäri ja huusi:
"Niin, se on oikein!"
Kohta sen jäljestä katseli hän kuitenkin niin arvelevaisesti sinne,
kuin olisi näkymätöintä myrttisauvaa huiskuteltu hänen selkänsä takana,
ja kysyi:
"Mutta jos hän huomaa sen?"
"Minä tiedän jo, kuinka me teemme", vastasi vanhus, antoi Mopsokselle
Semestren porsaan käsivarrelle ja otti siltä nauhat pois korvista ja
kiertyneestä saparosta.
Pieni sika röhki silloin niin valittavasti, kuin huomaisi se, että
siltä anastettaisiin sen koristus ja tultaisiin liian lähelle sen
kauneutta.
Kun Iason kohta sen jäljestä pani pojan avulla nuo nauhat omaan laihaan
porsaasensa, ei se tullut sittenkään kauniimmaksi eikä näyttänyt
ylpeemmältä kuin ennenkään, sillä ei se ollut juuri mikään onnellinen
pieni sika ja oli tajuamaton jaloille lahjoille.
Käynti merelle.
Sill'aikaa kuin Aphroditen pappi otti vastaan Iasonin lahjan, kiitti
sen kauneutta, lupasi paikalla teurastaa sen, mutta sen ruman sian,
jonka Mopsos Semestren nimessä oli tuonut, selitti hän voivansa ottaa
uhrina vastaan ainoastaan antajan ja koristuksien tähden, astui Xanthe
isänsä huoneesta.
Hän kantoi parasta pukuansa yllänsä ja oli järjestänyt kauniisti
vaalean tukkansa ja oli sen ohessa miettinyt kaikenlaista, sillä tytöt
ajattelevat mieluimmin istuessaan kangaspuitten tai kehruurukin ääressä
tahi myös työksennellessään rauhassa tukan koristamisessa.
Semestre oli kiinni hänen kintereissänsä, ojensi hänelle pienen veitsen
ja sanoi:
"On kohtuullista koristaa kukilla ovea tervetulleelle vieraalle.
Pensaat ovat nyt täynnä ruusuja; mene nyt sitten ja leikkaa niin
paljon, kuin tarvitaan komeaan seppeleesen, mutta vaan punaisia ja
keltaisia, mutt'ei millään muotoa valkoisia, sillä ne eivät tuota
mitään onnea. Täysinäisimpiä löydät sinä tuolla alhaalla meren rannalla
penkin luona."
"Minä tiedän jo.”
"Odotahan nyt toki ja kuule minua loppuun."
"No?"
"Ilma on oivallinen, yöllä on tuullut hiljaisesti pohjoisesta, ja niin
muodoin voi tapahtua, että laiva Messenestä jo ennen päivällistä on
laskenut rantaan luoksemme."
"Niinpä laske minua sitten tuonne alas."
"Mene vaan ja tarkastele purjeita, ja kun sinä näet meidän, kiiruhda
tänne ja sano Chlorisille, että hän kutsuisi minua, sillä minun täytyy
Kyprisin temppeliin.
"Sinunko?" kysyi Xanthe ja nauroi.
"Minun, ja sinun sopii kaikkein vähemmin pilkata tätä käyntiä, jotta
sinä voisit seurata minua."
"En! Minä leikkaan ruusuja."
Nämä sanat olivat lausutut semmoisella äänellä, jota emännöitsijä tunsi.
Joka kerran kuin Xanthe vaan käytti sitä, pysyi hän lujana tahdossansa
ja teki, mitä itse tahtoi; mutta Semestre, joka ei tavallisesti koskaan
myöntänyt, ett'ei hänen kuulonsa ollut samanlainen kuin aikaisempina
vuosina, käytti mielellään semmoisissa tilaisuuksissa kuurouttansa
hyväksensä, välttääksensä viisaasti peräytymistä.
