loistavaa sekä lähellä että kaukana, kuvastui heidän sydämmissänsä
ja heistä tuntui, kuin kuulisivat he sisällisellä korvallansa
kaikki, mikä laulaa, soi, nauraa ja riemuitsee. Kumpainenkin heistä
ajatteli omistavansa toisessa koko mailman kaikkine iloinensa ja
onnellisuuksinensa. He olivat yksi, kokonansa yksi, heitä paitsi ei
ollut mitään, ja niin olivat he toinen toisillensa erinomaisen autuas
maailma, jonka rinnalla kaikki muu luotu vaipui tyhjäksi.
Minuutti kului minuutin perästä, tunti lähestyi kulkunsa loppua, ja
seppeleen sitomisen sijaan kiersi tyttö kätensä Phaonin kaulaan,
kaukaisuuteen katsomisen sijaan katseli hän hänen silmiinsä, ja sen
sijaan, että olisi ottanut vaaria lähestyvistä askeleista, kuunteli
nuorukainen ja kuunteli neitonen suloisia sanoja, joita rakastavaiset
aina kertovat, eivätkä kuitenkaan koskaan väsy sanomasta tai kuulemasta.
Ruusut lepäsivät maassa, laiva Messenestä laski poukamaan maatilan
vasemmalle puolelle ja Semestre liikkasi alas merelle, etsiäksensä
Xanthea ja herransa sijassa lemmikkinsä poikaa, joka nyt kosijana
lähestyi, vastaanottaakseen.
Useita kertoja huusi hän, ennenkuin hän saavutti marmoripenkin, tytön
nimeä, mutta aina turhaan.
Kun hän vihdoin oli kiertänyt myrttipensaston, jonka takana
rakastavaiset tähän asti olivat piilossa olleet, näkivät hänen
silmänsä, mitä vähin olivat toivoneet näkevänsä.
Xanthe nojasi päätänsä Phaonin rintaa vasten, mutta hän kumartui tytön
puoleen ja suuteli hänen silmiänsä, hänen suutansa ja vieläpä lopulta —
kuka olisi hänen iässä tehnyt semmoista — hänen hienosti muodostunutta
pientä nenäänsä.
Minuutin ajan oli hänen kielensä kuni voimatonna, vihdoin kohotti hän
molemmat käsivartensa ja hänen suustansa pääsi voihkuva kiljaus, josta
kuului vihaa ja surkeata valitusta.
Xanthe hypähti ylös peljästyneenä, mutta Phaon jäi istumaan
marmoripenkille, piti kihlattunsa kättä omassansa, eikä näyttänyt
enemmän kummastuneelta, kuin jos joku hedelmä olisi pudonnut puusta.
Tämä nuorukaisen rauhallisuus yllytti vanhuksen vihaa, ja hänen
huulensa avaantuivat sanomaan kukistavan virran vihaisia sanoja,
kun vanha Iason, keveäjalkaisena kuin nuorukainen, astui hänen ja
kihlattujen väliin, heitti lemmikkiinsä katseen täynnä lämmintä iloa,
samassa kun hän kumarsi itseänsä naurettavalla arvokkaisuudella
Semestren edessä.
"Näistä molemmista tulee pari, vanha ystäväni, ja he saavat vaatia
sinun siunaustasi, jos et sinä muutoin ajattele häijysti rikkoa pyhää
valaa."
"Minä tahdon — minä tulen, koska minä olisin -" kirkui emännöitsijä.
"Etkö sinä ole minulle", keskeytti häntä Iason lujaksi korotetulla
äänellä, "etkö sinä ole minulle tänä aamuna vannonut, että sinä tahdot
valmistaa näille tässä juhlapaistin omalla kädelläsi, niinpian kuin
sinä olisit pyhittänyt itse uhrin kyprisiläiselle jumalattarelle, jotta
se yhdistäisi heidän sydämmensä?"
"Ja siinä se pysyykin, niin totta kuin korkea jumalatar minulle..."
"Minä pidän sinun sanoistasi kiinni!" huusi Iason. "Sinun porsaasi
vietiin ensiksi Aphroditelle, ja mielellään otti pappi sen vastaan ja
teurasti sen minun silmieni edessä, rukoillessaan ääneen minun kanssani
jumalatarta, että hän täyttäisi Xanthen sydämmen rakkaudella Phaonia
kohtaan."
Emännöitsijä puristi molemmat kätensä nyrkkiin, astui vanhusta
lähemmäksi, ja näytti aikoessaan karata hänen päällensä niin
peloittavalta, että talonhoitaja, joka kyllä oli karannut monen
metsäkarjun päälle, ei niinkään pelottomasti peräytynyt.
