Sakari metsänkävijä eleli muijansa kanssa pienessä mökkipahasessa
syvällä salolla. Pienestä peltotilkusta he saivat leipänsä ja särpimen
toi kyllä Sakari metsästä, sillä runsaasti oli niillä tienoin
kaikenlaisia metsäneläviä. Mutta eräänä keväänä alkoi riista kovasti
vähetä, ja monasti sai Sakari tyhjin toimin palata metsästysretkiltään.
— Mitä sinä tästä oikeastaan ajattelet? sanoi Sakari eräänä kevätiltana
muijalleen istuessaan tuvassa pyssynkuulia valamassa.
— Niin, siitäkö riistan saannista, sanoi Sakarin vaimo, lyhyt akan
tyllerö.
— Niin siitä, vastasi Sakari. Eihän nyt näekään enää karhuja näillä
tienoilla, puhumattakaan muusta riistasta, metsät ovat aivan autioita.
Ja millä sitä taas ensi talvenakin eletään, ellei riistaa ilmesty?
Saamme kauniisti panna hampaat naulaan tai muuttaa kokonaan muille
maille.
— Olisit käynyt Tapiota puhuttelemassa, sanoi muija.
— Ole siinä löpisemättä joutavia! Ei Tapiota eikä Mielikkiä ole
olemassakaan. Mitä lie jutut lasten kaskuja heistä.
— Elä sano niin, vastasi muija. Muistatko, miten toissa talvena sait
kolme karhua samalla matkalla? Tiedätkö miksi sait? Minä olin rukoillut
Tapiota avaamaan karhuläävänsä oven. Kai tuo piti sitä hiukan kauemman
aikaa raollaan, koska kolme karhua ennätti pujahtaa metsään. Ja
kyllähän sinä jokaisen eläimen kiinni saat, joka vain metsässä kävelee
tai lentää.
— Rukoilisit nytkin, ehkä tuo auttaisi.
— Olenhan minä rukoillut, mutta ei tuo näytä minusta välittävän.
Eiköhän tuo odottane sinua.
— Minuako? kysyi Sakari.
— Niin. Voisithan tuota koettaa. Menet sinne, missä metsä on tihein,
siellä se asustaa.
— Ei kai tässä muu auttane. Näin sanottuaan puki Sakari muijansa
neuvosta paraimmat vaatteet ylleen ja meni metsästä etsimään sitä
kaikkein tiheintä paikkaa. Eihän hänen sitä etsiä tarvinnut, sillä
tunsihan hän metsän monen penikulman laajuudelta aivan tarkoin. Sakari
asteli ja asteli ja tuli viimein metsän tiheimmälle paikalle.
— Istunpahan tuohon kivelle, arveli Sakari. Tulkoon nyt Tapio kysymään,
mitä haluan.
Hän istui ja odotteli, mitään Tapiota ei näkynyt.
— Kyllä se on suuri herra, kun antaa näin odottaa, arveli Sakari. Mutta
pitäisiköhän kumartaa, tulisikohan tuo silloin pikemmin.
Ja Sakari nousi ja kumarsi lakki kourassa, kumarsi toisen kerran vielä
syvempään, ja kolmannen kerran niin syvään kuin hän vain nimismiehelle
oli kumartanut. Kun hän vartalonsa oikaisi, niin näki hän puiden
lomassa harmaapartaisen jykevän ukon ja lihavan, lyllyvän emännän hänen
rinnallaan.
— Lienevät nuokin samoilla asioilla kuin minäkin, ajatteli Sakari,
Tapiotako tekin olette etsimässä, kysyi hän heiltä, kyllä se taitaa
olla turhaa työtä, minäkin olen tässä istuskellut ja kumarrellut, mutta
ei ketään näy eikä kuulu. Taitavat nukkua tai ovat kokonaan muuttaneet
toisaanne.
— Mitä asiaa sinulla on Tapiolle? kysyi vanha ukko.
— Ahdistaisinhan häneltä hiukan karhuja. Viime talvena ei niitä ole
näkynytkään ja jos ensi talvi tulee samanlaiseksi, niin hukka minut
tässä perii, selitti Sakari.
— Viime kesä oli niin kylmä, että uusia karhuja ei voitu valmistaa,
selitti lihava akka.
— Täytyykö niitä valmistaa? kysyi Sakari kummastuneena.
— Tottahan toki, sanoi akka. Etkö sinä sitä tiedä? Ja hän nauroi niin,
että hänen suuri vatsansa oikein tutisi.
