alhaalla!
Hän itki harmista, ja nyt harmitti häntä niin kovasti taas se, että
hän itki, jotta uusia kyyneleitä virtasi hänen poskiansa pitkin.
Mutt'ei paljon, sillä ennenkuin hänen kauniit silmänsä olivat ehtineet
punaisiksi, tulivat ne taas kuiviksi, niinkuin senlaisten tapa on, kun
he ovat nuoret ja heitä kohtaa jotain uutta.
Kaksi lasta, erään viinamäen vartijan poika ja heidän karjapaimenen
pieni tytär, lähestyivät lähdettä ääneen puhuen.
He olivat koristaneet itseänsä tuoreilla viheriäisillä köynnöksillä,
joita olivat kiertäneet ympäri kaulan ja rinnan, ja aikoivat nyt
yhdessä laskea kuoresta tehtyä laivaa lähteestä johtuvalle, pienelle,
ympärimuuratulle lammelle.
Poika oli ollut veneen omistaja, oli lahjoittanut sen tuolle
pienokaiselle, mutt'ei suostunut nyt sitä jättämään hänelle, joll'ei
tyttö lahjoittaisi sen sijaan hänelle nuo kiiltävät näkinkengät, jotka
hänen vanhempi veljensä oli löytänyt, kiilloittanut ne kauniiksi ja
sitonut ne hänen ruskean käsivartensa ympärille somalla nauhalla. Poika
pysyi vaatimuksessansa ja tavoitteli kädellänsä näkinkenkiä, mutta
pienokainen puolustihen, itkeä nyyhkytellen.
Lapset eivät huomanneet Xanthea, joten tämä tuli koko tuon taistelun
todistajaksi, jota nyt tuossa käytiin ylivoiman ja hyvin ansaitun
oikeuden välillä, hän astui nopeasti riitelevien väliin, napsautti
poikaa olalle, ja käytti itseänsä siinä aivan yhtä taitamattomasti,
kuin kaikki muutkin tytöt, otti pojalta veneen pois, antoi sen
pienokaiselle ja sanoi häneen kääntyen:
"No, leikkikää nyt sopuisasti yhdessä, ja jos ei Syrus jätä laivaa ja
näkinkenkiä sinulle, tulet sinä minun luokseni, Stephanion parka."
Sitä sanoessaan pyhki hän omalla nutullaan tytön silmiä, otti häntä
olkapäistä kiinni, tarttui pojan mustankiharaiseen päähän, painoi
molemmat lapset hellällä väkivallalla toisiinsa ja käski heitä:
"Nyt suudelkaa toisianne!"
Pienokainen totteli uljaasti ja kuuliaisesti tätä käskyä, mutta
suutelo, jonka poika antoi kumppanilleen, oli melkein kuin lyönti
suulla.
Xanthe naurahti ääneen, käänsi lapsille selkänsä ja meni hitaasti
laaksoon.
Kulkiessaan siinä välähteli salaman-nopeudella kaikenlaisia pieniä
elämänvaiheita menneestä ajasta hänen muistossansa, niiltä päiviltä,
jolloin hän itse oli vielä pieni ja ja Phaon leikki joka päivä hänen
kanssansa, aivan kuin kähärätukkainen Syrus karjapaimenen tyttären
kanssa.
Mutta kaikki kuvat, joita muisto nopeasti vei hänen sielunsa ohitse,
olivat sangen paljon eroavia siitä, jonka hän vast’ikään näki.
Kun hän kerran oli sanonut, ett'ei puro voinut viedä edes kukkia ja
lehtiä, joita hän sinne viskasi, mereen, oli Phaon vaan hymyillyt
hiljaa, mutta seuraavana päivänä löysi Xanthe akseliin kiinnitetyn
ristin, jonka Phaon itse oli veistänyt ja pistänyt kivien väliin.
