Se tapahtui siihen aikaan, jolloin kaikki ihmiset olivat yhtäläisiä ja
jolloin kaikki oli mahdollista.
Turjan akka, väkäleuka, pitkäsormi, koukkupolvi ja mulkosilmä oli
palkannut itselleen neljä renkiä. Ne olivat tasaisia, hiljaisia
työntekijöitä. Turjan akka oli kaikissa puuhissaan rivakka ja sen
vuoksi hän oli hiukan tyytymätön näihin miehiin, jotka joka työssä
olivat samanlaisia. Eihän se sellainen käynyt laatuun. Kun voimaa
tarvittiin, niin ei kukaan ollut heistä kyllin väkevä, kun kaivattiin
nokkeluutta, niin olivat he kaikki yhtä kömpelöitä, kun kysyttiin
kekseliäisyyttä, niin olivat he kaikki yhtä tyhmiä, ja kun rohkeus
olisi ollut paikallaan, niin olivat he kaikki yhtä epäröiviä.
Turjan akan mielestä ei tällaisella työväellä voinut päästä puusta
pitkään. Hän mietti ja tuumi ja pyöritti päätään. Luontoa täytyi
jotenkin parantaa, jos hän aikoi saada työmiehistään kunnollisia ja
joka työhön sopivia. Akka tiesi, että siellä ihmisen pääkopan sisällä
se luonnonlaatu oli, siellä oli aineita, joista riippui se, millainen
kukin oli. Kun nämä ainekset uusisi, niin eiköhän jotenkin saisi miehiä
muuttumaan.
Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin kaikki oli mahdollista.
Turjan akka ryhtyi toimeensa. Hän nouti padan ja pani siihen
kaikenlaisia aineksia. Hän pani sinne multaa ja pieniä kiviä, pani
savea, kirkasta lähdevettä ja koivunmahlaa, pani käärmeen myrkkyä ja
palavia hiiliä.
Ja hän hämmensi ja hämmensi pataansa, mutta nuo ainekset eivät ottaneet
sekaantuakseen.
— Sepä kummaa, ajatteli hän, ovathan ihmiset niin usein päästään
sekaisin, miksi eivät nämä ainekset sekaannu? ajatteli hän.
Akan hommatessa patansa ääressä olivat miehet laskeutuneet
ruokalevolle. Käyttääkseen hyväkseen heidän untaan hiipi akka heidän
luokseen ja nosti kunkin päälaen pois. Akka otti kauhalla pään sisustan
pois, pisteli aivan kuin puuroa vadista. Sen tehtyään hän alkoi jälleen
hämmentää pataansa, mutta ainekset eivät vain sekaantuneet.
— En minä tässä joudu iänkaiken sekoittelemaan, ajatteli hän. Parasta
on kun heti täytän päät. Menkööt ainekset siellä sekaisin.
Ja hän alkoi ammentaa padastaan miesten tyhjiin pääkoppiin täytettä,
Ensimäisen miehen päähän hän pani multaa ja pieniä kiviä, ja tuppasi
mullat ja kivet kovalle. Sitten sulki hän pääkopan, naputtipa vielä
päälle ja sanoi:
— Kova on, hyvin kova! kyllä se pää kestää vaikka mitä.
Toisen miehen pään hän pani savea täyteen. Suljettuaan sen hän
tunnusteli sitä ja sanoi:
— Ei tämä ole yhtä kova, mutta täynnä sekin on.
Kolmannen miehen päähän hän kaasi padasta lähdeveden ja mahlan. Se ei
tullut aivan täyteen, mutta, kun neljännellekin oli jotain säästettävä,
ei akka uskaltanut sen enempää sinne panna. Pään sisässä ainekset
loiskuivat niin omituisesti. Akka arveli:
— Ei siitä tainnut tulla aivan luotettavaa, mutta kaunis ja iloinen on
sen pään sisältö. Saa kelvata sellaisenaan.
Neljännen päähän ei enää ollut jälellä muuta kuin käärmeen myrkkyä ja
tulisia hiiliä, hiukan mullan rippuloita, mahlan ja lähdeveden loppuja.
Akka kaasi kaikki padastaan aivan pohjaa myöten, joutuipa padan
nokeakin hiukan muiden ainesten joukossa pään sisään. Suljettuaan pään
akka arveli:
— Taisi siitä tulla merkillinen yhdistys. Hillitseeköhän sitä sellaista
miestä enää millään?
Nyt akka halusi tietää, millaisiksi miehet olivat muuttuneet ja herätti
heidät. Hän ravisti ensimäistä, ravisti useampaan kertaan, mies vain
nukkui ja kuorsasi. Vihdoin viimein mies avasi silmänsä ja sanoi:
— Hä?
