KYSYMYS.
Idylli
Kirj.
GEORG EBERS
Suomentanut Liida J.
Helsingissä,
Weilin ja Göös'in kirjapainossa ja kustantama,
1883.
SISÄLLYS:
Emännöitsijä ja huoneenhaltija.
Xanthe.
Lysander.
Kaksi porsasta.
Käynti merelle.
Vastaus.
Emännöitsijä ja huoneenhaltija.
"Suolainen merivesi tai öljy, se on teille yhdentekevä! Enkö minä ole
kauan aikaa sitten sammuttanut lamppuni? Eikö tuli takassa valaise
kyllin selvästi? Ovatko teidän silmänne niin uniset, ett'ette huomaa
yhä enemmän kirkastuvaa päivän koittoa. Öljymarjat eivät vielä ole
puserretut ja vanha öljy on loppumaisillansa; tiedättehän, kuinka
paljon kypsiä hedelmiä nuo hävyttömät varkaat ovat meiltä varastaneet,
mutta ennen kantavat varpuset viljan aittoihin, ennenkuin te vaivaatte
itsenne säästämään herramme omaisuutta!"
Tuohon tapaan torui Semestre, syrakusalaisen Lysanderin vanha
emännöitsijä, palvelustyttöjä Chloris'ia ja Dorippea, jotka väsyneinä
pyörittivät käsimyllyä, eivätkä huomanneet, että heidän lamppunsa
sammuivat.
Dorippe, joka oli nuorempi, tarttui sekavaan sysimustaan
pääkoristeesen, jota ympäröi tumman sumuverhon tavoin tuhannen vielä
kesyttämätöntä hiuskiehkuraa, ja veti ruskeanhohtavalle niskalle
kiinnitetyistä suortuvista pronssisen nuolen, painoi sillä molempien
lamppujen heikkoa liekkiä, ja sanoi sitten emännöitsijän puoleen
kääntyen:
"Niinhän sen pitikin käymän. Vielä en voi mustaa lankaa valkoisesta
eroittaa ja kuitenkin täytyy minun sammuttaa lamput, aivan kuin tämä
rikas talo olisi jonkun kerjäläisen mökki. Kaksituhatta saviastiaa,
täynnä kirkasta öljyä, seisoi vielä kahdeksan päivää sitten aitassa.
Minkä tähden lastautti herra ne laivaan ja antoi veljensä ja Mopsoksen
viedä ne Messeneen?"
"Ja miksikä ei hedelmiä korjata?" kysyi Chloris. "Öljymarjat ovat ylen
kypsiä ja varkailla on hyvä tilaisuus, kun vahtimiesten on täytynyt
mennä soutajina Messeneen. Meidän täytyy säästää joka pisaraa, vaikka
meillä on kyhmyisiä puita enemmän, kuin päiviä on vuodessa. Kuinka
monta ruukkua öljyä saatiinkaan maahan pudonneista hedelmistä! Naapuri
Protarchon luona on korjuu kauan sitten loppunut, ja jospa olisin
Lysanderina..."
"Niin säästäminen kaiketi lakkaisi", keskeytti emännöitsijä tyttöä.
"Kuitenkin saatan tunnustaa, ett'ei minunkaan ollut helppo erota
tuosta kultaisesta jumalan lahjasta, mutta mitäpä minä sille taisin?
Herran veli Alkiphronhan on toivonut saada niitä; kysymys kuuluu
olevan jostain suuresta vaihtokaupasta; mutta Alkiphron on viisas
ja hänellä on hyvä onni, joten tuo juokseva kulta, jota me täällä
vaivalla puserramme öljymarjoista ja huolellisesti hoidamme, muuttuu
helposti hänen käsissänsä kaliseviksi kolikoiksi. Hän on ikäänkuin oma
lapseni, sillä minä olen imettäjänä kasvattanut häntä suureksi. Me
täällä maalla kartutamme omaisuuttamme huolenpidon, kärsivällisyyden
ja tarkan säästäväisyyden avulla, kauppamiehellä kaupungissa täytyy
olla laajalle näkevä silmä ja hänen täytyy ymmärtää nopeasti ottaa
vaari tilaisuudesta; mutta minun Alkiphron'ini oli jo lapsena
viisain Dionysion kolmesta pojasta, jos oli kysymys jonkin makeisen
jakamisesta, tiesi hän aina siepata suuremman palan. Kun hänen äitinsä
vielä eli, käski hän kerran poikaa antamaan hänelle paraimman vasta
leivotuista kakuista, jotta hän, äiti, ottaisi sen uhriksi temppeliin;
ja mitä vastasi poika? 'Ollakseni varma, etten erehdy, on parasta, että
koitan jokaista;' ja kun Klytemnestra sitten..."
"Onko Alkiphron nuorempi kuin meidän herra raukkamme?" keskeytti
Dorippe tuota kertomusta.
"Ne olivat sesamikakkuja makean hunajan kanssa", vastasi emännöitsijä,
jolta vanhus oli vienyt kuulon tarkkuuden, niin että hän usein ymmärsi
väärin hiljaisempaa puhetta. "Ovatko liinavaatteet valmiit pestäviksi?"
"Minä en kysynyt kakuista", vastasi Dorippe ja vaihtoi Chloris'in
kanssa kujeellisen silmäyksen, "minä tahdoin vaan tietää..."
"Te olette kuuroja, te tyttö-letukat, sen olen huomannut jo kauan
aikaa", keskeytti Semestre palvelustyttöä. "Te olette vahingoittaneet
kuuloanne ja tiedänpä mistä syystäkin: Satoja kertoja on minun jo
täytynyt kieltää teitä illalla tanssista kuumentuneina heittäytymästä
kasteiselle ruoholle. Kuinka usein saankaan hulluja vastauksia, kun
kysyn teiltä jotain."
Molemmat tytöt purskahtivat heleään nauruun.
Toisen korkea ääni suli toisen matalampaan yhdeksi ainoaksi sointuvaksi
säveleeksi, ja kaksi mustaa silmä-paria kohtasi taas toinen toistansa
lystillisellä ivalla, sillä hepä tiesivät hyvin, kuka tässä kuuro oli
ja kuka hienokuuloisempi satakieltä, joka tuolla ulkona, ennen auringon
nousua, uudestaan vihertyvässä viikunapensastossa milloin riemasteli
heleällä huilun-tapaisella äänellä, milloin taas sydämmen pohjasta
haikeasti valitti.
Hämmästyneenä ja loukattuna katsahti emännöitsijä tyttöjä kasvoihin,
löi sitten kätensä kovasti yhteen ja huusi:
"Työhön, letukat! Sinä, Chloris, valmistat aamiaisen, ja sinä, Dorippe,
katsot, tarvitseeko herra jotain, ja tuot uusia polttopuita. Lopettakaa
toki vihdoinkin hullu hihittämisenne, sillä nauru ennen auringon nousua
tuottaa kyyneleitä illaksi. Viinamäen vahdin pilapuheet kummittelevat
varmaankin vielä teidän päissänne. Nyt suoriutukaa pois, eikä kukaan
saa koskettaa ruokaa, ennenkuin on järjestänyt tukkansa!"
Tytöt tuuppasivat toisiansa kyynärpäällä ja jättivät naisten huoneen,
jota päivän koitto avonaisen katon kautta yhä enemmin ja enemmin
valaisi.
Se oli komea marmoripilarien ympäröimä paikka, joka osoitti
rakentajansa varallisuutta, sillä lattiassa, jolla emännöitsijän tuoli
seisoi, oli runsaasti värikuvia, joita eräs taiteilija lähellä olevasta
Syrakusasta oli yhteenasettanut eri värisistä kivistä kauniiksi
mosaikiteokseksi. Ne esittelivät nuorta Dionysius-jumalaa, Hyadeneja,
jotka häntä suojelevaisesti ympäröivät, ja kirjavina kuvina kaikkia
niitten taivaallisten olentojen lahjoja, jotka suojelevat puutarhoja ja
vainioita, sekä nysäiläisen jumalan antimia. Jokainen erityinen kuva ja
koko taulu oli ympäröitty somalla reunuksella.