Virta, joka siinä paikkaa kävi, löi värttinän sivuihin ja pakoitti
sitä taukoomatta pyörimään. Viikkokausia huvittelivat molemmat tällä
hyvin onnistuneella leikkikalulla, eikä hän vaatinut siitä edes yhtä
ainoatakaan kiitos-sanaa eikäpä Xanthe sanonutkaan mitään, mutta
hän osoitti hänelle elävästi, että hän iloitsi, ja se oli Phaonille
kylliksi.
Jos hän aloitti Phaonin kanssa rakentamaan huonetta hiedasta ja
kivistä, eikä se tullut yhdellä kerralla valmiiksi, löysi hän sen
aina, kun leikki seuraavana päivänä uudestaan aljettiin, katettuna
ja puutarhalla varustettuna, siten että pienet oksat olivat puiksi
pistetyt hiekkaan ja punaiset sekä siniset kukat kukkapensaiksi. Tuon
istuimen lähteellä oli Phaon itse Xanthelle valmistanut, niinpä myöskin
nuo pienet penkit meren rannalla, joitten avulla oli mahdollista päästä
kuivin jaloin veneesen, jonka hänen ystävänsä myös oli värjännyt kauas
loistavalla punaisella ja sinisellä värillä, koska erään naapurin
kirjava venonen oli miellyttänyt Xanthea.
Nyt ajatteli hän tätä ja useita samankaltaisia tekoja, joita hänen
serkkunsa oli hänelle tehnyt, ja ett'ei hän koskaan ollut luvannut
hänelle mitään, vaan aina asettanut eteensä valmiita kaluja, ikäänkuin
sen täytyisikin niin olla.
Ei Phaonille tullut koskaan mieleen vaatia korvausta lahjoistansa
taikka kiitosta töistänsä, niinkuin kiharatukkainen Syrus teki.
Äänetönnä oli hän tehnyt hänelle palveluksen toisensa perästä, mutta
valitettavasti ei Xanthe tällä hetkellä ollut taipuva tunnustamaan tätä.
Miehiä ei harmita kukaan helpommin kuin se, jolta he ovat saaneet
vastaanottaa monta hyvää työtä, joita he eivät ole voineet palkita;
naiset, yhdentekevä ovatko nuoria tai vanhoja, ovat siinä jumalattarien
kaltaisia, että he mielellään omistavat miehen jokaisen lahjan heille
tulevana uhrina, niinkauan kuin he ovat suosiollisia antajaa kohtaan,
mutta tänään oli Xanthe juuri taipuisa suuttumaan ystävällensä.
Tuhannet yhteiset ilot ja surut olivat yhdistäneet heidät toisiinsa,
ja hänen muistojensa kaukaisimmalla näköpiirillä oli tapaus, joka
antoi Xanthen mieltymykselle Phaonia kohtaan uuden suunnan. Phaonin ja
hänen äitinsä olivat kuolleet samana päivänä ja siitä lähtien oli hän
arvellut täytyvänsä pitää huolta Phaonista ja varjella häntä, alussa
tosin niinkuin suuresta elävästä nukesta, mutta sitten totisemmalla
tavalla. Ja nyt petti hän hänet ja saattoi itsensä perinpohjin
häviölle! — Mutta kuitenkin oli Phaon aivan toisenlainen kuin nuo
törkeät pojat Syrakusasta.
Hän oli lapsesta saakka kuulunut niihin, jotka toimivat pitkittä
puheitta. Haaveksijan tavalla kävi hän mielellään yksinäisillä teillä,
luoden suurien tummien silmiensä katseen maahan.
Kysymättä puhui hän harvoin.
Hän ei koskaan kehunut voivansa täyttää tuota tai tätä taikka
toimittaneensa jotain hyvin onnistunutta.
Harvapuheisena oli hän työssä, jopa iloisissa leikeissäkin.
Hitaasti meni hän toimeen, mutta johon hän tarttui, sen tiesi hän myös
hyvin lopettaa.