Marmoripenkkiin saakka tunki hän hänet, mutta siinä huusi hän:
"Senpätähden siis ei pappi löytänyt ainoatakaan kiitossanaa minun
herttaisesta porsaastani! Sinä olet varas, petturi. Minun suloisen
pikku porsaani, jota kaikki muut jumalat saisivat kadehtia Erosin
äidiltä, olet sinä anastanut itsellesi ja varmaankin pannut sijaan
likaisen ruman elävän ja valehdellut, että se tuli minulta. Voi, minä
ymmärrän koko leikin! Mopsos, tuo hyväkäs, on ollut sinun apurisi;
mutta niin totta kuin minä -"
"Mopsos", nauroi Iason, "on astunut meidän palvelukseemme ja jos
meidän Phaonimme morsian sen sallii, niin ottakoon hän mustan Dorippen
vaimoksensa. Tästähän lähin kuuluu kaikki, mik'on meidän, teille."
"Ja teille, mik'on meidän", keskeytti häntä Xanthe. "Olehan nyt taas
ystävällinen, Semestre; minä nyt en ota millään lailla ketään muuta
kuin Phaonia miehekseni, ja isän saan minä pian puolellemme; luota
siihen!"
Emännöitsijän kai täytyi uskoa noita sangen päättäväisesti lausuttuja
sanoja, sillä lyödyn, mutta viisaan sotapäällikön tavoin alkoi hän taas
ajattelemaan peräytymistä:
"Minä tulin viekkaudella voitetuksi; mutta jota minä eräänä heikkona
hetkenä lupasin, sen olen minä nyt kerran vannonut. Minua pidättää vaan
sinun isäparkasi, joka kyllä tarvitsisi luotettavaa poikaa ja kelpo
Leonaxia."
Tässä silmänräpäyksessä astui, aivan kuin olisi hän kuullut omaa
nimeänsä ja kuin hän kuuliaisena hänen kutsumuksellensa näyttäytyisi,
Alkiphronin poika Messenestä Phaonin isän Protarchon kanssa
myrttipensastosta esiin.
Hän oli kaunis, vilkas nuorukainen, komeasti ja huolellisesti puettu.
Monien kättenpuristusten ja sydämmellisien tervehdyksien jäljestä
tarttui Phaon morsiamensa käteen, vei hänet vastatulleita vastaan ja
sanoi:
"Anna Xanthe minulle puolisoksi, isäni. Me olemme yhdessä kasvaneet
isoiksi, niinkuin muratti tuolla viiniköynnöksen kanssa alttarin luona,
emmekä voi jättää toisiamme."
"Ei, aivan varmaan emme!" vakuutti Xanthe, hiipi aivan lähelle
kihlattuansa ja katseli sitten punehtuen ja sydämmellisen
rukoilevaisesti ensin enoansa ja sitten nuorta messeneläistä silmiin.
"Lapset, lapset!" huusi Protarchos. "Te teette tyhjiksi minun
kauniimmat tuumani. Agaristea, rikkaan Mentorin ainoata lasta, pidin
minä silmällä sinulle, sinä mieletön poika, ja olin jo yksimielinen
tuon vanhan saiturin kanssa. Sano nyt vielä sitten, minä _tahdon_
tai tämä ja tuo on huomenna tapahtuva! Rakastettava ja hyvähän sinä
olet, tyttö, enkä minä väitä, että minä en muka iloitse, mutta —
kaikkivaltias Zeus! mitä on minun veljeni Alkiphron sanova ja sinä,
Leonaxini?"
"Minäkö?" kysyi nuori messeneläinen hymyillen. "Minä tulin tänne
kuuliaisena poikana, mutta minä tunnustan, että minä iloitsen siitä,
mitä täällä on tapahtunut, sillä nyt vanhemmat tuskin toista kertaa
sanovat ei, kun minä pyydän heitä antamaan Kodrolisen tytärtä Ismeä
minulle vaimoksi."
"Ja tuossa seisoo tyttö, joka näyttää kuulevan noin epäkohteliaita
sanoja vielä mieluimmin kuin Helena Parisin hyväilyspuheita!" huusi
Phaonin isä ja suuteli ensin tulevaa tytärtänsä poskelle ja sitten
poikansa otsaa.
"Mutta nyt isän luo!" pyysi Xanthe.
"Vielä silmänräpäys", vastasi Protarchos, "katsoakseni kirstuja,
joita väki tuo tuolla. Te pojat siellä, ottakaa vaaria tuosta isosta
laatikosta feniläisine sjaaleineen ja rouvanpukuineen!"
Semestre oli jo ensimäisen tervehdyksen jäljestä lähestynyt lemmikkinsä
poikaa, sanonut hänelle, kuka hän oli, ottanut vastaan nuorukaisen
isän tervehdykset, suudellut hänen kättänsä ja silittänyt hänen
käsivarttansa.
Leonaxin selitys, että hän halusi erästä toista eikä Xanthea vaimoksi,
ei rauhoittanut häntä vähän, ja kun hän nyt kuuli rouvanpuvuista, eikä
vaan _yhdestä_ puvusta, loistivat hänen silmänsä iloisina ja maahan
katsoen kysyi hän:
"Onko siellä sininenkin? — sinisestä pidän minä erittäinkin."
"Olenhan minä valinnut sinisenkin", vastasi Protarchos.
"Ja mitä tarkoitusta varten, sen selitän minä tuolla ylhäällä. Nyt
menemme ylös tervehtämään veljeäni."