— Ja mistä niitä valmistetaan? kysyi Sakari.
— Ilman neiti heittää taivaalta tukun villoja ja panee kehtoon ja siinä
sitten liekutetaan uskollisesti, selitti akka.
— Silläkö lailla, sanoi Sakari. Ja eikös noita villoja sieltä vakasta
saisi?
— Eipä näy saavan, sanoi ukko.
— Täytyisi käydä hakemassa, arveli Sakari.
— Voithan sen tehdä, sanoi ukko.
— Kyllähän minä sen tekisin, jos vain tien osaisin.
— Menet vain yhä ylöspäin, selitti akka.
— Tuonne ilmaanko? sanoi Sakari. Ei, hyvä emäntä, siitä taida mitään
tulla, liian tanakka minä olen lentämään.
— Saat tikapuut, niin kiipeät, sanoi ukko.
— No, kyllä minä aina kiivetä osaisin, vakuutti Sakari. Mutta jos
sattuisi kapuamista kestämään kovin kauan. Jollei tulisikaan taivaan
laki vastaan, vaan suuri reikä, niin tiesi minne lopulta joutuisikaan,
saisi kavuta ja kavuta ja — Ei, en minä uskalla!
— Kyllä se taivaan laki aina vastaan tulee, vakuutti ukko, se on kova
ja lujaa tekoa.
Sakari raapi korvallistaan, tuumi ja mietti.
— Ei kai tässä lopulta mikään muu auta, jos metsästää mieli, sanoi
hän viimein. Täytyy kai siis lähteä kotipihalta hakemaan tikapuita ja
jatkaa niitä siksi, kunnes ulottuvat aivan ylös asti.
— Et sinä niillä pääse kylliksi korkealle, sanoi ukko. Minä annan
sinulle täältä sellaiset tikapuut, jotka venyvät ylös asti.
— Hyvähän se on, sanoi Sakari. Ei siis muuta kuin kapuamaan kuin
orava. Mutta kotona minun ensin täytyy käydä muijalleni ilmoittamassa.
Eihän sitä tiedä, kuinka kauan tuollainen matka kestää, ja hän voisi
odottaessaan tulla levottomaksi. Ja tarvitseehan sitä evästäkin
matkalle.
— Kyllä sen matkan jaksaa syömättäkin tehdä, sanoi akka.
— Ei saa niin sanoa, vakuutti Sakari. Minä en koskaan lähde matkalle
ilman evästä. Noutakaa te ne tikapuunne esiin, minä juoksen sillävälin
kotia.
Ja Sakari alkoi juosta livistää kotiaan kohden. Jo kaukaa hän huusi:
— Muija! Muija! Ota se eväskontti esiin ja aja sinne runsaasti ruokaa.
Muija! Liiku vikkelästi, sillä tässä on tulinen kiire!
— No, minne sinä nyt sellaisella hädällä menet? kysyi Sakarin muija.
— Taivaaseen!
— Taivaaseen! Ethän toki aio kuolla?
— En, en. Minä menen sieltä hakemaan karhun aineksia. Täytyy tässä
itseni ruveta hommaamaan, kun ei niistä muuten tule valmista.
— Oletko sinä aivan pähkähullu? huusi vaimo.
— En ole. Minä tapasin ukon ja akan metsässä ja ne minulle tämän keinon
neuvoivat.
— Millaisen ukon ja akan? Ethän vain itse Tapiota ja Mielikkiä?
— Taisivat niitä olla, koska olivat niin selvillä metsän asioista.
Mutta pane nyt kiireimmän kautta evästä konttiin. Ja runsaasti, oikein
runsaasti, siellä ylhäällä voi tulla hyväkin ruokahalu.
Muija otti kontin ja ajoi siihen kymmenen reikäleipää ja runsaasti
suolakaloja.
— Ja millä sinä sinne ylös pääset? kysyi hän.
— Tuo ukko lupasi lainata tikapuut, vastasi Sakari.
— Kylläpä niissä sitten on pituutta! huudahti muija.
— En minä niitä vielä nähdä saanut, mutta sinne ylös asti sanoivat he
niiden ulottuvan.
— Mutta jos ne kaatuvat, parkaisi muija. Ja juuri silloin, kun olet
ylimmällä pienalla! Miten sinun silloin käy? Minä tulen pitämään niistä
kiinni.
— Elä suotta tule, sanoi Sakari. Hoida sinä täällä taloa. Joutavat ukko
ja akka siihen työhön, tanakoita ovat kumpikin, ja joutilaita myöskin.