Häntä nähtiin mielellään kilpakentällä ja tanssipaikoissa, sillä
nuorukaiset kunnioittivat hänen väkevyyttänsä, hänen notkeutensa
täydellistä suloisuutta ja sitä pelkäämätöntä levollista tapaa, jolla
hän ymmärsi pysyttää kerskailijoita ja riitelijöitä alallansa; mutta
tyttöset katselivat mielellään kauniin haaveksijan syviin silmiin
ja ihmettelivät, kun hän vallattomimmassakin rinkihypyssä taivutti
itseänsä suloisesti, vaivatta ja tarkkaan seuraten tamburinin ja
kaksipäisen huilun tahtia.
Tosin haukkui moni tyttö, jolle hän oli unohtanut osoittaa huomiota,
hänen harvapuheisuuttansa ja Xanthestakin oli usein tuntunut tukalalta,
kun ei hänen kielensä löytänyt ainoatakaan sanaa ainerikkaista
tarinoista, joita hänen silmänsä Xanthelle kertoivat. Niin, ne tiesivät
puhua! Ja jos hän loi häneen syvän sydämmellisen katseensa, joka häntä
leimuamatta kohtasi, mutta hehkuvana ja valtavana kuin laavavirta,
joka hiljaisella äänettömällä kulullansa kumoo kaikki esteet, arveli
hän, että Phaon ei vaikenisi sielun ja sydämmen köyhyydestä, vaan sen
vuoksi, että tunteet, jotka häntä liikuttivat, olivat niin rikkaat ja
voimakkaat, ett'ei mikään kuolevainen suu voisi pukea niitä sanoihin.
Tästä kaikesta huolimatta oli Xanthe tänään suutuksissaan
kumppanillensa, ja tytön vihalla on kaksi silmää, joista toinen on
sokea, toinen terävämpi kuin haukan.
Mitä neitonen tavallisesti piti arvossa ja mielellään näki Phaonissa,
ei hän ottanut lukuun tänään, mutta hänen puutteistaan hän nyt näki
pienimmätkin.
Tosin oli hän osoittanut sanaakaan sanomatta paljon rakkautta, mutta
hänhän oli mykkä kuin kala ja olisi kyllä kehunut itseänsä ja vaatinut
kiitosta aivan kuin kaikki muutkin, jollei hänen hitaisuutensa olisi
kahlinnut hänen kankeaa kieltänsä.
Vast’ikään täytyi hänen ojentaa laihalle Iphikselle kätensä, koska
hän siinä liian hitaasti liikkui. Hän oli uninen, ujo haaveksija, ja
hän tahtoi sanoa hänelle, että se olisi hänelle sopivampaa oikaista
itseänsä mukavasti vuoteelle ja ennemmin opetella yhä enemmän
hiljaisuutta, kuin kosia vieraita tyttöjä ja riehua hurjien poikien
kanssa koko yön.
Lysander.
Kun Xanthe lähestyi isänsä huonetta, kuuluivat Semestren huudot ja
monauluksen [soitannollinen kalu, jota puhallettiin niinkuin meidän
flagelotia taikka klarinettia] iloiset säveleet.
Eräs silmänkääntäjä oli hankkinut sisäänpääsöä maatilalle ja näytti
nauraville katsojillensa opetettujen kukkojensa temppuja.
Hän oli kääpiömäisen pieni mies, varustettu ulospäin kaarevilla
säärillä.
Hänen lyhyellä kaulallansa oli suuri pää, pitkälle etenevällä otsalla,
joka varjosti alttaanin tavoin läpitunkevia silmiä.
Tämän miehen höyheniset näyttelijät asuivat kaksipyöräisissä rattaissa,
joita veti pieni kirjavasti koristettu aasi kylästä kylään ja
kaupungista kaupunkiin.
Nyt seisoi kolme kukkoa ja neljä kanaa kärryin kannella, ja ne
näyttivät hyvin lystillisiltä, sillä heidän viisas omistajansa, joka
hyvin tiesi, mikä miellyttää lasten ja talonpoikien silmiä, oli
maalannut heidän alkuaan valkoiset höyhenensä missä heleänpunaisiksi,
missä loistavankeltaisiksi.