Xanthe kiiruhti käsi kädessä kihlattunsa kanssa edellä joukkoa,
valmisti isäänsä helläsydämmisesti edeltäpäin siitä, mitä oli
tapahtunut, kertoi, kuinka isä, hän ja vanha Semestre olivat tehneet
väärin Phaonille, vei nuorukaisen hänen eteensä, vaipui liikutettuna
alas hänen edessänsä, kun isä oli pannut hänen kätensä tytön kumppanin
käteen ja huutanut vapisevalla äänellä:
"Rakas olet sinä aina ollut minulle, sinä mustatukka, ja Xanthe tahtoo
sinua puolisoksensa. Niin olisi minullakin sitten poika! Te korkeat
olymppilaiset, kuulkaatte, hyvä, vahva, ystävällinen poika. Nosta minua
ylös. Kuinka terveeksi minä itseni tunnen! Enkö minä ole saanut sinun
kanssasi kaksi vahvaa jalkaa ja käsivartta? Tänään saa tuo eukko vallan
hyvin tulla! Silmänkääntäjä opetti minulle, kuinka tuon kanssa pitää
menetellä."
Phaonin vahvoille olkapäille nojautuneena astui hän onnellisena
hymyillen ulos, tervehti nuorta komeata veljensä poikaa sekä veljeänsä
ja sanoi:
"Anna Phaonin asua Xanthen luona minun talossani, joka kyllä kohta on
oleva hänen omansa, sillä minä olen heikko ja tarvitsen apua."
"Mielelläni, sydämmeni pohjasta mielelläni", huusi Protarchos, "ja
kaikissa tapauksissa on se sillä lailla hyvä, sillä, sillä, — no
kerranhan sen kuitenkin täytyy tulla ilmi, sillä minä, minä hullu
harmaapää..."
"No?" kysyi Lysander, ja Semestre kaaritti kätensä kokoon näkinkengän
tavoin ja pani sen korvan taa kuullaksensa paremmin.
"Minä, — katsokaa vaan minua, — minä Protarchos, Dionysioksen poika,
en tule enään toimeen tuolla talossa yksinäni harvapuheisen pojan
ja vanhan Iasonin kanssa ja sentähden olen minä, — kenties se on
hulluutta, mutt'ei ainakaan rikos, — ja sentähden olen minä valinnut
Messenestä uuden vaimon."
"Protarchos!" huusi sairas ja nosti hämmästyneenä kätensä; mutta Phaon
nyykäytti isälle suostuvaisesti ja vaihtoi iloisen katseen kihlattunsa
kanssa.
"Minun äitini nuoremman sisaren on hän valinnut", sanoi messeneläinen
Leonax.
"Nuoremman, niin, ei kuitenkaan nuorimman", keskeytti Protarchos
tätä puhetta. "Kolmen päivän perästä vietätte te häänne, lapset.
Phaon hallitsee täällä sinun luonasi, Lysander, Xanthen kanssa, ja
minä vanhassa talossa tuolla ylhäällä Praxillan kanssa. Kohta teidän
naimisenne jälkeen menen minä Leonaxin kanssa Messeneen ja tuon minun
pikku vaimoni tänne."
"Meilt' on jo kauan aikaa puuttunut emäntä ja minä siunaan sinun
rohkeata päätöstäsi!" huusi Iason.
"Niin, urhoollinen olet sinä aina ollut", sanoi sairas.
"Tällä kertaa en kuitenkaan niin paljon, kuin se voisi näyttää",
vastasi Protarchos hymyillen. "Praxilla on arvoisa leski ja hänelle
ostin minä nuo rouvanpuvut Messenestä, joista sinä kyselit, Semestre."
"Hänelle?" mutisi eukko.
"Yksi on siellä sininenkin, joka on häntä kaunistava, koska hänellä on
vaaleanruskeat hiukset, hienosti harmailla sekoitetut. Mutta hän on
raitis, iloinen ja taitava kuni nuori ja on auttava Phaonia ja Xanthea
uudessa talossa monella hyvällä neuvolla."
"Minä muutan Agrigentiin tyttäreni luo", sanoi Semestre päättäväisesti.
"Mene vaan", vastasi sairas ystävällisesti, "ja hoida itseäsi vanhoina
päivinäsi säästöilläsi."
"Joita minun isäni", lisäsi Leonax, "suurentaa tuhannella drachmalla."
"Minun Alkiphronillani on sydän", huusi emännöitsijä.
"Minulta saat sinä yhtä paljon ja sinisen rouvanpuvun eron päivänä",
sanoi Lysander.
* * * * *
Kohta Phaonin ja Xanthen häitten jäljestä muutti Semestre tyttärensä
luo.
Rakennus meren rannalla oli uudistettu kauniiksi ja ilman riitaa, sillä
maatila kuului nyt taas molemmille veljeksille yhteisesti, ja Xanthe
löysi Praxillassa uuden, hyvän äidin.
Tuota marmorista leposijaa, jolla nuoren parin onni tuli päätetyksi,
nimittivät rakkaudessa ja hyvässä sovussa vanhentuvan avioparin
jälkeiset "kysymyksen penkiksi."