Niillä on enemmän aikaa kuin sinulla.
Kontti oli ruokaa täynnä, Sakari heitti sen hartioilleen ja jätti
vaimolleen hyvästit. Tämä pillahti erotessa itkemään ja sanoi:
— Tule nyt terveenä takaisin. Ja kun siellä ylhäällä olet, niin heiluta
edes lakkiasi minulle.
— En minä tiedä, joutuuko siinä heiluttelemaan, sanoi Sakari ja läksi
kiireesti astumaan.
Mutta vähän ajan päästä hän kuuli ääntä takanaan.
— Sakari, Sakari, elä mene vielä! huusi hänen muijansa.
Sakari pysähtyi, ja hengästyneenä juoksi hänen muijansa hänen luokseen.
— Minä toin tämän punaisen kaulahuivini, sanoi muija, jotta olisit
koreampi. Eihän sitä tiedä, kuinka hienoa väkeä siellä ylhäällä tapaat.
Ja hän sitoi miehensä kaulaan punaisen huivin,
— Aina teillä naisilla on ne omat temppunne, sanoi Sakari. Kiitos
kuitenkin, hyvähän se on kun on taivaassa koreasti puettu.
Ja Sakari jatkoi kiireesti matkaansa metsään.
Siellä jo Tapio ja Mielikki häntä odottelivat ja kummallakin oli viiden
sylen pituiset tikapuut.
— Lähde nyt matkallesi, sanoi Tapio, jotta ennen iltaa palata ennätät.
— Eihän toki sellaiselle matkalle syömättä lähdetä, sanoi Sakari ja
istui kivelle, avasi konttinsa ja söi kelpo aterian.
Lopetettuaan hän pyyhkäisi kädellään suutaan ja sanoi:
— Nyt minä olisin valmis!
Ennenkuin hän konttinsa sulki, otti hän sieltä kaksi reikäleipää, pani
kummankin päälle kaksi suolakalaa ja ojensi ne Tapiolle ja Mielikille
ja sanoi:
— Tässä olisi teille vaivoistanne! Mutta sitten minä pyytäisin teitä,
jotka olette tanakoita ihmisiä pitelemään tikapuista kiinni, jotta
eivät pääse pahasti heilumaan.
Tapio oli pannut tikapuunsa aivan pystysuoraan seisomaan. Sakari
sylkäisi hyppysiinsä ja alkoi kavuta. Päästyään ylimmälle pienalle hän
huusi:
— Ja mitäs nyt? Kuinka tästä jatketaan?
Mielikki ojensi omat tikapuunsa ja sanoi:
— Pane nämä niiden toisten tikapuitten jatkoksi.
— Jaha, sanoi Sakari, kiskoi tikapuut ylös ja liitti ne toisiin.
Kun hän oli pari pienaa kavunnut, huusi Tapio alhaalta:
— Vedä nyt minun tikapuuni maasta irti ja vie ne mukanasi, niin liität
ne sitten toisten jatkoksi.
— Elä, elä puhu sellaista, tokaisi Sakari. Jos minä otan alempana
olevat tikapuut irti, niin silloinhan minä romahdan koko tämän
rustamentin kanssa alas.
Mutta Tapio ei välittänyt hänen puheistaan. Hän kiskaisi tikapuut irti.
Sakari parkaisi pahasti, mutta vaikenikin samassa nähdessään, ettei hän
pudonnutkaan. Hän otti Tapiolta tikapuut, kantoi ne selässään Mielikin
tikapuitten jatkoksi, irroitti siellä Mielikin tikapuut ja vei ne
Tapion tikapuitten jatkoksi. Ja näin hän nyt yhä nousi ja nousi.
Hän oli jo hyvin korkealla, kun hän ensi kertaa levähti ja katsahti
ympärilleen. Laaja oli näköala, ja etäälle hän näki yli metsien ja
järvien. Kauan hän tirkisteli, ennenkuin oman mökkinsä löysi. Sen
pihamaalla seisoi hänen muijansa ja liehutti jotain valkoista, Sakari
sieppasi lakin päästään ja heilutti sitä vastaukseksi.
Kiipeämistään kiipesi Sakari ja jatkoi aina toista tikapuuta toisella.
Uupunut hän jo oli, kun vihdoin pääsi suuren pilven reunalle. Tikapuut
hän veti viereensä ja istahti pilvelle. Kosteahan se oli, mutta istua
täytyi, sillä niin uupunut hän oli. Voimiaan vahvistaakseen hän avasi
konttinsa ja söi kelpo aterian.