Kärryjen vieressä seisoi vaalea, surkeannäköinen poika, joka puhalsi
iloista nuottia monauluksella.
Lysander, Xanthen isä, oli antanut tuoda itsensä huoneen edustalle
auringon paisteesen ja katseli näytelmää kauniisti kiilloitetusta
öljypuisesta nojatuolistansa.
Kohta kun hän huomasi tyttärensä, viittasi hän hänelle, silitteli hänen
päätänsä, tytön koskettaessa huulillansa hänen otsaansa, ja sanoi:
"Hauska näytelmä! Molemmat kanat tottelevat tuota pientä miestä, kuin
olisivat ne taipuvaisia lapsia. Minua ilahuttaa, että hän on tullut,
sillä jolta kohtalo on kieltänyt, niinkuin minulta, nauttia hauskuutta
tuolla ulkopuolella, sen täytyy olla kiitollinen, jos se löytää tien
hänen luoksensa. Sinun jalkasi kepsuttelevat, Dorippe. Siellä jossa
huilu korottaa ääntänsä, siellä panee se tyttöjen jalat liikkeelle,
niinkuin tuuli poppelin lehtiä. Mieluimmin tahtoisitte te kai kohta
aloittaa tanssilla!"
Tämän puheen aikana oli Mopsos lähestynyt soiton tahdin mukaan
rakkahintansa. — Mutta Semestre astui hänen tiellensä ja huusi,
puoleksi nuorukaiseen, puoleksi herraansa kääntyen:
"Nyt ei hypätä. Joka aamulla tanssii, se katkaisee illalla jalkansa."
Lysander nyykäytti emännöitsijälle myönnyttäväisesti ja sanoi:
"Niinpä mene sitten sisään, Chloris, ja tuo tälle kanojen kuninkaalle
tuoppi viiniä, leipä ja kaksi juustoa."
"Kuinka monta juustoa?" kysyi vanhus.
"Kaksi", vastasi Lysander.
"Yksi on enemmän kuin kylläksi", keskeytti häntä Semestre. "Sinä tuot
vaan yhden, Dorippe."
Parantuva kohotti hymyillen olkapäitänsä, tarttui vieressään seisovan
tyttärensä käteen ja sanoi niin hiljaa, ett'ei vanhus voinut kuulla:
"Enkö minä ole tullut aivan semmoiseksi kuin tuon pienen paksupään
kanat? Semestre käskee, ja minun täytyy totella hyvällä taikka pahalla.
Tuolla menee hän Chloris'in jäljessä pelastamaan toista juustoa."
Xanthe hymyili suostuvaisesti, mutta Lysander korotti äänensä ja huusi
silmänkääntäjälle:
"No nyt, ystäväiseni, näytä, mitä sinun näyttelijäsi taitavat. Te,
nuori väki, sinä, Mopsos, ja sinä, Dorippe, hypätkää minun mielikseni,
niin kauan kuin monaulus kaikuu ja vanhus on sisässä.
"Ensin tahdomme me tietää, mitä kanat taitavat", huusi mustatukkainen
palvelustyttö, ripustautui rakastettunsa käsivarteen ja kääntyi
Mopsoksen kanssa näytökseen päin, joka nyt alkoi uudestaan.
Silloin kuului monta kummastuksen huutoa ja monta naurahdusta,
sillä kun pieni mies komensi suurinta kukkoansa näyttämään
ratsastus-taitoansa, hyppäsi se nopeasti aasin selkään; kun hän käski
sitä puhdistaa hänen hevostansa, veti se punaisen sulan harmaan elävän
pääkoristeesta, ja lopuksi näyttäytyi se myös rummuttajana, alkaen
laulaa pitkälle kurotetulla kaulallaan.
Vielä vaikeampia tekoja tekivät kanat, sillä ne vetivät jokaiselle
katsojalle puisesta laatikosta puun lehden, jossa oli nähtävänä
merkkejä.