— Etkö siitä jo nouse, sanoi akka.
— Mä? vastasi mies. Ja mies nousi hitaasti, oikoi jäseniään ja alkoi
astella työhönsä. Akka koetti ottaa selkoa siitä, millaiseksi mies oli
muuttunut, mutta mies oli harvapuheinen ja vastasi aina vain hä? ja mä.
— Kylläpä tuli yksitotinen ja juro siitä miehestä, arveli akka. Eihän
se puhu eikä pukahda, ja aina on sillä ensimäisenä sanana tuo: hä?
Ja sitten se sanoo aina: mä. Enhän minä tiedä, miksi minä sellaista
kutsuisin. Olkoon Hämäläinen
Ja akka herätti toisen. Tämä, jonka pää oli savesta nousi kyllä
vikkelästi, mutta työhön sillä ei ollut kiirettä, hän vain lasketteli
sukkeluuksia, nauroi ja oli hyvällä tuulella.
— Taisipa tulla liian pehmeäluontoinen, arveli akka. Mutta hauska
ja hupaisa se on, vaikka onkin laiska. Ja sanasutkaus sillä on aina
valmiina. Taitaa olla vuoroin kova, vuoroin pehmeä kuin savi. Annanpa
tuolle nimeksi Savolainen.
Kolmas oli herätessään hyvin hilpeä, lauloi ja tanssi ja kun se lauloi,
niin olivat sen sanat kuin keväistä mahlaa, ja kun se tanssi, niin
olivat sen askeleet kepeitä kuin karjalla keväällä.
— Tuo ei taida työstä paljoakaan välittää, arveli akka, mutta kauniisti
se puhuu ja laulaa ja reippaasti se tanssii. Se lähdevesi kai siellä
sisällä pulppuelee.
Samassa hyppäsi vasikka korkealle laitumella ja mies tanssi sen jälestä
työhönsä.
— Sepä on oikea Karjalainen, tuumi akka.
Kun hän neljännen herätti, niin tämä hyppäsi heti korkealle ilmaan ja
huusi:
— Hih!
Kylläpä se oli kiivas, mutta samalla reilu mies. Se oli vihainen,
jos vain väitti sitä vastaan ja karkasi heti puukko kädessä toisen
kimppuun. Levoton se oli ja suurisuinen, kerskaileva ja kade, mutta
urhoollinen ja rohkea menemään vaikka minne.
— Taisipa niistä pohjasakoista tulla oikea miesten mies, sellainen,
jota kukaan ei komenna, ajatteli akka.
Ja kun mies oli saanut padan pohjimmaiset ainekset, kutsui akka häntä
Pohjalaiseksi.
Akka oli näihin neljään renkiinsä tyytyväinen. Hämäläinen ei paljoa
puhunut, mutta oli sen sijaan tavattoman ahkera raatamaan, jaksoi olla
työssä aamusta iltaan. Ja luotettava hän oli. Mitä hän kerran lupasi,
sen hän pitikin. Ja maata hän rakasti ja viljeli sitä uutterasti. Kova
sen pää oli, ja itsepäinen se oli, mutta hyväsydäminen ja rauhallinen.
Savolainen oli hyvin epävakaa, vuoroin se raatoi ahkerasti, vuoroin
vain lörpötteli ja kertoi kaskujaan, mutta iloinen se oli, iloisempi
kaikkia muita. Karjalainen tanssi ja lauloi, teki työtä ja taas
lauloi. Ja kauniita lauluja se taisikin. Epäluotettava kuin vesi hän
oli lupauksissaan, mutta vieraanvarainen ja ystävällinen. Hän lauloi
iloistaan ja suruistaan ja rakasti metsää ja viljelemätöntä maata ja
viihtyi mieluimmin puiden ja lähteitten luona. Pohjalainen oli oikea
huimapää, tulinen ja kiivas, mutta suora ja rehellinen. Häntä täytyi
pelätä ja rakastaa.
Hän se ensimäisenä läksi akan luota omille teilleen, uhkailipa vielä
mennessään ja häristi puukkoaan. Karjalainen livahti salaa pois eräänä
pimeänä yönä vieden akan kultiakin mukanaan. Savolainen laverteli niin,
että akka ajoi hänet luotaan. Hämäläinen heitti eräänä päivänä kuokan
kädestään ja sanoi:
— Nyt sitä mennään!
Akka tarrasi häneen kiinni, mutta Hämäläinen ravisti hänet kimpustaan
pois ja meni, eikä palannut enää koskaan Turjan akan luo.
Sen pituinen se.