Takka, jonka puoleen Semestre juuri kumartui liehtoaksensa hanhen
siivellä kytevään hiileen, oli keltaisesta marmorista.
Nyt palasi Dorippe ja ilmoitti lyhyesti, että herra tahtoisi vasta
sitten tulla viedyksi ulkoilmaan, kun aurinko olisi korkeammalla,
ja toi käskyn mukaan kyhmyisestä öljypuusta uusia halkoja sekä
mantelipetäjän käpyjä, jotka nopeasti syttyvät palamaan ja hyväillen
ympäröivät kirkkaalla liekillä puuta, siksikuin sen tuli niihin
yhdistyy.
Räiskyen lensivät hehkuvat kipinät rätisevistä puista avonaista kattoa
kohti ja niitten mukana kohosi lämmin savu pystysuorana alkavan aamun
puhtaasen, viileään ilmaan; mutta kun ovi naisten huoneesen avattiin,
karkoitti vetotuuli harmaan leijuilevan pilarin syrjään, hanhen
siivellä löyhyttelevää Semestreä vastaan.
Hiukan yskähtäen, pyykkäsi hän silmiänsä sinisen peplosinsa reunalla
ja kääntyi närkästyneenä kutsumattoman tulijan puoleen, joka uskalsi
tällä ajalla avata naisten huoneen pääovea. Mutta heti tunnettuansa
sisääntulijan, nyykäytti hän ystävällisesti päätänsä, mutta kuitenkin
jonkinlaisella ylevällä jäykkyydellä, kohotti itseänsä hiukan, mutta
sen sijaan, että olisi mennyt vierasta vastaan, laskeutui hän jälleen
istumaan. Sitten asettautui hän entistä mukavammin istuimellensa ja
mutisi ystävällisen tervehdyksen sijaan muutamia epäselviä sanoja.
"Iloitse!" huudahti vanhus emännöitsijälle syvällä äänellä. "Suo
minulle sijaa takkanne ääressä, sillä aamu on kylmä. Ennen tuloansa
antaa Helios omiensa kokea kylmyyttä, jotta he kaksinkertaisella
kiitollisuudella tuntisivat lämmön suloa."
"Sinä olet oikeassa", vastasi Semestre, joka vaan muutamia sanoja oli
ymmärtänyt vanhuksen puheesta, "täytyy olla kiitollinen lämpimästä
tulesta; mutta minkätähden sinä menet ulos tällä iälläsi ja näin
aikasin, nyt kun puut tuskin vielä ovat puhjenneet, paljaassa
chitonissa ilman manttelia ja sandaleja? Te tuolla ylhäällä olette
monessa kohden toisenlaisia, kuin muut ihmiset, ja tarkenette hyvin,
mutta hattua ei sinun kuitenkaan tarvitsisi hävetä, Iason, sillä sinun
hiuksesi ovat yhtä valkeat kuin minunkin."
"Ja päälaelta", naurahti vanhus, "ovat ne pudonneet aivan. Teille
naisille on aine tuolla ylhäällä uskollisempi kuin meille, se kiittää
teitä kai paremmasta hoidosta. Minä en tarvitse hattua, en kenkiä enkä
vaippaa! Vanha maanmies ei huoli aamun kylmyydestä. Poikana olin minä
yhtä vaalea, kuin sinun herrasi tytär, valkeaverinen Xanthe, mutta
nyt ovat pääni ja kaulani, käteni ja jalkani ja kaikki ne paikat,
joissa villainen chiton ei peitä ihmistä, ruskeat kuin viinasäkki,
ennenkuin se ripustetaan savuun, ja tämä tumma väri on kuin suojeleva
vaate, vieläpä parempikin, sillä se ei auta minua ainoastaan kylmyyttä
helposti kärsimään, arvelen minä, vaan myöskin kuumuutta. Minulla ei
ole mitään muuta valkoista kuin parta tässä leualla, harvat hiukset
päälaella ja, jumalille olkoon kiitos, nämä kaksi riviä moitteettomia
hampaita."
Iason hiveli tätä sanoessaan kovilla ruskeilla sormillansa ensin
vahvojen hampaittensa ylä- ja sitten alariviä; mutta emännöitsijä
vastasi suipolla suulla, sillä hän koetti hyvin tarkkaan salata varsin
monta vaillinaisuutta omien huuliensa ta'a:
"Teille ovat hampaat yhtä uskolliset, kuin hiukset ovat meille, sillä
miehet tietävät käyttää niitä paremmin kuin vaimot. Nyt näytä, mihin ne
kelpaavat. Meillä on hyvää juustolientä nummekukan nuppujen kanssa ja
kuivattua lampaan lihaa aamiaiseksi. Jos palvelustyttö vaan kiirehtii,
niin eipä sinun tarvitse kauan odottaa. Meidän taloomme on jokainen
vieras, ei ainoastaan ystävä, tervetullut."
"En minä tullut syömisen tähden tänne", vastasi vanhus. "Minä olenkin
jo syönyt eineeni. Sydämmessäni on jotain, josta tahtoisin sinun,
ymmärtäväisen emännän, niin, uskallanpa sanoa, tämän talon emännän ja
sen ainoan tyttären uskollisen hoitajan, kanssa puhua."
Tämän puheen kestäessä kurotti Semestre ryppyiset kasvonsa vanhusta
kohti, avasi silmänsä niin suuriksi, kuin taisi, ja huusi sitten
kiivaasti takan ääressä askaroivalle Dorippelle:
"Me tahdomme olla yksinämme!"
Tyttö meni hitaasti ovelle ja koetti piilottautua esiin pistävän oven
pielen taakse, kuunnellaksensa siellä; mutta Semestrepä huomasi hänet,
kohosi istuimeltansa, ajoi hänet, myrtinsauvalla uhaten, ulos ja huusi:
"Ei kukaan saa tulla sisään, ennenkuin minä kutsun teitä. Ei Xanthekaan
saa häiritä meitä."
"Ettepä te sittekään jää yksinänne, sillä tuommoiseen pariin yhtyvät
pian Aphrodite ja kaikki Erotit", huusi tyttö, hyppäsi yli kynnyksen,
ja paukahtaen lensi ovi kiinni hänen jälkeensä.
"Mitä hän sanoi?" kysyi Semestre, ja katsoi epäileväisesi nauravan
jälkeen. "Ei voi sanoin kuvailla, Iason, kuinka paljon harmia saa
kärsiä noista palvelijoista; varsinkin senjälkeen kun ovat tulleet
huonokuuloisiksi."
"Huonokuuloisiksi?" kysyi vanhus kummastellen.
"Niinpä niinkin, tuskinpa he ymmärtävät kolmea sanaa oikeen, samaten
Xanthekin, joka vast’ikään on päässyt kahdeksannelletoista, alkaa
kärsiä kuuroudesta."
Vanhuksen kauniissa kasvoissa vilahti pikainen hymyily ja korottaen
ääntänsä, sanoi hän mielistellen:
"Ei jokainen saa iloita niin hienoista aisteista kuin sinä, rouva
Semestre; onko sinulla aikaa kuunnella minua?"
Emännöitsijä nyykäytti toiselle myönnyttäväisesti, nojausi lähinnä
uunia olevaan pilariin, tuki molemmat kätensä sauvaansa ja kumartui
yläruumiillaan eteenpäin osoittaaksensa, että hän aikoi kuunnella
tarkasti, eikä tahtonut kadottaa ainoatakaan sanaa hänen puheestansa.