Ainoastaan silmänkääntäjälle oli tämä huono kirjoitus ymmärrettävä,
mutta sen oli ilmoittaminen varmoja tietoja tulevasta onnesta, ja tuo
pieni tarjoutui selittämään jokaiselle kirjoitusta.
Kanajoukon kasvattaja oli viisas mies ja tarkkakuuloinen. Hän oli
selvästi ymmärtänyt, että Semestren toimesta oli hyvä juusto häneltä
pääsevä, ja kun emännöitsijä nyt palasi takaisin, käski hän yhtä
kanoista sanomaan jokaiselle läsnäolevalle, kuinka monta vuotta kukin
on jo vaeltanut maan päällä. Xanthelle raaputti lumivalkea eläin
kullankellertävällä päällä seitsemäntoista ja Mopsokselle täydellisesti
oikean asianlaidan mukaan kaksikymmentäkolme kertaa.
"Nyt ilmoita meille myös tämän arvoisan rouvan ikää", käski
silmänkääntäjä kanaa.
Semestre antoi Chloris'in kertoa, mitä tuo pieni oli sanonut, ja epäili
jo, eikö hän kuitenkin hankkisi "arvoisan rouvan" tähden hänelle toista
juustoa, kun kana alkoi raappia.
Kuuteenkymmeneen saakka seurasi hän linnun kynttä suostuvilla
nyykäyksillä, viidennelläseitsemättä puristi hän huulensa lujasti
yhteen, seitsemälläkymmenellä vetäytyivät hänen otsansa rypyt rajuilman
tavoin kokoon, kahdeksannellakymmenellä löi hän myrttisauvalla maata,
ja kun kana yhä nopeammin raappien lähestyi yhdeksättäkymmentä ja
sataa ja hän näki, että kaikki katsojat nauroivat ja hänen herransa
tyytyväisenä itseänsä piteli sivuista, kiiruhti hän vihoissaan takaisin
huoneisin.
Niinpian kuin hän oli kadonnut oven taakse, heitti Lysander tuolle
pienelle puolen drakmia ja huusi käsiään taputtaen:
"Nyt, lapset, pankaapas nyt tanssia, sillä ensi kiireessä me emme näe
Semestre rouvaa uudestaan. Sinä olet hyvin tehnyt asiasi, ystäväni;
mutta tule nyt tänne ja selitä meille kanojesi ennustuspuheet."
Silmänkääntäjä kumarsi, painaen ison päänsä alas ja nopeasti taas ylös
nostaen, sillä hänen lyhyt selkänsä näytti olevan liikkumaton, lähestyi
isäntää ja tarttui pienillä pyöreillä sormillansa Lysanderin kädessä
olevaan lehteen; mutta tämä viimemainittu veti sen takaisin ja sanoi:
"Ensin tämä, sitten minä, sillä hänen tulevaisuus on pitkä, mutta minun
—"
"Sinun", keskeytti häntä tuo pieni ja jäi seisomaan Lysanderin eteen,
"sinun on muodostuva ilahuttavasti, sillä kana on vetänyt sinulle
lehden, joka lupaa rauhallista onnea."
"Orvokkilehden!" huusi Xanthe.
"Niin, orvokkilehden", toisti silmänkääntäjä. "Anna se minun käteeni!
Tuossa on, — katso vaan tänne, tuossa on seitsemän merkkiä, ja
seitsemän, — senhän tietää jokainen, — seitsemän on terveyden luku.
Hiljainen onni ja hyvä terveys, se on sinun orakelisi."