— Ruokaa mies tarvitsee, jotta työtä tehdä jaksaa, arveli hän. Ja kai
tässä saakin vielä aikalailla hommata, ennenkuin saa kaikki asiat
kuntoon. Sellaista se on, aina ne naiset lyövät laimin tehtävänsä,
ei niille pidä mitään tärkeätä uskoa. Missähän nyt se Ilman neitikin
mahtaa olla villavakkoineen. Kunhan minä hänet tavoitan, niin kunniansa
hän saa kuulla. Lyö sillä tavoin työnsä laimin, aikoo jättää maailman
ilman karhuja! Onko ennen mokomaa kuultu!
Ja Sakaria kiukutti niin, että ruokapala ei tahtonut kurkusta alas
luistaa.
Syötyään hän nousi seisaalleen ja alkoi pitkin pilveä astella. Ei
näkynyt missään ainoatakaan elävää olentoa, ei muuta kuin pilviä.
— Taisi tulla hukka reisu, arveli Sakari. Tiesi mistä tuon Ilman neidin
saa käsiinsä.
Hän huuteli ja huhuili, mutta ketään ei näkynyt. Jo oli Sakari aikeissa
kääntyä maan päälle sadatellen naisia ja niiden huonoja hommia, kun hän
etäällä näki tytön, jolla oli vakka kainalossa.
— No tuolla se tyttö vihdoinkin on, ajatteli Sakari. Ja hän alkoi
huutaa täyttä kurkkua: Hoi, tyttö, tule tänne! Tyttö hoi! Etkö sinä
kuule?
Tyttö kääntyi ja nähdessään ihmisen pilvien mailla pelästyi
pahanpäiväiseksi, ja alkoi juosta pakoon.
Mutta siitäpä Sakari suuttui ja läksi juoksemaan, minkä alta
pääsi. Niin sitä mentiin, tyttö edellä ja Sakari jälestä. Olipa se
kilpajuoksua! Sakari hyppäsi pilveltä pilvelle ja huusi moitesanoja
tytölle. Ja tyttö kippasi pakoon. Kun tytöllä oli suuri vakkansa, niin
se hidastutti hänen juoksuaan. Sakari oli jo aivan lähellä, kun pilven
reuna tuli eteen. Tyttö aikoi hypätä toiselle pilvelle, mutta Sakari
sai hänen hameenhelmastaan kiinni. Molemmat kaatuivat ja olivat vähällä
pudota pilven reunalta alas. Kun he taas varmasti istuivat pilven
pielellä, alkoi Sakari purkaa tytölle kiukkuaan:
— Vai sinä sillä tavoin karkaat. Sainpas sinut kiinni. Ja nyt anna heti
paikalla vakkasi tänne.
Tyttö oli niin säikähdyksissään, ettei osannut mitään tehdä, mutta
Sakari otti hänen vakkansa ja alkoi siitä ajaa konttiinsa villoja niin
paljon kuin ehti ja ennätti. Ja koko ajan torui Sakari tyttöä:
— Onko tämä nyt laitaa, sanoi hän. Tässä saa tänne asti kavuta hakemaan
karhun aineksia, kun te naisväki hoidatte niin huonosti asianne. Olkoon
tämä kuitenkin vielä tällä kertaa anteeksi annettu, mutta muistakin,
että se on viimeinen kerta. Jollet tästälähin muista, mikä on työsi,
niin siitä seuraa sinulle vielä pahoja.
Kontti oli täynnä viiloja, ja Sakari läksi paluumatkalle. Hän löysi
tikapuunsa ja alkoi kavuta alas. Se kävi helpommin ja nopeammin kuin
ylöspäin kapuaminen.
Oli ollut aivan tyyni ilma, jotenka pilvet eivät olleet lainkaan
liikkuneet, ja niin tuli Sakari samalle kohtaa maan päälle kuin mistä
hän oli lähtenyt. Lopulta oli hänellä niin kova kiire, että hän astui
huolimattomasti viimeiselle pienalle ja tulla romahti Tapion ja
Mielikin eteen.
— Oho, sanoi Sakari noustessaan istumaan. Päivää, tässä sitä nyt ollaan
ja kontti on villoja täynnä! Mitäs näillä nyt tehdään?