Iason seisoi aivan häntä vastapäätä, ja heidän tarkastellessa toisiansa
oli hän varovaisen kissan kaltainen, joka odottaa vähemmän nopean,
mutta vahvemman lammaskoiran päällehyökkäystä.
"Sinä tiedät", aloitti vanhus, "että kun me molemmat kauan aikaa
sitten, sinä imettäjänä ja minä pehtorina, tulimme tähän taloon, olivat
nykyisten herrojemme kauniit maatilat jakamattomina heidän isällänsä.
Kolme poikaa olivat jumalat lahjoittaneet vanhukselle. Vanhin,
Alkiphron, jota sinä olet pienenä lapsena ravinnut ja poikana hoitanut,
muutti vieraalle maalle, tuli Messenessä suureksi kauppiaaksi, ja
isän kuoleman jälkeen korvattiin hänen vahinkonsa runsaasti kullalla,
hopealla ja kaupungissa meren rannalla olevalla talolla; maatilan
jakoivat Protarchos ja Lysander. Minun herrani, näistä molemmista
ensiksi syntyneenä, sai vanhemman talon, sinun herrasi rakensi
itselleen uuden, kauniimman asumuksen. Meidän kattomme alla kukoisti
yksi ainoa poika, komea Phaon, teidän kattonne alla suloinen Xanthe.
Minun herrani matkusti nyt Messeneen, mutta ei ainoastaan myydäksensä
meidän ja teidän öljyä, vaan myöskin puhuaksensa erään rikkaan
perillisen holhojan kanssa, josta hänen veljensä oli kirjoittanut
hänelle. Hän toivoo tyttöä Phaonille vaimoksi; mutta minä arvelen, että
Phaon on luotu Xanthea varten ja Xanthe häntä varten. Ei puutukkaan
mitään muuta, kuin että Hymen —"
"Että Hymen, arvelet sinä", keskeytti Semestre häntä, "että Hymen
yhdistäisi heidät toisiinsa. Ei ole niinkään helppo perillisiä saada;
eivät he anna poimia itseänsä kuni sinivatukoita. Jos hän on hyljännyt
talonpoikaisen kosijan, niin näyttää se kai Protarchosta, sinusta ja
teistä kaikista suotavalta, että Xanthe osoittautuu myöntyväisemmäksi,
sillä silloinhan yhdistyisivät meidän ja teidän omaisuudet."
"Kaikki olisi taas yhtä, niinkuin Dionysion aikana."
"Ja teillä yksin olisi siitä etua."
"Ei, Semestre, sekä meille että teille olisi se hyvä, sillä senjälkeen,
kun sinun herrasi niin onnettomasti putosi korkealta viinamäen
muurilta, puuttuu täällä käskijää ja moni asia ei käy niin, kuin sen
pitäisi."
"Jota mielellään tahtoisi nähdä, sen näkeekin", huusi Semestre. "Ei
niissäkään kohden hoideta meidän taloamme huonommin kuin teidän."
"Minä tahdoin vaan sanoa -"
"Että sinusta näyttää teidän Phaon kyllin kelvolliselta täyttämään
herrani sijaa. Minä ajattelen toisin siitä; ja jos näin jatkuu, silloin
oppii Lysanderkin taas käyttämään jalkojansa."
"Parantuva tarvitsee rauhaa, ja koska riita sinun ja minun emäntien
kuoleman jälkeen ei ole lakannut -"
"Me emme koskaan vielä ole häirinneet rauhaa."
"Ja meistä on riita vielä vastenmielisempää kuin teistä, mutta kuinka
usein onkaan tappelua ja sinisiä mustelmia syntynyt paimenten ja
viinatarhurien kesken lähteen tähden, joka on meille yhteinen, ja
kauniisti rakennettu silta rannalla marmoripenkkineen on jo tullut
turmelluksi ja on kokonansa joutuva rappiolle, koska sinun herrasi
arvelee, että minun herrani täytyisi työn kulungit -"
"Ja minä vahvistan häntä joka päivä tässä uskossa. Me olemme
laittaneet entiselleen lähteen uuden ympäryksen, ja sentähden on aivan
kohtuullista, jos hän tahtoo, että Protarchos antaa korjata sillan
muurit. Me emme anna perää ja jos te..."
"Jos me kieltäydymme noudattamasta Lysanderin mieltä, niin tulee siitä
juuri tuo riita ja tappelu, jota minä tahtoisin estää Phaonin ja teidän
Xanthen yhdistämisellä. Sinun herrasi on oppinut seuraamaan neuvoasi,
aivan kuin sinä olisit hänen armas äitinsä. Semmoisen tavalla sinä
hoidatkin tuota sairasparkaa, ja jospa sinä vaan tahtoisit -"
"Lysanderilla on toiset tuumat, ja hakeehan Phaonin isä pojallensa
erästä perillistä!"
"Mutta ei ainakaan nuorukaisen onneksi, ja enkähän minä tule sinulle
Protarchon nimessä."
"Niinpä se sitten olet sinä, joka olet keksinyt nämä tuumat; mutta
minä pelkään, kuitenkin ilman seurausta, sillä johan minä sen sinulle
sanoin: minun isännälläni on toista mielessä."
"Niinpä koeta sinä häntä voittaa meidän puolellemme, ei, ei ainoastaan
meidän puolellemme, mutta sille, jonka täytyy paraiten hyödyttää tätä
taloa."
"Ei tätä taloa, ainoastaan teitä. Minua ei sinun tuumasi voi
miellyttää."
"Ja minkä tähden ei?"
"Minä juuri en tahdo sitä, mitä te."
"Minä en tahdo, se on naisten vaikuttavin syy!"
"Niin se onkin, sillä minä kaikkein vähiten tahdon semmoista, jota
minä en ole huolellisesti punninnut. Ja tiedä se, että Alkiphron
Syrakusassa, meidän herramme vanhin veli, on eräässä kirjeessä
kosinut pojallensa Leonaxille meidän tyttöä, eikä teidän perillistä,
joka hänestä kaiketi näyttää liian vähäiseltä omaa taloansa varten.
Me olemme ilolla antaneet hänelle suostumuksemme ja näinä päivinä,
kenties jo huomenna, tulee kosija sinun herrasi kanssa Messenestä tänne
katsomaan morsiantansa."
"Ja kuitenkin pysyn minä sanassani: teidän Xanthe kuuluu meidän
Phaonille, ja jos te tahdotte menetellä Dionysion mielen mukaan,
niinkuin kohtuullisesti ajattelevat ihmiset -"
"Eikö Alkiphron, paras ja viisain kaikista ihmisistä, ole myöskin
Dionysion lapsi? Hänen ensiksi syntyneelle suon minä kaikista ennen
tämän hedelmällisen maatilan, ja kun rikkaan isän toimellinen lemmikki,
Leonax, käskee täällä Xanthen sivulla, silloinpa ei tulekkaan
puuttumaan keinoja rantarakennuksen ja muutamien marmori-istuimien
uudistamiseen."
Tämän puheen aikana oli veri noussut vanhuksen päähän ja kiivaudella
huusi hän:
"Sinä yhdistät ivan vääryyteen. Me tiedämme sen hyvin! Ollaksesi
Alkiphronille mieliksi, teet sinä meidät kaikki kerjäläisiksi. Jos
Lysander antaa tyttärensä Leonaxille vaimoksi, niin on se sinun
työtäsi, ainoastaan sinun, mutta me..."
Semestre ei antanut itseänsä peljästyttää, vaan kohotti myrttisauvaansa
ja keskeytti Iasonia, kovalla vapisevalla äänellä huutaen:
"Sinä olet oikeassa. Alkiphroniin on tämä vanha sydän kiintynyt, joka
kerran, kun se kuulee lemmikkinsä nimeä, tykyttää se nopeasti; mutta
te, tosiaankin, te olette tehneet vähän voittaaksenne meitä itsellenne.