"Kyllä jumalat sitä olisivatkin minulle velkaa näin pitkän kärsimisen
jäljestä", huokasi Lysander. "Kaikessa tapauksessa tule tänne jälleen
yhden vuoden kuluttua, ja jos sinun kaakottava pythiasi ja tämä
lehti ovat ilmoittaneet totuutta, annan minä sinulle ison kappaleen
vaatetta uudeksi takiksi, jos minulle on silloin suotu ilman nojaa ja
kainalosauvaa tuoda se sinulle, mutta koeta sentään onneasi mieluimmin
jo kuuden kuukauden kuluttua, sillä sinun chitonisi on kipeämpi kuin
minä ja on tuskin elävä kokonaista vuotta."
"Ei puoltakaan", vastasi silmänkääntäjä viekkaasti hymyillen. "Anna
tuoda minulle jo tänään tuo vaatepalanen, jotta minä, palattuani
kuukauden perästä, voisin huvittaa vieraita sinun parantumisjuhlassasi
soveliaammassa puvussa. Enhän minä ole mikään jättiläinen enkä ole
vähentävä erittäin sinun varojasi."
"Me tahdomme katsoa, mitä löytyy", nauroi Lysander, "ja jollen minä
heitä sinua, kun sinä kolmenkymmenen päivän perästä palaat, huolimatta
sinun komeasta takistasi, huonona ennustajana ovesta ulos, saa sinun
huilunsoittajasi myös kappaleen liinavaatetta laihoille jäsenillensä.
Mutta ilmoita nyt tyttärellenikin hänen tulevaisuutensa."
Tuo pieni otti lehden Xanthen kädestä ja sanoi: "Se johtuu öljypuusta,
on erinomaisen pitkä ja sillä on valoisa ja pimeä puoli. Sinä olet
saavuttava korkean i'än ja sinun elämäsi on muodostuva suloiseksi tai
vähemmän onnelliseksi, aina sen mukaan kuinka sinä sen otat."
"Aina sen mukaan kuinka sinä sen otat", toisti tyttö. "Se on oikea
kanojen-ennustus. 'Miten toimi, siten menestys', se oli jo imettäjäni
kolmas lause."
Tätä sanoessaan heitti hän lehden pettyneenä ja suuttuneena maahan ja
käänsi pienelle selkänsä.
Silmänkääntäjä katseli häntä terävästi ja tutkivasti, nostaessaan
ei niinkään vähällä raivolla pientä lehteä. Sitten katseli hän
ystävällisesti tytön isään, huusi tytön takaisin, näytti sormella
öljylehden sisäpuolta ja sanoi:
"Katso vaan näitä viivoja pienillä pisteillä tässä päässä. Se on etana
pienillä sarvilla. Hidas eläin! Se ei kehoita kiirehtimään. Jos mielesi
tekee juosta, seisauta jalkasi ja kysy, mihin tuo tie vie."
"Ja kulje elämän läpi kuni alas laaksoon päin nariseva vaunu
pidätinpölkyillä", keskeytti Xanthe häntä. "Sinun hupaiselta kanaltasi,
joka kuormitti rouva Semestreä sadalla vuodella, toivoin minä kuulevani
toisia asioita, kuin viisaita neuvoja."
"Kysy vaan siltä sitä, mitä sydämmesi haluaa", vastasi pieni, "eikä se
jää sinulle vastausta velaksi."
Tyttö katseli silmänkääntäjää epäilevästi, mutta hän voitti kuitenkin
halun, saada tietää enemmän tulevaisuudesta, sillä hän pelkäsi isänsä
pilkkaa.
Tiesihän hän, että, kun Lysander oli terve ja vapaa tuskista, ei
häntä mikään niin sydämmen pohjasta huvittanut, kuin kiusailla häntä
kyyneliin asti.
Sairas arvasi, mitä hänen tyttärensä ajatteli, ja hän sanoi
kehoittavasti. "Anna vaan kanoille tehtävää! Minä panen molemmat
korvat kiini niinkauaksi, kuin sinä kysyt orakelilta. Niin, niin,
tuskinpa sitä paitsi kuulee omia sanojansa monauluksen ja tuon hullun
väen riemuhuutojen vuoksi. Niin varmaan kuin mesikakku houkuttelee
kärpäsiä, niin varmaan tuommoinen ääni houkuttelee tanssihaluista
väkeä luoksensa. Koira vieköön! Tuolla hyppii jo neljä iloista paria!