Tänään varsinkin kartti hän härsyttää tuota helposti liikutettua
tyttöä, ja vastasi senvuoksi:
"Mitä sinä sanoit? Eiköhän se olisi sentään parasta, että sinä menisit
ruusujen luo, kyyhkyseni? Kiiruhda nyt, sillä laiva, jonka perään sinä
aiot katsella, kantaa sinun onneasi. Kuinkahan kauniilta tuo koristus,
jonka Leonax tuo sinulle, mahtaneekaan näyttää. Jotain sen vertaista,
luulen minä, emme me ole täällä vielä koskaan nähneet. Eivätpä
minuakaan raukkaa unhoittaneet, sillä minä olen kuullut hoettavan
puvusta semmoisesta, jota rouvat kantavat. Se on, — se olisi; — no
kyllähän me tulemme näkemään!"
Hiljaa naureskellen ja melkein häveliäästi katsoi hän puhuessaan
maahan, kehoitti Xanthea vielä kerran kutsuttamaan häntä, niinpian
kuin laiva Messenestä alkaisi näyttäymään, ja hoiperoitsi sitte
myrttisauvaansa nojautuneena alas tietä pitkin, joka vei jumalattaren
temppeliin.
Xanthe ei mennyt paikalla alas merelle; päinvastoin lähestyi hän ensin
enonsa huonetta, hakeaksensa silmillänsä Phaonia tuolla.
Kun ei hän voinut huomata häntä talleista eikä viikunaoksilla
ympäröidystä säleistö-käytävästä talon vieressä, kääntyi hän nopeasti
pois ja tukahdutti ylpeydestä halun huutaa Phaonia.
Tiellä merelle mennessä tapasi hän ensin enonsa leveähartiaisen orjan.
Hän pidätti tätä ja kyseli Phaonia tarkoin.
Semestre ei ollut valehdellut. Phaon ei yhä vieläkään ollut palannut
kotia yölliseltä lennoltaan, ja useampiakin päiviä sitten oli hän
tullut kotiin vasta vähän ennen auringon nousua.
Ei, Phaon ei ollut mies, tarjoomaan hänen kipeälle isälle tukea. Hän
haki rikasta perillistä, ja unhoitti huikentelevaisten veikkojen ja
tyttöjen tähden hänet ja omansa.
Tämä ajatus karvasteli hänen mieltänsä, karvasteli niin, että hän
mielellään olisi ruvennut uudestaan niinkuin lähteellä itkemään.
Mutta hän pakoitti kyyneleet takaisin, eikä yksi ainoakaan kastellut
hänen poskiansa, mutta kuitenkin tahtoi hänestä näyttää siltä, kuin
olisi hänen sydän parkansa saanut silmiä, jotka vuodattivat kyyneleitä.
Pieni veitsi hänen kädessänsä muistutti häntä toimitettavasta
tehtävästänsä, leikata ruusuja ja tähystellä laivaa, jonka oli määrä
tuoda tänne hänen enonsa poikaa Messenestä.
Jos Leonax oli semmoinen, kuin Semestre häntä kuvaili, ei hän tahtonut
lähettää häntä pois, samaten kuin toisia kosijoita, joita hän naurusuin
oli lähettänyt kotiin.
Niin, hän tahtoi ruveta hänelle puolisoksi, ei ainoastaan isänsä tahdon
vuoksi, ei, myös rangaistaksensa Phaonia!
Haikeus, mielikarvaus semmoinen, jonkamoista ei hän vielä koskaan ollut
tuntenut, täytti tämän päätöksen jälkeen hänen sydämmensä.
Sen sijaan, että olisi astunut alas merelle, kulki hän kokonaan noitten
ristiriitaisten tunteitten hänen rinnassansa riehuessa aivan suoraan,
siksi kuin hän saavutti suuren maatilalle vievän portin.
Siinä muistui hänelle taas ulosmenonsa tarkoitus, ja jo kääntyi hän
palataksensa, kun silmänkääntäjä, joka lepäsi kärryissänsä portin
ulkopuolella aidan varjossa, huusi hänelle:
"Sinä seuraat minun neuvoani, kaunis Xanthe, ja käyt eteenpäin miettien
kuin sofisti."