Menneenä syksynä tuli runsaampi sato, kuin mitä olimme odottaneetkaan.
Viinasäkkejä puuttui, ja kun me pyysimme apua teiltä...
"Silloin sanoimme me ei, kosk'emme itsekkään tienneet, mitä tehdä
tuolla siunauksella."
"Ja kukapa on tappanut harmaan kissani?"
"Se oli kiivennyt Phaonin kyyhkyislakkaan ja tappanut kauneimman
kyyhkyisparin poikaset."
"Näätä se on ollut, eikä tuo hurskas, ystävällinen eläin. Teidän
toimenne ovat vihamielisiä, sillä kun meidän punaisenruskea kana
lensi eilen teidän puolelle, karkoitettiin se kivillä. Eiköhän Phaon
ole kenties pitänyt sitä jonakin terävänokkaisena ja vahvakyntisenä
korppikotkana?"
"Eräs piikatyttö karkoitti sen, koska teidän siipikarjanne päivä
päivältä lihoo meidän ohralla, siitä saakka kun sinun herrasi on ollut
kipeä, eikä ole sitten voinut oikeutta valvoa."
"Minua kummastuttaa, ettet sinä häpäise meitä murtovarkaiksi!" huusi
Semestre. "Niin, vaikkapa sinä olisit pieksänyt minua itseäni sauvalla,
sanoisit siliä kuitenkin, että jokin kuiva oksa jostakin öljy- tai
viikunapuusta oli sattumalta pudonnut seljälleni. Minä tunnen teitä
kylläksi. Leonax, Alkiphronin poika, eikä teidän uninen Phaon, josta
sanotaan, että hän valvoo, silloin kuin hänelle paremmin sopii levätä
kotona, saa meidän tytön puolisokseen. Sitä en sano minä, vaan niin
sanoo Lysander, herrani ja käskijäni."
"Sinun tahtosi on myös hänen", keskeytti Iason vanhusta. "Kaukana
olkoon minusta vaivata puheilla kärsivää miestä, mutta sen jälkeen,
kun hän tuli kipeäksi, olet sinä herrana, ja häntä täytyisi kutsua
emännöitsijäksi. Se on tosi, että sinä voit enemmän kuin kukaan
muu tämän katon alla, mutta tuhat kertaa mahtavammat ovat Eros ja
Aphrodite, sillä sinä vallitset padan, paistinvartaan ja pehmoisten
tyynyjen avulla, mutta he hallitsevat sydämmiä jumalallisella,
vastustamattomalla kaikkivallalla."
Semestre naurahti pilkallisesti, ja polkien myrtinsauvalla kovaa
kivilattiaa huusi hän:
"Minun paistinvartaani on hyvä ja kenties tulee Eros sen avuksi
nuolillansa, sillä Xanthe ei pidä lukua teidän Phaonista sen enempää,
kuin minäkään huolin eräästä, joka seisoo tässä minun edessäni, kun hän
vielä oli nuori. Eros rakastaa vaikeampia töitä! Ne jotka noin yhdessä
kasvavat ja tapaavat toisensa aamulla, päivällä ja illalla, ne tottuvat
toisiinsa hyvin, niinkuin jalka kenkään ja kenkä jalkaan, mutta sydän
jäi haavoittumatta. Mutta jos joku kaunis vieras voidellulla tukalla ja
kauniissa puvussa yhtäkkiä tapaa neidon, silloin asettaa Kyprisin poika
nuolen kultaiselle kaarelle."
"Mutta hän ei ammu sitä", huusi Iason, "jos hän tietää, että toinen
vasama on jo sattunut neidon sydämmeen. Jokainen voi voittaa jokaisen
tytön, mutta ei sitä, jonka sielu on täytetty rakkaudella toista
nuorukaista kohtaan."
"Harmaapäinen nuoripoika puhuu kokemuksesta", vastasi Semestre
nopeasti. "Ja teidän Phaon, palaisiko hän tosiaankin rakkaudesta
meidän tyttöömme? Oho, kuinka hän voisi sitten kosia toista tai antaa
kosia; sehän on aivan sama asia. Mutta minä olen pahoillani, että
olen paljon puhunut. Tiedä siis, että minä tunnen paremmin kuin sinä
meidän Xanthemme, ja hän haluaa yhtä vähän leikkikumppaniansa, kuin
pilari tuolla vasemmalla puolella uunia kaipaa sitä, joka on oikealla
puolella, vaikkapa ne ovat olleet yhdessä kylläksi kauan saman katon
alla."
"Tiedätkö sinä, mitä marmori tuntee?"
"Ei mitään, Iason, tietysti ei mitään, se tahtoo sanoa juuri niin
paljon kuin Xanthe Phaonin suhteen. Mutta mikä melu on siellä oven
takana?"
Emännöitsijän vielä puhuessa aukesi yksi ovenpuolisko hiukan ja siitä
syntyneestä aukosta huusi piika Dorippe:
"Saammeko tulla? Täällä on sanansaattaja Protarcho'lta."
"Päästä hänet sisään", huusi Semestre innoissaan, ja nyt aukeni ovi
kokonansa ja naistenhuoneesen astuivat molemmat tytöt sekä Mopsos,
iloisen Chloris'in veli, heidän kanssansa. Viimemainittu riippui hänen
käsivarrellansa, ja kun Mopsos oli tullut pylväskäytävään, otti hän
leviäreunaisen matkahatun pois hänen ruskeilta kiharoiltansa, mutta
musta Dorippe kävi hänen takanansa ja työnsi vitkastelevaa naisten
huoneen kynnyksen yli, niinkuin venettä työnnetään mereen.
Emännöitsijän kiihkeisiin kysymyksiin antoi hän vastaukseksi, että
Protarchos on myynyt herran öljyn yhtä kalliisen hintaan kuin
omansakin, ostanut naapurillensa Kleonille kaksi uutta hevosta, ja
lähetti hänet näitten kanssa edeltäpäin. Jos ei tuuli käänny, niin voi
hän jo tänään tulla.
Puhuessaan veti hän varovasti paperikaistaleen vyöstä, joka piti koossa
hänen valkoisella reunustettua sinistä chitonia vyötärän yläpuolella,
ja ojensi sen Semestrelie tervehdyksellä herrallensa.
Emännöitsijä tarkasteli keltaisen lehden kumpaakin puolta, käänsi sen
vielä kerran ympäri, vei sen aivan lähelle silmiänsä ja katsahti sitten
hidastellen ja vastenmielisesti Iasoniin. Nyt hänen täytyi vihdoinkin
saada tietää, ett'ei hän ymmärtänyt lukea, mutta Xanthe osasi selittää
kirjoitettuja lauseita ja hänenhän täytyisi piakkoin tulla aamiaiselle.
"Luenko minä?" kysyi vanhus.
"Sitä taitaisin itsekin, jos vain tahtoisin", vastasi emännöitsijä ja
veti sauvalla teräviä ja tylsiä kulmia lattiaan, ikäänkuin tahtoisi hän
kirjoittaa. "Minä kyllä voisin sitä, mutta minä en kuuntele mielelläni
uutisia tyhjällä vatsalla, ja se, mitä tässä kirjeessä sanotaan,
koskee, luulisin minä, minua eikä ketään muuta. Mene, Dorippe, ja käske
Xanthe aamiaiselle!"
"Minä tiedän jo, mitä tuossa seisoo", huusi tyttö, joka vastahakoisesti
nyt jo tahtoi erota kumppaninsa veljestä, joka häntä sydämmestänsä
rakasti ja joka olisi vielä paljon kertonut hänelle matkastansa
Messeneen.
"Mopsos on kertonut sen meille: herran veljenpoika Leonax, Alkiphronin
poika, on seuraava enoansa ja aikoo viipyä vieraana, ei tuolla
Protarchon luona, vaan meidän talossamme. Hän kuuluu olevan komea
poika; vielä pitempi kuin Phaon, ja Mopsos sanoo, että Alkiphronin
puoliso on pistänyt kätensä syvälle kukkaroon meidän herramme
Messenessä toimitettavan asian tähden ja on ostanut kultaisia
rannerenkaita ja naistenpukuja, myös senlaisia, joita arvoisat rouvat
kantavat."
Semestren rypistyneissä kasvoissa vilahti hänen tätä kuullessaan ilon
ja toivon hymyily kuni kevään henkäys talven lehdettömäksi tekemän
puutarhan yli. Hän ei ajatellut enään sitä vahinkoa, jota uutinen
voisi tuottaa hänen tyhjälle vatsallensa ja samassa, kuin hän näki
sisällisen silmänsä edessä sinisen rouvan puvun liehuvan ja Xanthen
rikkaan morsiuslahjan hohtavan, kysyi hän kiireesti tervetulleelta
sanansaattajalta:
"Puhuuko hän totta? Ja miten on vaatteiden laita?"
"Minä itse kannoin vaatteita", vastasi Mopsos, "ja asetin ne semmoiseen
kauniisen norsunluukuvilla koristettuun kirstuun, jonkamoisia
vastanaineet saavat morsiuslahjan mukana. Siinä minua auttoi Praxilla
Alkiphronin puolison komea sisar; hän antoi myöskin..."
"Niinpä menkää ja kutsukaa Xanthe", keskeytti Semestre sanansaattajaa,
jonka puhuessa hän oli useampia kertoja hiljaa naurahdellut; ja
kun tytöt sitten nopeasti poistuivat Mopsoksen kanssa, katsahti
hän Iasoniin voittoriemuisella silmäyksellä. Sitten johtui hänen
mieleensä, kuinka paljo vielä oli tehtävää nuoren kosijan Leonaxin
vastaanottamiseksi, ja korottaen ääntänsä huusi hän:
"Dorippe, Chloris! Chloris — Dorippe!" Ei kumpainenkaan näyttänyt
kuulevan, ja kun hänen täytyi heittää kaikki toivo vastauksesta,
kääntyi hän olkapäitään nyykäyttäen Iasonin puoleen ja sanoi:
"Niin nuoria ja niin kuuroja; se on surkeata! Nuo onnettomat
tyttörievut!"
"Mopsos on heille rakkaampi kuin sinä, eivätkä he tahdo kuulla", sanoi
Iason ja nauroi.
"He eivät voi kuulla", kiivastui Semestre. "Mopsos on hävytön, kelvoton
veitikka, jota minä jo usein olen halunnut ajaa pois talosta, mutta
minä tahtoisin nähdä sitä, joka kieltää minulta tottelevaisuutta. Mitä
sinun ehdoitukseesi tulee, niin olethan nyt huomannut kyllin selvään,
että meidän tyttö on määrätty Leonaxille."
"Mutta jospa Xanthe ei huoli Leonaxista ja katsoo Phaonia etevämmäksi
kuin tuota vierasta nuorukaista?"
"Alkiphronin poika ja 'vieras' tässä esi-isiensä talossa!" huusi
Semestre. "Mitä kaikkea saakaan kuulla; mutta minun täytyy työhön,
sillä kysymys on valmistaa parahin vastaanotto Leonaxia varten,
jotta hän alusta saakka tuntisi, ett’ei hän ole täällä vieras, vaan
kokonansa kotona. Mene vaan, jos tahdot, ja uhraa Aphroditelle,
että hän yhdistäisi Xanthen ja Phaonin sydämmet, mutta minä pysyn
paistinvartaani ääressä."
"Siinä olet sinä paikallasi", huusi Iason, "mutta etpä sinä käännä sitä
vielä Leonaxin hääkemuja varten."
"Mutta kyllä tahdon valmistaa juhlapaistin Phaoninkin häitä varten, sen
lupaan sinulle; mutta ei ennen, kuin uhrieläin, jota minä itse olen
syöttänyt, määrää kuohusta syntyneen jumalattaren sytyttämään lempeää
rakkautta Xanthen sydämmessä sinun herrasi Protarchon poikaa Phaonia,
eikä Leonaxia kohtaan!"
Xanthe
"Xanthe, Xanthe", huusi Semestre vähän, myöhemmin, "Xanthe! Missä
piiloittelee tuo tyttö?"
Eukko oli tullut puutarhaan, ja koska hän ymmärsi käyttää hyödyllisesti
aikaansa ja mielellään yhdisti askareet toisiinsa, poimi hän,
hakiessaan holhottiaan ja yhä uudelleen huutaessa tyttöä nimeltä,
kaaliksia ja ruokayrttiä, joiden päällä helmen tavoin aikainen
aamukaste puhtaana ja kosteana kiilsi. Mutta sen ohessa ajatteli hän
paljon enemmän lemmikkinsä poikaa ja häntä varten valmistettavia
paisteja, leivoksia ja kasviruokia kuin Xanthea.
Sitä, jota isä lapsena oli erittäin mielellään syönyt, sitä kaikkea
aikoi hän huolellisesti valmistaa Leonaxille, sillä joka isästä maistui
hyvältä, tuumaili hän, se lapsellekin maistuu.
Ainakin kaksikymmentä kertaa oli hän syvään kumartunut ottaaksensa
vierestä lavendelia, viheriäistä salaattia ja nuorta punajuurikasta, ja
joka kerta kun hän oli oikaissut itsensä myrttisauvaansa nojautuneena
niin suoraksi, kuin hänen vanhuudesta koukistunut selkänsä sen salli,
joka kerta oli hän huutanut "Xanthe" ja yhä vaan "Xanthe."
Mutta vaikkapa hän sitä tehdessään lopulta heitti päänsä niin paljon
taaksepäin, että aurinko paistoi hänen avattuun suuhunsa, ja vaikk'ei
hänen keuhkojensa voima ollut pieni, niin ei sittenkään kuulunut
minkäänlaista vastausta.
Eipä hän kuitenkaan tullut levottomaksi, sillä ei tyttö saattanut olla
kaukana ja Semestre oli tottunut, että hän antoi useampia kertoja
huutaa itseänsä, ennenkuin hän totteli sitä.
Tänäänpä viipyi vastaus tosiaankin kauemmin kuin tavallisesti.
Kyllä neitonen sittekin kuuli aivan hyvin vanhuksen kauas kuuluvan
kimeän äänen, mutta hän ei välittänyt siitä enemmän kuin kanojen
kaakotuksesta, riikinkukkojen kirkunasta ja kyyhkysten kuherruksesta
tuolla pihalla.
Hän tiesi, että emännöitsijä kutsui häntä aamiaiselle, mutta palanen
kuivunutta leipää, joka hänellä tavallisesti oli mukana ulkona,
tyydytti kokonaan hänen nälkänsä. Vaikkapa Semestre olisi houkutellut
häntä makeimmilla leivoksilla, niin ei hän tällä hetkellä olisi
jättänyt lempipaikkaansa lähteellä.
Loristen kumpusi lähde korkeimmalta kalliolta hänen isänsä maatilalla.
Usein ja etenkin, jos sydän oli liikutettu, tuli hän sinne mielellään,
ja se olikin herttainen paikka!
Solisten tunkeutui kirkas vesi kallion halkeamasta ja kokoontui
vasemmalle puolelle sitä penkkiä, jolla Xanthen oli tapana istua,
läpikuultavan kirkkaaksi vähäiseksi lammikoksi, jonka reunat olivat
ympäröidyt kauniisti tasoitetuilla valkoisilla marmorimöhkäleillä.
Jokainen punainen piikivi, jokainen sileä pallonen lumivalkeasta
ukonkivestä, jokainen suipukka, joka uurre ja pieni kaistale sievissä
näkinkengissä sen hietaisella pohjalla oli niin selvästi tunnettava,
kuin sitä pidettäisiin paljaalla kädellä silmien edessä, ja kuitenkin
oli sitä peittävä aine niin syvä, että se olisi koskettanut Xanthen
pyöreällä olkavarrella olevaa hohtavaa kultaista rengasta, niin,
vieläpä tuota leikattua kallista kiveä, joka piti yhdessä hänen
peplosiansa olkapäillä, jos hän olisi koettanut ulottua sormienpäillä
lähteen pohjaan.
Aivan kuin kristalli, johon sitä sulatettaessa on heitetty
smaragdipalasia, että nekin muuttuisivat juokseviksi pisaroiksi, niin
vihertävän kirkas oli tämä vesi.
Edelleen kulkien juoksi se monenkaltaisilla kasveilla kokonaan täytetyn
uurteen läpi.
Aivan nopeasti laaksoon putoavan veden reunojen kohdalla riippui
sieviä köynnöksiä, rehevä sammal viheriöitsi hienoissa keveästi
yli kivien luoduissa kaistaleissa ja kasvoi kallioon liitettynä
rehevästi heruvissa kimpuissa. Hennot viheriäiset kasvijaksot,
edestakaisin loiskivan veden heiluttamina, olivat ylt'ympäri juurtuneet
lammikon pohjaan, ja siellä jossa se juoksullansa syvyyteen taisi
levätä tasaisemmalla paikalla, siellä heiluivat sen ympärillä
sananjalkalöyhyttimet somasti notkistuen, niinkuin kamelikurjen sulat
nukkuvan kuninkaan lapsen kätkyellä.
Xanthe seurasi mielellään myrttipensastoon katoavaa juoksua.
Jos hän käänsi lempipaikaltaan silmänsä sivulle ja alaspäin, näki
hän ensiksi isänsä ja enonsa sekä vasemmalle että oikealle puolelle
lähdettä, vuoren vähitellen kaltavalle seinälle ja kapealle tasangolle
rannalla, laajalle leviävät puutarhat ja istutukset.
Ja tämä kaikki oli aivan suurenlaisen villaisen maton kaltainen, jonka
viheriälle pohjalle on neulottu valkoisia ja kullankeltaisia pisteitä
tahi myös jonkun semmoisen korin kaltainen, jota neidot kantavat
päittensä päällä Demeterin juhlana ja jossa on ko'ottuna korkealle
yli reunojen monivärisiä lehtiä, joista loistaa esiin vaaleampia ja
tummempia hedelmiä.
Nuoret kukkaan puhkeamaisilla olevat granati- ja myrttivesaikot
pistivät hilpeästi esiin valkoisten kyhmyisten öljypuitten loistavassa
lehdistössä.
Hehkuvan-punaisina, ikäänkuin olisi aurinko tulisella suutelulla
herättänyt heidät elämään, loistivat tuoksuvat ruusut pensaissa
ja pensasaidoissa, ja hienosti värjättyinä, ikäänkuin lapsen
huulet olisivat herättäneet heidät unestaan, hohtivat manteli- ja
persikkakukat puitten oksilla.
Kummallisesti sekaisin kudotuista viikunalatvojen oksista kasvoi
kevätlehtiä ja noihin oli kiinnitetty täysinäisiä hedelmäsäkkisiä.
Vahingoittamattomissa, välkkyvissä, talvenkestämissä lehdistöissä
loisti kultaisia sitrunoita, ja pitkissä riveissä jäsenittöminä ja
solakkoina kohosivat mustanvihreät sypressit kuin kuorilaulajain
totiset sanat keskellä iloista juhlaleikkiä.
Laajalle kaaritetuista pyöreistä teltoista kokoonpannun leirin
kalttaisilta näyttivät alaskatsovan silmissä hänen isänsä
mantelipetäjämetsät, ja jos hän antoi katseensa liukua kauemmaksi, näki
hän lepäävän meren, jonka avara pinta tänä suloisena aamuna välkkyi
täällä kuin kirkas kyani, tuolla kuin hiottu safiri ja näytti koettavan
kaikkialla omalla sinertävyydellä voittaa puhtaan taivaan värin. Ja yli
taivaankannen kiiltelevien hattaroitten tavalla väikkyivät valkoiset
purjeet merellä.
Lempeästi viheriöitsevät kummut ympäröivät tätä suloista kuvaa. Niitten
hyvin kasvaneilla rinteillä kohosi täällä valkoisia temppeleitä, tuolla
kyliä, taloja ja mökkejä, niinkuin karjalaumat ja yksinäiset lampaat,
jotka makaavat puoleksi pensaisen lehdityksen peittäminä.
Samaten kuin iloisten ihmisten päitten ympäri sidotaan seppeleitä,
samoin ympäröi täällä jokaisen varakkaan maanmiehen huonetta lehto tai
puutarha.
Kumpujen takana kohosivat teräväksi leikatuissa jaksoissa korkean
kaukaisen vuoriston paljaat kalliot, ja kirkkaana sumusta haamoittaen
lepäävän Etnan luminen huippu.
Nyt näin varhain aamulla ympäröi merta ja puutarhoja, kukkuloita ja
etäistä vuoristoa selittämättömän-värinen keveä huntu. Oli ikäänkuin
meri olisi, antanut loimen ja langat, ja aurinko kuteen kankaasen.
Ihmeteltävä oli tämä taulu, mutta tuon tähden ei Xanthe tullut
lähteelle, tuskinpa hän tiesi, että se oli kaunis.
Tosiaan arveli hän, kun meri kimalteli taivaan värisenä ja niinkuin
tänä päivänä lepäsi liikkumattomana, että Glaukus, sinisen meren
jumala, uinahteli päivänpaisteessa.
Toisina kuumempina päivinä, kun laineet ja aallot liikkuivat, kun
valkoinen vaahto seppelöitsi niiden harjoja ja ne kastelivat rantaa
näkymättömän pitkinä edestakaisin kulkevina juovina, silloin luuli hän,
että viisitoista Nereus'en tytärtä laski leikkiä kirkkaitten aaltojen
alla.
Ne olivat kaikki herttaisia naisia ja heidän leikkinsä oli ylimäärin
iloinen.
Muutamat tuudittelivat itseänsä hiljallensa välkkyvässä vedessä, toiset
heiluivat rohkeasti parakkadein tritonien seljillä ja pakoittivat niitä
hilpeästi kantamaan heitä aallontapaisissa riveissä yli meren.
Kun meren tyrsky löi kuohuen rantaa vastaan, silloin arveli Xanthe
kuulevansa, kuinka voimalliset haamut, jotka ohjasivat ruumistansa
suomuisella pyrstöllä, puhalsivat leveillä huulillansa piikkisiä
näkinkenkiä, ja moni tummansinisen aallon hohtava huippu ei ollut
suinkaan vaan ilman kaltainen merenvahto, ei, sen hän huomasi selvään,
se oli valkoinen niska, loistava käsivarsi ja hopeanhohtava jalka,
Nereus'en tyttärien omat. Niin, hän luuli selvästi näkevänsä, kuinka
he iloisina heittelivät itseänsä edestakaisin sinisessä vedessä ja
milloin pää, milloin jalat edellä vaipuivat nyt syvyyteen, nyt taas
liihoittelivat ympäri pyörien veden pinnalla. Toinen ojensi toisellensa
suloisesti kätensä, ja silloin näyttäytyivät heidän kauniisti kaarevat
kätensä sangen useasti laineitten kupealla laella.
Joka päivä oli heillä uusia leikkejä, samaten kuin merikin ei
ainoanakaan päivänä ollut samanlainen. Niinpä joka hetkellä, muutti se
siellä, täällä ja kaikkialla väriänsä.
Sinisenvihreäisen läpinäkyvän hunnun kaltaisia valosäteitä tunkeutui
usein tummemman pinnan läpi, joka oli kuin purpuransininen vaippa
kalliista fenisiläisestä kankaasta. Niin mustana, kuni yön silmä, ja
valkoisena, kuni Leukotheanin niska, taisi meri loistaa.
Mutta silloinpa ilmestyi kanssa pian Amphitrite hajanaisilla
hiuksilla ja kauas kaikuvalla äänellä ja hänen mukanansa Poseidon
nelivaljakkoinensa.
Synkästi silmäillen satutti hän tuimasti läpi ilman vinkuvalla
ruoskalla ratsuansa. Vihaisena syöksi hän kolmihaarikkansa syvälle
mereen ja kohta paikalla muuttuivat aallot vaaleanruskeiksi,
tummankeltaisiksi ja pilvenharmaiksi ja meri näytti rautapohjaiselta,
matalalta lammikolta, johon työväki viskaa kiviä. Täydellisesti
sekoitettu oli silloin veden puhtaus, kuohuen purskuivat aallot
taivasta kohti, uhaten lyödä pirstaleiksi rajuilla huimauksilla
marmorisen rantarakennuksen. Vavisten piilottuivat nereidit meren ijäti
lepäävään pohjaan, mutta tritonit eivät tarvinneet enään koverrettuja
näkinkenkiänsä, puhaltaaksensa niistä mieluisia säveleitä, ei, ne
antoivat kuulua kumisevia sotalauluja, ikäänkuin olisi kysymys
valloittaa vihollinen linna, ja Amphitrite löi molemmat kätensä pitkään
liehuvaan tukkaansa ja korotti pitkälle eteenpäin kurotetulla kaulalla
ja päällä hurjan kiljuntansa.
Mutta tänään lepäsi meri, ja kun Xanthe tuli lähteelle, hehkuivat
maidon-karvaisen, keveänä ja haihtuvana toinen toisensa päälle
kasaantuneen pilviryhmän reunat, vielä ruusun-värisinä, korkeimpien
vuorien harjanteilla. Se oli katoavan Eoksen vaatteen lieve, se oli
kukkien lehdet, joita Horit hajoittivat Helios'in merestä nousevan
nelivaljakon tielle.
Tänä päivänä ja tällä hetkellä kohtasi aamun valo puhtaana noita
korkeita kypressejä kukkulalla, tuulen hiljaisessa henkäyksessä
nuokkuivat lehdistön latvat puutarhassa ja Xanthe nyykäytti niille
päätänsä, sillä hän ajatteli, että puuta elättävät kauniit dryadit
tervehtivät toisiansa viitaten. Alttarille, joka oli lähellä hänen
lepopaikkaansa ja jonka hänen esi-isänsä oli pystyttänyt lähteen
aallottarelle, asetti hän usein lyhyellä rukouksella kukkasia tahi
myöskin pyöreän kakun uhriksi, — mutta sitä tehdäkseen ei hän ollut
tänään tullut lähteelle.
Mikä veti häntä sitten näin aikaisin kotoa tuonne mäelle? Tulikohan hän
kenties lähteelle ihaillaksensa sen kirkkaalla pinnalla omaa kuvaansa?
Kotona oli hänelle semmoista vaan harvoin suotu, sillä Semestren oli
tapana, niin usein kun hän katsoi kiiltävään metallilevyyn, sanoa näin:
"Jos tyttö käyttää tavantakaa tuonlaista turhuutta, niin näkee hän
aivan varmasti narrin kuvan sieltä."
Kielletyt asiat ovat houkuttelevaisia, mutta Xanthe katsahti ainoastaan
harvoin tuohon juoksevaan kuvastimeen, ja kuitenkin olisi se voinut
ilahuttaa häntä, että hän siinä itseänsä usein katseli, sillä hänen
vartalonsa oli korkea ja solakka, niinkuin kypressin muoto, hänen
paksut vaaleat hiuksensa kullanloistavat, kauniisti muodostunut oli
hänen kasvojensa muoto, pitkäripsiset hänen suuret siniset silmänsä,
jotka eivät tienneet salata mitään, mikä hänen sieluansa liikutti, ja
kun hän oli itseksensä, näyttivät kysyvän; "Mitähän jumalat ovatkaan
määränneet minulle tulevaisuudeksi?" Mutta voitiinpa myös usein hänen
katseestansa lukea vastaus: "Varmaankin jotain kaunista."
Mutta eipä Xanthe tullut lähteelle maalataksensa tulevaisuuden
kuvia, ei, hän tuli päinvastoin tänne, ollaksensa surullinen, oikein
sydämestänsä surullinen, voidaksensa nuhteitta vuodattaa kyyneleitä.
Hän ei itkenyt kiihkeästi, mutta kuitenkin virtasi hänen silmistänsä
hitaasti nuo suuret, suolaiset pisarat, jotka juoksevat nuoria poskia
pitkin, niinkuin kiiltävä mahla pitkin koivua tippa tipalta vuotaa, kun
sitä on haavoitettu.
Niin, Xanthe oli surullinen täällä ylhäällä ja kuitenkin näytti kaikki,
joka häntä ympäröi, niin iloiselta, ja vaikka hänen kodistansa nauru
tuskin koskaan vaikeni ja hänen oma naurunsa usein ei ollut vähemmän
iloinen ja hillitsemätön kuin vallattoman Chloris'in ja mustan
Dorippe'n.
Hänen kipeä ja hitaasti parantuva isänsä ei voinut kieltää häneltä
ainoatakaan toivomusta, ja jos Semestre sekaantui siihen, niin teki
Xanthe kuitenkin lopulta tavallisesti sitä, mikä häntä halutti. Juhlia
ja iloisia tansseja ei puuttunut, ei kellekään antaneet nuorukaiset
hänen leikkitovereistaan niin kauniita nauhoja, ei kellekään ojentaneet
mieluimmin kättänsä rinkitanssissa kuin hänelle. Kaikista tytöistä
ylt'ympäri oli hän kaunein ja Phryxus'en puoliso Ismene oli sanonut,
että Xanthen nauru leikeissä kaikui kyllin hilpeästi, houkutellaksensa
rammatkin tanssiin; Ismenellä itsellä oli Xanthen-ikäinen tytär, ja
niinmuodoin täytyi sen olla totta.
Jumalien tähden, minkä vuoksi tunsi Xanthe itsensä surulliseksi?
Täytyykö siis olla jotain syytä, sitä selittääksensä?
Onko neitoa täytynyt kohdata jokin onnettomuus, että hän tuntisi
kaipausta itkeä?
Ei suinkaan?
Niin, senlaisesta ikävöimisestä jää juuri reippain huimapää kaikkein
viimeiseksi säästetyksi.
Kun taivas on kauan loistanut täydessä selkeydessä ja ilma on niin
kummallisen kirkas, että voi tuntea selvästi vuorien kaukaisimmatkin
huiput, silloin ei sade anna itseänsä odotuttaa, ja kukapa voi kauan
nauraa sydämmensä pohjasta, vuodattamatta lopulta itkevän tavoin
kyyneleitä?
Joka saa kokea pieniä ikävyyksiä, — ei syvimpiä vaivoja, — jolle on
suotu kohota ylimmälle onnenportaalle, ja tyttö, joka tuntee rakkautta,
niille kolmelle antaa taivas mieluimmin kyynelten huojentavan voiman
armolahjaksi.
Olikohan sitten Eroksen vasama sattunut Xanthenkin nuoreen sydämmeen?
Kyllä se voi olla mahdollista, mutta hän ei tunnustanut sitä itsellensä
ja hän olisi vielä sitten silmiä räpäyttämättä voinut kieltää sen.
Mutta jos hän sittenkin rakasti jotakin nuorukaista ja hänen tähtensä
meni lähteelle, niin täytyi hänen kai olla tuossa punaisessa talossa,
joka kohosi komeana oikealla puolella mäkeä meren ja lähteen välillä
maatilan kauniisti tasoitetulla kedolla, sillä vähän väliä katsoi hän
sinne, ja sen katon alla oleskeli, paitsi palvelusväkeä, ainoastaan
vanha pehtori Iason ja Phaon, hänen enonsa poika; Protarchos itsehän
oli omaansa ja Xanthen kipeän isän öljyä mennyt laivalla Messeneen
viemään.
Vanhoille tulee kunnioituksen almu, nuorille rakkauden lahja osaksi
ja noista kolmesta miehestä, jotka tuolla alhaalla Xanthen oikealla
puolella asuivat, taisi ainoastaan yksi vaatia semmoista lahjaa, ja
sekin vielä päälliseksi erinomaisen hyvin perustetulla oikeudella.
Xanthe ajattelikin lähteensä luona Phaonia, mutta silloin vetäytyi
hänen otsansa niin uhkamielisesti kokoon, ett'ei hän ensinkään
muistuttanut neitoa, joka jättäytyy suloisten tunteiden valtaan.
Nyt aukeni punaisen talon ovi ja nopeasti nousi Xanthe katsomaan sinne.
Eräs orja, kädessään suuri sangallinen kiviastia ruskeasta astiasavesta
mustilla kuvilla, tuli varovasti astuen ulos.
Mitä oli tuo leveähartiainen, harmaapää ukko hänelle tehnyt, että hän
noin polki jalallansa maata ja painoi valkoisilla ylähampaillansa
alahuulta niin syvään, kuin pidättäisi hän jotain tuskaa!
Ei kukaan ole vähemmin tervetullut kuin kutsumaton, joka meitä kohtaa
kaipauksella odotetun sijaan, eikä Xanthe toivonut orjaa nähdä, vaan
hänen herransa poikaa, Phaonia.
Ei Xanthella ollut mitään sanottavaa hänelle, hän olisi juossut pois,
jos Phaon olisi uskaltanut tulla hänen luoksensa lähteelle, mutta hän
tahtoi nähdä häntä, hän tahtoi tulla vakuutetuksi, puhuiko Semestre
totta, kertoessaan, että Phaon aikoi naida erään rikkaan perillisen,
jota hänen isänsä on kosinut Messenessä. Rahan tähden, niin oli
emännöitsijä eilisiltana vakuuttanut, halusi hän muka tuota ilkiötä
ja käytti nyt hyväksensä vanhuksen poissaoloa ja hiipi paikalla,
kun tuli oli takassa sammunut, joka ilta pois kotoa. Vasta myöhään
auringon nousun jälkeen palasi tuo soma yölintu kotiin, ihan varmaan
hurjista juomingeista, tuon törkeän Hermiaan ja muitten Syrakusan
sivistymättömien sällien kanssa. Ne kyllä ymmärtäisivät irroittaa hänen
hidasta kieltänsä!
Sitten oli tuo vanhus samana iltana vielä kuvannut, kuinka
semmoisissa pidoissa käy, ja kun hän mainitsi myös maalatuista huilun
soittaja-neitsyistä, joiden seurassa huikentelevat kaupunkilaiset
tuhlasivat isiensä rahat, ja edelleen huomautti, että Phaon jo
nyt käveli niin kuihtuneen ja uneliaan näköisenä, kuin olisi hän
pahanmaineisen Hermiaan tarkka oppilas, — silloin vihasi Xanthe tuota
eukkoa ja hän oli melkein unohtaa kunnioituksen, jota hän oli velkapää
osoittamaan hänen harmaille hiuksillensa, ja huutaa vasten hänen
kasvojansa, että hän panetteli ja valhetteli.
Mutta tyttö ei kyennyt puhumaan, sillä se, että Phaon kosi salaisesti
rikasta tyttöä Messenestä, oli loukannut syvästi hänen ylpeyttänsä, ja
hänen leikkikumppaninsa näytti todellakin tavallista väsyneemmältä ja
haaveksivaisemmalta.
Semestren ylistystä hänen serkustansa, nuoresta Leonaxista, oli Xanthe
kuunnellut yhtä vähän, kuin sirkan sirkutusta uunin raosta, ja ennenkun
emännöitsijä lopetti puheensa, oli hän noussut, kääntänyt selkänsä ja
jättänyt naisten huoneen, toivottamatta hyvää yötä, niinkuin hänellä
muuten oli tapana tehdä.
Ennenkun hän pani levolle huoneessansa, käveli hän edestakaisin
vuoteensa edessä. Sitten aloitti hän avaamaan paksua tukkaansa niin
varomattomasti, että se oikein koski.
Kauniin valmunpunaisen liinasen, jota hänen oli tapa panna kultaisien
hiuksiensa ympäri, etteivät ne sekaantuisi yöllä, oli hän sitonut niin
pian ja niin kireelle leuan alle, että hänen taas täytyi hellittää
sitä, ett'ei hän tukehtuisi.
Sandaalinsa, joista hän oli vapauttanut pienet jalkansa ja jotka
hän tavallisesti, äitivainajan neuvon mukaan, pani tuolin viereen,
jolla hänen vaatteensa olivat sileästi toinen toisensa päälle
pantuina, nakkasi hän tänä iltana huoneen nurkkaan, ja sillä välin
oli hän yhä vaan ajatellut Phaonia, tuota perillistä Messenessä ja
leikkikumppaninsa häpeällistä käytöstä ja päättänyt tutkia, oliko
Semestre puhunut totta, ja miettiä yön hiljaisuudessa, mitä hänen oli
tehtävä, todistaaksensa Phaonia syylliseksi ja saadaksensa tietää,
kuinka hänen isänsä kosimisen laita hänen puolestansa on.
Mutta Morpheus jumala tahtoi toisin, sillä tuskin oli Xanthe pannut
levolle, sammuttanut lamppunsa ja kiertänyt lujasti peitteen
ympärillensä, niin uni jo valloitti hänet.
Vasta vähän ennen auringon nousua heräsi hän, ja heti oli hän taas
muistellut Phaonia, perillistä ja Semestren ilkeitä sanoja ja lähtenyt
lähteellensä.
Sieltä taisi hän nähdä, palasiko hänen enonsa poika horjuvin askelin
kaupungista, tahi niinkuin tavallisesti astuisi huoneesta varhain,
sukiaksensa ja juottaaksensa ruskeita ratsujansa, joihin ei kukaan orja
saanut koskea.
Mutta hän ei näyttäytynytkään, vaan hänen sijaansa tuli leveäharteinen
palvelija pihalle.
Kun hän muulloin oli surullinen täällä ylhäällä, teki suru hänelle
hyvää, mutta tänään vihlasi tuska veitsen terän tavoin hänen
sydäntänsä, ja tuo palanen vehnäleipää, ojota hän söi, koska hän kaiken
murheen ohessa oli nälkäinen, maistui hänestä niin karvaalle, kuin
olisi se kastettu koiruohoon. Hänen ei tarvinnut suolata sitä, sillä
siitä kyllä pitivät huolta kyyneleet, jotka putosivat sen päälle.
Hän kuuli kyllä emännöitsijän huutoa, mutta hän ei koskaan totellut
sitä paikalla, ja ehk'ei olisi ensinkään ottanut vaaria siitä, joll'ei
hän olisi huomannut, että hän, niin, hän ei erehtynytkään, — että hän
oli aloittanut itkeä kuin lapsi, joka on saanut toria.
Itkeä!
Kenen tähden?