Ainoastaan Phaonia tuolta ylhäältä minä kaipaan, Sanotaan, että
vuode on tullut hänelle kotona liian kovaksi ja että hän on löytänyt
Syrakusassa pehmeämpiä patjoja. Meillä on tämä päivä jo kauan sitten
alkanut, kaupungissa kenties ei eilinen ole vielä lopussa; minun käy
sääliksi tuota kunnon poikaa!"
"Onko se totta", kysyi Xanthe punastuen, "että eno hakee hänelle
Messenestä rikasta morsianta?"
"Niin se kai on, mutta kosimisessa ei aina saavuteta tarkoitusta. Eikö
Phaon ole uskonut sinulle mitään isänsä toiveista? Niin pyydän minä
sinua kysymään tuolta pieneltä, muutoin ansaitsee hän aivan liian
vähällä vaivalla uuden vaatteen, ja sinä pelastat minut moitteesta,
että minä olen tuhlari."
"Min'en tahdo; mitäpä tuommoinen hulluus olisikaan", vastasi Xanthe
punehtuvilla poskilla ja hankki lähestymään taloa.
Hänen isänsä kohotti olkapäitään ja kasvonsa kääntäen huusi hän tytön
jälkeen:
"Tee, mitä sinä tahdot, leikkaa kuitenkin kappale ruskeasta
villakankaasta ja tuo se silmänkääntäjälle."
Tyttö oli kadonnut huoneesen. Yksitoikkoisesti soi sävel, jonka poika
lakkaamatta houkutteli monauluksesta, mutta yhä iloisemmaksi tuli
nuoriso, yhä vilkkaammin liikkuivat jalat.
Ikäänkuin myrsky olisi tarttunut heihin, niin liehui moni kirjava
vaate, niin lensivät nauhat ja kädentaputukset soiton tahdin mukaan,
eikä riemulla ollut mitään loppua.
Jos Mopsos taikka joku toinen poika korotti erinomaisella voimalla
ääntänsä, taikka joku tyttö nauroi oikeen sydämmen kyllyydestä,
loistivat tuoliinsa sidotun Lysanderin silmät auringonpaisteen tavalla,
ja usein nosti hän kätensä ja taivutteli itseänsä iloisena soiton
tahdin mukaan.
"Totta tosiaankin, sinun sydämmesi tanssii nuorison mukana", sanoi
silmänkääntäjä.
"Mutta siltä puuttuu jalat", vastasi Lysander ja kertoi hänelle nyt
putoamisestaan ja kärsimisiensä juoksusta, vaarasta, jossa hän oli
häilynyt, keinoista, joita hän oli käyttänyt, ja kuinka kipu vihdoin
kääntyi parempaan päin. Hän teki sen suurella mielihyvällä, sillä
se huojensi aina hänen sydäntänsä, jos hänelle eli suotu kertoa
kärsimishistoriastansa osaaottavaiselle kuulijalle, ja tarkemmin,
kuin silmänkääntäjä oli seurannut hänen suutansa, osaksi todellisesta
sääliväisyydestä, osaksi hänelle hämärtävän vaatteen tähden, oli vaan
harva ihminen häntä kuunnellut.
Usein keskeytti tuo pieni Lysanderia ymmärtäväisillä kysymyksillä eikä
kadottanut kärsivällisyyttä, kun kertoja keskeyttihe, vihjataksensa
iloiselle väelle.
"Kuinka he nauravat ja kuinka he iloitsevat!" huusi sairas nyt taas.
"Ovathan he kaikki vielä nuoria, ja ennenkuin minä lankesin..."