Mielikki otti kontin ja läksi Sakarin kanssa järven rannalle. Täällä
hän otti villat syliinsä ja kahlasi niin loitolle, että vesi ulottui
vyötäröisiin asti. Siellä hän villat huuhteli ja jakoi ne useaksi
kääröksi. Kun hän jälleen kahlasi rannalle, oli Mielikillä kahdeksan
tuollaista villakääröä helmassaan. Vaahterapuusta sai Sakari nyt
veistää kahdeksan pientä kätkyttä. Niihin Mielikki laski villakääröt,
ja yhdessä Sakarin kanssa hän kantoi ne syvälle metsään. Siellä oli
suuri, korkea kuusi. Sen oksiin sitoi Mielikki kätkyeet riippumaan ja
sanoi Sakarille:
— Nyt sinä saat ruveta niitä liekuttamaan.
— Mitä, teetkö sinä minusta lapsenpiian?
— Kun itse toit villat taivaasta, niin saat itse karhunpennut
hoitaakin. Istu nyt tuohon kuusen juurelle liekuttamaan.
— Kahdeksaa kätkyttä yht'aikaa. Se on liian vaivaloista, sanoi Sakari.
— Oma syysi. Mitä toit niin paljon villoja, sanoi Mielikki. Kaikki ne
ovat hoidettavat.
— Ja pitääkö minun aina istua niiden ääressä? kysyi Sakari.
— Ei sinun tuulella tarvitse, silloin ne heiluvat itsestään, mutta
tyynellä sinun täytyy se tehdä.
Sakaria tämä tällainen homma koko lailla harmitti, mutta kun hän kerran
oli työhön ryhtynyt, niin päätti hän sen loppuun asti suorittaa. Ilma
oli aivan tyyni ja hän sai siis heti ryhtyä toimeensa. Hän mietti
päänsä ympäri, miten hän noita kahdeksaa kuusen oksista riippuvaa
kehtoa paraiten voisi liekuttaa. Keksipä hän keinon, punoi pajuiset
köydet, jotka hän sitoi kuusen oksiin. Itse istui hän kuusen juurelle
ja yht'aikaa veti noista köysistä, jolloin oksat ja niiden mukana
kehdot painuivat alas. Sitten hän jälleen hellitti köysiä, jolloin
oksat nousivat ylös. Näin saattoi hän yht'aikaa liekuttaa kaikkia
kehtoja. Kauniit peitot pani Mielikki pikku kehtojen päälle ja läksi.
Sakari istui kuusen juurella ja liekutti. Hänen tuli nälkä, kontti oli
tyhjä, eikä ruokaa ollut mistään saatavissa. Teki mieli jättää koko
homma ja mennä kotia, mutta kun hän kerran oli päättänyt loppuun asti
tehdä työnsä, niin istui hän paikoillaan odotellen tuulta, jolloin
kehdot itsestään kiikkuisivat ja hän pääsisi lepäämään. Illalla
nousikin tuulen viima, ja mielihyvillään meni Sakari kotiaan.
Ilo oli suuri hänen palatessaan, sillä hänen muijansa ei ollut
enää odottanutkaan miestään näkevänsä. Sakari söi nälissään oikein
runsaasti, Muijansa monista kysymyksistä huolimatta ei Sakari kertonut
mitään matkastaan, häntä hävetti sittenkin tuo liekuttaminen.
Usein oli tyyniä ilmoja, ja silloin Sakari aina sai istua karhuja
liekuttamassa. Hän istui kuusen juurella ja lauleli hiljaa:
Otsoseni, lintuseni,
Mesikynsi metsoseni,
Tehkämme sulat sovinnot,
Rajarauhat rapsakamme
Eleäksemme ehosti,
Kesän kaiken kaunihisti.
Pian karhunpojat varttuivat ja tahtoivat tulla pois kätkyeistä. Eräänä
kesäpäivänä tuli Mielikki, otti kaikki pennut syliinsä ja laittoi
niille hampaat suuhun ja kynnet käpäliin kultaisen kuusen kauniista
havuista. Sitten hän vannotti pentuja olemaan tekemättä mitään pahaa.
Sinne Sakari jätti karhut metsään ja läksi kotiaan. Mutta karhut
olivat jo niin tottuneet Sakariin, että ne eräänä päivänä tulla
tallustelivat Sakarin pihamaalle. Ja hänen luokseen ne jäivätkin, ja
Sakari kulki kylästä kylään ja kaupungista kaupunkiin näitä kesyjä
karhujaan näyttämässä. Kun niitä oli ihminen liekuttanut, niin olivat
ne kadottaneet kaiken petomaisuutensa.
Ja Sakari ansaitsi paljon rahaa ja eli rikkaana miehenä kuolemaansa
asti.
Sen pituinen se.