Tätä lausetta ei sanottu loppuun, sillä yht'äkkiä vaikeni soitto,
taukosivat tanssijat ja naurun ja soiton sijaan kuului Semestren ääni;
mutta samassa lähestyi Xanthe sairasta, palanen ruskeata kangasta
käsivarrella. Viimemainittu katsahti ensin hämmästyksellä tyttärensä
punehtuneisin kasvoihin, mutta sitten katseli hän taas keskeytetyn
tanssin paikkaa, sillä siellä tapahtui jotain, jota hän ei voinut
hyväksyä ja joka sentään pakoitti häntä ääneen nauramaan.
Ilossaan toipunut nuoriso oli toipunut peljästyksestään ja yhdistynyt
pitkäksi jonoksi.
Mopsos johdatti vallattomia.
Jokaista poikaa seurasi tyttö, ja koko joukko oli yhdistetty toinen
toisiinsa, sillä jokainen jäsen oli asettanut molemmat kätensä
edelläkulkevan seljälle.
Sulosointuista tanssilaulua laulaen, eteenpäin kumartuneina,
sievästi jalkoja loikuttaen, kulkivat he nyt yhä nopeammin riehuvan
emännöitsijän ympäri.
Tämä koetti ensin saada kiinni Chlorisia, sitten Dorippea, sitten
toista tyttöä, mutta ennen kuin se hänelle onnistui, hajoutui jono ja
yhdistyi hänen takanansa, ennenkuin hän taas taisi kääntyä. Mopsos ja
hänen mustatukkainen rakastettunsa olivat taas johtajina, kun jono
hajoontui, ja pojat ja tytöt heittivät toisillensa kätensä, tarttuivat
nopeasti niihin ja ympäröivät pyörien tuota vanhusta laulavista ja
nauravista nuorista ihmisistä sidotun seppeleen tavoin.
Kaukaan aikaan ei iloiselle talonherralle onnistunut pudistaa
päätänsä moittivasti, mutta kun vanhan emännöitsijän, joka ei
lakannut haukkumasta ja myrttisauvalla uhkaamasta, polvet vihasta ja
yllytyksestä, horjuivat, oli Lysanderista tuo hillitsemätön leikki
liikaa, ja tyttäreensä kääntyen huusi hän:
"Mene ja vapauta Semestre ja aja hullu joukko toisistansa. Ei
leikkikään saa mennä yli reunojensa."
Xanthe totteli kohta tätä käskyä, kehä väistyi, sinne kiiruhtivat
tytöt, tuonne pojat ja kaikki pääsivät pakoon; ainoastaan mustan
Dorippen sai Semestre kiinni ja ajoi hänet ankarilla sanoilla ja
tuuppauksilla huoneesen.
"Tuossa on aikaisen tanssin jäljestä kyyneleitä jo aamulla", sanoi
Lysander, "ja minä neuvon sinua, ystäväni, jos sinä itse tahdot välttää
soimauksia, ettäs sinä nopeasti höyhenisten taiteilijoittesi kanssa
jätät kartanon. Anna miehelle kangas, tyttöseni."
Xanthe ojensi silmänkääntäjälle ruskean vaatteen.
Hän teki sen vienosti punehtuen, sillä kun hän oli aikonut leikata
valmiista kankaasta riittävän kappaleen, oli Semestre ottanut veitsen
hänen kädestänsä ja tylysti huutanut:
"Puoletkin on jo kaksinkerroin liikaa tuolle hävyttömälle lurjukselle!"
Tuo pieni mies otti vähäisen lahjan käteen, levitti sen kokonaan ja
sanoi, Lysanderin puoleen kääntyen:
"Meidän iällämme koetaan vaan harvoin uutta. Mutta tänään toivoisin
minä ensi kertaa, senjälkeen kuin unhotin kasvamisen, olevani vielä
pienempi, kuin mitä minä nyt kerran olen."
Sairas pudisti tyytymättömänä päätänsä, nähdessään pikkuisen vaatepalan
ja kun silmänkääntäjä nyt hankki sitä kokoonpanemaan polvensa päällä,
sanoi hän totisesti, irroittaessaan hartijoilta chlamysia, jota hän
itse kantoi: